Part 22

"'Näin selkeni hän vähitellen nautintojen päihtymyksestä ja sulkeutui yksinään johonkin palatsinsa huoneeseen. Hän vaipui suloisesti miettimään entistä tilaansa ja nykyistä autuuttansa, eikä hän voinut olla heltymättä toveriensa onnettomuudesta: tajuaahan kukin perin helposti kärsimykset, joita on itse kokenut. Anaïs ei kuitenkaan jäänyt pelkän säälin rajoihin, vaan ottaen voimakkaammin osaa näiden kovaonnisten kohtaloon tunsi haluavansa auttaa heitä.

"'Hän käski siis erästä nuorukaista, joka kuului hänen seurueeseensa, laittautumaan hänen entisen miehensä hahmoon, menemään hänen vaimolaansa, tekeytymään siellä isännäksi, karkottamaan hänet sieltä ja jäämään sinne hänen sijaansa siksi kunnes hänet kutsuttaisiin takaisin.

"'Käsky pantiin nopsasti täytäntöön. Nuorukainen halkoi ilmoja ja saapui Ibrahamin vaimolan portille. Isäntä ei ollut itse kotona. Lähetti koputtaa, kaikki avautuu hänelle. Eunukit vaipuvat hänen jalkoihinsa. Hän kiiruhtaa huoneistoihin, missä Ibrahimin vaimoja säilytetään lukon takana. Hän oli ohimennen siepannut avaimet tämän mustasukkaisuuden sankarin taskusta, tekeytyen hänelle näkymättömäksi. Hän astuu sisään ja hämmästyttää heitä aluksi lempeällä ja herttaisella näöllään. Ja pian sen jälkeen hän hämmästyttää heitä innokkaalla touhullaan ja yritystensä nopeudella. Kaikki saivat osansa hämmästyksestä, ja he olisivat pitäneet sitä unena, jos siinä olisi ollut vähemmän todellisuutta.

"'Sillä aikaa kun näitä uusia näytelmiä näytellään vaimolassa, kolkuttaa Ibrahim, huutaa nimeänsä, raivoaa ja karjuu. Monien vaikeuksien jälkeen hän pääsee sisään ja saattaa eunukkinsa rajattoman hämmennyksen valtaan. Hän loikkii eteenpäin pitkin askelin, mutta peräytyy ja putoaa kuin pilvistä nähdessään väärän Ibrahimin, todellisen kuvansa, nauttivan kaikkia isännän vapauksia. Hän huutaa apua. Hän käskee eunukkeja tappamaan tämän petturin, mutta häntä ei totella. Hänelle jää enää vain se oljenkorsi, että hän vetoaa vaimojensa tuomioon. Tunnissa oli väärä Ibrahim vietellyt kaikki tuomarinsa puolelleen. Toinen karkotetaan ja raahataan häpeällisesti vaimolasta, ja hän olisi saanut tuhatkertaisen surman, ellei hänen kilpailijansa olisi määrännyt säilyttämään hänen henkensä. Jäätyään näin taistelutantereen herraksi osoittihe uusi Ibrahim yhä selvemmin tapahtuneen vaalin arvoiseksi ja herätti yleistä ihastusta tähän asti tuntemattomilla ihmetöillä. -- Te ette ole lainkaan Ibrahimin kaltainen, -- vakuuttivat naiset.

"'-- Sanokaa, sanokaa mieluummin, ettei se petturi ole minun kaltaiseni, puhui voittoisa Ibrahim. -- Mitä on minun sitten tekeminen, ollakseni teidän puolisonne, ellei se riitä, mitä minä teen?

"'-- Ah! me emme epäile hituistakaan, vakuuttivat naiset edelleen. -- Ellette olekaan Ibrahim, riittää meille, että olette niin hyvin ansainnut olla Ibrahim. Teissähän on tänä yhtenä ainoana päivänä ollut enemmän Ibrahimia kuin hänessä on ollut kymmenenä vuonna.

"'Lupaatte siis, jatkoi hän, -- asettua minun puolelleni sitä veijaria vastaan?

"'-- Älkää sitä epäilkökään, he puhuivat yhteen ääneen. -- Vannomme teille ikuista uskollisuutta. Meitähän on vain liiankin kauan vedetty nenästä. Se petturi ei lainkaan aavistanut meidän hyveellisyyttämme: hän aavisti vain oman heikkoutensa. Mehän näemme nyt selvästi, etteivät miehet ole sentään sellaisia kuin hän: epäilemättä he ovat teidän kaltaisianne. Tietäisittepä, kuinka syvästi saatte meidät vihaamaan häntä!

