Part 6

Minä puolestani en jaksa hyvin. Ruumiini ja sieluni ovat lamassa. Minä antaudun mietiskelyihin, jotka käyvät päivä päivältä surullisemmiksi. Heikkenevä terveyteni kääntää minua isänmaatani kohti ja tekee minulle tämän maan yhä muukalaisemmaksi.

Mutta, rakas Nessir, minä vannotan Sinua, toimita niin, etteivät vaimoni saa tietoa minun nykyisestä tilastani. Jos he rakastavat minua, tahdon säästää heidän kyyneleitään. Elleivät he rakasta minua, en tahdo suinkaan lisätä heidän uskaliaisuuttaan.

Jos eunukkini luulisivat minun olevan vaarassa, jos he voisivat toivoa pääsevänsä rangaistuksetta raukkamaisesta myöntyväisyydestä, lakkaisivat he piankin olemasta kuuroja sen sukupuolen mairittelevalle äänelle, joka pakottaa kalliotkin kuulemaan ja elottomatkin esineet liikkumaan.

Hyvästi, Nessir. Olen iloinen saadessani osoittaa Sinulle luottamustani.

Pariisissa, 5 p. Chahban-kuuta v. 1712.

28. kirje.

Rica kirjoittaa ------:lle.

Eilen näin varsin kummallisen tapauksen, vaikka sellaista sattuukin Pariisissa joka päivä.

Kaikki ihmiset kokoontuvat loppupuolella iltapäivää esittämään jonkinlaista kuvausta, jota olen kuullut nimitettävän näytelmäksi. Pääasiallinen toiminta tapahtuu korokkeella, jota sanotaan näyttämöksi. Kahden puolen nähdään pienissä komeroissa, joita mainitaan aitioiksi, miehiä ja naisia, jotka näyttelevät keskenään mykkiä kohtauksia, jotenkin samanlaisia kuin Persiassamme käytetyt. Väliin on kyseessä lohduton rakastajatar, joka tulkitsee kaihoaan. Väliin nielee taas toinen, vilkassilmäinen, intohimoisen näköinen nainen katseillaan rakastajansa, joka maksaa samalla mitalla: kaikki voimakkaat sielunliikkeet esiintyvät maalattuina kasvoille ja ilmaistuina kaunopuheisuudella, joka on sitä eloisampaa, kun se on mykkää. Tällöin näyttelijättäret esiintyvät vartalo vain puoliksi näkyvissä ja heillä on tavallisesti puuhka käsivarsien kainona peitteenä. Alhaalla on joukko ihmisiä, jotka seisovat ja pilkkaavat niitä, jotka ovat ylhäällä näyttämöllä ja nämä jälkimmäiset nauravat vuorostaan niitä, jotka ovat alhaalla.

Mutta suurimman vaivan näkevät muutamat ihmiset, jotka erikoisesti valitaan tähän tarkoitukseen jo varhaisella iällä, niin että he kykenevät kestämään ponnistuksia. Heidän on oltava joka paikassa. He kulkevat sokkeloista, jotka he yksin tuntevat, ja nousevat hämmästyttävän taitavasti kerroksesta kerrokseen. Heitä näkee ylhäällä, alhaalla, kaikissa aitioissa. He ikäänkuin sukeltavat veteen: väliin heitä ei eroita, väliin he ilmestyvät taas näkyviin. Usein he poistuvat yhdeltä näyttämöltä ja menevät esiintymään toiselle. Heidän joukossaan on sellaisiakin, jotka tekevät niin suuren ihmeen, ettei moista olisi rohjennut toivoakaan heidän kainalosauvoiltaan: he kävelevät ja pääsevät eteenpäin siinä kuin muutkin. Vihdoin astutaan saleihin, missä esitetään erikoisnäytelmää: aletaan kumarruksin ja jatketaan syleilyin. Sanotaan keveimmänkin tuttavuuden antavan ihmiselle oikeuden tukahuttaa toisen: jo itse paikka näyttää huokuvan ihmisiin hellyyttä. Niinpä väitetäänkin, etteivät ne prinsessat, jotka siellä hallitsevat, ole suinkaan julmia. Ja ellei oteta lukuun paria, kolmea tuntia, jolloin he ovat päivittäin varsin villeinä, voidaankin sanoa heidän kaiken muun ajan olevan verrattain sävyisiä, sitten kun he ovat helposti päässeet huumauksestaan.

