Part 4
Eräs melkein alaston luolaihminen näki myytävää villaa. Hän kysyi sen hintaa. Kauppias puheli itsekseen: "Luonnollisestikaan ei minun pitäisi toivoa villastani enempää rahaa kuin tarvitsen ostaakseni kaksi mittaa viljaa; mutta minä myynkin sen neljä kertaa kalliimmasta, niin saan kahdeksan mittaa." Siitä ei päässyt yli eikä ympäri: pyydetty hinta oli maksettava. "Onpa nyt hyvä ollakseni", jutteli kauppias, "nythän saan viljaa". -- "Mitä te sanotte?" kysyi ostaja: "tarvitsetteko viljaa? Minulla on sitä myytävänä. Vain hinta teitä ehkä hämmästyttää. Sillä teidän tulee tietää, että vilja on nykyään tavattoman kallista ja että nälkä vallitsee melkein kaikkialla. Mutta antakaa minulle rahani takaisin ja minä annan teille yhden mitan viljaa, sillä minä en luovu siitä vähemmällä, vaikka sitten kuolisitte nälkään."
Samaan aikaan hävitti julma tauti maata. Muuan taitava lääkäri saapui sinne naapurimaasta ja määräsi niin oivallisia lääkkeitä, että hän paransi kaikki, jotka antautuivat hänen hoidettavikseen. Taudin hävittyä hän meni kaikkien niiden luo, jotka hän oli parantanut, pyytämään palkkiotaan. Mutta hän sai vain kieltoja. Hän palasi omaan maahansa ja saapui sinne lopen uupuneena pitkän matkan vaivoista. Mutta pian sen jälkeen hän kuuli saman taudin alkaneen tuhotyönsä uudelleen, rasittaen enemmän kuin koskaan ennen tätä kiittämätöntä maata. Sikäläiset ihmiset tulivat hänen luokseen tällä kerralla, odottamatta hänen saapumistaan heidän seuduilleen. "Menkää menojanne", puhui hän heille, "te väärämieliset ihmiset! Teidän sielussanne on kuolettavampaa myrkkyä kuin se onkaan, josta tahdotte parantua. Te ette ansaitse paikkaa maan päällä, koska teissä ei ole vähääkään inhimillisyyttä ja koska rehellisyyden säännöt ovat teille tuntemattomat. Loukkaisin mielestäni jumalia, jotka teitä rankaisevat, jos asettuisin vastustamaan heidän vihansa oikeutta."
Erserumissa, 3 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1711.
12. kirje.
Usbek kirjoittaa samalle Ispahaniin.
Sinä näit, rakas Mirza, kuinka luolaihmiset joutuivat tuhon omiksi juuri ilkeytensä tähden ja kuinka heistä tuli heidän omien vääryyksiensä uhreja. Monen monista perheistä jäi jäljelle vain kaksi, jotka säästyivät koko kansakuntaa kohdanneilta onnettomuuksilta. Siinä maassa oli näet kaksi hyvin eriskummaista miestä: heillä oli inhimillisyyttä, heillä oli oikeudentuntoa, he rakastivat hyvettä. Kun heitä yhdisti toisiinsa yhtä paljon heidän sydämensä suoruus kuin muiden turmeltuneisuus, näkivät he yleisen tuhoutumisen, tuntematta sitä muutoin kuin säälinä: se oli uusi liittoutumisen syy. He työskentelivät yhteisen innostuksen valtaamina yhteiseksi hyväksi. Heidän välillään ei ollut muita riitoja kuin niitä, joita suloinen ja hellä ystävyys synnytti. Ja maan syrjäisimmässä sopessa eroitettuina maalaisistaan, jotka eivät ansainneetkaan olla heidän lähettyvillään, he viettivät onnellista ja rauhallista elämää. Maakin näytti kasvavan ikäänkuin itsestään näiden hyveellisten käsien viljelemänä.
