Part 23
Lääkäri oli taidokas mies, täysin perehtynyt salatieteen ongelmoihin ja sanojen ja henkien voimaan. Tämä esimerkki avasi hänen silmänsä. Ja moninaisia mietittyään hän päätti muuttaa kokonaan lääkitsemistapansa. "Tämä on hyvin merkillinen tapaus", puheli hän. "Nyt voin nojata kokemukseen. Täytyy vain jatkaa sitä pitemmälle. Ja miksei sitten henki voisikin siirtää teokseensa samoja ominaisuuksia, mitä sillä on itsellään? Eikö sellaista tapahdu joka päivä? Ainakin maksaa vaivan koettaa. Olen kyllästynyt apteekkareihin. Heidän sokerimehunsa, heidän virkistysjuomansa ja kaikki heidän galenolaiset rohtonsa tekevät lopun sairaista ja heidän terveydestään. Muuttakaamme siis järjestelmää. Koetelkaamme henkien voimaa." Tästä ajatuksesta lähtien hän laati uuden lääkejärjestelmän niinkuin saatte nähdä hänen käyttämistään tärkeimmistä lääkkeistä, joita tässä alempana esittelen.
_Ulostava juoma_.
Ottakaa kolme lehteä Aristoteleen ajatusoppia kreikankielellä; kaksi lehteä jotakin tavallista tuikeampaa skolastisen jumaluusopin tutkimusta, niinkuin esim. rikkiviisasta Scotusta; neljä lehteä Paracelsusta; yksi Avicennaa; kuusi Averroësta; kolme Porphyriosta; yhtä paljon Plotinosta; yhtä paljon Iamblikhosta. Antakaa niiden hautua yhdessä kaksikymmentäneljä tuntia ja nauttikaa sitten lääkettä neljä kertaa päivässä.
_Voimakkaampaa ulostuslääkettä_.
Ottakaa kymmenen V. P:tä paavin J:ja koskevasta K:stä. Tislatkaa ne vesipaahtimessa. Kaatakaa pisara siten syntyvää pistävänkitkerää nestettä lasilliseen tavallista vettä. Nielkää seos luottavaisesti.
_Oksennusainetta_.
Ottakaa kuusi juhlapuhetta; kaksitoista hautauspuhetta, mitä tahansa, kunhan ei vain käytetä H. de N:n pitämiä; kokoelma uusia oopperoita; viisikymmentä romaania; kolmekymmentä uutta tieteellistä esitelmää. Pankaa kaikki nämä keitinpulloon, uuttakaa niitä kaksi päivää ja tislatkaa ne sitten. Ellei tämä vielä riitä, neuvotaan seuraava.
_Tehokkaampi oksennuslääke_.
Ottakaa arkki täplikästä paperia, joka on ollut jonkun R. J:n asiakirjakokoelman peitteenä. Hautokaa sitä kolme minuuttia. Lämmittäkää lusikallinen tätä liuosta ja nielkää.
_Sangen yksinkertainen keino parantaa hengenahdistusta_.
Lukekaa kaikki arvoisan isä Maimbourgin, entisen jesuiitan, teokset niin että pysähdytte vain jokaisen lausejakson lopussa, ja olette huomaava hengityskyvyn vähitellen palaavan, teidän tarvitsematta uudistaa koetta.
_Kuinka taidetaan itseänsä varjella syyhelmältä, ruvilta, rohtumilta ja kupulataudilta_.
Ottakaa kolme Aristoteleen käsiteluokkaa, kaksi metafysiikan astetta, yksi ajatusmääritelmä, kuusi Chapelain'in säettä, yksi lause apotti de Saint-Cyran'in kirjeistä, kirjoittakaa kaikki nämä paperille, käärikää se kokoon, kiinnittäkää nauhaan ja kantakaa kaulassanne.
_Miraculum chimicum, de violenta fermentatione, cum fumo, igne et flamma_.
Misce Quesnellianam infusionem, cum infusione Lallemaniana; fiat fermentatio cum magna vi, impetu et tonitru, acidis pugnantibus, et invicem penetrantibus alcalinos sales: fiet evaporatio ardentium spirituum. Pone liquorem fermentatum in alambico: nihil inde extrahes, et nihil invenies, nisi caput mortuum.
_Lenitivum_.
