Part 21

Seuraavan kerran tavatessamme vei oppinut opastajani minut erikoiseen huoneeseen. "Tässä ovat uudempaa historiaa käsittelevät teokset", lausui hän. "Tuossa näette ensinnäkin kirkon ja paavien historioitsijat, joita minä luen hartaudekseni, mutta jotka usein tekevät minuun aivan päinvastaisen vaikutuksen.

"Tässä ovat ne, jotka ovat kirjoittaneet Rooman pelottavan valtakunnan rappeutumisesta, sen valtakunnan, joka oli muodostunut perin monen valtion sirpaleista ja jonka raunioille rakentui taas monta uutta valtakuntaa. Lukematon joukko raakalaiskansoja, yhtä tuntemattomia kuin ne maat, missä ne asuivat, ilmestyi yht'äkkiä, tulvi sen yli, ryösti sitä, pirstoi sen ja perusti sitten kaikki ne kuningaskunnat, mitä nykyään Euroopassa näette. Nämä kansat eivät itse asiassa olleet kokonaan raakalaisia, koska ne olivat vapaita, mutta ne ovat tulleet raakalaisiksi sitten kun ne enimmäkseen rajattoman yksinvallan alamaisiksi antauduttuaan ovat menettäneet kauniisti järkeen, ihmisyyteen ja luontoon soveltuvan suloisen vapauden.

"Tuossa näette Saksan historioitsijat. Saksa on tosin enää vain ensimmäisen keisarikunnan varjo, mutta se on luullakseni ainoa valta maan päällä, jota ei sisäinen eripuraisuus ole heikontanut, ja samaten ainoa, joka vahvistuu vahingoistaan ja joka osaa hitaasti käyttää hyväkseen menestystä, mutta käy lannistumattomaksi tappioistaan.

"Tässä ovat sitten Ranskan historioitsijat. Siinä maassa nähdään ensin kuninkaiden vallan hiljalleen syntyvän, kuolevan kaksi kertaa, syntyvän yhtä monta kertaa uudelleen ja viettävän sitten riutuvaa elämää useamman vuosisadan aikana. Mutta vähitellen se voimistuu, saa lisiä joka taholta ja kohoaa vihdoin korkeimpaan loistoonsa aivan niinkuin sellaiset joet, jotka juoksunsa varrella tyrehtyvät tai piiloutuvat maan alle, mutta sitten uudelleen ilmoille tullessaan niihin laskevien sivujokien paisuttamina tempaavat kiivaassa vauhdissaan mukaansa kaiken, mikä niiden kulkua vastustaa.

"Tässä näette Espanjan kansan lähtevän vuoriltaan, muhamettilaisten ruhtinaiden joutuvan ikeeseen yhtä hitaasti kuin he olivat maan äkkiä valloittaneet, monien ruhtinaskuntien yhtyvän laajaksi valtakunnaksi, joka pääsi melkein yksinvaltiaaksi, kunnes se valheellisen äveriäisyytensä rusentamana menetti sekä voimansa että maineensa ja säilytti vain ensimmäisen mahtavuutensa luoman ylpeyden.

"Tuossa ovat Englannin vaiheiden kertojat. Siinä maassa nousee vapaus alituisesti riidan ja kapinan liekeistä, ruhtinas horjuu lakkaamatta järkähtämättömällä valtaistuimella, kansa on malttamatonta, mutta viisasta raivossaankin, ja merten valtiaana -- mitä ei oltu ennen nähty -- yhdistää maailmankaupan maailman herruuteen.

"Aivan lähellä ovat toisen merten kuningattaren, Hollannin tasavallan historioitsijat, Hollannin, joka on kunnioitettu Euroopassa ja pelätty Aasiassa, missä sen kauppiaat näkevät monet kuninkaat jalkoihinsa kumartuneina.

"Italian historioitsijat näyttävät teille kansan, joka oli muinoin maailman valtias, mutta joka nyt on kaikkien muiden orja. Sen ruhtinaat ovat eripuraisia ja heikkoja, vailla kaikkia muita hallitsijanominaisuuksia kuin turha politikoiminen.