He rakastivat vaimojaan, ja nämäkin olivat heihin hellästi kiintyneet. Heidän tärkeimpänä huolenaan oli lasten kasvattaminen hyveeseen. He kuvailivat näille lakkaamatta maanmiestensä onnettomuuksia ja nostivat heidän silmiensä eteen tämän vaikuttavan esimerkin. He teroittivat heille varsinkin, että yksityisten etu liittyy aina yhteiseen etuun, että ken tahtoo siitä riistäytyä erilleen, hän tahtoo syöksyä turmioon, ettei hyve ole suinkaan sellainen asia, jonka täytyy olla meille taakaksi, ettei sen harjoittamista tule pitää vaivalloisena tehtävänä ja että muita kohtaan noudatettu oikeudenmukaisuus on rakkaudentyö meitä itseämme kohtaan.
He saivatkin pian osakseen hyveellisten isien lohdutuksen: heidän lapsistaan tuli heidän kaltaisiaan. Nuori väki, joka varttui heidän katsantonsa alaisena, lisääntyi onnellisten avioliittojen kautta: lukumäärä kasvoi, liitto pysyi yhäti samana. Ja hyve, lainkaan heikkenemättä suuressa joukossa, vahvistui päinvastoin lukuisammista esimerkeistä.
Ken kykenisikään tässä kuvailemaan näiden luolaihmisten onnea? Niin oikeamielistä kansaa täytyi jumalienkin rakastaa! Heti kun sen silmät avautuivat huomaamaan heidät, oppi se heitä pelkäämään. Ja uskonto sai lieventääkseen sen, mitä luonto oli ehkä jättänyt liian karkeaa tapoihin.
He sääsivät juhlia jumalten kunniaksi. Nuoret tytöt, kukkien koristamat, ja nuoret pojat ylistivät heitä tanssein ja maalaissoitannon sävelin. Sitten vietettiin kemuja, joissa ilo ja kohtuullisuus pitivät valtiutta yhdessä. Näissä kokouksissa puhui teeskentelemätön luonto. Niissä opittiin antamaan sydän ja ottamaan se. Niissä teki neitseellinen kainous punastuen äkillisen, mutta piankin isien suostumuksen vahvistaman tunnustuksen. Ja niissä hellät äidit aavistelivat riemukseen rakkaita ja uskollisia liittoja.
Temppeleihin käytiin anomaan jumalain suosiota, mutta ei rikkauksia eikä rasittavaa yltäkylläisyyttä, sillä moiset toivomukset eivät olleet onnellisten luolaihmisten arvoisia: he osasivat haluta niitä vain omaistensa puolesta. He saapuivat alttarien juurelle vain pyytämään terveyttä vanhemmilleen, yksimielisyyttä veljilleen, hellyyttä vaimoilleen, rakkautta ja kuuliaisuutta lapsilleen. Neidot tulivat tuomaan sinne sydämensä lemmekkään uhrin eivätkä rukoilleet jumalilta muuta armoa kuin kykyä tehdä joku luolaihminen onnelliseksi.
Iltaisin, kun laumat palasivat niityiltä ja väsyneet härät toivat auransa kotiin, he kerääntyivät joukkoihin ja vaatimattoman aterian ääressä lauloivat ensimmäisten luolaihmisten vääryyksistä ja heidän onnettomuuksistaan, samoin kuin uuden kansan mukana uudelleen syntyvästä hyveestä ja sen kansan onnesta. He lauloivat sitten jumalten suuruudesta, heidän suosiostaan, joka on aina heitä rukoilevien ihmisten saatavilla, ja heidän vihastaan, jota on mahdoton väistää niiden, jotka eivät heitä pelkää. He kuvailivat edelleen maalaiselämän viehätystä ja viattomuuden kaunistaman olon onnea. Pian he antautuivat unen valtaan, jota eivät huolet ja murheet milloinkaan keskeyttäneet.