Recipe Molinae anodini chartas duas; Escobaris relaxativi paginas sex; Vasquii emollientis folium unum: infunde in aquae communis libras iiij, ad consumptionem dimidiae partis colentur et exprimantur; et, in expressione, dissolve Bauni detersivi et Tamburini abluentis folia iij.
Fiat clyster.
_In chlorosim, quam vulgus pallidos colores, aut febrim amatoriam, appellat_.
Recipe Aretini figuras iv; R. Thomae Sanchii de matrimonio folio ij. Infundantur in aquae communis libras quinque.
Fiat ptisana aperiens.
Tällaisia rohtoja ryhtyi nyt lääkärimme käyttämään menestyksellä, jonka voi helposti kuvitella. Hän ei tahtonut, selitti hän, viedä potilaitaan vararikkoon turvautumalla harvinaisiin lääkkeisiin tai suorastaan sellaisiin, joita on tuskin olemassakaan, niinkuin esim. omistuskirjeeseen, joka ei olisi ketään haukotuttanut, liian lyhyeen esipuheeseen, piispan itsensä sepittämään paimenkirjeeseen, jansenistin halveksimaan tai jesuiitan ihailemaan jansenistiseen teokseen. Hän sanoi tällaisten lääkkeiden olevan omiansa edistämään vain puoskaroimista, jota kohtaan hän puolestaan tunsi voittamatonta vastenmielisyyttä.
144. kirje.
Rica kirjoittaa Usbekille.
Käydessäni joku päivä sitten eräässä maalaiskartanossa tapasin siellä kaksi oppinutta, jotka ovat täällä suuressa maineessa. Heidän luonnonlaatunsa oli minusta ihmeellinen. Oikein arvosteltuna supistui toisen keskustelu tähän: "Mitä olen sanonut, on totta, koska minä olen sen sanonut." Toisen keskustelu kulki taas vastakkaista rataa: "Mitä minä en ole sanonut, ei ole totta, koska minä en ole sitä sanonut."
Pidin paljon edellisestä. Sillä vaikka ihminen onkin itsepäinen, ei se tee minulle kerrassaan mitään. Mutta jos hän on hävytön, tekee minulle pahaa. Edellinen puolustaa mielipiteitään, siis sellaista, mikä kuuluu hänelle. Jälkimmäinen ahdistaa muiden mielipiteitä, siis sellaista, mikä on kaiken maailman omaa.
Oi rakas Usbek! Kuinka huonon palveluksen turhamaisuus tekeekään niille, joilla sitä on suurempi annos kuin ihminen välttämättä tarvitsee hengissä säilyäkseen! Sellaiset ihmiset haluavat muiden ihailua vaikkapa olemalla vastenmielisiä. He pyrkivät muita ylemmäs, vaikka eivät pääse edes tasalle.
Tulkaa, vaatimattomat ihmiset, tulkaa syleilyyni! Teissä on elämän viehätys ja sulo. Te luulette, ettei teillä ole mitään. Mutta minä sanon teille, että teillä on kaikki. Te ajattelette, että ette nöyryytä ketään, mutta te nöyryytättekin koko maailman. Ja kun minä mielessäni vertaan teitä noihin öykkäreihin, joita näen kaikkialla, kukistan heidät korkeuksistansa ja paiskaan heidät teidän jalkoihinne.
Pariisissa, 22 p. Chahban-kuuta v. 1720.
145. kirje.
Usbek kirjoittaa ------:lle.
Älykkään miehen on tavallisesti hankala olla seuroissa. Hyvin harvat henkilöt ovat hänen makuunsa. Häntä ikävystyttävät kaikki nuo monen monet ihmiset, joita hän suvaitsee nimittää poroporvareiksi. Hänen on mahdotonta olla hiukan päästämättä vastenmielisyyttään näkyviin, mikä taas tekee kaikista halveksituista hänen vihamiehiään.
Koska hän on varma siitä, että hän voi miellyttää silloin kun hän vain tahtoo, ei hän huoli kovinkaan usein sitä tehdä.
Hän on taipuvainen arvosteluun, koska näkee enemmän asioita kuin muut ja tajuaa ne paremmin.
Hän hävittää melkein aina omaisuutensa, koska hänen älykkyytensä hankkii hänelle siihen useampia keinoja.
Hän ei menesty yrityksissään, koska hän panee paljon uhkaan. Hänen näkemyksensä, joka kantaa aina kauas, kuvailee hänelle päämääriä, jotka ovat liian etäällä. Ottamattakaan lukuun sitä seikkaa, että hän suunnitelmia tehdessään huomaa heikommin vaikeudet, jotka johtuvat ulkonaisista olosuhteista, kuin apukeinot, jotka lähtevät hänestä itsestään ja joita hänellä on omassa varastossaan.