"'-- Ah! minä tulen usein antamaan teille vihan syitä, virkkoi väärä Ibrahim. -- Te ette tajua vielä kaikkea vääryyttä, mitä hän on teille tehnyt.

"'-- Me arvioimme hänen vääryyttään teidän kostonne suuruudesta, sanoivat he.

"'-- Olette oikeassa, lausui jumalainen mies. -- Olen mitannut sovituksen rikoksella. Olen hyvilläni, kun olette tyytyväisiä minun rankaisutapaani.

"'-- Mutta, jatkoivat naiset, -- jos se petturi palaa, mitä me sitten teemme?

"'-- Luullakseni hänen kävisi vaikeaksi pettää teitä, vastasi hän. -- Siitä toimesta, mikä minulla on teidän seurassanne, tuskin selviydytään viekkaudella. Sitä paitsi lähetän hänet niin pitkälle, ettette enää kuule hänestä puhuttavankaan. Tästä hetkestä alkaen pidän minä huolta teidän onnestanne. En tule olemaan lainkaan mustasukkainen. Minä osaan kyllä hankkia varmuuden uskollisuudestanne tuottamatta teille hankaluuksia. Minulla on kyllin hyvä ajatus ansioistani uskoakseni, että pysytte minulle kuuliaisina. Ellette noudata hyvettä kun on puhe minusta, niin kuka teidät sitten siihen taivuttaisi? Tätä keskustelua riitti pitkälti hänen ja näiden vaimojen välillä, jotka enemmän hämmästyneinä molempien Ibrahimien erilaisuudesta kuin yhtäläisyydestä eivät edes joutaneet kyselemään niin moninaisten ihmeiden selitystä. Vihdoin palasi oikea aviomies epätoivoisena katsomaan heitä vielä kerran: hän tapasi koko talonsa riemun vallassa ja vaimonsa uskottomampina kuin koskaan. Sellaisessa paikassa ei ollut mustasukkaisella viipymistä: hän poistuikin raivoissaan. Ja hetkistä myöhemmin seurasi väärä Ibrahim häntä, kävi häneen käsiksi, viiletti häntä halki ilmojen ja heitti hänet neljänsadan peninkulman päähän sieltä.

"'Oi hyvät jumalat, mikä murhe valtasi naiset heidän rakkaan Ibrahiminsa kadottua! Jo olivat heidän eunukkinsakin saaneet takaisin entisen luontaisen ankaruutensa. Koko talo kylpi kyynelissä. Joskus he arvelivat kaikkea tapahtunutta vain unennäöksi. He tuijottivat toisiinsa ja muistuttelivat toisilleen näiden outojen seikkailujen pienimpiäkin yksityiskohtia. Vihdoin palasi taivaallinen Ibrahim yhä rakastettavampana. Naisista tuntui, ettei hänen matkansa ollut häntä lainkaan rasittanut. Uusi isäntä käyttäytyi niin eri tavalla kuin entinen, että se hämmästytti kaikkia naapureita. Hän erotti kaikki eunukit ja päästi kenen tahansa taloonsa. Eikä hän edes sallinut naistensa käyttää huntuja. Oli kummaa nähdä heitä kemuissa miesten seurassa, yhtä vapaina kuin nämäkin. Ibrahim ajatteli, ja syystä kyllä, etteivät maan tavat koskeneet sellaisia kansalaisia kuin hän. Kuitenkaan hän ei kieltäytynyt mistään tuhlauksesta: hän hävitti suunnattoman avokätisesti mustasukkaisen aviomiehen omaisuuden, niin ettei tämä, kun hän kolmen vuoden kuluttua palasi niistä kaukaisista maista, minne hänet oli lennätetty, löytänyt muuta kuin vaimonsa ja kolmekymmentäkuusi lasta.'"

Pariisissa, 26 p. ensimmäistä Gemmadi-kuuta v. 1720.

142. kirje.

Rica kirjoittaa Usbekille ------:een.

Tässä seuraa kirje, jonka eilen sain eräältä oppineelta mieheltä. Se tuntunee Sinusta aika omituiselta.

"Hyvä herra!