"Tässä ovat tasavaltojen historioitsijat, Sveitsin, joka on vapauden kuva, Venetsian, jonka turvana on vain sen säästeliäs taloudenhoito, ja Genovan, joka loistaa vain rakennuksillaan.

"Tuossa näette Pohjolan aikakirjat, muiden mukana Puolan, joka käyttää huonosti vapauttaan ja kuninkaidensa valitsemisen oikeutta, että se tuntuu siten haluavan lohduttaa naapurikansojaan, jotka ovat menettäneet kumpaisenkin."

Siihen jäi keskustelumme jälleen seuraavaan päivään saakka.

Pariisissa, 2 p. Chalval-kuuta v. 1719.

137. kirje.

Rica kirjoittaa samalle.

Seuraavana päivänä vei hän minut toiseen huoneeseen. "Tässä ovat runoilijat", alkoi hän, "toisin sanoen kynäniekat, joiden ammattina on terveen järjen kammitsoiminen ja ymmärryksen hukuttaminen kaikenlaisiin viehätyskeinoihin niinkuin muinoin haudattiin naiset helyihinsä ja hepeniinsä. Te tunnette heidät. He eivät ole suinkaan harvinaisia Itämaillakaan, missä tulisempi aurinko näyttää kuumentavan mielikuvitustakin.

"Tässä ovat eepilliset runoelmat."

"Vai niin! Mutta mitä ne eepilliset runoelmat sitten ovat?"

"Toden puhuakseni", vastasi hän, "en minä tiedä sitä. Tuntijat väittävät, ettei niitä ole milloinkaan sepitettykään muuta kuin kaksi ja etteivät muut, jotka sillä nimellä esiintyvät, ole suinkaan eepillisiä runoelmia. Sitäkään en tiedä. He sanovat edelleen, että on mahdotonta tehdäkään uusia. Ja sehän on vielä kummallisempaa.

"Tuossa näette näytelmärunoilijat, jotka minun mielestäni ovat oikeita runoilijoita ja intohimojen hallitsijoita. Heitä on kahta lajia: huvinäytelmäin sepittäjiä, jotka vaikuttavat meihin lempeän herttaisesti, ja murhenäytelmäin sepittäjiä, jotka myllertävät mielemme ja liikuttavat meitä väkivaltaisella voimalla.

"Tässä ovat laulurunoilijat, joita halveksin yhtä paljon kuin kunnioitan noita toisia ja jotka tekevät taiteestaan sulosointuisen hulluttelun.

"Sitten näette tuossa paimenrunoelmien sepittäjät ja maalaiselämän ylistäjät, jotka osaavat miellyttää hovienkin asukkaita kuvailemalla lepoa ja rauhaa, mitä näillä ei ole ja minkä he väittävät vallitsevan paimenten elämässä.

"Kaikista kynäniekoista, mitä olemme tähän asti katselleet, tulevat tässä vaarallisimmat. He ovat komparunojen sorvailijoita, noiden liukkaiden pikku vasamain, jotka iskevät syvän ja lääkkeillä paranemattoman haavan.

"Tässä näette romaanit. Niiden tekijät ovat eräänlaisia runoilijoita, jotka ajavat yhtä hyvin hengen kuin sydämenkin kielen liiallisuuksiin, jotka koko ikänsä etsivät luontoa eivätkä sitä milloinkaan löydä ja jotka rakentelevat luonnolle yhtä vieraita sankareita kuin siivekkäät lohikäärmeet ja kentaurit."