Hän lyö laimin pikku seikat, joista kuitenkin riippuu melkein kaikkien suurten yritysten onnistuminen.
Keskinkertainen ihminen koettaa sitä vastoin hyötyä kaikesta: hän oivaltaa vallan hyvin, ettei hänen sovi menettää mitään huolettomuuksiin.
Maailman hyväksyminen tulee tavallisimmin keskinkertaisen ihmisen osaksi. On ihastuttavaa antaa hänelle: on hauskaa ottaa tuolta toiselta. Silloin kun kateus hyökkää yhden kimppuun ja kun hänelle ei anneta mitään anteeksi, toimitetaan kaikki toiselle hyvin päin: itserakkaus käy hänen puolustajakseen.
Mutta jos älykkäällä miehellä on yleensä näin paljon vastuksia, mitä sitten sanommekaan oppineiden kovasta asemasta?
En voi milloinkaan ajatella tätä asiaa muistamatta kirjettä, jonka muuan oppinut kirjoitti eräälle ystävälleni. Se oli tällainen:
"Hyvä herra!
"Tarkastelen kaiket yöt kolmenkymmenen jalan kaukoputkilla valtavia taivaankappaleita, jotka vyöryvät rataansa päittemme yläpuolella. Ja milloin haluan levähtää, otan sirot suurennuslasini ja tutkin jauhopunkkia tai koiperhosta.
"En ole tosiaankaan rikas, eikä minulla ole muuta kuin yksi huone. En uskalla siihenkään tehdä tulta, koska pidän siinä lämpömittariani ja koska vieras lämpö saisi sen nousemaan. Viime talvena olin kuolla viluun. Mutta vaikka lämpömittarini, joka oli alimmissa asteissaan, huomautti minulle, että käteni olivat jäätymäisillään, en ollut siitä tietävinänikään. Niinpä onkin sitten lohdutuksenani tieto, että minulla on täsmällinen selko pienimmistäkin viime vuonna sattuneista lämmön vaihteluista.
"Seurustelen hyvin vähän. Ja kaikista niistä ihmisistä, joiden pariin joudun, en tunne ainoatakaan. Mutta Tukholmassa on mies, toinen Leipzigissä, kolmas Lontoossa, joita en ole milloinkaan nähnyt ja joita en varmaan tule näkemäänkään, mutta joiden kanssa olen niin ahkerassa kirjeenvaihdossa, etten päästä ohi ainoatakaan postipäivää heille kirjoittamatta.
"Mutta vaikka en tunnekaan ketään korttelissani, olen siinä kuitenkin niin huonossa maineessa, että minun lienee lopulta pakko poistua siitä. Viisi vuotta sitten haukkui minut pahan päiväisesti muuan naapurineukko, joka väitti minun leikelleen hänen koiransa kappaleiksi. Lähistössä asuvan teurastajan akka sekaantui leikkiin, ja samalla kun edellinen huuteli minua solvauksilla, kolhi jälkimmäinen minua kivillä, minua ynnä tohtori ------:ä, joka oli seurassani ja joka sai niin ankaran iskun otsaluuhunsa ja takaraivoonsa, että hänen, järkensä asuinsija kärsi siitä kovin.
"Siitä hetkestä lähtien on aina ollut itsestään selvää, että milloin joku koira sattuu eksymään jonnekin kadun kaukaisempiin osiin, se on kulkenut minun käsieni kautta. Muuan kunnon porvarisrouva, jolta oli hukkunut piskuinen rakki, sellainen, jota hän sanoo rakastaneensa enemmän kuin, lapsiaan, tuli tässä joku päivä sitten pyörtymään huoneeseeni. Ja kun ei sitä sittenkään löytynyt, haastoi hän minut käräjiin. Enpä luule milloinkaan pääseväni eroon kaikkien näiden akkojen kiusallisesta ilkeydestä, vaan he tulevat nähdäkseni aina kirkuvin äänin rasittamaan minua jo kymmenen vuotta sitten kuolleiden sieluttomien luontokappaleiden hautauspuheilla.
"Minä olen, jne."