Luonto tyydytti yhtä auliisti sekä heidän toiveensa että heidän tarpeensa. Tässä onnellisessa maassa ei ahneutta tunnettu lainkaan. Kun asukkaat antoivat toisilleen lahjoja, uskoi antaja aina joutuneensa paremmalle puolelle. Luolaihmisten kansa piti itseään yhtenä ainoana perheenä: laumat olivat melkein aina sekaisin. Ainoana vaivana, johon tavallisesti ei ryhdytty, oli niiden jakaminen.
Erserumissa, 6 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1711.
13. kirje.
Usbek kirjoittaa samalle.
Enpä saisi Sinulle milloinkaan kylliksi puhuneeksi luolaihmisten hyveistä. Kerrankin sanoi muuan heistä: "Isäni on määrä huomenna muokata peltonsa. Minäpä nousenkin kaksi tuntia ennen häntä, ja kun hän sitten saapuu pellolleen, näkeekin hän sen kokonaan muokatuksi."
Muuan toinen puheli itsekseen: "Minusta näyttää sisareni olevan mieltynyt erääseen nuoreen luolaihmiseen, meidän sukulaiseemme. Pitääpä puhua isälleni asiasta ja suostuttaa hänet tähän avioliittoon."
Eräälle toiselle tultiin sanomaan varkaiden vieneen hänen laumansa. "Olen siitä hyvin pahoillani", lausui hän, "sillä siinä oli aivan lumivalkoinen hieho, jonka minä olin aikonut uhrata jumalille".
Erään toisen kuultiin sanovan: "Minun on lähdettävä temppeliin kiittämään jumalia, sillä veljeni, jota isäni hyvin suuresti rakastaa ja johon minäkin olen hellästi kiintynyt, on saanut terveytensä takaisin."
Tai edelleen: "Isäni pellon rajalla on palsta, jonka viljelijöitä auringon polttava paiste joka päivä rasittaa. Minunpa täytyykin istuttaa siihen pari puuta, niin että nämä ihmisraukat pääsevät joskus lepäämään niiden varjoon."
Eräänä päivänä, jolloin useampia luolaihmisiä oli kokoontunut yhteen, puhui muuan vanhus eräästä nuorukaisesta, epäillen hänen tehneen jonkun huonon teon ja nuhdellen häntä siitä. "Me emme usko hänen tehneen tätä rikosta", virkkoivat nuoret luolaihmiset, "mutta jos hän on sen tehnyt, niin kuolkoon hän viimeisenä perheestään!"
Eräälle luolaihmiselle ilmoitettiin muukalaisten ryöstäneen hänen talonsa ja vieneen kaikki mennessään. "Elleivät he olisi väärämielisiä", vastasi hän, "toivoisin jumalien suovan heidän käyttää niitä tavaroita kauemman aikaa kuin minä sain käyttää".
Niin suurenmoista menestystä ei voitu katsella kateudetta: naapurikansat liittyivät yksiin ja päättivät turhan tekosyyn nojalla ryöstää heidän laumansa. Heti kun luolaihmiset saivat tästä päätöksestä tiedon, toimittivat he heitä vastaan lähettiläitä, jotka puhuivat heille tähän tapaan:
"Mitä ovat luolaihmiset teille tehneet? Ovatko he ryöstäneet teidän vaimonne, anastaneet teidän karjanne, hävittäneet teidän peltonne? Eivät: me olemme oikeamielisiä ja pelkäämme jumalia. Mitä siis meistä tahdotte? Tahdotteko villaa tehdäksenne itsellenne vaatteita? Tahdotteko laumojemme maitoa tai maittemme hedelmiä? Laskekaa aseenne. Tulkaa keskellemme ja me annamme teille kaikkea, mitä vain haluatte. Mutta vannomme kaiken sen nimessä, mitä pyhimpänä kunnioitamme, että jos te astutte meidän maahamme vihollisina, me pidämme teitä väärämielisenä kansana ja kohtelemme teitä kuin villipetoja."