"Olen lukenut", puutuin minä puheeseen, "muutamia romaanejanne, mutta jos te tutustuisitte meidän romaaneihimme, saisitte vielä enemmän loukkaantumisen syytä. Ne ovat yhtä luonnottomia ja sitä paitsi niitä kahlitsevat meidän tapamme ankarasti: täytyy kulua kymmenen intohimon vuotta ennen kuin rakastaja saa nähdä edes lemmittynsä kasvoja. Tekijäin on kuitenkin pakko kuljettaa lukijansa näiden ikävien valmistelujen kautta. Itse tapahtumiahan on mahdoton saada vaihteleviksi. Silloin turvaudutaan temppuun, joka on pahempi kuin autettava epäkohta, nimittäin ihmeisiin. Olenpa varma, ettei teistä ole juuri järkevää antaa velho vaimon manata kokonaisia sotajoukkoja maan uumenista ja yhden ainoan sankarin tuhota sadantuhannen miehen armeija. Sellaisia ovat nyt kuitenkin romaanimme. Ne kuivakiskoiset ja usein toistetut seikkailut ikävystyttävät meitä ja päättömät ihmeet nostavat järkemme kapinaan."

Pariisissa, 6 p. Chalval-kuuta v. 1719.

138. kirje.

Rica kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.

Ministerit seuraavat täällä toisiansa ja hävittävät toisensa kuin vuodenajat. Kolmessa vuodessa olen nähnyt neljä kertaa muutettavan raha-asiain hoitojärjestelmää. Persiassa ja Turkissa kerätään verot tänään samalla tavalla kuin näiden valtakuntien perustajain aikana. Täällä ei ole läheskään laita niin. Totta onkin, että me emme hukkaa siihen asiaan niin paljon järkeä kuin länsimaalaiset. Meidän nähdäksemme ei ole suurempaa eroa ruhtinaan tulojen hoitamisen ja jonkun yksityisen tulojen hoitamisen välillä kuin on sadantuhannen tomanin ja sadan tomanin laskemisen välillä. Mutta täällä pannaan puuhaan paljon enemmän kekseliäisyyttä ja salaperäisyyttä. Suurten nerojen täytyy tehdä työtä yötä ja päivää. Heidän täytyy siittää lakkaamatta ja suurella vaivalla yhä uusia suunnitelmia. Heidän täytyy kuunnella lukemattomien ihmisten mielipiteitä, ihmisten, jotka ahertavat heidän hyväkseen ilman että kukaan olisi heiltä sitä pyytänyt. Heidän täytyy eritä maailmasta ja elää työhuoneensa kätköissä, minne mahtimiehetkään eivät pääse ja mitä pieneläjät kunnioittavat pyhäkkönä. Heidän päänsä on aina oleva täynnä tärkeitä salaisuuksia, ihmeellisiä aivoituksia, uusia järjestelmiä. Ja vihdoin heidän täytyy mietteisiinsä vajonneina olla vailla ei ainoastaan puhekykyä, vaan joskus myös kohteliaisuutta.

Heti kun kuningasvainaja oli sulkenut silmänsä, aiottiin luoda uusi hallitusjärjestelmä. Tunnettiin, ettei voitu oikein hyvin. Mutta ei tiedetty, miten olisi meneteltävä, jotta olisi voitu paremmin. Edellisten ministerien rajaton valta oli tuntunut pahalta. Nyt se tahdottiin jakaa. Sitä varten muodostettiin kuusi tai seitsemän neuvoskuntaa, ja tämä ministeristö on ehkä hallinnut Ranskaa kaikkein järkevimmin. Se pysyi pystyssä kuitenkin vain vähän aikaa, samoin kuin se hyväkin, mitä se oli ennättänyt toimittaa.

Kuningasvainajan kuollessa oli Ranska kuin tuhansien tautien runtelema ruumis. N------ otti veitsen kouraansa, leikkasi pois tarpeettoman lihan ja määräsi joitakin ulkonaisia lääkkeitä. Mutta sisäinen vika jäi yhä parantamatta. Eräs muukalainen otti sen hoitamisen tehtäväkseen. Käytettyään monia väkivoimakkaita lääkkeitä hän luuli palauttaneensa potilaan entisen lihavuuden, mutta olikin tehnyt hänestä vain pöhöttyneen raukan.

