Part 5
Smyrnassa, 2 p. Rhamazan-kuuta v. 1711.
20. kirje.
Usbek kirjoittaa vaimolleen Zachille Ispahanin palatsiin.
Te olette loukannut minua, Zachi, ja minä tunnen sydämessäni ailahduksia, joita Teidän olisi syytä pelätä, ellei etäisyyteni jättäisi Teille aikaa muuttaa käytöstänne ja vaimentaa sitä hurjaa mustasukkaisuutta, joka minua nyt kiduttaa.
Olen kuullut, että Teidät on tavattu yksissä Nadirin, valkoisen eunukin kanssa, hänen, joka on saava päällään maksaa uskottomuutensa ja petollisuutensa. Kuinka olette voinutkaan unohtaa itsenne siihen määrään, ettette ole oivaltanut Teidän olevan kiellettyä päästää huoneeseenne valkoista eunukkia, kun Teillä on kylliksi mustiakin palvelijoiksenne? Teidän on turha sanoa minulle, etteivät eunukit ole miehiä ja että Teidän hyveenne nostaa Teidät kaikkien sellaisten ajatusten yläpuolelle, joita Teissä voisi herättää epätäydellinen samankaltaisuus. Sehän ei riitä Teille eikä minulle: ei Teille, koska Te teette teon, jonka vaimolan lait kieltävät; eikä minulle, koska Te loukkaatte kunniaani sallimalla jonkun nähdä Teidät. Mitä sanon minä, nähdä Teidät? Ehkäpä joutua kavalan konnan yritysten esineeksi, jonka hän on mahdollisesti rikoksillaan ja vielä enemmän haluillaan ja kykenemättömyytensä epätoivolla saastuttanut.
Sanonette minulle ehkä, että Te olette aina ollut minulle uskollinen. Entä sitten! Saatoitteko olla muuta? Kuinka olisitte voinut pettää mustien eunukkien valppauden, näiden, jotka nyt ovat niin hämmästyneitä elämästä, mitä Te vietätte? Kuinka olisitte kyennyt särkemään nämä salvat ja ovet, jotka pitelevät Teitä sulkeissaan? Te kerskailette hyveestä, joka ei ole vapaa, ja mahdollisesti ovat Teidän saastaiset himonne riistäneet Teiltä tuhanteen kertaan tämän uskollisuuden ansion ja arvon, josta nyt niin ylpeilette.
Minä toivon, että Te ette ole tehnyt mitään kaikesta siitä, mistä minun on syytä Teitä epäillä; ettei se petturi ole ulottanut Teihin pyhyyttä häväiseviä käsiänsä; että Te olette vaatteittenne peittämänä jättänyt niiden muodostaman heikon esteen itsenne ja hänen välilleen; että hän on itse pyhän kunnioituksen satuttamana luonut silmänsä maahan; että hän on rohkeutensa hylkäämänä vavissut rangaistuksia, joita hän on itselleen valmistanut: vaikka kaikki tämä olisi tottakin, pysyy siitä huolimatta selvitettynä, että Te olette tehnyt teon, joka on vastoin velvollisuuttanne. Ja jos Te olette loukannut sitä hyödyttömästi, saamatta hillittömiä taipumuksianne täytetyiksi, mitä tekisittekään niiden tyydyttämiseksi? Mihin ryhtyisittekään, jos pääsisitte poistumaan siitä pyhästä paikasta, joka on Teistä sietämätön vankila, niinkuin se on tovereistanne suotuisa turvapaikka paheen hyökkäyksiä vastaan, pyhä temppeli, missä sukupuolenne kadottaa heikkoutensa ja vahvistuu voittamattomaksi kaikista luonnon puutteista huolimatta? Mitä tekisittekään, ellei Teillä omiin valtoihinne jätettynä olisi muuta puolustajaa kuin minua kohtaan tuntemanne rakkaus, minua, jota Te olette niin syvästi loukannut, ja velvollisuutenne, jonka Te olette niin halpamaisesti pettänyt? Kuinka pyhiä ovatkaan tavat maassa, jossa elätte, kun ne suojaavat Teidät kurjimpien orjien hyökkäyksiltä! Teidän tulee olla minulle kiitollinen siitä pakonalaisuudesta, missä minä Teitä pidän, koska Te vain sen ansiosta olette vielä elämisen arvoinen.