"Puoli vuotta sitten perin hyvin rikkaan sedän, joka jätti minulle viisi-, kuusisataatuhatta livreä ja komeasti sisustetun talon. On nautinto olla varoissaan silloin kun osaa niitä varoja hyvin käyttää. Minä en ole lainkaan kunnianhimoinen eikä minulla ole halua huvituksiinkaan. Oleskelen melkein aina työhuoneessani, missä vietän oppineen miehen elämää. Sellaisessa paikassa viihtyy kunnianarvoisan muinaisajan innokas ihailija.

"Kun setä oli sulkenut silmänsä, olisin hyvin kernaasti haudannut hänet muinaisten kreikkalaisten ja roomalaisten käyttämin juhlamenoin, mutta minulla ei silloin vielä ollut kyynelmaljakoita eikä uurnia eikä muinaisaikaisia lamppuja.

"Sittemmin olen kyllä hankkinut runsaasti näitä kallisarvoisia harvinaisuuksia. Muutamia päiviä sitten myin hopeisen pöytäkalustoni ostaakseni savilampun, jota muuan stoalainen filosofi oli käyttänyt. Olen luopunut kaikista peileistä, joilla setäni oli peittänyt melkein kaikki huoneidensa seinät saadakseni pienoisen hiukan rikkoutuneen kuvastimen, joka oli muinoin palvellut Vergiliusta: minusta on ihastuttavaa nähdä omat kasvoni heijastuneina Mantovan joutsenen piirteiden paikalla. Eikä siinä kaikki. Olen ostanut sadalla louisd'orilla viisi tai kuusi kuparirahaa, jotka olivat käytännössä kaksituhatta vuotta sitten. Tietääkseni ei talossani ole nykyään ainoatakaan huonekalua, joka ei olisi tehty ennen keisarikunnan rappeutumista. Minulla on pienoinen huone täynnä hyvin arvokkaita ja hyvin kalliita käsikirjoituksia. Vaikka turmelenkin näköni lukiessani niitä, käytän kuitenkin niitä paljon mieluummin kuin painettuja kappaleita, jotka eivät ole niin tarkkoja ja joita kulkee kaikkien käsissä. Vaikka en juuri käy ulkona, on minulla kuitenkin rajattoman intohimoinen halu tuntea kaikki ne vanhat tiet, jotka olivat olemassa roomalaisten aikaan. Niinpä kulkee muuankin sellainen aivan läheltä asuntoni ohitse: siitä on noin tuhatkaksisataa vuotta, kun eräs Gallian prokonsuli sen laitatti. Mennessäni maatalooni en jätä milloinkaan kulkematta sitä pitkin, vaikka se onkin hyvin epämukava ja vaikka siitä tuleekin yli peninkulman kierto. Mutta se minua raivostuttaa, että sen varrelle on sinne ja tänne pystytetty puupylväitä osoittamaan matkaa läheisiin kaupunkeihin. Olen vallan epätoivoissani nähdessäni nämä kurjat merkit muinaisten peninkulmapatsaiden tilalla. Varmastikin velvoitan perilliseni korjaamaan ne entiseen kuntoonsa ja käsken heitä alistumaan niihin kulunkeihin testamentissani. Jos Teillä on, hyvä herra, joku persialainen käsikirjoitus, olisin hyvin iloinen, jos suvaitsisitte toimittaa sen haltuuni. Minä maksan siitä niin paljon kuin vain haluatte ja kaupanpäällisiksi annan Teille muutamia omia teoksiani, jotka osoittanevat Teille, etten minäkään ole kirjallisen valtion hyödytön jäsen. Niiden joukossa huomannette tutkimuksen, missä minä todistan, että muinaisissa voittokulkueissa käytetty seppele oli punottu tammenlehvistä eikä laakerista. Ihailunne saavuttanee myös toinen teos, missä minä luotettavimpien kreikkalaisten kirjailijain lausunnoista tehtyihin oppineihin johtopäätelmiin nojaten osoitan, että Kambyses haavoittui vasempaan eikä suinkaan oikeaan sääreen. Kolmannessa minä taas todistan, että pieni otsa oli roomalaisten keskuudessa hyvin suosittu kauneuden merkki. Lähetän myös Teille nelitaitteisen niteen, joka sisältää Vergiliuksen _Aeneidin VI_. laulun erään säkeen selityksen. Kaikki nämä teokset saatte kuitenkin vasta muutaman päivän kuluttua. Tällä hetkellä tyydyn vain toimittamaan Teille seuraavan, jonkun vanhan kreikkalaisen tarujenkokoilijan muistiin merkitsemän katkelman, jota ei ole vielä julkaistu ja jonka minä keksin erään kirjaston tomuisista kätköistä. Minä jätän Teidät nyt erään tärkeän tehtävän takia, joka minulla on paraillaan suoritettavana. Minun on näet korjattava entiselleen muuan Plinius Luonnontutkijan kaunis kohta, jonka 5. vuosisadan jäljentäjät ovat omituisesti vääntäneet. Minä olen, jne."