Kaikki, jotka vielä puoli vuotta sitten olivat rikkaita, ovat nykyään köyhiä, ja ne, joilla ei ollut edes leipää, uivat rikkauksissa. Milloinkaan nämä kaksi äärimmäisyyttä eivät ole niin läheltä koskettaneet toisiaan. Se muukalainen käänsi koko valtion nurin niinkuin vaatekaupustelija kääntää nutun: hän panee sen päällimmäiseksi, mikä oli alimmaisena, ja mikä oli päällimmäisenä, sen hän panee nurjalle puolelle. Mitä aavistamattomia onnen potkauksia, uskomattomia niille, joihin ne kohdistuivat! Jumalakaan ei vedä sen nopeammin ihmisiä heidän mitättömyydestään. Kuinka monia palvelijoita palvelevatkaan nyt heidän entiset toverinsa ja ehkä huomenna heidän entiset isäntänsä!

Kaikki tämä johtaa usein hullunkurisiin sattumuksiin. Palvelijat, jotka olivat koonneet varallisuutensa edellisen hallituksen aikana, kehuvat nyt syntyperäänsä. He maksavat niille, jotka ovat juuri jättäneet palvelijantakkinsa eräälle tietylle kadulle, kaiken sen halveksunnan, mitä heille osoitettiin vielä puoli vuotta sitten. He huutavat täyttä kurkkua: "Aatelisto on perikadossa! Mikä epäjärjestys valtiossa! Mikä sekaannus säätyluokissa! Vain tuntemattomien olentojen nähdään nyt keräävän rikkauksia!" Voit olla varma siitä, että nämä tuntemattomat kostavat kyllä puolestaan niille, jotka tulevat heidän jälkeensä, ja että kolmenkymmenen vuoden kuluttua nämä ylhäiset herrat pitävät jo aika melua.

Pariisissa, 1 p. Zilkadeh-kuuta v. 1720.

139. kirje.

Rica kirjoittaa samalle.

Tässä saat nähdä loistavan esimerkin aviorakkaudesta, ei ainoastaan tavallisen naisen antaman, vaan suorastaan kuningattaren. Ruotsin kuningatar, joka tahtoi kaikin keinoin tehdä puolisonsa prinssin osalliseksi kruunuun, lähetti kaikkien vaikeuksien poistamiseksi säädyille ilmoituksen, missä hän selitti luopuvansa hallituksesta siinä tapauksessa että prinssi valittaisiin hänen sijaansa.

Hiukan yli kuusikymmentä vuotta sitten luopui toinen kuningatar, nimeltään Kristiina, kruunusta antautuakseen kokonaan filosofian tutkimiseen. En osaa sanoa, kumpaako esimerkkiä meidän on enemmän ihailtava.

Vaikka olenkin sitä mieltä, että jokaisen tulee pysyä lujasti asemassa, mihin luonto on hänet sijoittanut, ja vaikka en jaksakaan ylistää niiden heikkoutta, jotka huomaavat, etteivät ole tehtävänsä tasalla, ja sitten poistuvat paikaltaan ikäänkuin karkaamalla, on minuun kuitenkin voimakkaasti vaikuttanut näiden molempien ruhtinatarten sielun suuruus, kun olen nähnyt toisen hengen ja toisen sydämen olleen heidän onnenosaansa ylevämmän. Kristiina tahtoi tietää aikana, jolloin muut tahtoivat vain nauttia. Ja toinen kuningatar tahtoo nauttia vain onnensa laskemisesta kokonaisuudessaan, korkean puolisonsa käsiin.

Pariisissa, 27 p. Maharram-kuuta v. 1720.

140. kirje.

Rica kirjoittaa Usbekille ------:een.

Pariisin parlamentti on äskettäin karkotettu erääseen pieneen kaupunkiin, jonka nimi on Pontoise. Ministerineuvosto lähetti sille kirjoihin otettavaksi ja hyväksyttäväksi lausunnon, joka häpäisi sitä. Se merkitsikin sanotun lausunnon pöytäkirjoihinsa, mutta tavalla, joka häpäisee ministerineuvostoa.