Te ette voi sietää eunukkien päällikköä, koska hän seuraa lakkaamatta käytöstänne ja antaa Teille viisaita neuvojaan. Hänen rumuutensa, sanotte Te, on niin tavaton, että Te ette voi häntä vaivatta katsella, ikäänkuin sellaisiin toimiin asetettaisiin kauneimpia olentoja. Teille tuottaa surua vain se seikka, ettei hänen paikallaan ole valkoinen eunukki, joka saattaa Teidät häpeään.
Mutta mitä on tehnyt Teille ensimmäinen orjattarenne? Hän on sanonut Teille, että se liikanainen tuttavallisuus, johon Te antauduitte nuoren Zeliden kanssa, loukkasi säädyllisyyttä: siinä vihanne syy.
Minun pitäisi olla, Zachi, ankara tuomari. Mutta minä olenkin vain puoliso, joka koettaa huomata Teidät viattomaksi. Roxanea, uutta puolisoani, kohtaan tuntemani rakkaus on jättänyt minulle kaiken sen hellyyden, mitä minun on tunteminen Teitä kohtaan, joka ette ole suinkaan vähemmän kaunis. Minä ja'an rakkauteni Teidän molempien kesken, ja Roxanella on vain se etu, minkä hyve voi lisätä kauneuteen.
Smyrnassa, 12 p. Zilkadeh-kuuta v. 1711.
21. kirje.
Usbek kirjoittaa valkoiselle ylieunukille.
Teidän tulee vavista avatessanne tätä kirjettä, tai oikeammin: Teidän olisi tullut vavista salliessanne Nadirin kavaluuden tapahtua. Te, joka ette kylmässä, riutuvassa vanhuudessanne saata rikokseen joutumatta kohottaa katsettanne rakkauteni pelottaviin esineihin, Te, jonka ei ole milloinkaan sallittu astua pyhyyttä häväisevällä jalallanne sen kauhistavan paikan kynnykselle, joka kätkee heidät kaikkien silmiltä, Te annatte niiden, joiden käytöksen valvominen on Teille uskottu, tehdä sellaista, mitä Te itse ette olisi rohjennut tehdä, ettekä Te huomaa salamaa, joka on aivan valmiina iskemään sekä heihin että Teihin!
Ja mitä te olette muuta kuin kurjia työkaluja, joita minä saan särkeä mieleni mukaan, jotka olette olemassa vain siinä määrin kuin osaatte totella, jotka olette maailmassa vain elääksenne minun käskyjeni vallassa tai kuollaksenne heti kun minä niin määrään, jotka hengitätte vain sikäli kuin minun onneni, rakkauteni, mustasukkaisuuteni tarvitsevat teidän alhaisuuttanne, ja joilla ei vihdoin saata olla muuta osaa kuin alistuminen, ei muuta sielua kuin minun tahtoni eikä muuta toivoa kuin minun autuuteni?
Minä tiedän muutamien vaimojeni vain kärsimättömänä noudattavan velvollisuuden ankaria lakeja, minä tiedän mustan eunukin alituisen läsnäolon kiusaavan heitä ja minä tiedän heidän olevan kyllästyneitä näihin inhoittaviin olentoihin, jotka on toimitettu heidän läheisyyteensä siinä tarkoituksessa, että he sitä kiihkeämmin kaipaisivat puolisoansa. Minä tiedän kaiken tämän. Mutta Te, joka mukaannutte tähän epäjärjestykseen, Te tulette saamaan sellaisen rangaistuksen, että se panee vapisemaan kaikki, jotka käyttävät väärin minun luottamustani.