Kaikki, mitä olen Sinulle tässä kertonut, tapahtuu melkein samoin menoin eräässä toisessakin paikassa, jota sanotaan Oopperaksi: ainoa erotus on siinä, että yhdessä puhutaan ja toisessa lauletaan. Muuan ystävä vei minut kerran kammioon, missä eräs etevimpiä näyttelijättäriä parhaillaan riisuutui. Meistä tuli niin hyvät tutut, että minä seuraavana päivänä sain häneltä tämän kirjeen:

"Hyvä herra:

"Minä olen maailman onnettomin tyttö, vaikka olenkin aina ollut Oopperan kunnollisin näyttelijätär. Seitsemän, kahdeksan kuukautta sitten olin samassa pukuhuoneessa, missä Tekin minut eilen näitte. Minun parhaillaan pukeutuessani Dianan papittareksi tuli muuan nuori pappi minua katsomaan ja valkoisesta puvustani, hunnustani ja otsavirvestäni välittämättä ryösti viattomuuteni. Turhaan muistutan hänelle uhrauksesta, minkä olen hänen hyväkseen tehnyt: hän vain purskahtaa nauruun ja väittää havainneensa minut sangen maalliseksi. Mutta nyt minä olen niin paisunut, että en uskalla enää esiintyä näyttämöllä, sillä minä olen kunnianasioissa aivan uskomattoman herkkätuntoinen, ja vähänkin aina, että kunnon tytön on helpompaa menettää hyve kuin kainous. Kun minä olen näin herkkätuntoinen, ymmärtänette hyvin, ettei se nuori pappi olisi milloinkaan yrityksissään onnistunut, ellei hän olisi luvannut naida minua. Niin hyväksyttävä syy sai minut sivuuttamaan tavalliset pikku muodollisuudet ja alkamaan siitä, millä minun olisi pitänyt lopettaa. Mutta kun nyt kerran hänen uskottomuutensa on syössyt minut häpeään, en minä tahdo enää olla Oopperassa, mistä näin meidän kesken sanoen tuskin saan toimeentuloni, sillä kun minä nykyään käyn yhä vanhemmaksi ja kun suloni yhä vähenevät, tuntuu aina samana pysyvä palkkani pienenevän päivä päivältä. Eräältä seurueeseenne kuuluvalta henkilöltä sain tietää, että Teidän maassanne pidetään hyvää tanssijatarta suunnattomassa arvossa ja että jos minä menisin Ispahaniin, olisi menestykseni heti paikalla varma. Jos Te suvaitsisitte lahjoittaa minulle suojeluksenne ja viedä minut mukananne siihen maahan, olisi Teillä otollinen tilaisuus tehdä hyvää tytölle, joka hyveellään ja käytöksellään olisi varmastikin osoittautuva Teidän ystävällisyytenne arvoiseksi. Minä olen..."

Pariisissa, 2 p. Chalval-kuuta v. 1712.

29. kirje.

Rica kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.

Paavi on kristittyjen päämies. Hän on vanha epäjumala, jolle suitsutetaan tottumuksesta. Hän oli muinoin pelättävä ruhtinaillekin, sillä hän syöksi heidät valtaistuimelta yhtä helposti kuin meidän mahtavat sulttaanimme karkottavat vallasta Irimettan ja Georgian kuninkaita. Mutta nyt ei häntä enää pelätä. Hän sanoo olevansa erään ensimmäisiin kristittyihin kuuluneen miehen, pyhän Pietarin, perillinen, ja hänen perintönsä onkin varmaan hyvin suuri, koska hänellä on suunnattomia aarteita ja melkoinen maa hallittavanaan.

Piispat ovat hänen alaisiaan lainoppineita miehiä, joilla on kaksi hänen käskyvallastaan riippuvaa hyvin erilaista tehtävää. Kokoontuneina voivat he hänen tavallaan laatia uskonkappaleita, mutta yksin ollessaan ei heillä ole juuri muuta tehtävää kuin vapauttaa ihmisiä täyttämästä lain määräyksiä. Sillä Sinun tulee tietää, että kristinuskoa rasittaa lukematon joukko hyvin vaikeita hartaudenharjoituksia. Ja kun arveltiin olevan tukalampaa täyttää velvollisuutensa kuin hankkia piispoja niistä vapauttamaan, ryhdyttiin yhteisen hyvän nimessä käyttämään tätä jälkimmäistä keinoa, niin että ellei tahdota pyhittää rhamazania, ellei tahdota alistua avioliiton muodollisuuksiin, jos halutaan rikkoa lupaukset, jos tahdotaan mennä naimisiin vastoin lain kieltoa, jos joskus tahdotaan päästä noudattamasta valankin velvoitusta, käännytään vain piispan tai paavin puoleen, ja tämä antaa heti erivapautuksen.