_Erään vanhan tarun katkelma_.

Eräällä saarella Orkadien lähellä syntyi poikalapsi, jonka isä oli Aiolos, tuulien jumala, ja äiti kaledonialainen luonnotar. Hänen sanotaan aivan itsestään oppineen laskemaan sormillaan ja jo neljän vuotiaana tunteneen metallit niin tarkoin, että kun hänen äitinsä aikoi antaa hänelle messinkisormuksen kultasormuksen asemesta, keksi hän petoksen ja heitti lahjan maahan.

Heti kun hän oli ehtinyt varttuneeseen ikään, neuvoi isä hänelle sen salaisuuden, kuinka tuulet voidaan sulkea nahkasäkkiin: niitä hän sitten myyskenteli kaikille matkustajille. Mutta kun tavara ei ollut oikein haluttua hänen kotimaassaan, lähti hän sieltä ja alkoi kiertää maailmaa kumppaninaan sokea sattuman jumala.

Matkoillaan hän kuuli, että Baeticassa kultaa kiilteli joka taholla. Silloin hän syöksymällä sinne. Hänet otti kuitenkin hyvin huonosti vastaan Saturnus, joka piti silloin valtaa. Mutta sitten kun tämä jumala oli poistunut maan päältä, keksi hän mennä kaikkiin kadunkulmiin ja huutaa siellä lakkaamatta kähein äänin: "Baetican asukkaat! Te luulette olevanne rikkaita, koska teillä on kultaa ja hopeaa. Teidän erehdyksenne säälittää minua. Uskokaa minua: jättäkää kurjien metallien maa ja tulkaa mielikuvituksen valtakuntaan, missä minä lupaan antaa teille rikkauksia, jotka teitä itseännekin hämmästyttävät," Samassa avasi hän suuren osan mukanaan tuomiaan nahkasäkkejä ja jakeli tavaraansa kaikille, jotka sitä vain halusivat.

Seuraavana päivänä hän palasi samoihin katujenkulmiin ja huusi: "Baetican asukkaat! Tahdotteko rikastua? Kuvitelkaa, että minä olen hyvin rikas ja että te olette myöskin hyvin rikkaita. Ajakaa joka aamu päähänne, että omaisuutenne on yön kuluessa paisunut kaksinkertaiseksi. Nouskaa sitten makuulta, ja jos teillä on velkojia, menkää maksamaan heille sillä, mitä olette kuvitelleet ja kehottakaa heitäkin vuorostaan kuvittelemaan."

Muutaman päivän kuluttua hän ilmestyi jälleen ja puhui tähän tapaan: "Baetican asukkaat! Minä huomaan kyllä, ettei mielikuvituksenne ole enää niin vilkas kuin ensi päivinä. Antakaa siis minun mielikuvitukseni ohjata teitä. Minä panen joka aamu silmienne eteen ilmoitustaulun, josta tulee teidän rikkauksienne lähde. Te näette siinä vain neljä sanaa, mutta ne sanat merkitsevät paljon, sillä ne määräävät vaimojenne myötäjäiset, lastenne perinnöt, palvelijainne luvun. Ja mitä teihin tulee", sanoi hän lähinnä seisoville, "mitä teihin tulee, rakkaat lapseni -- minä voin puhutella teitä sillä nimellä, sillä olenhan minä teidät uudelleen synnyttänyt -- ratkaisee ilmoitustauluni vaunujenne komeuden, pitojenne loiston, rakastajattarienne luvun ja kalleuden."

