Part 3

Sinä olet kaikkien keskustelujen aiheena Ispahanissa. Ei puhuta muusta kuin Sinun lähdöstäsi. Toiset sanovat sen johtuneen kevytmielisyydestä, toiset jostakin surusta: vain ystäväsi puolustavat Sinua, mutta eivät saa ketään vakuutetuksi. Ei voida ymmärtää, että Sinä olisit jaksanut jättää vaimosi, vanhempasi, ystäväsi, isänmaasi vain mennäksesi katsomaan persialaisille tuntemattomia ilmanääriä. Rican äitiä on mahdoton lohduttaa. Hän vaatii Sinulta poikaansa, jonka Sinä hänen sanojensa mukaan olet häneltä ryöstänyt. Mitä minuun tulee, rakas Usbekini, niin tunnen olevani luonnostani taipuvainen hyväksymään kaikki, mitä Sinä teet. Mutta minä en kykenisi antamaan Sinulle anteeksi poissaoloasi. Ja mitä syitä voisitkaan esittää sen puolustukseksi, niin ei sydämeni tule niihin milloinkaan suostumaan. Hyvästi. Rakasta minua aina.

Ispahanissa, 28 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1711.

6. kirje.

Usbek kirjoittaa ystävälleen Nessirille Ispahaniin.

Päivän matkan päässä Erivanista jätimme Persian astuaksemme turkkilaisten alusmaihin. Kaksitoista päivää myöhemmin saavuimme Erserumiin, missä me tulemme viipymään kolme tai neljä kuukautta.

Minun on pakko tunnustaa Sinulle, Nessir, että minä tunsin salaista tuskaa kadottaessani Persian näkyvistäni ja joutuessani keskelle petollisia osmaneja. Mitä syvemmälle tunkeuduin näiden saastaisten ihmisten maahan, sitä saastaisemmaksi tunsin itsekin tulevani.

Isänmaani, perheeni, ystäväni muistuivat mieleeni. Hellyyteni heräsi. Omituinen levottomuus saattoi sisäisen hämminkini ylimmilleen ja pakotti minut oivaltamaan, että olin rauhani vahingoksi käynyt liian suureen yritykseen.

Mutta vaimoni tuottavat sentään sydämelleni vaikeimman huolen. En voi ajatella heitä murheen murtamatta sydäntäni.

Ei niin käsittäen, Nessir, että minä heitä rakastaisin: siinä suhteessa olen saavuttanut sellaisen tunteettomuuden, ettei minulla ole enää minkäänlaisia haluja. Siinä naisia vilisevässä palatsissa, missä olen elänyt, olen ehättänyt rakkauden edelle ja hävittänyt sen, sen itsensä avulla. Mutta kylmyydestänipä juuri syntyy salainen mustasukkaisuus, joka minua jäytää. Minä näen naislauman jätettynä melkein omaan huomaansa. Minulla on siitä vastaamassa vain alhaisia sieluja. Minun olisi vaivalloista tuntea varmuutta silloinkin jos orjani olisivat uskollisia: mitä sitten, elleivät he ole uskollisia? Millaisia surullisia uutisia voikaan siitä saapua minulle niihin kaukaisiin maihin, joihin lähden vaeltamaan? Se on vamma, jota ystäväni eivät osaa parantaa. Se on paikka, jonka surullisista salaisuuksista he eivät saa mitään tietää. Ja mitä he voisivatkaan tehdä? Enkö pitäisi tuhat kertaa parempana hämärän peittoon jäänyttä rankaisemattomuutta kuin kaikkien huomiota herättävää ojennusta? Minä talletan sydämeesi kaikki suruni, rakas Nessir: se on ainoa lohdutukseni nykyisessä tilassani.

Erserumissa, 10 p. toista Rebiab-kuuta v. 1711.

7. kirje.

Fatme kirjoittaa Usbekille Erserumiin.