Piispat eivät kuitenkaan laadi uskonkappaleita omasta päästään. On näet olemassa ääretön joukko kirjanoppineita, useimmat heistä dervishejä, jotka herättävät keskuudessaan tuhansia uusia uskonnollisia kysymyksiä: heidän annetaan kiistellä pitkät ajat, ja sotaa kestää siksi kunnes joku ratkaisu sen lopettaa.

Niinpä voinkin vakuuttaa Sinulle, ettei ole milloinkaan ollut valtakuntaa, jossa olisi ollut niin paljon sisäisiä sotia kuin Kristuksen valtakunnassa.

Niitä, jotka esittävät jonkin uuden mielipiteen, nimitetään alussa kerettiläisiksi. Kullakin kerettiläislahkolla on oma nimensä, joka on kaikilla siihen kuuluvilla ikäänkuin tunnussanana. Mutta kukaan ei ole kerettiläinen, joka ei itse tahdo: ei ole tarvis muuta kuin jakaa kiistanaihe kahtia ja antaa kunnioittava selitys niille, jotka syyttävät jotakuta kerettiläisyydestä. Ja millainen tämä kunnioittava selitys sitten liekin, käsitettävä tai ei, se tekee ihmisen valkeaksi kuin lumi, niin että tämä ihminen voi omaksua oikeauskoisen nimen.

Mitä tässä Sinulle sanon, koskee kuitenkin vain Ranskaa ja Saksaa, sillä minä olen kuullut Espanjassa ja Portugalissa olevan erinäisiä dervishejä, jotka eivät ymmärrä leikkiä ja jotka polttavat ihmisen niinkuin olkitukon. Kun joutuu näiden miesten käsiin, niin on onnellinen se, joka on lakkaamatta rukoillut Jumalaa pienet puupallot kädessä, joka on aina kantanut kahta kahteen nauhaan kiinnitettyä kankaanpalasta ympärillään ja joka on muutaman kerran käynyt eräässä Galiciaksi mainitussa maakunnassa! Muutoin käy ihmisparan hullusti. Vaikka hän vannoisi kuin pakana olevansa oikeauskoinen, saattaisi tapahtua, ettei oikeauskoisen ominaisuuksista päästäisikään yksimielisyyteen ja että hänet poltettaisiin kerettiläisenä. Turhaa olisi hänen antaa tuo kunnioittava selityksensä: selityksistä viis! Hän olisi tuhkana jo ennen kuin olisi edes aiottu häntä kuulla.

Toiset tuomarit otaksuvat syytetyn viattomaksi, mutta nämä pitävät häntä aina syyllisenä. Epäilyttävissä tapauksissa on heidän sääntönään taipua ankaruuden puoleen, ilmeisestikin siksi, että he luulevat ihmiset pahoiksi. Mutta toisaalta on heillä näistä niin hyvä käsitys, etteivät he koskaan katso heidän voivan valehdella, sillä he hyväksyvät verivihollisten, kevytmielisten naisten, häpeällistä ammattia harjoittavien todistukset. Tuomiossaan he lausuvat pieniä kohteliaisuuksia niille, joka ovat puettuja tulikivipaitaan, vakuuttaen olevansa hyvin pahoillaan nähdessään heidät niin huonossa puvussa ja sanoen olevansa lempeitä, inhoavansa verta ja olevansa epätoivoissaan, kun heidän on ollut pakko julistaa heidät syyllisiksi. Mutta lohdutuksekseen takavarikoivat he näiden onnettomien kaiken omaisuuden omaan laskuunsa.

Onnellinen on maa, missä asuu profeettain lapsia! Nämä surulliset näytelmät ovat siellä tuntemattomia. Pyhä uskonto, jonka enkelit ovat sinne tuoneet, pitää parhaana puolustajanaan omaa totuuttaan eikä se lainkaan tarvitse näitä väkivaltaisia keinoja pysyäkseen pystyssä.

Pariisissa, 4 p, Chalval-kuuta v. 1712.

30. kirje.

Rica kirjoittaa samalle Smyrnaan.

