Part 20

Tuskin he ovat tyhjentäneet nykyisyyden, kun he syöksyvät tulevaisuuteen. Ja kulkien Kaitselmuksen edellä he ilmoittavat sille kaikki ihmisten askeleet. He ohjaavat kenraalia kädestä pitäen ja kehuttuaan häntä tuhansista typeryyksistä, joita hän ei ole tehnyt, valmistavat hänelle tuhansia muita typeryyksiä, joita hän ei tule tekemään.

He panevat sotajoukot lentämään kuin kurjet ja muurit kaatumaan kuin pahvivarustukset. Heillä on sillat yli kaikkien jokien, salaiset tiet yli kaikkien vuorten ja heillä on suunnattomat varastohuoneet polttavissa hietaerämaissa. Heiltä ei puutu muuta kuin terve järki.

Asun erään henkilön kanssa, joka sai seuraavan kirjeen tuollaiselta uutisniekalta. Kun kirje tuntui minusta omituiselta, panin sen talteen. Kas tällainen se on:

"Hyvä herra!

"Erehdyn harvoin arvaillessani ajan tapahtumia, 1 p. tammik. v. 1711 minä ennustin keisari Josefin kuolevan sen vuoden kuluessa. Kun hän jaksoi silloin erinomaisen hyvin, pelkäsin kyllä joutuvani ihmisten pilkaksi, jos olisin lausunut ajatukseni aivan selvästi, minkä vuoksi käytinkin hiukan kaksimielistä sanamuotoa. Mutta ihmiset, jotka osaavat tehdä johtopäätöksiä, ymmärsivät minua hyvin. Ja 17 p. huhtikuuta sinä samana vuonna hän kuolikin rokkoon.

"Heti kun keisarin ja turkkilaisten sota oli julistettu, kiiruhdin etsimään piirimme herroja jäseniä kaikista Tuileries'n kolkista. Minä keräsin heidät vesialtaan lähettyville ja ennustin, että Belgradia tultaisiin piirittämään ja että se valloitettaisiin. Olin niin onnekas, että ennustukseni toteutui. On kyllä totta, että minä piirityksen kestäessä löin vetoa sata pistolia siitä, että kaupunki vallattaisiin 18 p. elok. Se vallattiin kuitenkin vasta seuraavana päivänä. Voidaanko puhua häviöstä niin kauniissa pelissä?

"Kun kuulin espanjalaisen laivaston laskeneen Sardinian rannikolle, tein sen johtopäätöksen, että se myös valloittaisi saaren. Minä sanoin sen, ja niin kävikin. Tämän menestyksen pöyhistämänä lisäsin, että tämä voittoisa laivasto purjehtisi Finaleen valloittaakseen Milanon. Kun minun oli vaikea saada muita hyväksymään tätä ajatusta, tahdoin kannattaa sitä kunniakkaasti: minä löin vetoa viisikymmentä pistolia ja menetin ne jälleen. Sillä se paholainen Alberoniksi lähetti vastoin sopimuksia laivastonsa Sisiliaan ja petti näin yht'aikaa kahta suurta valtiomiestä, Savoijan herttuaa ja minua.

"Kaikki tämä, hyvä herra, on heittänyt asiani niin sekaisin, että olen päättänyt aina vain ennustaa enkä lyödä vetoa milloinkaan. Ennen me emme tunteneetkaan Tuileries'ssa vedonlyönnin tapaa, eikä kreivi de L----vainaja sitä juuri sietänytkään. Mutta sitten kun joukko keikareita on tunkeutunut pariimme, emme enää tiedä, mihin päämme pistää. Tuskin olemme avanneet suumme kertoaksemme jonkin uutisen, kun joku tällainen nuorukainen pyrkii lyömään vetoa sitä vastaan.