Kaksi kuukautta sitten Sinä läksit, rakas Usbekini, mutta niin masentunut olen, etten ole vieläkään kyennyt saamaan sitä itselleni selväksi. Minä juoksen kautta koko palatsin, ikäänkuin Sinä olisit siellä vielä, enkä vain pääse erehdyksestäni. Mitä sitten pitäisi mielestäsi tekemän naisen, joka rakastaa Sinua, joka oli tottunut pitämään Sinua sylissään, jonka ainoana huolena oli todisteiden antaminen Sinulle hellyydestään ja joka oli vapaa syntyperänsä nojalla, mutta orja rakkautensa väkevyyden takia?

Kun tulin vaimoksesi, eivät silmäni olleet vielä milloinkaan nähneet miehen kasvoja: Sinä olet yhätikin ainoa, jota minun on ollut sallittu katsella, sillä minä en suinkaan anna miehen arvoa noille inhoittaville eunukeille, joiden vähimpänä epätäydellisyytenä on se, etteivät he ole lainkaan miehiä. Kun vertaan Sinun kasvojesi kauneutta heidän muodottomuuteensa, en voi olla pitämättä itseäni onnellisena. Mielikuvitukseni ei tarjoa minulle ihastuttavampaa ajatusta kuin Sinun olentosi tenhoavat sulot. Minä vannon Sinulle, Usbek, että jos minun sallittaisiin poistua paikasta, johon asemani minut pakostakin sulkee, jos minun onnistuisi välttää ympäröivät vartijani, jos minun annettaisiin valita kaikista miehistä, jotka elävät tässä kansojen pääkaupungissa, Usbek, minä vannon sen, minä valitsisin vain Sinut. Maailmassa ei voi olla muita rakastamisen arvoisia kuin Sinä.

Älä luule poissaolosi houkutelleen minua lyömään laimin kauneutta, joka on Sinulle rakas. Vaikka minua ei saakaan kukaan nähdä ja vaikka ne helyt, joilla minä itseäni koristan, ovatkin hyödyttömiä Sinun onnellesi, koetan kuitenkin pitää sydämessäni vireillä miellyttämisen tapaa. Minä en käy kertaakaan nukkumaan voitelematta ruumistani kaikkein suloisimmilla hajuaineilla. Muistan sen onnellisen ajan, jolloin Sinä vaivuit syliini, ja hurmaten mairitteleva uni näyttää minulle lempeni rakastetun kohteen. Mielikuvitukseni eksyy haluihinsa, niinkuin se riemuiten heittäytyy toiveihinsa. Ajattelen välistä, että Sinä vaivalloiseen matkaasi kyllästyneenä palaat luoksemme. Yö kuluu näin unelmissa, jotka eivät ole nukkuvan eivätkä valvovan unelmia: minä etsin Sinua viereltäni, mutta Sinä tunnut pakenevan minua. Tuli, joka polttaa minua, hävittää vihdoin itse nämä lumonäyt ja palauttaa minut järkiini. Mutta minä olen silloin niin kiihtynyt... Sinä et ehkä sitä usko, Usbek: on mahdotonta elää tässä tilassa. Tuli kiertää suonissani. Kunpa osaisin kuvata Sinulle sen, minkä tunnen perin hyvin! Ja miksi tunnen niin hyvin sen, mitä minä en kykene Sinulle kuvaamaan? Sellaisina hetkinä, Usbek, antaisin maailman herruuden yhdestä ainoasta Sinun suudelmastasi. Kuinka onneton onkaan nainen kaihotessaan voimakkaasti silloin kun hänen luotaan on poistunut se ainoa, joka yksin osaa kaihon tyydyttää; kun hänellä ei omaan huomaansa jätettynä ole mitään, mikä voisi häntä huvittaa, niin että hänen on pakko elää lakkaamattomien huokausten ja kiihottuneen intohimon raivoavassa vallassa; kun hän ei ole itse onnellinen eikä hänellä ole edes lohdutusta tehdä toista autuaaksi: hän on vain vaimolan hyödytön koriste, jota varjellaan puolison kunnian, mutta ei hänen onnensa hyväksi!