Nämä sanat hylättiin halveksien. Nämä villit kansat astuivat aseistettuina luolaihmisten maahan, jota he luulivat vain näiden viattomuuden puolustavan.
Mutta nämäpä olivatkin hyvin valmistuneita vastarintaan. He olivat koonneet vaimonsa ja lapsensa keskelleen. Heitä hämmästytti heidän vihollistensa vääryys, eikä suinkaan näiden lukumäärä. Uusi into oli syttynyt heidän sydämeensä: yksi tahtoi kuolla isänsä, toinen vaimonsa ja lastensa, tämä veljiensä, tuo ystäviensä, kaikki luolaihmisten kansan puolesta. Kaatuneen paikalle kiiruhti heti toinen, jolla yhteisen asian lisäksi oli yksityisen kuolema kostettavanaan.
Sellainen oli vääryyden ja hyveen taistelu. Nämä raukkamaiset kansat, jotka tavoittelivat vain saalista, eivät hävenneet paeta, ja he väistyivät luolaihmisten hyvettä, ennen kuin se heihin koskikaan.
Erserumissa, 9 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1711.
14. kirje.
Usbek kirjoittaa samalle.
Kun kansa lisääntyi päivä päivältä, luulivat luolaihmiset olevan viisainta valita kuningas. He sopivat siitä, että kruunu oli annettava oikeamielisimmälle, ja he loivat kaikki katseensa erääseen vanhukseen, joka ansaitsi kunnioitusta ikänsä ja kauan harjoitetun hyveen tähden. Hän ei ollut tahtonut olla läsnä tässä kokouksessa, vaan oli vetäytynyt taloonsa, sydän murheen ahdistamana.
Kun hänen luokseen saapui lähetystö ilmoittamaan häneen sattuneesta vaalista, sanoi hän: "Älköön Jumala suoko minun tehdä niin suurta vääryyttä luolaihmisille, ettei voitaisi uskoa heidän joukossaan olevan ainoatakaan oikeamielisempää kuin minä. Te annatte minulle kruunun, ja jos te välttämättä tahdotte, täytynee minun se ottaa. Mutta tietäkää, että kuolen tuskasta nähtyäni syntyessäni luolaihmiset vapaina ja nähdessäni heidät nyt orjuuteen vaipuneina." Näin puhuttuaan hän alkoi vuodattaa viljanaan kyyneleitä. "Onneton päivä!" jatkoi hän, "ja miksi olenkaan näin kauan elänyt?" Sitten hän huudahti ankaralla äänellä: "Minä huomaan kyllä, kuinka asian laita on, oi luolaihmiset! Teidän hyveenne alkaa käydä teille rasittavaksi. Siinä tilassa, missä te nyt olette, kun teillä ei ole päällikköä, teidän täytyy olla hyveellisiä vasten tahtoannekin. Muutoin ette voisi pysyä pystyssä, vaan suistuisitte esi-isienne onnettomuuteen. Mutta tämä ies tuntuu teistä liian kovalta: te olisitte mieluummin ruhtinaan alamaisia ja tottelisitte kernaammin hänen lievempiä lakejansa kuin omia tapojanne. Te tiedätte voivanne silloin tyydyttää kunnianhimoanne, hankkia rikkauksia ja venyä veltossa hekumassa. Ja luulette tulevanne toimeen ilman hyvettä, kunhan vain vältytte lankeamasta suuriin rikoksiin." Hän vaikeni hetkiseksi, ja hänen kyyneleensä vuotivat vuolaampina kuin koskaan ennen. "Ja mitä vaaditte minua tekemään? Kuinka saatan minä käskeä jotakin luolaihmistä? Ajatteletteko niin, että hänen olisi suoritettava hyveellinen teko sen tähden että minä sitä käsken, hänen, joka tekisi sen ilman minuakin, vain oman luontonsa taipumuksesta? Oi luolaihmiset! Minä olen päässyt päivieni päähän, vereni on jäähtynyt suonissani, minä näen kohta teidän pyhät esi-isänne: miksi tahdotte minun tuottavan heille murhetta ja miksi pakotatte minut sanomaan heille, että minä olen jättänyt teidät muun ikeen kuin hyveen ikeen alaisiksi."