"Eräänä päivänä, kun minä jo availin käsikirjoitustani ja sovittelin silmälaseja nenälleni, käytti muuan tällainen suupaltti ensimmäisen ja toisen sanan välihetkeä hyväkseen ja tokaisi: 'Minä lyön sata pistolea vetoa, ettei se ole totta'. En ollut huomaavinanikaan tuollaista mielettömyyttä, vaan jatkaen puhettani lujemmalla äänellä lausuin: 'Koska marsalkka de -- -- -- on saanut tietää...' 'Se on valhetta', keskeytti hän. 'Teillä on aina niin päättömiä uutisia. Eihän tässäkään nyt ole minkäänlaista järkeä.'

"Minä pyydän Teitä, hyvä herra, tekemään minulle sen ilon, että lainaatte minulle kolmekymmentä pistolea, sillä minun täytyy Teille tunnustaa, että nämä vedot ovat tosiaan saattaneet minut pahaan pulaan. Samalla lähetän Teille jäljennöksen kahdesta kirjeestä, jotka olen kirjoittanut ministerille. Minä olen, jne."

_Erään uutisniekan kirjeet ministerille_.

"Armollinen herra!

"Minä olen innokkain alamainen, mitä kuninkaalla on milloinkaan ollut. Minähän sain erään ystävänikin toteuttamaan tekemäni suunnitelman ja kirjoittamaan kirjan sen seikan osoittamiseksi ja todistamiseksi, että Ludvig Suuri oli suurin kaikista ruhtinaista, jotka ovat ansainneet Suuren nimen. Jo pitkät ajat olen valmistellut itse toista teosta, josta on oleva vielä enemmän kunniaa kansallemme, jos Teidän Korkeutenne suvaitsee suoda minulle etuoikeuden. Tarkoitukseni on todistaa, ettei ranskalaisia aina kuningaskunnan perustamisesta alkaen ole milloinkaan voitettu ja että kaikki se, mitä historioitsijat ovat tähän asti puhuneet meidän tappioistamme, on pelkkää petkutusta. Minun on pakko oikaista heitä monessa kohdassa, ja minä uskallankin olla sitä mieltä, että minä loistan varsinkin juuri arvostelussa. Minä olen, armollinen herra, jne."

"Armollinen herra!

"Kun olemme suureksi tappioksemme menettäneet herra kreivi de L------in, pyydämme Teitä nöyrimmästi antamaan suosiollisen lupanne johtajan valitsemiseen. Epäjärjestys alkaa tunkeutua keskustelukokouksiimme, eikä valtion asioita pohdita niissä enää yhtä tarkasti kuin ennen. Nuorukaisemme eivät välitä hituistakaan vanhemmista jäsenistä eivätkä omassakaan keskuudessaan noudata minkäänlaista kuria: se on todellinen Rehabeamin neuvoskunta, missä nuorukaiset tekevät vanhusten sanan tyhjäksi. Meidän on turha huomauttaa heille, että me pidimme Tuilerioja rauhallisesti hallussamme jo kaksikymmentä vuotta ennen kuin he olivat maailmaan tulleetkaan. Pelkäänpä pahoin, että he meidät vielä sieltä karkottavat ja että meidän on pakko, sitten kun meidän on ollut poistuttava paikasta, missä olemme usein mananneet esiin ranskalaisten sankariemme haamuja, väistyä pitämään keskustelukokouksiamme Kuninkaan Puutarhaan tai johonkin vielä syrjäisempään soppeen. Minä olen, jne."

Pariisissa, 7 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1719.

131. kirje.

Rhedi kirjoittaa Ricalle Pariisiin.

Eurooppaan saavuttuani olen kaikkein suurimmalla uteliaisuudella koettanut tutkia tasavaltojen syntyä ja historiaa. Sinähän tiedät, ettei useimmilla aasialaisilla ole edes aavistustakaan sentapaisesta hallitusmuodosta ja ettei heidän mielikuvituksensa ole kyennyt heille selvittämään, että maan päällä voi muunlaista hallitusmuotoa ollakaan kuin itsevaltainen.

Maailman ensimmäiset hallitusmuodot olivat yksinvaltaisia. Vain sattumalta syntyi vuosisatojen kuluessa tasavaltoja.