Te olette oikein julmia, te miehet! Teistä on hauskaa, kun meillä on haluja, joita me emme voi tyydyttää. Te kohtelette meitä aivan kuin olisimme tunteettomia ja kuitenkin suuttuisitte pahasti, jos niin tosiaankin olisi asian laita. Te luulette intohimojemme, joita on näin pitkät ajat tukahdutettu, kiihtyvän vain teidän näkemisestänne. On vaivalloista hankkia itselleen rakkautta: on mutkattomampaa saada meidän luonnonladultamme sitä, mitä ette uskalla toivoa omilta ansioiltanne.

Hyvästi, rakas Usbekini, hyvästi. Muista, että minä elän vain jumaloidakseni Sinua: sieluni on täynnä Sinua. Ja Sinun poissaolosi, kykenemättä suinkaan painamaan Sinua unohduksiin, kiihdyttäisi rakkauttani, jos se voisi muuttua tulisemmaksi.

Ispahanilaisessa palatsissa, 13 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1711.

8. kirje.

Usbek kirjoittaa ystävälleen Rustanille Ispahaniin.

Sain kirjeesi käsiini Erserumissa, missä nykyään oleskelen. Arvasin kyllä, että lähtöni herättäisi hälyä, mutta siitä en välitä lainkaan. Mitä luulet minun olevan parasta seurata: vihollisteni viisautta vaiko omaani?

Kävin hovissa varhaisimmasta nuoruudestani asti. Saatan sen sanoa: sydämeni ei turmeltunut siellä. Olipa minulla suuri päämääräkin: uskalsin olla siellä kunnon mies. Heti kun keksin paheen, loittonin siitä. Mutta sitten minä taas lähestyin sitä paljastaakseni sen. Minä vein totuuden aina valtaistuimen juurelle saakka. Puhuin siellä siihen asti tuntematonta kieltä. Minä saatoin imartelun häpeään ja hämmästytin sekä jumaloijat että epäjumalan.

Mutta kun huomasin, että vilpittömyyteni oli hankkinut minulle vihamiehiä, että olin saanut osakseni ministerien kateuden saamatta ruhtinaan suosiota ja että minua piti tuossa turmeltuneessa hovissa pystyssä vain heikko hyve, päätin poistua siitä. Teeskentelin olevani suuresti kiintynyt tieteisiin, mutta teeskennellessäni kiinnyinkin niihin todellisesti. Minä en sekaantunut enää mihinkään julkisiin asioihin, vaan vetäydyin maalaistalooni. Mutta tälläkin menettelyllä oli omat haittansa: minä olin yhäti alttiina vihollisteni ilkeydelle, samalla kun olin riistänyt itseltäni melkein kokonaan sen torjumisen keinot. Eräät salaiset varoitukset saivat minut vakavasti ajattelemaan asemaani. Minä päätin poistua isänmaastani, ja lähtöni hovista antoikin minulle siihen sopivan tekosyyn. Menin kuninkaan puheille. Esitin hänelle haluavani tutustua Länsimaiden tieteisiin. Vihjailin, että hänelläkin voisi olla hyötyä matkoistani. Minä löysin armon hänen silmissään. Minä lähdin ja riistin uhrin vihollisiltani.

Siinä, Rustan, matkani todellinen syy. Anna Ispahanin puhua. Puolusta minua vain niiden kuullen, jotka minua rakastavat. Jätä vihollisteni huoleksi ilkeämieliset selittelyt: minä olen liian onnellinen siitä, että se on ainoa paha, mitä he kykenevät minulle tekemään.