Samanlaisella kohtelulla uhataan muutamia muitakin valtakunnan parlamentteja.

Nämä virkakunnat ovat aina vihattuja: nehän lähestyvät kuninkaita vain lausuakseen heille surullisia totuuksia. Ja samalla kun hovikkojen lauma puhuu heille lakkaamatta heidän hallituksensa suojassa elävästä onnellisesta kansasta, saapuvat ne julistamaan tuollaisen imartelun valheeksi ja tuomaan valtaistuimen juurelle huokaukset ja kyyneleet, joiden tallettajia ne ovat.

Totuuden taakka on raskas taakka, rakas Usbek, silloin kun se on kannettava aina ruhtinaihin saakka! Nämä ajattelevat varmaankin, että ne, jotka niin tekevät, ovat siihen pakotettuja ja etteivät he milloinkaan suostuisi suorittajilleen niin surullisiin ja niin masentaviin toimiin, ellei heitä siihen väkisin veisi heidän velvollisuutensa, heidän kunnioituksensa, jopa heidän rakkautensakin.

Pariisissa, 21 p. ensimmäistä Gemmadi-kuuta v. 1720.

141. kirje.

Rica kirjoittaa samalle ------:een.

Aion tulla Sinua tervehtimään viikon lopulla. Kuinka herttaisesti päivät taas kuluvatkaan seurassasi!

Muutamia päiviä sitten minut esitettiin eräälle hovinaiselle, joka oli halunnut nähdä minun muukalaista hahmoani. Minusta hän oli kaunis, meidän hallitsijamme katseiden ja korkean sijan arvoinen siinä pyhässä paikassa, missä hänen sydämensä lepää.

Hän uteli minulta tuhansia seikkoja persialaisten tavoista ja persiattarien elämästä. Nähdäkseni vaimolan elämä ei häntä viehättänyt ja hänestä tuntui epämiellyttävältä, että kymmenen tai kahdentoista naisen oli pakko tyytyä yhteen mieheen. Hän ei voinut kateudetta nähdä tuon miehen onnea eikä säälittä noiden naisten asemaa. Kun hän pitää lukemisesta, varsinkin runoteosten ja romaanien, pyysi hän minua puhumaan sentapaisista meikäläisistä tuotteista. Mitä hänelle niistä haastelin, lisäsi vain hänen uteliaisuuttaan, ja hän kehotti minua käännättämään hänelle jonkun katkelman niistä kirjoista, mitä olin tuonut tänne mukanani. Minä tein niin ja lähetin hänelle muutaman päivän kuluttua erään persialaisen tarinan. Ehkäpä tutustut Sinäkin siihen mielelläsi käännöksestä.

"Sheikki Ali-kaanin aikaan eli Persiassa muuan nainen nimeltänsä Zulema. Hän osasi ulkoa koko pyhän Koraanin. Ei kukaan dervishi ollut häntä paremmin selvillä pyhien profeettain perintäopeista. Arabialaiset kirjanoppineet eivät olleet sanoneet mitään niin salaperäistä, ettei hän olisi ymmärtänyt täydellisesti sen ajatusta. Näin laajoihin tietoihin hän yhdisti jonkinlaisen hilpeän mielenlaadun, niin että tuskin saattoi arvata, halusiko hän huvittaa niitä, joiden kanssa hän haasteli, vaiko opettaa.

"Eräänä päivänä, kun hän oleskeli tovereineen vaimolan salihuoneessa, kysyi muuan heistä, mitä hän arveli toisesta elämästä ja uskoiko hän sitä kirjanoppineidemme vanhaa perimätietoa, että paratiisi oli aiottu vain miehille.