Sitten kun Kreikan oli tuhonnut vedenpaisumus, tuli uusia asukkaita sitä kansoittamaan. Se sai melkein kaikki siirtokuntansa Egyptistä ja Aasian läheisimmistä seuduista, Ja kun näitä maita hallitsivat kuninkaat, joutui niistä lähteneille kansoille samanlainen hallitusmuoto. Mutta kun näiden ruhtinaiden tyrannia kävi liian raskaaksi, karistivat kansat ikeen hartioiltaan. Ja monien kuningaskuntien jätteistä kohosivat sitten ne tasavallat, jotka nostivat Kreikan kauniiseen kukoistukseen ja tekivät siitä ainoan sivistyneen maan raakalaisten keskelle.

Vapauden rakkaus ja kuningasviha säilytti Kreikan kauan riippumattomana ja levitti laajalle tasavaltaista hallitusmuotoa. Kreikkalaiset kaupungit saivat liittolaisia Vähästä Aasiasta. Ne perustivat sinne siirtokuntia, yhtä vapaita kuin ne itsekin, ja nämä olivat niiden suojamuureina Persian kuninkaiden yrityksiä vastaan. Eikä siinä kaikki. Kreikka kansoitti myös Italian ja Italia vuorostaan Espanjan ja ehkä Galliankin. Tiedetäänhän, että suuri, vanhojen kirjailijain usein mainitsema Hesperian maa oli alkuaan sama kuin Kreikka, jota sen naapurit pitivät autuuden asuntona. Kreikkalaiset, jotka eivät löytäneetkään tätä onnelaa omien rajojensa sisältä, lähtivät etsimään sitä Italiasta, italialaiset taas Espanjasta, espanjalaiset Baeticasta tai Portugalista, niin että kaikilla näillä seuduilla oli tämä nimi vanhojen kirjailijain teoksissa. Nämä kreikkalaiset siirtokunnat kuljettivat mukanaan sen vapauden hengen, minkä ne olivat saaneet tästä suloisesta maasta. Niinpä tuskin nähdäänkään niinä kaukaisina aikoina yksinvaltoja Italiassa, Espanjassa, Galliassa. Pian tulemme näkemään, että Pohjolan ja Saksan kansat olivat yhtä vapaita. Jos heidän keskuudestaan löydettäisiinkin jonkinlaisen kuninkuuden jälkiä, niin johtuu se siitä, että pidetään kuninkaina sotajoukkojen päälliköitä tai tasavaltojen esimiehiä.

Kaikki tämä tapahtui Euroopassa, sillä mitä Aasiaan ja Afrikaan tulee, niin niitä on aina painanut itsevaltius, ellemme ota lukuun muutamia Vähän Aasian kaupunkeja, joista jo puhuimme, ja Karthagon tasavaltaa Afrikassa.

Maailman jakoivat keskenään kaksi mahtavaa tasavaltaa: Rooman ja Karthagon tasavallat. Ei ole mitään niin hyvin tunnettua kuin Rooman tasavallan alkuvaiheet, eikä mitään niin vähän tunnettua kuin Karthagon tasavallan synty. Ei tiedetä kerrassaan mitään Didoa seuranneiden afrikalaisten ruhtinaiden sarjasta eikä siitä, kuinka he menettivät valtansa. Rooman tasavallan suunnaton laajeneminen olisi ollut maailmalle suuri onni, ellei olisi ollut kohtuutonta erotusta Rooman kansalaisten ja voitettujen kansojen välillä, jos olisi annettu maakuntien käskynhaltijoille pienempi valta, jos heidän tyranniaansa ehkäiseviä pyhiä lakeja olisi noudatettu ja elleivät he olisi käyttäneet niiden vaientamiseen samoja aarteita, joita heidän laiton menettelytapansa oli koonnut.

Tuntuu kuin sopisi vapaus Euroopan kansojen luonteeseen ja orjuus aasialaisten. Turhaan tarjosivat roomalaiset kappadokialaisille tätä kallisarvoista aarretta: tämä raukkamainen kansakunta kieltäytyi siitä ja kiiruhti orjuuden helmaan yhtä innokkaasti kuin muut kansat pyrkivät vapauteen.