Erserumissa, 10 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1711.
15. kirje.
Ylieunukki kirjoittaa Jaronille, mustalle eunukille, Erserumiin.
Minä rukoilen taivasta palauttamaan Sinut näille maille jälleen ja varjelemaan Sinua kaikista vaaroista.
Vaikka en olekaan juuri koskaan tuntenut sitä kiintymystä, jota nimitetään ystävyydeksi, ja vaikka olenkin kokonaan sulkeutunut omaan kuoreeni, olet Sinä kuitenkin saanut minut oivaltamaan, että minulla vielä on sydän. Ja ollessani kova kuin pronssi kaikille niille orjille, jotka elivät minun käskettävinäni, näin mielihyvin Sinun lapsuutesi varttuvan.
Tuli aika, jolloin isäntäni loi katseensa Sinuun. Vielä, ei ollut luonto läheskään alkanut puhua Sinussa, kun rauta eroitti Sinut luonnosta. En puhu Sinulle mitään siitä, valitinko kohtaloasi vai tunsinko iloa nähdessäni Sinun kohonneen rinnalleni. Minä tyynnytin itkuasi ja huutojasi. Minusta oli kuin Sinä olisit syntynyt toistamiseen ja päässyt orjuudesta, missä Sinun oli pakko aina totella, astuaksesi orjuuteen, missä sait myös käskeä. Minä huolehdin Sinun kasvatuksestasi. Ankaruus, joka aina liittyi opetukseen, piti Sinulta kauan salassa, että Sinä olit minulle rakas. Sinä olit minulle kuitenkin rakas, ja minä sanon nyt Sinulle, että minä rakastin Sinua niinkuin isä rakastaa poikaansa, mikäli nuo nimitykset soveltuvat meidän kohtaloomme.
Sinä pääset kiertämään kristittyjen asumia maita, niiden jotka eivät ole milloinkaan uskoneet. On mahdotonta Sinun siellä kokonaan välttää saastumista. Kuinka voisikaan Profeetta kaita Sinua katseillaan niin monien miljoonien vihollistensa keskellä? Olisin iloissani, jos isäntäni kotiutuessaan tekisi pyhiinvaellusretken Mekkaan: te puhdistautuisitte kaikin siinä enkelien maassa.
Ispahanilaisessa palatsissa, 10 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1711.
16. kirje.
Usbek kirjoittaa pappi Mehemet Alille, Kolmen Haudan vartijalle Kumiin.
Miksi elät Sinä haudoissa, jumalainen pappi? Sinä olet paljon soveliaampi tähtien asuntoon. Sinä kätkeydyt varmaankin, jotta et himmentäisi aurinkoa: Sinussa ei ole lainkaan pilkkuja, niinkuin siinä tähdessä. Mutta sen tavoin peityt Sinäkin pilviin.
Sinun tietorikkautesi on kuilu, syvempi kuin valtameri. Sinun henkesi on terävämpi kuin Zufagar, tämä Alin kaksikärkinen miekka. Sinä tiedät, mitä tapahtuu taivaan valtojen yhdeksässä kuorossa. Sinä luet Koraania jumalaisen Profeettamme povella. Ja milloin eteesi osuu joku hämärä paikka, suorii enkeli hänen käskystään kerkeät siipensä ja laskeutuu valtaistuimelta paljastamaan Sinulle sen salaisuuden.
Minä voisin Sinun välitykselläsi asettua ylienkelien kanssa läheiseen yhteyteen, sillä etkö Sinä, kolmastoista imaami, ole se keskus, jossa taivas ja maa tapaavat toisensa, ja etkö Sinä ole syvyyden ja tulitaivaan yhdysside?