"'Niinhän sitä yleisesti väitetään', puhui hän. 'Eihän ole jätetty mitään tekemättä meidän sukupuolemme halventamiseksi. Onpa olemassa eräs kautta koko Persian levinnyt kansakunta, jota sanotaan juutalaisten kansaksi ja joka väittää pyhiin kirjoihinsa nojautuen, ettei meillä ole edes sieluakaan.

"'Nämä herjaavat mielipiteet perustuvat yksinomaan miesten ylpeyteen, nämä kun tahtovat kuljettaa ylemmyytensä vielä elämänsä tuolle puolenkin, ajattelematta, että sinä suurena päivänä kaikki luontokappaleet ovat Jumalan edessä kuin tyhjyys ja ettei heille ole silloin annettu minkäänlaisia etuoikeuksia, ellei hyveen suomia.

"'Jumala ei suinkaan rajoita palkintojaan. Ja samoin kuin miehet, jotka ovat hyvin eläneet ja hyvin käyttäneet valtaa, mikä heille täällä maan päällä kuuluu meihin nähden, pääsevät iki-ihanien taivaallisten kaunotarten täyttämään paratiisiin, sellaisten kaunotarten, että jos joku kuolevainen olisi heidät nähnyt, syöksyisi hän heti kuolemaan päästäkseen sitä pikemmin heistä nauttimaan, samoin joutuvat hyveelliset naiset hekuman paikkaan, missä heitä hurmaa oikea nautintojen ryöppyvirta ja missä heidän seuranaan on heidän alamaisikseen annettuja jumalallisia miehiä: kullakin naisella on oma palatsinsa, mihin hänen miehensä suljetaan ja missä näitä vartioivat eunukit, vielä uskollisemmat kuin meidän.

"'Eräästä arabialaisesta kirjasta luin', jatkoi hän, 'että muuan mies, Ibrahim nimeltään, oli aivan sietämättömän mustasukkainen. Hänellä oli kaksitoista tavattoman kaunista vaimoa, joita hän kohteli hyvin ankarasti. Hän ei luottanut edes eunukkeihinsa eikä palatsinsa muureihin. Hän piti heitä melkein aina lukon takana huoneisiinsa suljettuina, niin etteivät nuo raukat voineet nähdä toisiaan, vielä vähemmin puhella keskenään. Sillä hän oli mustasukkainen viattomasta ystävyydestäkin. Kaikki hänen tekonsa kantoivat hänen luontaisen raakuutensa leimaa. Milloinkaan ei lempeä sana lähtenyt hänen suustaan, eikä hän milloinkaan antanut pienintäkään merkkiä, joka ei olisi jollain tavalla koventanut heidän orjuutensa ankaruutta.

"'Kerran, kun hän oli koonnut heidät kaikki erääseen vaimolansa huoneeseen, moitti muuan heistä, toisia rohkeampana, hänen huonoa luonnettaan. -- Kun etsitään niin innokkaasti keinoja pelon herättämiseksi, lausui vaimo, löydetäänkin aina ensin keinot vihan herättämiseksi. Me olemme niin onnettomia, ettemme voi olla toivomatta muutosta oloihimme. Toiset voisivat minun sijassani toivoa teidän kuolemaanne. Minä toivon vain omaa lähtöäni. Ja kun voin toivoa pääseväni eroon teistä vain sitä tietä, on minusta se ero oleva hyvin suloinen. Tämä puhe, jonka olisi pitänyt liikuttaa häntä, nosti hänet raivoisaan vihaan. Hän tempasi tikarinsa ja upotti sen vaimon poveen. -- Rakkaat kohtalokumppanini, lausui hän kuolevan äänellä, jos taivas säälii hyvettäni, saatte te koston. Näin puhuttuaan hän jätti tämän onnettoman elämän mennäkseen nautintojen asuntoon, missä naiset, jotka ovat hyvin eläneet, saavat osakseen yhäti uudistuvan onnen.