Kaikkia oppineita syytettiin muinoin noituudesta, sitä en lainkaan ihmettele. Kukin puhui itsekseen: "Minä olen kehittänyt luonnon lahjoittamat kyvyt niin pitkälle kuin niitä voi kehittää. Kuitenkin se ja se oppinut on minua joissakin suhteissa etevämpi. Siinä täytyy siis olla jotakin pirunkonstia."
Nykyään, jolloin sellaiset syytökset ovat joutuneet huonoon huutoon, on ryhdytty käyttämään toista keinoa: nykyään oppinut voi tuskin välttää uskonnottomuuden tai kerettiläisyyden moitetta. Kansa voi hänet kyllä julistaa viattomaksi, mutta haava on isketty eikä se milloinkaan mene oikein, umpeen. Se jää ainaisesti hänelle kipeäksi kohdaksi. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin saattaa vielä vastustaja sanoa hänelle vaatimattomasti: "Jumala varjelkoon minua väittämästä, että se, mistä teitä syytetään, olisi totta. Mutta teidän on kuitenkin ollut pakko puolustautua." Näin käännetään hänen puolustuksensakin häntä vastaan.
Jos hän kirjoittaa historiaa ja jos hänen hengessään on jaloutta ja sydämessään suoruutta, toimitetaan hänelle tuhannet vainot. Häntä vastaan yllytetään tuomarit asiasta, joka on tapahtunut tuhat vuotta sitten. Ja hänen kynänsä tahdotaan kahlita, ellei sitä voida ostaa.
Hän on kuitenkin onnellisempi kuin ne halpamaiset miehet, jotka myyvät rehellisyytensä kehnosta apurahasta, jotka, kun katsellaan kaikkia heidän petoksiaan yksitellen, saavat niistä tuskin ropoakaan kappaleesta, jotka kaatavat valtakuntien perustuslait, vähentävät yhden valtiomahdin oikeuksia ja lisäävät toisen, antavat ruhtinaille ja ottavat kansoilta, palauttavat vanhentuneita oikeuksia voimaan, imartelevat heidän aikanaan suosittuja intohimoja ja valtaistuimella istuvia paheita ja johtavat jälkimaailmaa harhaan sitäkin kunnottomammalla tavalla kun sillä on vähemmän mahdollisuuksia kumota heidän todistuksensa.
Mutta siinä ei ole vielä kyllin, että tekijä on saanut pitää hyvänään kaikki solvaukset. Siinä ei ole vielä kyllin, että hän on saanut lakkaamattomalla levottomuudella ajatella teoksensa menestystä. Se ilmestyy vihdoin, teos, josta hän on nähnyt niin paljon vaivaa. Se toimittaa hänelle riitoja joka taholta. Ja kuinka niitä välttää? Hänellä oli se ja se mielipide. Hän puolusti sitä kirjoituksissaan. Hän ei tiennyt, että toinen oli kahdensadan peninkulman päässä hänestä puhunut aivan päinvastoin. Mutta kuitenkin syttyy sota.
Uskaltaisipa hän edes toivoa jonkinlaista arvonantoa! Ei! Korkeintaan kunnioittavat häntä ne, jotka harrastavat samaa tiedettä kuin hänkin. Filosofi halveksii perinpohjin miestä, jonka pää on täynnä tosiasioita. Ja toinen, jolla on hyvä muisti, pitää häntä taas haaveilijana.
Ne taas, jotka kerskailevat kopeasta tietämättömyydestään, haluaisivat upottaa koko ihmissuvun siihen samaan unohdukseen, mihin he itsekin kerran vaipuvat.
Jos joltakin puuttuu se tai tämä kyky, korvaa hän tappionsa halveksimalla sitä kykyä. Hän poistaa esteen, jonka hän tapasi ansiokkuuden ja itsensä väliltä, ja luulee sitten olevansa miehen tasalla, jonka saavutuksia hän pelkää.
Ja kuitenkin täytyy hyvin monen ihmisen yhdistää epävarmaan maineeseen nautintojen menetys ja terveyden hukka.
Pariisissa, 20 p. Chahban-kuuta v 1720.
146. kirje.
Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.
Siitä on jo pitkät ajat, kun rehellisyyden sanottiin olevan suuren ministerin sielu.
Yksityishenkilölle on tavallaan eduksikin se huomaamattomuus, missä hän elää. Hän pilaa maineensa vain muutamain ihmisten tieten. Muilta hän on suojassa. Mutta ministerillä, joka rikkoo rehellisyyttä vastaan, on yhtä monta todistajaa, yhtä monta tuomaria kuin hallittavaa.