Minusta puhutaan tällä hetkellä. Mahdollista on, että minut pian unohdetaan liiaksikin ja että ystävänikin... Ei, Rustan, en tahdo antautua tämän surullisen ajatuksen valtaan: minä olen oleva aina heille rakas. Luotan heidän uskollisuuteensa yhtä lujasti kuin Sinun uskollisuuteesi.

Erserumissa, 20 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1711.

9. kirje.

Ylieunukki kirjoittaa Ibbille Erserumiin.

Sinä seuraat entistä isäntääsi hänen matkoillaan. Sinä kuljet maakunnat ja valtiot. Surut eivät pääse Sinuun vaikuttamaan: jokainen hetki näyttää Sinulle jotakin uutta. Kaikki, mihin katseesi osuu, virkistää Sinua ja saa Sinulta ajan huomaamattasi kulumaan.

Niin ei ole minun laitani. Minä elän suljettuna inhoittavaan vankilaan, missä minua ympäröivät aina samat esineet ja jäytävät aina samat murheet. Minä vaikerran viidenkymmenen vuoden huolten ja levottomuuksien taakan painamana, enkä voi sanoa pitkän elämäni aikana nauttineeni yhtäkään rauhallista päivää enkä yhtäkään murheetonta hetkeä.

Silloin kun ensimmäinen isäntäni teki julman päätöksensä uskoa vaimonsa minun huostaani ja kun hän tuhansien uhkausten säestämin houkutuksin pakotti minut ikiajoiksi luopumaan omasta itsestäni, ajattelin kaikkein vaivalloisimpiin askareihin kyllästyneenä uhrata intohimoni rauhalleni ja varallisuudelleni. Minua onnetonta! Omaan suuntaansa kääntynyt mieleni sai minut näkemään vain korvauksen, mutta ei menetystä: minä toivoin vapautuneeni rakkauden hyökkäyksistä kadotettuani kyvyn tyydyttää sitä. Ah! Minussa sammutettiin intohimojen vaikutus sammuttamatta niiden syytä, enkä minä suinkaan päässyt niistä eroon, kun ympärilläni oli olentoja, jotka niitä lakkaamatta kiihottivat. Tulin vaimolaan, missä kaikki oli omiansa herättämään minussa menettämäni kaipausta: tunsin syttyväni hehkuun joka hetki. Tuhannet luonnolliset sulot näyttivät paljastuvan katseelleni vain minua masentaakseen. Onnettomuuksieni kukkuraksi oli aina silmieni edessä onnellinen mies. Tänä kuohunnan aikana en kertaakaan vienyt naista isäntäni vuoteeseen, en kertaakaan riisunut häntä palaamatta asuntooni raivo sydämessä ja sietämätön epätoivo sielussa.

Näin vietin kurjan nuoruuteni. Olin oma uskottuni. Huolten ja surujen rasittamana täytyi minun ne yksin niellä. Ja näitä samoja naisia, joihin minun kovin teki mieleni luoda helliä silmäyksiä, katselin vain ankarin ilmein. Olisin ollut hukassa, jos he olisivat päässeet perilleni: minkä edun he olisivatkaan siitä saaneet!

Muistan, kuinka minä kerran erästä vaimoa kylpyyn laittaessani tunsin olevani niin suunniltani, että menetin kokonaan järkeni ja rohkenin koskettaa kädelläni muuatta pelottavaa paikkaa. Ensi mietinnältä luulin sitä päivää viimeisekseni. Olin kuitenkin kylliksi onnellinen välttääkseni tuhatkertaisen kuoleman. Mutta kaunotar, jonka olin tehnyt heikkouteni uskotuksi, myi hyvin kalliista vaiteliaisuutensa. Menetin kokonaan käskyvaltani häneen nähden. Ja hän on sittemmin pakottanut minut suostumaan myönnytyksiin, jotka ovat tuhannet kerrat olleet viedä minulta hengen.