"'Ensiksi näki hän hymyilevän niityn, jonka vihreyttä tehostivat kaikkein raikkaimpien kukkien värikkäät täplät. Puro, jonka vesi oli kristallia kirkkaampi, polveili sen halki tuhansin mutkin. Sitten hän astui ihaniin lehtoihin, joiden hiljaisuuden keskeytti vain lintujen lempeä laulu. Loistavia puutarhoja avautui sitten hänen eteensä; luonto oli ne koristanut kaikella yksinkertaisuudellaan ja komeudellaan. Vihdoin hän tapasi mahtavan, erikoisesti häntä varten valmistetun palatsin. Se oli täynnä hänen nautintojensa palvelukseen määrättyjä taivaallisia miehiä.

"'Kaksi heistä ilmestyi heti häntä riisumaan. Toiset laskivat hänet kylpyyn ja voitelivat häntä kaikkein suloisimmilla hajuaineilla. Sitten hänelle tuotiin entisiä äärettömän paljon komeammat vaatteet. Tämän jälkeen hänet vietiin suureen saliin, missä hän tapasi tuoksupuista tehdyn tulen ja mitä herkullisimmilla ruuilla katetun pöydän. Kaikki näytti tarkoittavan hänen aistiensa hurmaamista: yhtäältä hän kuuli soitantoa, sitä jumalallisinta, mitä vienointa, toisaalla hän näki vain näiden taivaallisten miesten tansseja, joiden ainoana tehtävänä oli hänen miellyttämisensä. Näin moninaisten nautintojen tarkoituksena oli kuitenkin vain johdattaa häntä vähitellen yhä suurempiin. Hänet vietiin huoneeseensa, ja sitten kun hänet oli vielä kerran riisuttu, kannettiin hänet komeaan vuoteeseen, missä kaksi ihastuttavan kaunista miestä otti hänet syliinsä. Silloinpa vasta hän oikein hurmauksen tunsi ja silloinpa vasta hänen nautintonsa meni yli kaikkien hänen toiveidensa. -- Olen aivan suunniltani, puheli hän miehille. -- Luulisin kuolevani, ellen olisi varma kuolemattomuudestani. Tämä on jo liikaa, päästäkää minut. Minä menehdyn hekuman kiihkeyteen. Niin, niin, te sallitte aistieni hiukan rauhoittua. Alan hengittää taas ja palata tuntoihini. Miksi soihdut on viety pois? Miksi en saa nyt tarkastella teidän jumalaista kauneuttanne? Miksi en saa nähdä... Mutta miksi nähdä? Te viette minut jälleen äskeisiin riemuihini! Oi jumalat! Kuinka tämä pimeys on herttainen! Mitä? Minä olen kuolematon, ja kuolematon teidän seurassanne! Minä olen... Ei, minä pyydän armoa, sillä minä huomaan kyllä, ettei teidän tarvitse sitä milloinkaan pyytää.

"'Sitten kun hän oli toistanut käskynsä useampaan kertaan, toteltiin häntä. Mutta häntä ei toteltu, ennen kuin hän tahtoi sitä oikein vakavasti. Hän heittäytyi raukeana lepäämään ja nukahti heidän syliinsä. Pari unen hetkeä poisti hänen väsymyksensä. Hän sai kaksi suuteloa, jotka äkkiä sytyttivät häneen tulen jälleen. Hän avasi silmänsä. -- Minä olen levoton, sanoi hän. -- Minä pelkään, että te ette enää rakasta minua. Se oli epäluulo, jonka vallassa hän ei halunnut olla kauan. Niinpä hän ryhtyikin miesten kanssa kaikkiin selvittelyihin, mitä hän suinkin saattoi toivoa. -- Ymmärrän erehtyneeni, huudahti hän. -- Anteeksi! anteeksi minä olen varma teistä. Te ette puhu minulle mitään, mutta te todistatte paremmin kuin mikään, mitä voisitte sanoa. Niin niin, minä tunnustan sen: milloinkaan ei ole niin voimakkaasti rakastettu. Mutta mitä! Te kiistelette minulta molemmat vakuuttamisen kunniaa! Ah! jos te vielä käytte kilpasille, jos te liitätte kunnianhimon minun tappioni tuottamaan nautintoon, olen hukassa. Te olette molemmat voittajia, minä vain olen voitettu, mutta minä myyn teille voiton kalliista.