Minä olen jumalattoman kansan keskellä: salli minun puhdistautua Sinun seurassasi. Salli minun kääntää kasvoni niitä pyhiä tienoita kohti, jotka ovat Sinun asuinsijoinasi. Erota minut pahoista olennoista, niinkuin päivän sarastaessa erotetaan valkea lanka mustasta. Auta minua neuvoillasi. Pidä huolta sielustani. Hurmaannuta se profeettain hengellä. Ruoki sitä paratiisin tiedolla ja salli minun laskea sen tuskat jalkojesi juureen. Osoita pyhät kirjeesi Erserumiin, missä minä tulen viipymään muutamia kuukausia.
Erserumissa, 11 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1711.
17. kirje.
Usbek kirjoittaa samalle.
En voi, jumalainen pappi, hillitä kärsimättömyyttäni: en jaksa odottaa ylevää vastaustasi. Minua vaivaavat epäilykset, jotka täytyy hälventää: minä tunnen järkeni joutuvan harhapoluille; palauta Sinä se oikealle tielle jälleen. Tule minua valaisemaan, Sinä valon lähde. Iske jumalaisen kynäsi salamalla niihin vaikeuksiin, joita Sinulle esitän. Saata minut säälimään itseäni ja punastumaan kysymystä, jonka Sinulle teen.
Mistä johtuu, että lainsäätäjämme kieltää meiltä sianlihan ja yleensä kaiken lihan, mitä hän nimittää saastaiseksi? Mistä johtuu, että hän kieltää meitä koskemasta kuolleeseen ja että hän sielumme puhdistukseksi käskee meidän lakkaamatta pestä ruumistamme? Minusta näyttää siltä, ettei mikään ole itsestään puhdasta eikä saastaista. Minä en voi käsittää ainoatakaan asiain ja esineiden sisäiseen luontoon kuuluvaa ominaisuutta, joka voisi ne sellaisiksi tehdä. Loka näyttää meistä saastaiselta vain siksi, että se loukkaa näköämme tai jotakin muuta aistiamme; mutta itsessään se ei ole saastaisempaa kuin kulta ja timantit. Saastaisuuden mielikuva, joka liittyy kuolleen ruumiin koskemiseen, on syntynyt vain siitä luonnollisesta vastenmielisyydestä, mitä tätä tekoa kohtaan tunnemme. Ellei niiden ruumis, jotka eivät peseydy, loukkaisi haju- eikä näköaistiamme, kuinka olisikaan osattu kuvitella, että he olisivat likaisia?
Aistien, jumalainen pappi, täytyy siis yksinään ratkaista asiain ja esineiden puhtaus tai saastaisuus. Mutta kun eivät esineet suinkaan vaikuta samalla tavalla kaikkiin ihmisiin, -- kun sellainen, mikä välittää miellyttävän aistimuksen yksiin, synnyttää inhoittavan aistimuksen toisissa, seuraa siitä, ettei aistien todistus saata tässä olla ohjeena, ellei myönnetä kunkin voivan kokonaan oman mielensä mukaan ratkaista tätä kysymystä ja eroittaa, mikäli hänestä on puhe, puhtaat esineet sellaisista, jotka eivät ole puhtaita.
Mutta eikö juuri tämä, pyhä pappi, kumoaisi jumalaisen Profeettamme määräämää erotusta ja sen lain peruskohtia, jonka ovat kirjoittaneet enkelien kädet?
Erserumissa, 20 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1711.
18. kirje.
Mehemet Ali, profeettain palvelija, kirjoittaa Usbekille Erserumiin.
Te teette meille yhäti samoja kysymyksiä, joita tehtiin jo tuhannet kerrat pyhälle Profeetallemme. Miksi ette lue kirjanoppineiden perimätietoja? Miksi ette mene tälle kaiken ymmärtämisen puhtaalle lähteelle? Kaikki teidän epäilyksenne saisivat silloin ratkaisunsa.