Vihdoin paloi nuoruuden tuli loppuun. Nyt minä olen vanha, ja siinä asiassa olen saavuttanut rauhan. Minä katselen naisia välinpitämättömänä ja maksan heille runsaasti kaiken sen halveksunnan ja kaiken sen kärsimyksen, mitä he ovat minulle osoittaneet ja tuottaneet. Minä muistan aina syntyneeni heitä käskemään. Ja minusta on kuin tulisin mieheksi jälleen niissä tilaisuuksissa, jolloin heitä vielä käsken. Minä olen vihannut heitä siitä asti kun olen oppinut katselemaan heitä kylmäverisesti ja kun järkeni on näyttänyt minulle kaikki heidän heikkoutensa. Vaikka vartioinkin heitä toisen laskuun, tuottaa nautinto taivuttaa heitä kuuliaisuuteen minulle salaista iloa. Kun minä pakotan heitä olemaan kaikkea vailla, tuntuu kuin tapahtuisi se minun omaksi hyväkseni ja saan siitä aina välillistä tyydytystä: minä hallitsen vaimolaa kuin pientä valtakuntaa. Ja kunnianhimoni, ainoa intohimo, mikä minulla vielä on, nauttii siitä hiukan. Ilokseni huomaan kaiken riippuvan minusta: joka hetki minä olen tarpeen. Kannan kernaasti kaikkien näiden naisten vihan, koska se vain vahvistaa asemaani. Niinpä he eivät olekaan osuneet kiittämättömään: he tapaavat minut kaikkien, viattomimpienkin, ilojensa vastustajana, ja minä esiinnyn heille aina järkähtämättömänä sulkumuurina. He tekevät suunnitelmia, ja minä pysäytän ne äkkiä. Minä asestaudun kielloilla. Minä sulkeudun varovaisuuden piikkikehään. Minun suussani on aina vain sellaisia sanoja kuin velvollisuus, hyve, kainous, vaatimattomuus. Minä saatan heidät epätoivoon puhumalla heille lakkaamatta heidän sukupuolensa heikkoudesta ja isännän vallasta. Sitten minä valittelen, että minun täytyy olla niin ankara. Ja minä näytän tahtovan osoittaa heille, ettei minulla ole muuta syytä menettelyyni kuin heidän oma etunsa ja minun suuri kiintymykseni heihin.

Asia on kuitenkin niin, että minulla on vuorostani suunnattomasti harmia ja huolta, sillä joka päivä nämä kostonhaluiset naiset koettavat voittaa vielä sen harmin ja huolen, mitä minä heille tuotan. Heissä on pelottavan pahoja puolia. Meidän välillämme vallitsee ikäänkuin hallinnan ja alistumisen luode ja vuoksi. He toimittavat minun suoritettavikseni kaikkein nöyryyttävimmät askareet. He teeskentelevät ennen kuulumatonta halveksuntaa. Ja välittämättä vanhuudestani he pakottavat minut nousemaan öisin kymmenenkin kertaa joutavimmankin pikku asian takia. Minulle syydetään lakkaamatta käskyjä, määräyksiä, tehtäviä, oikkuja. He näyttävät vuorottelevan minua juoksuttaessaan ja heidän päähänpistonsa tuntuvat kulkevan yhdestä toiseen. Usein heitä huvittaa saada minut lisäämään huolenpitoni kaksinkertaiseksi. He toimittavat minulle vääriä tiedonantoja: väliin tullaan minulle sanomaan, että muuan nuori mies on nähty hiiviskelemässä näiden muurien lähettyvillä, väliin taas, että on kuultu melua tai että aiotaan toimittaa taloon kirjeitä. Kaikki tämä saattaa minut pulaan, ja he nauravat tätä pulaa: he ovat ihastuksissaan, kun näkevät minun näin vaivaavan itseäni. Toisen kerran he kiinnittävät minut taas ovensa taakse ja pitävät minua siinä yöt ja päivät. He osaavat erinomaisen hyvin teeskennellä sairautta, pyörtymystä, pelkoa: heiltä ei suinkaan puutu verukkeita saadakseen minut siihen, mihin he haluavat. Tällaisissa tilaisuuksissa vaaditaan sokeata kuuliaisuutta ja rajatonta myöntyväisyyttä: kielto sellaisen miehen kuin minun suustani olisi kuulumaton asia, ja jos minä epäröisin totella heitä, olisi heillä oikeus minua rangaista. Mieluummin menettäisin henkeni, rakas Ibbi, kuin alistuisin siihen nöyryytykseen.