Rohkenisinko sen sanoa? Suurin paha, minkä epärehellinen ministeri tekee, ei ole suinkaan siinä, että hän vahingoittaa ruhtinasta ja tuottaa kansalleen häviötä. Toinen paha on minun nähdäkseni tuhat kertaa vaarallisempi: se huono esimerkki, jota hän näyttää.
Sinähän tiedät minun kauan matkustelleen Intiassa. Siellä näin ministerin antaman huonon esimerkin hetkessä turmelevan luonnostaan jalomielisen kansan halvimmasta alamaisesta korkeimpiin mahtimiehiin asti. Siellä näin kokonaisen kansan, jonka keskuudessa oli ylevämielisyyttä, rehellisyyttä, vilpittömyyttä ja luotettavuutta kaikkina aikoina pidetty ikäänkuin ihmisen synnynnäisinä ominaisuuksina, yht'äkkiä muuttuvan kansoista kehnoimmaksi. Näin taudin tarttuvan ja tuhoavan ruumiin terveimmätkin jäsenet. Näin kunnollisinten miesten tekevän halpamaisimpia tekoja, loukkaavan elämänsä kaikissa tiloissa oikeuden ensimmäisiä periaatteita sen pätemättömän tekosyyn varjolla, että niitä ensin oli loukattu heidän vahingokseen.
He nimittivät inhoittavia lakeja kaikkein kurjimpien tekojen turvaksi ja sanoivat vääryyttä ja petollisuutta hädän pakoksi.
Minä näin lupausten kunniaa häväistävän, pyhimpiä sopimuksia rikottavan, kaikkia perhelakeja pilkattavan. Näin ahnaiden velallisten, jotka ylpeilivät röyhkeästä köyhyydestään, jotka toimivat lakien raivon ja ajan ankaruuden kunnottomina välikappaleina, teeskentelevän maksua sitä suorittamatta, ja näin heidän suuntaavan puukon kohti hyväntekijäinsä povea.
Näin toisten vielä kunnottomampien ostavan melkein ilmaiseksi tai paremmin sanoen kokoovan maasta tammenlehtiä korvatakseen niillä leskien ja orpojen välttämättömät tarpeet.
Näin kaikissa sydämissä äkkiä syttyvän sammuttamattoman rikkauden janon. Minä näin hetkessä muodostuvan kamalan rikastumisen salaliiton, ei rikastumisen rehellisellä työllä ja kunniallisella ahkeruudella, vaan ruhtinaan, valtion ja kansalaistoverien vararikolla.
Näin kunniallisen kansalaisen käyvän näinä onnettomina aikoina nukkumaan vain tämä ajatus mielessä: "Tänään panin yhden perheen puille paljaille. Huomenna panen toisen."
Muuan toinen sanoi: "Minä lähden tästä mukanani eräs musta mies, jolla on kirjoitusneuvot kädessä ja terävä rauta korvan takana, ottamaan hengiltä kaikki ne, joille olen velkaa."
Kolmas puheli: "Huomaanpa asiani vähitellen järjestyvän. On kyllä totta, että kun minä kolme päivää sitten kävin suorittamassa erään maksun, jätin kokonaisen perheen kyyneliin, hävitin kahden kunnon tytön myötäjäiset ja tein pienen pojan kasvatuksen mahdottomaksi. Isä kuolee siihen suruun ja äiti kuihtuu kärsimyksistä. Mutta olen tehnyt vain sellaista, minkä laki sallii."
Onko enää suurempaa rikosta kuin se, minkä tekee ministeri turmellessaan kokonaisen kansan tavat, alentaessaan jaloimmatkin sielut, himmentäessään arvoasemien loiston, saastuttaessaan hyveen ja syöstessään korkeimmankin sukuperän yleisen halveksunnan saaliiksi!
Mitä jälkimaailma on sanova silloin kun sen täytyy punastua isiensä häpeästä? Mitä sanoo kasvava kansa verratessaan esivanhempainsa rautaa niiden kultaan, joilta se on välittömästi saanut elämän? En epäile aatelisten poistavan vaakunakilvistään kelvotonta ylhäisyysasteikkoa, joka tuottaa heille häpeää, ja jättävän nykyistä sukupolvea siihen innoittavaan alennukseen, johon se on omasta ehdostaan joutunut.
Pariisissa, 11 p. Rhamazan-kuuta v. 1720.