Minä vannon kautta taivaan kaikkien profeettain ja kautta Alin, suurimman kaikista, että jos Te poikkeatte velvollisuudestanne, minä tulen antamaan Teidän hengellenne yhtä paljon arvoa kuin niiden hyönteisten hengelle, jotka osuvat jalkojeni alle.
Smyrnassa, 12 p. Zilkadeh-kuuta v. 1711.
22. kirje.
Jaron kirjoittaa ylieunukille.
Mitä enemmän Usbek loittonee palatsistaan, sitä kaihoisammin hän kääntää päänsä kohti pyhiä vaimojansa. Hän huokailee, hän vuodattaa kyyneleitä. Hänen tuskansa käy katkerammaksi, hänen epäluulonsa vahvistuvat. Hän tahtoo lisätä heidän vartijainsa lukua. Hän aikoo lähettää minut takaisin, samoin kuin kaikki ne mustat, jotka ovat hänen mukanaan. Hän ei enää pelkää omasta puolestaan. Hän pelkää vain sen puolesta, mikä on hänelle tuhat kertaa rakkaampaa kuin hän itse.
Pian saan minä siis elää Sinun käskettävänäsi ja ottaa osaa Sinun huoliisi. Suuri Jumala! Kuinka paljon tarvitaankaan, jotta yksi ainoa mies olisi onnellinen!
Luonto näytti asettaneen naiset riippuvaan asemaan ja vapauttaneen taas heidät siitä: häiriöitä syntyi molempien sukupuolten välille, koska heidän oikeutensa olivat molemminpuoliset. Meidän tehtäväksemme on tullut uuden sopusoinnun aikaansaaminen: me olemme luoneet naisten ja itsemme välille vihan sekä miesten ja naisten välille rakkauden.
Otsani on käyvä ankaraksi. Minä olen luova synkkiä katseita. Ilo on pakeneva huuliltani. Ulkomuoto on oleva rauhallinen, mutta henki levoton. Minä en ole odottava vanhuuden ryppyjä ilmaistakseni sen murheita.
Minusta olisi ollut hauskaa seurata isäntääni Länteen. Mutta minun tahtoni on hänen omansa. Hän käskee minua vartioimaan hänen vaimojaan, ja minä olen vartioiva heitä uskollisesti. Minä tiedän kuinka on kohdeltava tätä sukupuolta, joka, heti kun sen ei sallita olla turhamainen, alkaa käydä kopeaksi, ja jota on vaikeampi nöyryyttää kuin lannistaa. Minä vaivun maahan katseittesi tieltä.
Smyrnassa, 12 p. Zilkadeh-kuuta v. 1711.
23. kirje.
Usbek kirjoittaa ystävälleen Ibbenille Smyrnaan.
Me saavuimme Livornoon purjehdittuamme neljäkymmentä päivää. Se on uusi kaupunki, oiva todistus Toskanan herttuain nerosta, he kun ovat tehneet suokylästä Italian kukoistavimman kaupungin.
Naiset nauttivat täällä suurta vapautta: he saavat katsella miehiä eräänlaisista ikkunoista, joita nimitetään sälekaihtimiksi. He saavat lähteä ulos joka päivä muutamien eukkojen seuraamina, ja heillä on vain yksi huntu. Heidän lankonsa, setänsä, veljenpoikansa voivat käydä heitä katsomassa aviomiehen panematta sitä tuskin milloinkaan pahakseen.
Muhamettilaiselle on suuri näky katsella ensimmäisen kerran kristittyä kaupunkia. Minä en puhu seikoista, jotka pistävät heti aluksi kaikkien silmiin, niinkuin rakennusten, pukujen, tärkeimpien tapojen erilaisuudesta, sillä mitä vähäpätöisimmissäkin asioissa on jotakin omituista, jonka minä tunnen, mutta jota minä en osaa lausua.