Eikä siinä kaikki. Minä en ole hetkeäkään varma isäntäni suosiosta, sillä jokainen heistä on minun vihamieheni hänen sydämessään, eivätkä he ajattele muuta kuin minun tuhoamistani. Heillä on hetkensä, jolloin minua ei lainkaan kuulla, hetkensä, jolloin ei kielletä mitään, hetkensä, jolloin minä olen aina väärässä. Minä vien isäntäni vuoteeseen vihastuneita vaimoja: luuletko siellä tehtävän työtä minun hyväkseni ja luuletko minun puolueeni olevan vahvimman? Minun on pelättävä pahinta heidän kyyneleiltään, heidän huokauksiltaan, heidän syleilyiltään, jopa heidän nautinnoiltaankin: he ovat riemuvoittojensa paikassa. Heidän sulonsa muuttuvat minulle kauhistuttaviksi: nykyiset palvelukset pyyhkivät silmänräpäyksessä muistista kaikki minun entiset palvelukseni, eikä mikään voi minulle vastata isännästä, joka ei ole enää oma itsensä.

Kuinka monet kerrat onkaan minulle sattunut niin, että olen käynyt levolle suosiossa ja noussut epäsuosiossa! Mitä olinkaan tehnyt sinä päivänä, jolloin minua niin häpeällisesti ajettiin ruoskaniskuin ympäri palatsia? Minä jätin vaimon isäntäni syliin: heti kun hän näki tämän kiihtyneen, vuodatti hän kokonaisen kyynelvirran. Hän valitteli ja vaikeroi ja sovitti niin taitavasti syytöksensä, että ne kasvoivat samassa määrässä kuin hänen herättämänsä lempi. Kuinka olisin voinut selvitä kunnialla niin ankarasta hetkestä? Minut syöstiin perikatoon silloin kun minä sitä kaikkein vähimmin aavistin. Minä jouduin lemmenkaupan uhriksi ja minun kustannuksellani saivat huokaukset aikaan sopimuksen. Kas sellainen on, rakas Ibbi, julma tilani, jossa olen aina elänyt.

Kuinka Sinä oletkaan onnellinen! Sinun huolenpitosi rajoittuu yksinomaan Usbekin henkilöön. Sinun on helppoa olla hänen mielikseen ja pysyä hänen suosiossaan aina päiviesi loppuun asti.

Ispahanilaisessa palatsissa, Saphar-kuun viimeisenä päivänä v. 1711.

10. kirje.

Mirza kirjoittaa ystävälleen Usbekille Erserumiin.

Sinä olit ainoa, joka saatoit korvata minulle Rican poissaolon, ja vain Rica saattoi lohduttaa minua Sinun lähdettyäsi. Me kaipaamme Sinua, Usbek: Sinä olit seurapiirimme sielu. Kuinka paljon tarvitaankaan väkivaltaa niiden siteiden katkaisemiseen, joita sydän ja pää ovat solmineet!

Me väittelemme täällä ahkerasti. Kiistamme koskevat tavallisesti siveysoppia. Eilen pohdittiin kysymystä, saavuttavatko ihmiset onnen aistien nautinnoilla ja tyydytyksellä vaiko hyveen harjoittamisella. Olen usein kuullut Sinun sanovan, että ihmiset olivat syntyneet olemaan hyveellisiä ja että oikeamielisyys on yhtä luontainen ominaisuus heissä kuin eläminen. Pyytäisin Sinua selittämään, mitä sillä tarkoitat.