147. kirje.
Suureunukki kirjoittaa Usbekille Pariisiin.
Asiat ovat nyt kehittyneet asteelle, jota on enää mahdoton sietää. Vaimosi ovat alkaneet kuvitella, että lähtösi on tehnyt heidät kokonaan vapaiksi rangaistuksesta. Täällä tapahtuu kauheita. Vapisen itsekin sitä julmaa kertomusta, mikä minun on Sinulle esitettävä.
Mennessään joku päivä sitten moskeijaan pudotti Zelis huntunsa ja näyttäytyi melkein peittämättömin kasvoin koko kansalle.
Zachin tapasin makaamasta erään orjattarensa kanssa, vaikka sellainen on ankarasti kielletty vaimolan laeissa.
Maailman ihmeellisin sattuma toi käsiini kirjeen, jonka lähetän Sinulle. En ole millään saanut selkoa, kenelle se oli aiottu.
Eilen illalla keksittiin eräs nuori poika vaimolan puutarhasta, mutta pääsi pakenemaan muurin yli.
Lisää siihen kaikki sellainen, mikä ei ole tullut tietooni. Sinua petetään varmasti. Odotan käskyjäsi, ja aina siihen onnelliseen hetkeen asti, jolloin ne saan, olen elävä kuolettavassa tuskassa. Mutta ellet jätä kaikkia näitä naisia minun valtaani, en vastaa Sinulle ainoastakaan, ja minulla tulee olemaan joka päivä yhtä surullisia uutisia Sinulle kerrottavana.
Ispahanilaisessa vaimolassa, 1 p. Rhegeb-kuuta v. 1717.
148. kirje.
Usbek kirjoittaa ylieunukille ispahanilaiseen vaimolaan.
Tämä kirje antaa Teille rajattoman vallan koko palatsissa. Käskekää siinä yhtäläisesti kuin minä. Kulkekoot pelko ja kauhu mukananne. Rientäkää viemään huoneistosta huoneistoon rangaistuksia ja kurituksia. Eläkööt kaikki säikähdyksen valloissa. Puhjetkoot kaikki kyyneliin edessänne. Kuulustelkaa koko vaimolaa. Alkakaa orjista. Älkää säästäkö rakkauttani. Saakoot kaikki kokea pelottavan tuomionne. Vetäkää päivän valoon kätketyimmätkin salaisuudet. Puhdistakaa se saastainen paikka ja palauttakaa sinne kaikonnut hyve. Sillä tästä hetkestä alkaen lasken hartioillenne pienimmätkin hairahdukset, mitä siinä sattuu. Epäilen sieppaamanne kirjeen olleen tarkoitetun Zeliille. Tutkikaa sitä asiaa ilveksen silmin.
:ssä, 11 p. Zilhageh-kuuta v. 1718.
149. kirje.
Narsit kirjoittaa Usbekille Pariisiin.
Suureunukki on kuollut, mahtava herra. Kun minä olen vanhin orjistasi, olen astunut hänen paikalleen siksi kunnes olet ilmoittanut, kehen suvaitset luoda katseesi.
Kaksi päivää hänen kuolemansa jälkeen tuotiin minulle muuan kirjeesi, joka oli hänelle osoitettu. Varoin visusti sitä avaamasta. Kunnioittavasti käärin sen verhoon ja panin sen säilyyn siihen asti kunnes olet ilmoittanut minulle pyhän tahtosi.
Eilen tuli muuan orja keskellä yötä sanomaan minulle, että hän oli nähnyt erään nuoren miehen vaimolassa. Minä nousin, tutkin asiaa ja havaitsin, että se näky oli harhanäky.
Suutelen jalkojasi, ylevä herra ja pyydän Sinua luottamaan minun intooni, kokemukseeni ja vanhuuteeni.
Ispahanilaisessa vaimolassa, 5 p. ensimmäistä Gemmadi-kuuta v. 1718.
150. kirje.
Usbek kirjoittaa Narsitille ispahanilaiseen vaimolaan.
Teitä onnetonta! Teillä on käsissänne kirjeitä, jotka sisältävät kiireellisiä ja ankaroita määräyksiä. Pieninkin viivytys saattaa minut epätoivoon. Ja Te pysytte rauhallisena turhan tekosyyn varjolla.