Pariisin asukkaat ovat aivan uskomattoman uteliaita. Saapuessani tänne töllisteltiin minua ikäänkuin olisin taivaasta pudonnut: vanhukset, miehet, naiset, lapset, kaikki halusivat minua nähdä. Jos minä lähdin kävelylle, ryntäsivät kaikki ikkunoihin. Jos minä olin Tuileries'ssa, huomasin heti muodostuvan piirin ympärilleni. Naisetkin kerääntyivät lähettyvilleni tuhansin värein välkähteleväksi taivaankaareksi. Jos olin teatterissa, näin heti satojen tähystysputkien suuntautuvan kasvojani kohti. Totisesti: milloinkaan ei ole ihmistä niin katseltu kuin minua. Hymyilin joskus kuullessani ihmisten, jotka olivat tuskin milloinkaan poistuneet huoneestaan, puhelevan keskenään: "Täytyy myöntää, että hän näyttää hyvin persialaiselta." Ihme ja kumma: minä tapasin kuviani kaikkialta, näin muotoni monistettuna kaikissa myymälöissä, kaikilla uuninreunoilla, sillä niin kovin pelättiin, ettei minua vain olisi kylliksi nähty.

Niin monet kunnianosoitukset eivät saata lopulta olla käymättä rasitukseksi. En luullut olevani niin ihmeellinen ja niin harvinainen olento, ja vaikka minulla onkin varsin hyvä käsitys itsestäni, en olisi milloinkaan osannut kuvitellakaan kerran häiritseväni suurkaupungin rauhaa, kaupungin, jossa minua ei kukaan tuntenut. Tämä sai minut hylkäämään persialaisen puvun ja verhoutumaan eurooppalaisittain, nähdäkseni, olisiko kasvonpiirteissäni vielä jotakin ihmeellistä. Tämä koe ilmaisi minulle todellisen arvoni. Vapautettuna kaikista muukalaisista koristuksista havaitsin saavani osakseni mitä sattuvinta arvostelua. Minulla oli tosiaankin syytä suututella räätälilleni, joka oli silmänräpäyksessä riistänyt minulta yleisen huomion ja kunnioituksen. Sillä yht'äkkiä vaivuin kauhistuttavaan mitättömyyteen. Viivyin joskus kokonaisen tunninkin seurassa ilman että minuun edes vilkaistiin tai että minulle suotiin tilaisuus avata suutani. Mutta jos joku sattumalta ilmoitti läsnäolijoilleni minun olevan persialainen, kuulin heti ympärilläni sorinaa ja suhinaa: "Ah! ah! Herra on persialainen! Sehän on vallan tavatonta! Kuinka kukaan voi olla persialainen?"

Pariisissa, 6 p. Chalval-kuuta v. 1712.

31. kirje.

Rhedi kirjoittaa Usbekille Pariisiin.

Minä oleskelen nykyään Venetsiassa, rakas Usbek. Saattaa olla nähnyt maailman kaikki kaupungit ja kuitenkin hämmästyä Venetsiaan tullessaan: on aina tuntuva oudolta nähdä kaupungin, tornien ja moskeijojen nousevan vedestä ja tavata lukematon ihmisjoukko paikasta, missä oikeastaan pitäisi olla vain kaloja.

Mutta tältä jumalattomalta kaupungilta puuttuu maailman kallisarvoisin aarre, nimittäin juokseva vesi: siellä on mahdoton suorittaa ainoatakaan säädettyä pesua. Niinpä onkin se pyhälle Profeetallemme kauhistus, eikä hän milloinkaan katsele sitä taivaan korkeudesta muutoin kuin vihastuneena.

Ilman sitä haittaa, rakas Usbek, olisi minusta ihastuttavaa elää kaupungissa, missä hengelläni on tilaisuus kehittyä joka päivä. Minä otan selkoa liikemaailman salaisuuksista, ruhtinaiden puuhista, heidän hallituksensa muodosta. En lyö laimin edes eurooppalaisia taikaluuloja. Minä harrastan lääketiedettä, fysiikkaa, tähtitiedettä ja tutkin taiteita. Sanalla sanoen: vapaudun pilvistä, jotka peittivät silmiäni syntymämaassani.

Venetsiassa, 16 p. Chalval-kuuta v. 1712.

32. kirje.

Rica kirjoittaa ------:lle.