Huomenna lähdemme Marseille'ta kohti. Siellä emme tule kauan viipymään. Rican samoin kuin minunkin tarkoitukseni on kiiruhtaa suoraa päätä Pariisiin, joka on Euroopan valtakeskus. Matkustajat etsivät aina suuria kaupunkeja, jotka ovat ikäänkuin kaikkien muukalaisten yhteinen isänmaa. Hyvästi. Ole vakuutettu siitä, että minä rakastan Sinua aina.
Livornossa, 12 p. Saphar-kuuta v. 1712.
24. kirje.
Rica kirjoittaa Ibbenille.
Me olemme olleet Pariisissa kuukauden ja olemme koko ajan olleet lakkaamattomassa liikkeessä. Siinä ovat monetkin asiat suoritettavina, ennen kuin on saanut asunnon, ennen kuin on tavannut henkilöitä, joiden luo on neuvottu ja ennen kuin on hankkinut itselleen välttämättömiä tavaroita, joita puuttuu kaikkia yht'aikaa.
Pariisi on aivan yhtä suuri kuin Ispahan. Talot ovat niin korkeita, että melkein vannoisi niissä asuvan vain tähtienselittäjiä. Ymmärrät sanomattakin, että ilmaan rakennetussa kaupungissa, jossa näkee kuusi, seitsemänkin taloa päällekkäin, on tavattomasti väkeä ja että siellä vallitsee erinomainen tungos silloin kun kaikki ihmiset ovat laskeutuneet kadulle.
Sinä et ehkä sitä usko, mutta kuitenkin on asia niin, etten minä sen kuukauden aikana, minkä olen täällä ollut, ole nähnyt vielä kenenkään kävelevän. Eipä ole maailmassa ihmisiä, jotka osaisivat niin hyvin käytellä raajojaan kuin ranskalaiset: he juoksevat, he lentävät. Aasian hitaat ajoneuvot, kameliemme verkkaisa astunta saattaisivat heidät aivan suunniltaan. Mitä minuun tulee, minä kun en ole suinkaan luotu sellaiseen vauhtiin ja usein kävelen jalan muuttamatta tahtiani, joudun joskus raivoihini oikein kristityn tapaan, sillä vaikka sen nyt vielä sietäisi, että tahrautuu lokaan päästä jalkoihin, niin en jaksa antaa anteeksi niitä kyynärpäiden töytäyksiä, joita saan säännöllisesti ja jaksoittaisesti. Mies, joka tulee jäljestäni ja menee ohitseni, pyöräyttää minut puoliksi ympäri, ja toinen, joka tulee vastaani toiselta puolelta, heittää minut äkkiä samaan asentoon, mistä ensimmäinen minut sieppasi. Ja tuskin olen käynyt sata askelta, kun olen jo niin runneltu kuin olisin matkustanut kymmenen peninkulmaa.
Älä luule minun vielä kykenevän perusteellisesti puhumaan Sinulle eurooppalaisten tavoista ja tottumuksista: minulla on niistä itsellänikin vasta heikko aavistus ja minulla on tuskin ollut aikaa muuhun kuin hämmästelemiseen.
Ranskan kuningas on Euroopan mahtavin ruhtinas. Hänellä ei tosin ole kultakaivoksia niinkuin hänen naapurillaan Espanjan kuninkaalla, mutta hän on tätä rikkaampi, koska hän käyttää rikkautensa lähteenä alamaistensa turhamaisuutta, joka on ehtymättömämpi kuin mikään kaivos. Hänen on nähty ryhtyvän suuriin sotiin tai kestävän niitä omistamatta muita rahansaantikeinoja kuin myytävät arvonimet, ja inhimillinen ylpeys sai sen ihmeen aikaan, että hänen joukoiltaan ei puuttunut palkkaa, ei hänen linnoituksiltaan kanuunoita eikä hänen laivastoltaan varusteita.