Caesar sorti Rooman tasavaltaa ja pakotti sen tottelemaan mielivaltaansa.

Eurooppa huokaili kauan väkivaltaisen sotilashallituksen kahleissa, ja roomalainen lempeys vaihtui julmaan sortoon.

Sillä välin lähti lukemattomia tuntemattomia kansoja Pohjolasta ja levisi tulvavirtojen tavoin yli Rooman maakuntien. Ja kun ne huomasivat olevan yhtä helppoa suorittaa valloituksia kuin harjoittaa ryöstöä, kiskoivat ne maakunnat irti toisistaan ja tekivät niistä kuningaskuntia. Nämä kansat olivat vapaita ja rajoittivat siihen määrään kuninkaiden valtaa, että nämä olivat itse asiassa vain niiden esimiehiä tai sotapäälliköitä. Vaikka nämä kuningaskunnat olikin perustettu väkivallalla, eivät ne siitä syystä tunteneetkaan voittajan iestä. Kun Aasian kansat, sellaiset kuin turkkilaiset ja tataarit, tekivät valloituksia, oli heidän ainoana ajatuksenaan, riippuvaisia kun olivat yhden ainoan miehen tahdosta, yhä uusien alamaisten toimittaminen hänelle ja hänen verisen valtansa tukeminen asein. Mutta kun Pohjolan kansat olivat vapaita jo kotimaastaan lähtiessään, eivät ne Rooman maakuntiakaan anastaessaan antaneet päälliköilleen kovin suurta valtaa. Jopa erottivat muutamat tällaiset kansat, niinkuin Afrikan vandaalit ja Espanjan gootit, kuninkaansa, milloin eivät olleet heihin tyytyväisiä. Ja toisten keskuudessa oli ruhtinaan valtaa rajoitettu tuhansin erilaisin tavoin. Suuri joukko ylimyksiä otti sen käyttelemiseen osaa hänen rinnallaan. Sodat voitiin alkaa vain heidän suostumuksellaan. Saalis jaettiin päällikön ja soturien kesken. Ruhtinaalle ei maksettu minkäänlaista veroa. Lait säädettiin kansan yleisissä kokouksissa. Sellaisia olivat kaikkien näiden Rooman keisarikunnan sirpaleista muodostuneiden valtioiden perustavat aatteet.

Venetsiassa, 20 p. Rhegeb-kuuta v. 1719.

132. kirje.

Rica kirjoittaa ------:lle.

Viisi tai kuusi kuukautta sitten olin eräässä kahvilassa. Siellä näin verrattain hyvin puetun aatelismiehen, jota toiset kuuntelivat. Hän puhui siitä, kuinka hauskaa oli elää Pariisissa. Hän valitti asemaansa, hänen kun oli pakko elää maaseudulla. "Minulla on", sanoi hän, "viidentoistatuhannen livren vuositulot tiluksistani, mutta olisin luullakseni onnellisempi, jos minulla olisi neljäs osakaan tästä omaisuudesta rahana tai arvopapereina, joita voi kuljettaa kaikkialle mukanaan. Turhaan ahdistan vuokraajianikin ja hukutan heidät oikeuskuluihin: heidän maksukykynsä siitä vain vähenee. En ole vielä päässyt näkemään sataa pistolea yhdellä kertaa. Jos olisin velkaa kymmenentuhatta frangia, pantaisiin kaikki tilukseni ryöstöön ja minä saisin mennä vaivaistaloon."

Poistuin kiinnittämättä sen suurempaa huomiota tähän puheeseen. Mutta kun eilen osuin jälleen samoille seuduille, poikkesin samaan taloon. Ja nyt näin siellä totisen miehen, jonka kasvot olivat kalpeat ja laihtuneet ja joka viiden tai kuuden pakisijan keskellä esiintyi synkkänä ja mietteliäänä, kunnes hän äkkiä puuttui puheeseen: "Niin, hyvät herrat", lausui hän ääntänsä ylentäen, "minä olen hävinnyt mies. Minulla ei ole enää mistä elää. Sillä minulla on nykyään kaksisataatuhatta livreä pankinsetelejä ja kolmesataatuhatta frangia muuta rahaa. Minä olen kauheassa asemassa: luulin olevani rikas ja nyt joudunkin vaivaistaloon. Olisipa minulla edes tilkkunen maata, minne voisin vetäytyä, niin minulla olisi varmasti elämisen keinot tiedossa. Mutta minulla ei ole edes niin suurta maa-aluetta kuin tämän hatun pohja."