Olen haastellut pappiemme kanssa, mutta he saattoivat minut epätoivoon koraaninlauseillaan, sillä minä en puhu heille todellisena uskovaisena, vaan ihmisenä, kansalaisena, perheenisänä. Hyvästi.

Ispahanissa, Saphar-kuun viimeisenä päivänä v. 1711.

11. kirje.

Usbek kirjoittaa Mirzalle Ispahaniin.

Sinä kieltäydyt käyttämästä järkeäsi koetellaksesi minun järkeäni. Sinä alennut kysymään minulta neuvoa. Sinä luulet minun kykenevän opettamaan Sinua. Rakas Mirza, muuan asia miellyttää minua vielä enemmän kuin se hyvä käsitys, mikä Sinulla on minusta: se on Sinun ystävyytesi, jota minun on siitä kiittäminen.

Täyttääkseni pyyntösi en ole luullut tarpeelliseksi käyttää liian kohteetonta käsittelytapaa. On eräitä totuuksia, joiden vakuuttava esittäminen ei yksin riitä, vaan joista täytyy lisäksi saada syntymään elävä tunne. Sellaisia ovat siveysopilliset totuudet. Ehkäpä seuraava historiankatkelma vaikuttaa Sinuun enemmän kuin terävinkään järkeily.

Arabiassa eli muinoin eräs pieni kansa, jota nimitettiin troglodyyttien, luolaihmisten, kansaksi. Tämä kansa polveutui niistä vanhoista luolaihmisistä, jotka, jos saamme uskoa historioitsijoita, olivat enemmän eläinten kuin ihmisten näköisiä. Nämä eivät kuitenkaan olleet niin muodottomia. He eivät olleet suinkaan karvaisia kuin karhut, he eivät vinkuneet, ja heillä oli kaksi silmää. Mutta he olivat niin ilkeitä ja verenhimoisia, ettei heidän keskuudessaan ollut minkäänlaista tasapuolisuuden eikä oikeuden periaatetta.

Heillä oli vieraaseen heimoon kuuluva kuningas, joka tahtoessaan taltuttaa heidän luonteensa pahuutta kohteli heitä ankarasti. Mutta he tekivät salaliiton häntä vastaan, tappoivat hänet ja tuhosivat koko kuninkaallisen perheen.

Kun tämä kumous oli suoritettu, kokoontuivat he valitsemaan hallitusta, ja pitkien kiistojen jälkeen he nimittivät hallitusmiehiä. Mutta tuskin he olivat nämä valinneet, kun nekin kävivät heille sietämättömiksi, ja he ottivat myös heidät hengiltä.

Vapautettuna tästä uudesta ikeestä tämä kansa ei kuullut enää muuta kuin villiä luontoaan. Kaikki yksityiset tulivat siihen päätökseen, etteivät he tottelisi enää ketään ja että kukin pitäisi huolta vain omista eduistaan, välittämättä vähääkään muiden eduista.

Tästä yksimielisestä päätöksestä olivat kaikki kohdaltaan erinomaisen hyvillään. He sanoivat: "Miksi lähtisin tappamaan itseäni työllä ihmisten hyväksi, jotka eivät minuun mitään kuulu? Minun on parasta ajatella vain itseäni. Silloin elän onnellisena. Mitä minä huolin siitä, ovatko muutkin onnellisia? Itse pidän huolta kaikista tarpeistani. Ja kun vain saan ne tyydytetyiksi, on minusta samantekevää, vaikka kaikki muut luolaihmiset eläisivät kurjuudessa."

Oli käsillä se kuukausi, jolloin maat kylvetään. Kukin sanoi: "Minä muokkaan peltoani vain niin paljon, että se tuottaa minun omaksi ravinnokseni tarpeellisen viljan; suurempi määrä olisi minulle hyödytön: enhän minä ryhdy tässä suotta vaivaa näkemään."