"'Vasta päivän sarastus lopetti tämän leikin. Hänen uskolliset, miellyttävät palvelijansa astuivat huoneeseen, ne kaksi nuorta miestä nousivat vuoteesta ja kaksi vanhusta vei heidät taas kammioihin, missä heitä säilytettiin hänen nautintojensa varalta. Hänkin nousi ja näyttäytyi ensin tälle ihailevalle hoville yksinkertaisen aamupuvun suloissa ja sitten kaikkein upeimpien korujen peittämänä. Tämä yö oli kaunistanut häntä, se oli luonut eloa hänen hipiäänsä ja ilmehikkyyttä hänen viehkeyteensä. Koko päivä oli vain tanssia, soittoa, juhlapitoja, leikkejä, kävelyretkiä. Ja Anaïksen nähtiin tuon tuostakin katoavan ja kiiruhtavan lentämällä kahden nuoren sankarinsa luo. Vietettyään heidän seurassaan muutamia kallisarvoisia hetkiä hän palasi taas joukkoon, jonka oli jättänyt, kasvot kerta kerralta yhä kirkastuneempina. Vihdoin hän hävisi illan suussa kokonaan näkyvistä. Hän sulkeutui palatsiinsa, missä hän sanoi tahtovansa lähemmin tutustua niihin kuolemattomiin vankeihin, joiden oli määrä ikuisesti elää hänen kanssaan. Hän kävi siis kaikissa tämän huoneiston salaisimmissakin ja viehättävimmissäkin sopissa, joissa hän laski viisikymmentä ihmeen kaunista orjaa. Hän harhaili koko yön kammiosta kammioon ja sai kaikkialla aina erilaisia ja aina samoja kunnioituksen ja alttiuden osoituksia.

"'Näin vietti kuolematon Anaïs elämäänsä, väliin loistavissa huvituksissa, väliin yksinäisissä nautinnoissa, komean seurueen ihailemana, riemastuneen rakastajan hellimänä. Usein hän poistui lumolinnastaan mennäkseen johonkin maalaisluolaan. Kukkia näytti nousevan hänen askeleistaan, ja minne hän kulkikin, kaikkialla tarjoutui hänelle leikkien riemu.

"'Hän oli jo viipynyt yli viikon tässä onnen asunnossa, mutta hän ei ollut vielä kertaakaan joutanut ajattelemaan, koska hän oli aina suunniltaan ilosta. Hän oli nauttinut onnestaan sitä tajuamatta ja tapaamatta ainoatakaan sellaista rauhallista hetkeä, jolloin sielu ikäänkuin tekee tiliä itselleen ja kuuntelee omaa ääntänsä intohimojen vaietessa.

"'Autuailla on niin voimakkaita nautintoja, että he pääsevät harvoin sellaiseen mielen vapauteen. Kiintyneinä erottamattomasti nykyisiin menettävätkin he tästä syystä kaiken menneen muiston ja lakkaavat kokonaan huolehtimasta siitä, mitä he tunsivat ja rakastivat entisessä elämässään.

"'Mutta Anaïs, jonka henki oli tosiaankin filosofinen, oli kuluttanut melkein koko elämänsä mietiskelyyn, olipa hän ulottanut ajatuksensa paljoa kauemmas kuin oli osattu odottaa oman onnensa nojaan jätetyltä naiselta. Se ankara eristyneisyys, missä hänen miehensä oli häntä pitänyt, soi hänelle vain tämän edun. Tämä hengen voima oli saanut hänet halveksimaan pelkoa, jonka vallassa hänen kohtalokumppaninsa olivat, ja kuolemaa, joka oli lopettava hänen vaivansa ja aloittava hänen autuutensa.