Päivän, parin kuluttua hän saapui kadunkulmaan aivan hengästyksissään. Ja vihan vimmoissa hän karjui: "Baetican asukkaat. Minä neuvoin teitä kuvittelemaan, mutta minä näen, ettette sitä tee. No niin: nyt minä käsken." Sen sanottuaan hän poistui nopeasti. Mutta harkinta kutsui hänet samoja jälkiään takaisin. "Olen kuullut, että jotkut teidän joukostanne ovat kyllin inhoittavia pitääkseen säilössään kultansa ja hopeansa. Menköön vielä hopea, mutta kulta... kulta! Ah! se se minua vasta kiukuttaa... Vannon kautta pyhien säkkieni, että elleivät he tuo sitä minulle, minä rankaisen heitä ankarasti." Sitten hän lisäsi hyvin vakuuttavan näköisenä: "Luuletteko minun pyytävän teiltä näitä kurjia metalleja pitääkseni ne? Johan sekin todistaa täydellistä vilpittömyyttäni, että minä palautin niistä heti teille puolet, kun te jokin päivä sitten niitä minulle toitte."

Seuraavana päivänä huomattiin hänet jo kaukaa ja kuultiin puhuvan viekoittelevan lempeällä ja imartelevalla äänellä: "Baetican asukkaat! Minä olen kuullut osan aarteitanne olevan ulkomailla. Pyydän teitä, toimittakaa ne minulle. Tekisitte minulle sillä suuren ilon ja minä olisin teille siitä ikuisesti kiitollinen."

Aioloksen poika puhui ihmisille, joita ei juuri naurattanut. Mutta nyt he eivät voineet olla hohottamatta. Siksipä hän menikin matkoihinsa hyvin hämmentyneenä. Mutta rohkaisten mielensä hän uskalsi kuitenkin palata anelemaan: "Minä tiedän teillä olevan kalliita kiviä. Jupiterin nimessä, luopukaa niistä! Mikään ei teitä niin köyhdytä kuin moiset tavarat. Luopukaa niistä, sanon minä. Ellette kykene sitä itse tekemään, hankin teille mainioita välittäjiä. Kuinka suuret rikkaudet tulvivatkaan taskuihinne, jos vain teette niin kuin minä neuvon! Niin, minä lupaan teille kaikki, mitä on puhtainta pusseissani."

Vihdoin hän nousi lavalle ja puhui varmalla äänellä: "Baetican asukkaat! Olen verrannut sitä onnellista tilaa, missä te nyt olette, siihen tilaan, missä näin teidät tänne tullessani, ja olen havainnut teidät rikkaimmaksi kansaksi maan päällä. Mutta kohottaaksenne varallisuutenne huippuunsa sallikaa minun ottaa puolet omaisuudestanne." Näin puhuttuaan Aioloksen poika katosi kerkein siivin ja jätti kuulijansa kuvailemattoman hämmästyksen valtaan. Senpätähden hän palasikin seuraavana päivänä ja sanoi: "Minä huomasin eilisen puheeni olleen teille tavattoman vastenmielinen. No niin: olkaa kuin en minä olisi mitään puhunut. Puolethan on tottakin liikaa. On käytettävä toisia keinoja sen päämäärän saavuttamiseksi, jonka olen viittonut. Kootkaamme rikkautemme samaan paikkaan. Sehän käy helposti päinsä, sillä nehän eivät vaadi suurta tilaa." Niin tapahtui, ja heti katosi niistä kolmeneljäsosaa.

Pariisissa, 9 p. Chahban-kuuta v. 1720.

143. kirje.

Rica kirjoittaa Nathanael Leville, juutalaiselle lääkärille, Livornoon.

Sinä kysyt, mitä minä ajattelen amulettien tehosta ja talismaanien voimasta. Miksi käännyt siinä asiassa minun puoleeni? Sinä olet juutalainen ja minä olen muhamettilainen: sehän merkitsee, että me olemme molemmat hyvin herkkäuskoisia.

Minä kuljetan aina mukanani yli kahtatuhatta pyhän Koraanin lauselmaa. Minä sidon käsivarsiini pieniä pusseja, joissa säilytän kirjoitettuina yli kahdensadan dervishin nimiä. Alin, Fatiman ja kaikkien puhtaiden nimet olen piilottanut yli kahteenkymmeneen pukuni kohtaan.

Kuitenkaan en väitä niidenkään olevan väärässä, jotka kieltävät erinäisiin sanoihin muka sisältyvän voiman. Meidän on paljon vaikeampi vastata heidän järkiperusteihinsa kuin heidän vastata meidän kokemuksiimme.