Pari päivää sitten kävin katsomassa taloa, missä elätetään verrattain köyhästi noin kolmesataa henkeä. Työ oli pian suoritettu, sillä ei kirkko eivätkä rakennukset ansaitse tarkastelemista. Tämän talon asujat olivat varsin iloisia: useat heistä pelasivat korttia tai muita minulle tuntemattomia pelejä. Poistuessani lähti muuan näistä miehistä myös kaupungille. Kuultuaan minun kysyvän tietä Marais'hin, Pariisin syrjäisimpään osaan, sanoi hän minulle: "Minä olen juuri menossa sinne ja voinkin Teitä opastaa. Seuratkaa minua!" Hän kuljettikin minua loistavasti, pelasti minut kaikista pulmista ja varjeli minua taitavasti vaunuilta ja muilta ajoneuvoilta. Me olimme jo saapumassa perille, kun uteliaisuus valtasi minut. "Hyvä ystävä", sanoi hänelle, "olisikohan mahdollista minun udella, kuka Te olette?"

"Minä olen sokea, hyvä herra", vastasi hän.

"Kuinka!" sanoin minä, "Te olette sokea! Ja miksi ette sitten pyytänyt sitä kunnon miestä, joka pelasi korttia kanssanne opastamaan meitä?"

"Hän on myöskin sokea", vastasi kuljettajani. "Jo neljäsataa vuotta meitä on ollut kolmesataa sokeata siinä talossa, missä minut näitte. Mutta minun täytyykin nyt jättää teidät. Tuossa on katu, jota kysyitte. Minä puolestani seuraan kansanjoukkoa ja menen tuohon kirkkoon, missä minä, sen vannon, ahdistan ihmisiä enemmän kuin he ahdistavat minua."

Pariisissa, 17 p. Chalval-kuuta v. 1712.

33. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.

Viini on sitä rasittavien verojen takia niin kallista Pariisissa, että näyttää kuin täällä olisi haluttu ryhtyä noudattamaan jumalallisen Koraanin määräyksiä, jotka kieltävät sitä juomasta.

Ajatellessani tämän nesteen tuhoisia vaikutuksia en voi olla pitämättä sitä pelottavimpana lahjana, minkä luonto on ihmisille antanut. Jos mikään on tahrannut hallitsijaimme elämää ja mainetta, niin on sen tehnyt heidän kohtuuttomuutensa: se on ollut heidän vääryyksiensä ja heidän julmuuksiensa myrkyllisin lähde.

Minun on sanottava ihmisten häpeäksi: laki kieltää ruhtinailtamme viinin käytön, ja kuitenkin he juovat sitä niin suhdattomasti, että se riistää heiltä ihmisyydenkin. Viinin käytäntö on sitä vastoin sallittu kristityille ruhtinaille, eikä sen ole havaittu vievän heitä mihinkään hairahduksiin. Ihmismieli on täynnänsä ristiriitaa. Hillittömällä mässäilyllä kapinoidaan hurjasti määräyksiä vastaan, ja laki, jonka on määrä tehdä meidät oikeamielisemmiksi, tekee meidät vain usein rikollisemmiksi.

Mutta paheksuessani tämän nesteen käyttöä silloin kun se riistää ihmiseltä järjen, en tuomitse samalla tavalla juomia, jotka sitä elähyttävät. Itämaalaisten viisautena on etsiä lääkkeitä surumielisyyttä vastaan yhtä innokkaasti kuin kaikkein vaarallisimpia tauteja vastaan. Milloin eurooppalaiselle sattuu onnettomuus, ei hänellä ole muuta keinoa kuin erään Senecaksi nimitetyn filosofin lukeminen. Mutta aasialaiset heitä järkevämpinä ja tässä suhteessa parempina luonnonlaatumme tuntijoina nauttivat juomia, jotka kykenevät tekemään ihmisen iloiseksi ja sulostuttamaan hänen vaivojensa muiston.

Ei ole mitään niin masentavaa kuin lohdutus, joka perustetaan pahan välttämättömyyteen, apukeinojen hyödyttömyyteen, kohtalon kaikkivaltaan, Kaitselmuksen määräykseen ja ihmiselämän yleiseen onnettomuuteen. Onhan pilkantekoa, kun tahdotaan lieventää kärsimystä johdattamalla mieleen, että ihminen on syntynyt kurjuuteen. Parempihan on temmata henki mietiskelyjensä vallasta ja kohdella ihmistä tuntevana olentona, sen sijaan, että häntä kohdeltaisiin järjellisenä olentona.