Tapahtuu kauheita asioita. Ehkäpä ansaitsee puolet orjistani kuoleman. Lähetän Teille kirjeen, jonka ylieunukki kirjoitti minulle siitä ennen kuolemaansa. Jos olisitte avannut käärön, joka oli hänelle osoitettu, olisitte löytänyt siitä verisiä käskyjä. Lukekaa ne siis, ne käskyt. Olette tuhon oma, ellette pane niitä täytäntöön.
:ssä, 25 p. Chalval-kuuta v. 1718.
151. kirje.
Solim kirjoittaa Usbekille Pariisiin.
Jos vaikenisin pitemmältä, olisin yhtä syyllinen kuin kaikki ne rikolliset, joita vaimolassasi on.
Minä olin suureunukin, luotettavimman orjasi, uskottu. Nähdessään loppunsa lähestyvän hän kutsutti minut luokseen ja sanoi minulle nämä sanat: "Minä kuolen. Mutta ainoa suru, mikä minulla on elämästä eritessäni, tulee siitä, että viimeisten katseitteni on pakko nähdä isäntäni vaimot rikollisina. Varjelkoon häntä taivas kaikista niistä onnettomuuksista, joita minä aavistan! Tulkoon kuolemani jälkeen uhkaava varjoni teroittamaan niille pettureille velvollisuuden käskyjä ja pelottamaan heitä yhä! Tässä ovat näiden kauhistuttavien kammioiden avaimet. Vie ne mustien orjien vanhimmalle. Mutta ellei hän minun kuoltuani ole kyllin valpas, niin muista ilmoittaa asiasta isännälleni." Näin puhuttuaan hän veti viimeisen henkäyksensä sylissäni.
Minä tiedän, mitä hän vähää ennen kuolemaansa kirjoitti Sinulle vaimojesi käytöksestä. Palatsissa on tälläkin hetkellä kirje, joka olisi tuonut kauhun mukanaan, jos se olisi avattu. Myöhemmin lähettämäsi siepattiin kolmen peninkulman päässä täältä. En ymmärrä, mitä tämä oikein on: kaikki käy onnettomasti.
Sillä välin eivät vaimosi huoli enää lainkaan hillitä itseään. Suureunukin kuoltua näyttää kaikki olevan heille luvallista. Roxane yksinään on pysynyt velvollisuuden polulla ja noudattanut kainouden vaatimuksia. Tavat höltyvät ilmeisesti päivä päivältä. Vaimojesi kasvoilla ei näy enää sitä lujaa ja ankaraa hyveellisyyttä, joka niillä vallitsi ennen. Näihin asuntoihin levinnyt uusi iloisuus on minun mielestäni pettämätön jonkin uuden tyydytyksen todistus. Kaikkein pienimmissäkin seikoissa huomaan tähän asti tuntemattomia vapauksia. Vieläpä orjatkin suorittavat velvollisuutensa ja noudattavat sääntöjänsä niin leväperäisesti, että minä olen aivan hämmästyksissäni. Heissä ei ole enää sitä tulista intoa Sinua palvelemaan, joka ennen näytti elähyttävän koko palatsia.
Vaimosi olivat viikon maalla, eräässä syrjäisimmässä talossasi. Nyt kerrotaan, että orja, joka sitä hoitaa, oli lahjottu, niin että hän päivää ennen heidän saapumistaan oli kätkenyt kaksi miestä komeimman huoneen seinässä olevaan kivikomeroon, mistä he sitten ilmestyivät illalla meidän poistuttuamme. Vanha eunukki, joka on nykyään päämiehenämme, on hölmö, jolle voi uskottaa mitä tahtoo.
Minua kuohuttaa kostonhaluinen viha tuollaista petollisuutta kohtaan. Ja jos taivas soisi Sinun palvelustasi edistääksensä sen, että Sinä katsoisit minut kelvolliseksi hallitsemaan, lupaisin minä vaimojesi olevan ainakin uskollisia, elleivät he olisikaan hyveellisiä.
Ispahanin vaimolassa, 6 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1719.
152. kirje.
Narsit kirjoittaa Usbekille Pariisiin.
Roxane ja Zelis ovat tahtoneet päästä maalle. En ole luullut pitävän sitä heiltä kieltää. Onnellinen Usbek! Sinulla on uskollisia vaimoja ja valppaita orjia. Minä olen käskijänä paikassa, minkä hyve näyttää valinneen suojakseen. Luota siihen, ettei siellä tapahdu mitään, mitä silmäsi eivät voisi sietää.