Voi teitä onnettomia, jotka maallisten asiain kahlitsemina ette ole milloinkaan värähtämättömällä silmällä katselleet taivaallisia asioita ja jotka kunnioitatte muhamettilaisten pappien säätyä uskaltamatta siihen antautua tai sitä seurata!
Voi teitä jumalattomia, jotka ette milloinkaan tunkeudu Iankaikkisen salaisuuksiin! Teidän valkeutenne on kuin syvyyden pimeys ja teidän henkenne järkeily muistuttaa tomua, jota jalkanne nostavat ilmaan silloin kun aurinko on puolipäiväkorkeudessaan polttavassa Chahban-kuussa.
Niinpä ei teidän henkenne zeniitti ylläkään halvimmankaan immaumin hengen nadiriin. Teidän turha filosofianne on kuin salama, joka ennustaa rajuilmaa ja pimeyttä: te olette myrskyn keskellä ja harhailette tuulten ajeltavina.
On hyvin helppo vastata teidän esittämäänne pulmaan: tarvitsee vain teille kertoa, mitä tapahtui kerran pyhälle Profeetallemme, kun hän kristittyjen kiusaamana ja juutalaisten koettelemana saattoi heidät molemmat häpeään.
Juutalainen Abdias Ibesalon kysyi häneltä, miksi Jumala oli kieltänyt syömästä sian lihaa. "Eipä ilman syytä", vastasi Profeetta: "se on saastainen eläin. Ja minä todistan sen teille."
Hän teki kämmenelleen liejusta miehen hahmon. Hän heitti sen maahan ja huusi sille: "Nouse ylös."
Samassa nousi mies maasta ja sanoi: "Minä olen Jafet, Noan poika."
"Olivatko hiuksesi yhtä valkeat kuollessasi?" kysyi häneltä pyhä Profeetta.
"Eivät", vastasi hän, "mutta kun sinä herätit minut, luulin tuomiopäivän tulleen ja pelästyin niin ankarasti, että hiukseni kävivät yhtäkkiä valkeiksi".
"Kas niin, kerro minulle", lausui hänelle Jumalan lähetti, "koko Noan arkin historia". Jafet totteli ja esitti yksityiskohtaisen tarkasti kaikki, mitä oli tapahtunut ensimmäisinä kuukausina. Minkä jälkeen hän puhui näin:
"Panimme kaikkien eläinten saastaisuuden yhdelle arkin puolelle. Mutta siitä arkki alkoi niin kovasti kallistua, että säikähdyimme kuoleman omiksi, varsinkin naisemme, jotka valittivat ja huusivat vallan surkeasti. Isämme Noa kysyi Jumalan neuvoa, ja tämä käski hänen ottaa elefantin ja kääntää sen pään sitä puolta kohti, joka kallistui. Tämä suuri eläin teki niin paljon saastaisuutta, että siitä syntyi sika."
Uskotteko nyt, Usbek, että me tästä ajasta lähtien olemme pysyneet siasta erossa ja että me olemme pitäneet sitä saastaisena eläimenä!
"Mutta kun sika pöyhi joka päivä tätä saastaisuutta, nousi siitä sellainen lemu arkkiin, ettei se voinut itsekään olla aivastamatta. Ja sen kärsästä tuli ulos rotta, joka alkoi nakertaa kaikkea, mitä vain sen eteen osui. Tämä kävi Noalle niin sietämättömäksi, että hän luuli viisaimmaksi kysyä jälleen Jumalan neuvoa. Hän käski Noan iskeä leijonaa vahvasti otsaan: leijona aivasti myös ja puhalsi kuonostaan kissan."
Luuletteko näiden eläinten olevan yhätikin saastaisia? Miltä teistä näyttää?