Muutoin on tämä kuningas suuri taikuri: hän osaa pitää vallassaan alamaistensa järjenkin ja saa heidät ajattelemaan niinkuin hän tahtoo. Ellei hänellä ole aarrekammiossaan enempää kuin miljoona kultarahaa, ja jos hän tarvitsee kaksi miljoonaa, ei hän muuta kuin vakuuttaa heille, että yksi kultaraha on sama kuin kaksi kultarahaa, ja he uskovat sen. Jos hänellä on vaikea sota suoritettavanaan eikä hänellä ole rahaa, ei hän muuta kuin ajaa heidän päähänsä, että paperipala on rahaa, ja he ovat siitä heti paikalla varmoja. Jopa hän saa heidät uskomaan senkin, että hän voi parantaa heidät kaikenlaisista taudeista pelkällä kosketuksella, niin suurella voimalla ja väkevyydellä hän hallitsee heidän sielunelämäänsäkin.
Mitä minä puhun tästä ruhtinaasta, ei saa Sinua hämmästyttää: täällä päin on toinenkin vielä taitavampi taikuri kuin hän, taikuri, joka hallitsee samalla tavalla hänen sieluaan kuin hän itse hallitsee muiden sielua. Tätä velhoa nimitetään paaviksi. Väliin hän saa kuninkaan uskomaan, että kolme on samaa kuin yksi, väliin, ettei leipä, jota syödään, olekaan leipää, tai ettei viini, jota juodaan, olekaan viiniä, sekä tuhansia muita samankaltaisia asioita.
Ja pitääkseen häntä aina vireessä, suomatta hänelle aikaa unohtaa uskomisen tottumusta, antaa hän hänelle aika ajoittain eräitä uskonkappaleita harjoittelun tarkoituksessa. Kaksi vuotta sitten paavi lähetti kuninkaalle suuren kirjoituksen, jota hän nimitti _perussäädökseksi_ ja jolla hän tahtoi julmien rangaistusten uhalla pakottaa tämän ruhtinaan ja hänen alamaisensa uskomaan kaiken, mitä se sisälsi. Hän onnistuikin ruhtinaaseen nähden, tämä kun alistui heti, näyttäen esimerkkiä alamaisilleen. Mutta muutamat näistä nousivat vastarintaan ja kieltäytyivät uskomasta mitään kaikesta siitä, mitä tuossa kirjoituksessa oli. Koko tämän kapinan alkuunpanijoina olivat naiset, kapinan, joka nyt jakaa koko hovin, koko valtakunnan ja kaikki perheet kahteen leiriin. Tämä perussäädös kieltää heitä lukemasta kirjaa, jonka kaikki kristityt sanovat olevan taivaasta peräisin: suoraan puhuen heidän Koraaniaan. Suuttuneina heidän sukupuoltaan kohdanneesta loukkauksesta naiset kiihottavat kaikkia tätä perussäädöstä vastaan: he ovat saaneet miehet puolelleen, eivätkä nämä haluakaan tässä kysymyksessä minkäänlaisia etuoikeuksia. Täytyy kuitenkin myöntää, ettei tämä mufti ajattele niinkään tyhmästi, ja, kautta suuren Alin! hänen on täytynyt saada vihiä meidän pyhän lakimme periaatteista. Sillä kun naiset ovat alhaisempia luontokappaleita kuin me ja kun profeettamme sanovat meille, etteivät he pääse paratiisiin, niin miksi pitäisi heidän sitten pyrkiä lukemaan kirjaa, jonka ainoana tarkoituksena on paratiisin tien neuvominen?
Minä olen kuullut kuninkaasta kerrottavan asioita, jotka lähentelevät uskomattomuutta, ja arvelenpa Sinun olevan vaikeata saada niitä päähäsi.