Ruumiiseen yhtynyt sielu saa lakkaamatta kärsiä tämän hirmuvaltaa. Jos verenkiero on liian ahdas, elleivät elonhenget ole kyllin puhtaita tahi ellei niitä ole riittävän paljon, vaivumme alakuloisuuteen ja murheeseen. Mutta jos nautimme juomia, jotka kykenevät muuttamaan tämän ruumiin tilan, saa sielumme jälleen voiman ottaa vastaan sitä elähyttäviä vaikutelmia ja tuntee salaista iloa nähdessään koneensa niin sanoaksemme taasen hyrähtävän liikkeelle ja täyttyvän elämällä.

Pariisissa, 25 p. Zilkadeh-kuuta v. 1713.

34. kirje.

Usbek kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.

Persialaiset naiset ovat kauniimpia kuin ranskalaiset, mutta ranskalaiset naiset ovat sievempiä. On vaikeata olla rakastamatta edellisiä ja mieltymättä jälkimmäisiin: edelliset ovat hellempiä ja kainompia, jälkimmäiset hilpeämpiä ja herttaisempia.

Persialaisen rodun tekee kauniiksi naisten säännöllinen elämä: he eivät pelaa eivätkä valvo, he eivät juo lainkaan viiniä eivätkä liiku juuri milloinkaan ulkoilmassa. Täytyy myöntää, että vaimola on otollisempi terveydelle kuin huvituksille: siellä vietetään tasaista, rauhallista elämää, jossa ei ole mitään kiihottavaa. Kaikki henkii siellä alistumista ja velvollisuutta. Nautinnotkin ovat siellä vakavia ja ilot ankaroita, eikä niitä päästä maistamaan juuri muutoin kuin käskyvallan osoituksina yhdeltä puolen ja riippuvaisuuden merkkeinä toiselta puolen.

Miehetkään eivät ole Persiassa yhtä hilpeitä kuin Ranskassa: heissä ei tapaa sitä rauhallista mieltä ja sitä tyytyväistä ilmettä, minkä minä näen täällä kaikissa säädyissä ja kaikissa olosuhteissa.

Pahemmin ovat asiat Turkissa, missä saattaisi tavata perheitä, joissa ei kukaan isästä poikaan ole nauranut valtakunnan perustamisesta lähtien.

Tämä aasialaisten vakavuus johtuu siitä, että he niin vähän seurustelevat keskenään: he tapaavat toisiaan vain silloin kun kohteliaisuussäännöt heidät siihen pakottavat. Ystävyys, se sydämen hellä kiintymys, joka sulostuttaa täällä elämän, on heille melkein tuntematon. He vetäytyvät taloihinsa, missä he aina tapaavat seuran, joka odottaa heitä, niin että kukin perhe on ikäänkuin eristettynä toisista.

Kerran keskustelin tästä asiasta erään täkäläisen henkilön kanssa ja hän sanoi minulle: "Eniten minua loukkaa teidän tavoissanne se seikka, että teidän on pakko elää orjien seurassa, joiden sydämeen ja mieleen aina jollakin tavalla vaikuttaa heidän asemansa alhaisuus. Nämä halpamaiset ihmiset heikontavat luonnostaan meihin kaikkiin kuuluvan hyveen tunteita teissä ja he hävittävät niitä aina lapsuudesta asti, jolloin he jo teitä vaivaavat.

"Sillä teidän on lopultakin syytä luopua ennakkoluuloistanne: mitä voidaan odottaa kasvatukselta, minkä teille antaa kurja olento, jonka kunniana on toisen miehen vaimojen vartioiminen ja jonka ylpeytenä on kaikista inhimillisistä toimista halveksittavin, joka on inhoittava pelkän uskollisuutensa takia, koska se on hänen ainoa hyveensä, ja koska hän harjoittaa sitä kateudesta, mustasukkaisuudesta ja epätoivosta, joka hehkuen kostonhimoa niitä kahta sukupuolta kohtaan, joiden hylkytavaraa hän on, suostuu olemaan vahvemman sorrettavana, kun hän vain saa kiusata heikompaa, -- jonka aseman koko loisto johtuu hänen puutteellisuudestaan, rumuudestaan ja muodottomuudestaan, ja jolle annetaan arvoa vain siksi, että hän on kelvoton sitä saamaan, joka vihdoin, kytkettynä ikiajoiksi oveen, minkä ääressä on hänen ainainen paikkansa, kovempana niitä saranoita ja salpoja, mitkä pitävät sitä sulkeissa, korskeilee tässä kurjassa toimessa vietetystä viidestäkymmenestä elinvuodestaan, jolloin hän isäntänsä mustasukkaisuuden välikappaleena on tuonut ilmi kaiken halpamaisuutensa?"