Minä kuljetan mukanani kaikkia näitä pyhiä lappuja pitkästä tottumuksesta, mukaantuakseni yleiseen käytäntöön. Olen sitä mieltä, että ellei niillä ole enemmän voimaa kuin sormuksilla ja muilla koruilla, jotka ovat hyvin yleisiä kaunistuskeinoja, ei niillä ole vähemmänkään. Mutta Sinä panet koko luottamuksesi erinäisiin salaperäisiin kirjaimiin, ja ilman sitä turvaa olisit alituisen pelon vallassa.

Ihmiset ovat hyvin onnettomia! He häilyvät lakkaamatta väärien toiveiden ja naurettavan pelon vaiheilla. Ja nojaamatta järkeen he luovat itselleen hirviöitä, jotka heitä pelottavat, tai haavehaamuja, jotka johtavat heitä harhaan.

Mitä luulet vaikuttavan määrättyjen kirjainten järjestämisen määrätyllä tavalla? Minkä tenhon luulet niiden aseman muuttamisen hämmentävän? Mikä suhde niillä voi olla tuuliin, jotta ne tyynnyttäisivät myrskyjä, ja ruutiin, jotta ne voittaisivat sen voiman? Ja missä yhteydessä ne ovat lääkärien mainitsemiin pahoihin ruumiinnesteisiin ja tautien syihin, parantaakseen ihmisiä?

Kummallisinta on, että niiden, jotka vaivaavat järkeänsä saadakseen sen keksimään eräiden tapahtumien ja salaisten voimien yhteyden, on ponnisteltava yhtä ankarasti ollakseen näkemättä niiden todellisia syitä.

Sinä sanonet, että eräät taikavoimat ovat joskus tuottaneet voiton taistelussa. Mutta minä sanon Sinulle, että Sinun täytyy olla tahallasi sokea, ellet jaksa nähdä maan laadussa, sotilaiden luvussa ja urhoudessa ja johtajien kokemuksessa riittäviä syitä mainitun tuloksen saavuttamiseksi, tuloksen, jonka todelliset tekijät tahdot jättää huomaamatta.

Minä myönnän puolestani hetkiseksi, että on olemassa tenhovoimia. Myönnä Sinä puolestasi hetkiseksi, ettei niitä ole, sillä sehän ei ole mahdotonta. Tämä myönnytys, jonka minulle teet, ei estä kahta sotajoukkoa tappelemasta: luuletko nyt tässä tapauksessa, ettei kumpikaan voi voittaa?

Uskotko Sinä niiden kohtalon jäävän epävarmaksi siihen asti kunnes joku näkymätön mahti tulee sen ratkaisemaan? Uskotko kaikkien iskujen menneen hukkaan, kaiken harkinnan olleen turhan ja kaiken urhouden jääneen hyödyttömäksi?

Oletko siinä käsityksessä, ettei kuolema, joka tällaisissa tilaisuuksissa vaanii ihmistä tuhansin tavoin, saata aiheuttaa mielissä sitä silmitöntä säikähdystä, jota Sinun on niin vaikea selittää? Luuletko, ettei sadantuhannen miehen armeijassa voi olla yhtään pelkuria? Oletko varma, ettei tämän yhden arkuus voi herättää arkuutta toisessa ja ettei toinen, joka pakenee kolmannen luota, voi piankin saada tätä jättämään siihen paikkaan neljättä? Enempää ei tarvita, jotta voittamisen mahdollisuudet kieltävä epätoivo äkkiä valtaisi koko sotajoukon ja valtaisi sitä helpommin, mitä lukuisampi se on.

Kaikki tietävät ja kaikki tajuavat, että ihmiset, niinkuin kaikki luontokappaleetkin, joiden alituisena huolena on itsensä säilyttäminen, rakastavat intohimoisesti elämää. Tämä tiedetään yleisesti ja kuitenkin tutkitaan, miksi he jossakin erikoisessa tilaisuudessa pelkäävät sen menettämistä.

Vaikka kaikkien kansojen pyhät kirjat ovatkin täynnä tämän paanillisen eli yliluonnollisen kauhun esimerkkejä, en minä osaa kuvitella mitään niin tyhjänpäiväistä, koska, voidakseen olla varma siitä, että vaikutus, jonka voivat aiheuttaa sadattuhannet luonnolliset syyt, on yliluonnollinen, täytyisi sitä ennen tutkia, eikö mikään näistä syistä ole ollut toiminnassa. Mikä on mahdotonta.