Puhutaan, että hänen ollessaan parhaillaan sodassa naapuriensa kanssa, jotka olivat kaikki liittoutuneet häntä vastaan, hänen valtakunnassaan oli lukematon joukko näkymättömiä vihollisia, jotka pitivät häntä piiritystilassa. Lisätään hänen etsineen niitä yli kolmekymmentä vuotta, mutta sanotaan samalla, ettei hän eräiden hänen luottamustaan nauttivien dervishien väsymättömistä ponnistuksista huolimatta ole voinut löytää niistä ainoatakaan. Ne elävät hänen lähimmässä ympäristössään: niitä on hänen hovissaan, hänen pääkaupungissaan, hänen sotajoukoissaan, hänen tuomioistuimissaan, ja kuitenkin vakuutetaan hänen saavan kokea sen surun, että hänen on kuoltava löytämättä niitä. On kuin ne olisivat olemassa yleensä, olematta silti olemassa yksityisesti: ne ovat kuin seura, jossa ei olisi ainoatakaan jäsentä. Epäilemättä tahtoo taivas rangaista tätä ruhtinasta siitä, ettei hän ole ollut kyllin sääliväinen voitettuja vihollisiaan kohtaan, koska se on antanut hänelle näkymättömiä vihollisia, joiden nero ja kohtalo ovat hänen neronsa ja kohtalonsa yläpuolella. Minä aion kirjoitella Sinulle edelleenkin ja puhua Sinulle asioita, jotka ovat varsin kaukana persialaisten luonteesta ja hengestä. Sama maa kantaa kyllä meitä molempia, mutta sen seudun ihmiset, missä minä nyt elän, ja sen seudun ihmiset, missä Sinä olet, eroavat tuntuvasti toisistaan.
Pariisissa, 4 p. toista Rebiab-kuuta v. 1712.
25. kirje.
Usbek kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.
Minä olen saanut kirjeen veljenpojaltasi Rhediltä. Hän ilmoittaa minulle aikovansa matkustaa Smyrnasta katsomaan Italiaa ja retkensä ainoana tarkoituksena olevan tietojen hankkiminen, jotta hän siten tulisi yhä enemmän Sinun arvoiseksesi. Onnittelen Sinua siitä, että Sinulla on veljenpoika, josta on kerran tuleva vanhojen päiviesi lohdutus.
Rica kirjoittaa Sinulle pitkän kirjeen. Hän on maininnut puhuvansa siinä paljon tästä maasta. Hänen älynsä vilkkaudesta johtuu, että hän käsittää kaikki nopeasti. Mitä minuun tulee, en minä kykene Sinulle mitään sanomaan, koska minä ajattelen hitaasti.
Sinä olet hellimpien keskustelujemme aiheena: me emme voi kylliksemme puhua siitä ystävällisestä tavasta, jolla meitä kohtelit Smyrnassa, emmekä palveluksista, joita ystävyytesi yhätikin meille päivä päivältä tekee. Me toivomme Sinun, jalo Ibben, kaikkialla tapaavan yhtä kiitollisia ja yhtä uskollisia ystäviä kuin me olemme.
Kunpa näkisin Sinut pian taas ja saisin viettää seurassasi niitä onnellisia päiviä, jotka kuluvat niin suloisesti kahden ystävän kesken! Hyvästi!
Pariisissa, 4 p. toista Rebiab-kuuta v. 1712.
26. kirje.
Usbek kirjoittaa Roxanelle ispahanilaiseen palatsiin.