Pariisissa, 14 p. Zilhageh-kuuta v. 1713.

35. kirje.

Usbek kirjoittaa serkulleen Gemchidille, Tauriin loistavan luostarin dervishille.

Mitä Sinä ajattelet kristityistä, ylevä dervishi? Luuletko heidän tuomiopäivänä saavan saman kohtalon kuin uskottomat turkkilaiset, jotka joutuvat juutalaisten aaseiksi ja joita nämä ajavat täyttä laukkaa helvettiin? Tiedän kyllä, etteivät he pääse profeettain olinpaikkaan ja ettei suuri Ali ole suinkaan tullut maailmaan heidän tähtensä. Mutta kun heillä ei ole ollut onnea tavata moskeijoja maastaan, niin luuletko, että heidät tuomitaan ikuisiin rangaistuksiin ja että Jumala kostaa heille, kun he eivät ole noudattaneet uskontoa, jota Hän ei ole heille ilmoittanut? Minä saatan sanoa Sinulle: olen usein tutkinut näitä kristittyjä ja kuulustellut heitä, saadakseni selville, onko heillä mitään käsitystä suuresta Alista, joka oli kaunein kaikista miehistä, ja havaitsin, etteivät he olleet kuulleet hänestä milloinkaan puhuttavan.

He eivät ole lainkaan niiden uskottomien kaltaisia, jotka meidän pyhät profeettamme surmasivat miekan terällä, koska he kieltäytyivät uskomasta taivaan ihmetöihin. He muistuttavat enemmän niitä onnettomia, jotka elivät epäjumaluuden pimeydessä ennen kuin jumalallinen valo tuli valistamaan meidän suuren Profeettamme kasvoja.

Jos muutoin tutkii lähemmin heidän uskontoaan, havaitsee meidän opinkappaleittemme olevan siinä ikäänkuin idulla. Olen usein ihaillut Kaitselmuksen salaisia teitä, se kun näyttää siten tahtoneen valmistaa heitä yleiseen kääntymykseen. Olen kuullut puhuttavan eräästä heidän oppineiden miestensä kirjoittamasta kirjasta, jonka nimi on _Moniavioisuuden voitto_ ja jossa todistetaan, että moniavioisuus on kristityillekin säädetty. Heidän kasteensa on meidän lainmääräämien pesojemme kuva, ja kristityt erehtyvät vain siinä tehossa, minkä he omaksuvat tälle ensimmäiselle pesolle, koska he luulevat sen korvaavan kaikkia muita. Heidän pappinsa ja munkkinsa rukoilevat seitsemän kertaa päivässä niinkuin mekin. He toivovat pääsevänsä paratiisiin, missä he uskovat saavansa nauttia tuhansia riemuja ruumiiden ylösnousemuksen tapahduttua. Niinkuin meillä on heilläkin määrätyt paastonsa ja lihankurituksensa, joilla he toivovat saavuttavansa jumalallisen armon. He palvovat hyviä enkeleitä ja varovat pahoja. Heissä asuu pyhä herkkäuskoisuus niihin ihmetöihin, joita Jumala toimittaa palvelijainsa kautta. He tunnustavat meidän tavallamme ansioittensa riittämättömyyden ja katsovat tarvitsevansa välittäjää Jumalan tykönä. Minä näen kaikkialla muhamettilaisuutta, vaikka en näekään missään Muhammedia. Tehtiinpä mitä tahansa: totuus tunkeutuu esiin ja puhkaisee aina sitä ympäröivän pimeyden. Kerran on tuleva päivä, jolloin Ikuinen on näkevä maan päällä vain oikeita uskovaisia. Aika, joka nielee kaikki, on hävittävä myös erehdykset. Ihmiset tulevat hämmästymään huomatessaan kerääntyneensä kaikki saman lipun alle. Kaikki, yksinpä lakikin, on täyttyvä. Jumalalliset kirjat temmataan maasta ja viedään taivaallisiin arkistoihin.

Pariisissa, 20 p. Zilhageh-kuuta v. 1713.

36. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.