En puhu Sinulle enempää tästä asiasta, Nathanael. Minusta nähden tämä kysymys ei ansaitse niin vakavaa pohdintaa.

Pariisissa, 20 p. Chalval-kuuta v. 1720.

Jk. Juuri kun olin päässyt edellisen kirjeen loppuun, kuulin kadulla huudettavan kaupaksi erään maaseutulääkärin pariisilaiselle lääkärille lähettämää kirjettä, sillä kaikkia joutavia täällä painatetaan, julkaistaan ja ostetaan. Luulen tekeväni taiten lähettäessäni vuorostani sen Sinulle, koska se tavallaan koskettelee kiistakysymystämme. Siinä on useita kohtia, joita minä en ymmärrä. Mutta Sinähän lääkärinä tajunnet virkaveljiesi kieltä.

_Maaseutulääkärin kirje pariisilaiselle lääkärille_.

Kaupungissamme oli tuonnoin sairas, joka ei ollut saanut unta kolmeenkymmeneenviiteen päivään. Hänen lääkärinsä määräsi hänelle opiumia. Mutta hän ei kyennyt sitä nauttimaan: vaikka hänellä oli jo malja kädessään, epäröi hän enemmän kuin koskaan ennen. Viimein hän sanoi lääkärilleen: "Hyvä herra, pyydän teiltä armoa vain huomiseen. Tunnen erään miehen, joka ei harjoita lääkärin ammattia, mutta jolla on huostassaan lukemattomia unilääkkeitä. Sallikaa minun kutsuttaa hänet tänne. Ja ellen minä nuku ensi yönä, lupaan uudelleen kääntyä puoleenne." Kun lääkäri oli poistunut, suljetutti sairas uutimet ja sanoi pikku palvelijalleen: "Kas niin, meneppäs nyt herra Anisin luo ja pyydä häntä puheilleni." Herra Anis saapuu. "Hyvä herra Anis, minä olen kuolemaisillani. En voi nukkua. Olisikohan teillä varastossanne M. T. tai jonkun kunnianarvoisan jesuiittaisän kyhäämä hartauskirja, jota ette ole saanut myydyksi, sillä useinhan ovat kavahdetuimmat lääkkeet parhaita?"

"Hyvä herra", vastasi kirjakauppias, "minulla on isä Caussin'in _Pyhä Tuomioistuin_, kuutena niteenä, ja se sopii varmaankin teille. Minä lähetän sen. Toivoakseni se tekee teille hyvää. Jos haluatte arvoisan isä Rodriguez'in, espanjalaisen jesuiitan, teokset, niin älkää olko niitä käyttämättä. Mutta uskokaa minua: pysykäämme vain isä Caussin'issa. Jumalan avulla toivon, että yksi ainoa isä Caussin'in lause tekee teihin saman vaikutuksen kuin kokonainen M. T:n lehti." Sitten herra Anis poistui juostakseen hakemaan lääkettä myymälästään. _Pyhä Tuomioistuin_ saapuu. Siitä pudistetaan pöly. Sairaan poika, nuori koululainen, alkaa lukea. Hän koki vaikutuksen ensimmäisenä. Toisella sivulla lausui hän enää sanat vain epäselvällä äänellä, ja pian tunsi koko seurakin raukenevansa. Hetkistä myöhemmin kuorsasivat kaikki paitsi sairas, joka pitkällisten koettelemuksien jälkeen vihdoinkin vaipui unenhorrokseen.

Lääkäri saapuu varhain seuraavana aamuna. "No, onko opiumiani otettu?" Hänelle ei vastata mitään: vaimo, tytär, pieni poika, kaikki suunniltaan ilosta näyttävät hänelle isä Caussinia. Hän kysyy, mitä he tarkoittavat. Hänelle sanotaan: "Eläköön isä Caussin! Hänet täytyy lähettää sidottavaksi. Kuka olisi arvannut? Kuka olisi uskonut? Se on ihme! Katsokaahan, hyvä herra, katsokaahan toki isä Caussinia: tämä nide sai isäni nukkumaan." Ja sitten hänelle selitettiin asia niinkuin se oli tapahtunut.