Miten onnellinen olettekaan, Roxane, kun saatte olla rakkaassa Persian maassa, ettekä näissä myrkyllisissä seuduissa, joissa ei tunneta kainoutta eikä hyvettä! Miten onnellinen olettekaan! Te elätte vaimolassani kuin viattomuuden asunnossa ikään, kaikkien inhimillisten hyökkäysten ulottumattomissa. Te elätte riemuiten, onnellisesti kykenemättömänä hairahtumaan. Milloinkaan ei ole mies saastuttanut Teitä irstailla katseillaan. Eipä edes appenne ole juhlapitojen vapaudessakaan nähnyt Teidän kaunista suutanne: Te ette ole milloinkaan unohtanut kiinnittää pyhää huntua sen peitoksi. Onnellinen Roxane! Maalle mennessänne on aina edellänne kulkenut eunukkeja surmaamassa jokaisen uskalikon, joka ei ole paennut Teidän näkyviltänne. Mitä vaivaa olen minäkin, jolle taivas on lahjoittanut Teidät onneni täydentämiseksi, saanut nähdä päästäkseni sen aarteen valtiaaksi, jota Te niin pontevasti puolustitte! Mikä murhe minulle, kun en avioliittomme ensi päivinä saanut Teitä lainkaan nähdä! Ja mikä kärsimättömyys, kun minä sitten Teidät vihdoin näin! Mutta Te ette sitä kuitenkaan tyydyttänyt, vaan kiihotitte sitä päinvastoin säikähtyneen kainouden itsepintaisilla kielloilla: Te sekoititte minut kaikkiin niihin miehiin, joilta Te pysyttelette visusti piilossa. Muistatteko päivää, jolloin Te eksyitte minulta orjattarienne joukkoon, näiden pettäessä minua ja salatessa Teitä etsiskelyiltäni? Muistatteko toista päivää, jolloin Te, nähdessänne kyyneleenne tehottomiksi, käytitte äitinne arvovaltaa hillitäksenne rakkauteni hurjaa kiihkoa turvauduitte rohkeutenne tarjoamiin. Tempasitte tikarin ja uhkasitte kuolemalla puolisoa, joka Teitä rakasti, jos hän yhä vaati Teiltä sitä, mitä Te piditte suuremmassa arvossa kuin puolisoanne. Kaksi kuukautta kului tässä rakkauden ja hyveen taistelussa. Te menitte liian pitkälle siveissä estelyissänne: Te ette antautunut edes voitettuna. Te puolustitte viimeiseen asti kuolevaa neitseyttä. Te piditte minua vihollisena, joka oli Teidät häväissyt, ettekä puolisona, joka oli Teitä rakastanut. Enemmän kuin kolmen kuukauden aikana ette uskaltanut katsahtaa minuun punastumatta: Teidän hämmentynyt ilmeenne näytti moittivan minua voitosta, jonka minä olin saavuttanut. Enkä minä päässyt rauhassa nauttimaan omistuksestani: Te salasitte minulta niin paljon kuin voitte sulojanne ja ihanuuksianne, ja minä olin niinmuodoin hurmaantunut kaikkein suurimmista suosionosoituksista ilman että minulle oli suotu kaikkein pienimpiä.
Jos Teidät olisi kasvatettu tässä maassa, ette olisi joutunut niin suunniltanne. Naiset ovat täällä menettäneet kaiken pidättyväisyyden. He näyttäytyvät miehille peittämättömin kasvoin, ikäänkuin tahtoisivat anoa omaa tappiotaan. He etsivät miehiä katseillaan. He tapaavat näitä moskeijoissa, kävelypaikoilla, jopa kotonaankin. Tapa käyttää eunukkeja palvelijoina on heille tuntematon. Teidän keskuudessanne vallitsevan jalon yksinkertaisuuden ja viehättävän kainouden sijasta näkee täällä raakaa häpeämättömyyttä, johon on mahdoton tottua.
Niin, Roxane, jos Te olisitte täällä, tuntisitte ikäänkuin omaksi häpeäksenne sen hirvittävän kunniattomuuden, johon Teidän sukupuolenne on vaipunut. Te pakenisitte näitä inhoittavia paikkoja ja kaipaisitte sitä suloista suojaa, missä tapaatte viattomuuden, missä olette varma itsestänne, missä ei mikään vaara saa Teitä vapisemaan, missä Te vihdoin voitte rakastaa minua pelkäämättä milloinkaan menettävänne rakkautta, jonka olette minulle velkaa.