Tämän pienen valtakunnan maat eivät olleet laadultaan samanlaisia. Niitä oli kuivia ja vuorisia, ja taas toisia, alavalla paikalla sijaitsevia, joita useammatkin purot kastelivat. Sinä vuonna oli kuivuus varsin tuntuva, niin että ylävillä mailla sato epäonnistui kokonaan, kun taas sellaiset, joita kävi kasteleminen, olivat erinomaisen hedelmällisiä: niinpä vuoriston asukkaat kuolivatkin melkein kaikki nälkään, koska muut olivat niin kovasydämisiä, että kieltäytyivät jakamasta satoa heidän kanssaan.

Seuraava vuosi oli hyvin sateinen: ylävät paikat olivat tavattoman tuottoisia, kun taas alavat seudut olivat veden vallassa. Toinen puoli kansaa huusi toisen kerran nälkäänsä. Mutta nämä raukat tapasivat yhtä kovasydämisiä ihmisiä nyt kuin he itse olivat olleet ennen.

Eräällä arvokkaimpiin luettavalla kansalaisella oli harvinaisen kaunis vaimo. Hänen naapurinsa rakastui tähän vaimoon ja ryösti hänet: siitä sikesi suuri riita. Ja monien solvausten ja iskujen jälkeen he suostuivat jättämään kysymyksen ratkaisemisen eräälle luolaihmiselle, joka valtion olemassaolon aikana oli nauttinut jonkinlaista luottamusta. He menivät hänen luokseen ja alkoivat esitellä hänelle oikeuksiaan. Mutta tämä mies sanoi heille: "Mitä minä huolin siitä, onko tämä vaimo teidän tai heidän? Minulla on peltoni muokattavana. En suinkaan minä tässä käy kuluttamaan aikaani teidän riitojenne ratkaisemiseen ja heidän asioittenne hoitamiseen, lyödäkseni laimin omat asiani. Pyydän teitä, jättäkää minut rauhaan, älkääkä vaivatko minua enää kiistoillanne." Sen sanottuaan hän jätti heidät siihen ja lähti maitansa muokkaamaan. Ryöstäjä, joka oli väkevämpi, vannoi ennen kuolevansa kuin antavansa tämän naisen takaisin. Ja toinen, katkeroituneena naapurinsa vääryydestä ja tuomarin kovuudesta, palasi kotiinsa epätoivoissaan, kun hän tapasikin matkallaan nuoren, kauniin naisen, joka oli tulossa lähteeltä. Hänellä ei ollut enää vaimoa, tämä nainen miellytti häntä, ja miellytti yhä enemmän, kun kuuli hänet juuri sen miehen vaimoksi, jota hän oli halunnut tuomarikseen ja joka oli niin vähän välittänyt hänen onnettomuudestaan. Hän ryösti siis tämän naisen ja vei hänet taloonsa.

Muuan toinen mies omisti pellon, verrattain hedelmällisen, jota hän viljeli hyvin huolellisesti. Kaksi hänen naapuriaan liittyi yksiin, karkotti hänet talostaan ja valtasi hänen peltonsa. He tekivät keskenään sopimuksen, jonka mukaan heidän oli molempien velvollisuus puolustaa sitä kaikilta niiltä, jotka haluaisivat sen anastaa. Ja tosiaan he pitivätkin näin puoliansa useamman kuukauden. Mutta toinen heistä, väsyneenä jakamaan sitä, minkä hän saattoi pitää yksinäänkin, tappoi toisen ja asettui yksinään pellon isännäksi. Hänen valtansa ei kestänyt kuitenkaan kauan: kaksi muuta luolaihmistä hyökkäsi hänen kimppuunsa. Ja hän oli liian heikko puolustautumaan, niin että hänet surmattiin.