Milloin te ette siis huomaa eräiden asiain saastaisuuden syytä, johtuu se siitä, että ette tunne niin monia muita asioita ja että teillä ei ole tietoa siitä, mitä on tapahtunut Jumalan, enkelien ja ihmisten välillä. Te ette tunne iankaikkisuuden historiaa. Te ette ole lukeneet kirjoja, jotka on kirjoitettu taivaassa. Mitä teille on niistä ilmoitettu, muodostaa vain pienen jumalallisen kirjaston osan. Ja nekin, jotka ovat meidän tavallamme päässeet niitä lähemmäs jo tässä elämässä, ovat yhäti pimeyden ja tietämättömyyden vallassa. Hyvästi. Asukoon Muhammed sydämessänne!
Kumissa, viimeisenä päivänä Chahban-kuuta v. 1711.
19. kirje.
Usbek kirjoittaa ystävälleen Rustanille Ispahaniin.
Me viivyimme vain viikon Tokatissa. Matkustettuamme 35 päivää saavuimme Smyrnaan.
Tokatista Smyrnaan kulkiessaan ei matkustaja tapaa ainoatakaan kaupunkia, joka ansaitsisi mainitsemista. Minä näin hämmästyen osmanien valtakunnan heikkouden. Tämä sairas ruumis ei pysy kunnossa lempeällä ja maltillisella hoidolla, vaan väkevien lääkkeiden avulla, jotka heikontavat ja kalvavat sen voimia lakkaamatta.
Pashat, jotka saavat virkansa vain suurista rahasummista, tulevat taloudellisesti hävinneinä miehinä maakuntaansa ja ryöstävät sitä sitten kuin valloitettua seutua ikään. Julkea varusväki tottelee vain hänen oikkujaan. Linnoitukset on revitty, kaupungit pantu autioiksi, maaseutu hävitetty ja maanviljelys ja kauppa kokonaan lamassa.
Rankaisemisesta ei ole puhettakaan tämän ankaran hallituksen raivotessa: kristityt, jotka viljelevät maata, juutalaiset, jotka kantavat veroja, saavat kestää tuhansia väkivaltaisuuksia.
Maan omistus on epävarma ja siis myöskin maan tuotantokyvyn lisäämisen into heikontunut: eihän ole oikeusperustetta eikä omistusta, joka pysyisi pystyssä hallitsevien oikkuja vastaan.
Nämä raakalaiset ovat siihen määrään lyöneet laimin kaikkien taidokkuutta vaativien tointen harjoittamisen, etteivät he suuria välitä edes sotataidosta. Euroopan kansojen kehittyessä päivä päivältä he pysyvät muinaisessa tietämättömyydessään, älyten turvautua näiden uusiin keksintöihin vasta sitten, kun nämä ovat jo tuhannet kerrat käyttäneet niitä heitä vastaan.
Heillä ei ole minkäänlaista kokemusta merellä, ei minkäänlaista sotaliikkeiden ohjaustaitoa. Niinpä sanotaankin kourallisen kalliosaarelta lähteneitä kristityltä pitävän ahtaalla kaikkia ottomaaneja ja uuvuttavan heidän valtakuntaansa.
Kykenemättömiä kun ovat itse käymään kauppaa, sallivat he vain vastenmielisesti aina uutterain ja yritteliäiden eurooppalaisten tulla sitä hoitamaan: he luulevat osoittavansa armollisuuttaan näille muukalaisille antaessaan näiden tehdä heidät rikkaiksi.
Koko tällä avaralla maa-alueella, minkä läpi olen kulkenut, olen tavannut vain Smyrnan, jota voi pitää rikkaana ja mahtavana kaupunkina. Eurooppalaiset sen rikkaaksi ja mahtavaksi tekevät, eikä suinkaan ole turkkilaisten ansio, ettei se ole kaikkien muiden kaltainen.
Kaikki tämä antaa Sinulle, rakas Rustan, oikean käsityksen tästä valtakunnasta, josta ennen kahden vuosisadan kulumista on tuleva jonkun valloittajan voittojen näyttämö.