Kun kohotatte hipiänne loistoa kaikkein kauneimmilla väreillä, kun voitelette koko ruumiinne kallisarvoisimmilla hajuaineilla, kun koristaudutte kauneimmilla puvuillanne, kun koetatte voittaa toverinne tanssinne siroudella ja laulunne viehkeydellä, kun lempeästi kilpailette heidän kanssaan sulosta, hellyydestä ja hilpeydestä, en minä saata kuvitellakaan Teillä olevan muuta tarkoitusta kuin minun miellyttämiseni. Ja kun minä näen Teidän kainosti punastuvan, kun Teidän katseenne etsivät minun katseitani, kun hiivitte sydämeeni hellin, rukoilevin sanoin, en minä voisi, Roxane, epäillä Teidän rakkauttanne.
Mutta mitä on minun ajatteleminen eurooppalaisista naisista? Heidän ihonkäsittelynsä, korut, joilla he somistautuvat, huolellisuus, jolla he hoitavat ulkomuotoansa, miellyttämisenhalu, joka heissä väistymättä asuu, ovat kaikki heidän hyveensä tahrapilkkuja ja heidän puolisoittensa häväistyksiä.
Teidän ei kuitenkaan tule luulla, Roxane, minun ajattelevan, että he menisivät vallattomuudessaan niin pitkälle kuin moisesta käyttäytymisestä uskoisi mahdolliseksi, ja että he ajautuisivat irstaisuudessaan siihen kauheaan äärimmäisyyteen, joka saa vapisemaan ja joka tietää ehdotonta aviollisen uskollisuuden loukkaamista. On hyvin vähän niin kevytmielisiä naisia, että heidän rikollisuutensa ulottuisi sinne asti: heidän kaikkien sydämessään on jonkinlainen hyveen tunto, joka on sinne syntymässä painunut ja jota kasvatus heikontaa, voimatta sitä kokonaan hävittää. He saattavat kyllä höllentää niitä ulkonaisia velvollisuuksia, joita kainous vaatii noudattamaan, mutta milloin olisi otettava viimeiset askeleet, nousee luonto kapinaan. Niinpä kun me suljemme teidät ahtaaseen piiriin, kun me panemme teidän vartijoiksenne monet orjat, kun me hillitsemme ankaralla kädellä teidän halujanne silloin kun ne lentävät liian kauas, ei se tapahdu siksi, että me pelkäisimme lopullista uskottomuutta, vaan koska me tiedämme, ettei puhtaus voi olla milloinkaan liian suuri ja että pieninkin tahra voi sen turmella.
Minä säälin Teitä, Roxane. Teidän siveytenne, niin kauan koeteltu, ansaitsisi puolison, joka ei olisi milloinkaan luotanne poistunut ja joka olisi itse kyennyt tukahuttamaan ne mieliteot, mitkä vain Teidän hyveenne saattaa lannistaa.
Pariisissa, 7 p. Rhegeb-kuuta v. 1712.
27. kirje.
Usbek kirjoittaa Nessirille Ispahaniin.
Me olemme nykyään Pariisissa, tässä loistavassa auringon kaupungin kilpailijassa.
Lähtiessäni Smyrnasta annoin ystäväni Ibbenin tehtäväksi toimittaa Sinulle lippaan, jossa oli muutamia lahjoja Sinulle, ja samaa tietä saat tämän kirjeenkin. Vaikka olen hänestä 500 tai 600 peninkulman päässä, lähetän hänelle uutisia ja saan uutisia häneltä yhtä helposti kuin jos hän olisi Ispahanissa ja minä Kumissa. Minä lähetän kirjeeni Marseille'iin, mistä lakkaamatta purjehtii laivoja Smyrnaan. Sieltä toimittaa hän taas Persiaan osoitetut kirjeet armenialaisten karavaanien matkaan, näitä kun lähtee Ispahaniin joka päivä.
Rican terveys on täydellinen: hänen ruumiinrakenteensa lujuus, hänen nuoruutensa ja hänen luontainen hilpeytensä auttavat häntä suoriutumaan kaikista koettelemuksista.