Sattumalta käänsin pääni toiseen suuntaan ja näin toisen miehen, joka väänteli kasvojaan mielettömän tavoin. "Kehen nyt voi enää luottaa?" huudahti hän. "Muuan petturi, jota pidin niin hyvänä ystävänäni, että lainasin hänelle rahani, on maksanut ne takaisin! Mitä inhoittavaa petollisuutta! Tehköön mitä tahansa, minun silmissäni hän on aina oleva kunniaton olento."

Siinä oli aivan lähellä kolmas hyvin huonosti puettu mies, joka kohottaen silmänsä taivaaseen sanoi: "Jumala siunatkoon ministeriemme aivoituksia! Saisinpa nähdä osakkeet kahdessatuhannessa ja kaikki Pariisin palvelijat isäntiään rikkaampina!" Uteliaisuuksissani kysyin hänen nimeään. "Hän on hyvin köyhä mies", vastattiin minulle. "Niinpä hänellä on köyhän ammattikin: hän on sukujohtojen tutkija. Mutta hän toivoo taitonsa käyvän tuottavaksi, jos tätä rikkauden heilahtelua jatkuu. Hän uskoo kaikkien näiden nousukaspohatoiden piankin tarvitsevan häntä, jos heidän mieli hiukan muovaella nimeänsä, kaapia pahempaa likaa pois esi-isistään ja koristaa vaunujensa ovia. Hän kuvittelee voivansa tehdä niin paljon ylhäistä väkeä kuin vain viitsii ja on aivan haltioissaan ilosta, kun näkee asiakkaittensa luvun näin lisääntyvän."

Vihdoin näin astuvan sisään erään kalpean ja kuivan vanhuksen, jonka arvasin uutisniekaksi ennen kuin hän oli ennättänyt istuutuakaan. Hän ei kuulunut niihin, jotka voitokkaalla varmuudella kohtaavat kaikkia kovan onnea kolauksia ja jotka aina vain ennustavat menestystä ja voittosaalista. Hän oli päinvastoin niitä vapisijoita, joilla on vain surullisia uutisia. "Asiat käyvät aina päin mäntyyn Espanjan puolessa", kertoi hän. "Meillä ei ole lainkaan ratsuväkeä rajalla, ja pelättävissä on, että prinssi Pio, jolla sitä on kokonainen suuri joukko-osasto, ottaa paloveroa koko Languedocista." Vastapäätä minua istui muuan filosofi, jonka ulkoasu oli verrattain huonossa järjestyksessä ja joka sääli uutisniekkaa, kohotellen hartioitaan sitä mukaa kuin toinen korotti ääntään. Asetuin hänen viereensä, ja hän kuiskasi korvaani: "Tehän olette kuullut tuon narrin jo kokonaisen tunnin ajan loruilevan meille Languedocin pelostaan. Minä keksin eilen illalla auringossa pilkun, joka, jos se leviää, saattaa kohmetuttaa koko luonnon. Mutta minä, minä en ole lausunut sanaakaan."

Pariisissa, 17 p. Rhamazan-kuuta v. 1719.

133. kirje.

Rica kirjoittaa ------:lle.

Äskettäin kävin katsomassa erästä suurta kirjastoa, joka oli sijoitettu dervishien luostariin. Dervishit ovat ikäänkuin sen vartijoita ja hoitajia, mutta he ovat velvollisia päästämään sinne yleisöäkin määrättyinä tunteina.

Sisään astuessani näin erään vakavan miehen kävelevän lukemattomien niteiden keskellä, jotka ympäröivät häntä joka puolelta. Menin hänen luokseen ja pyysin häntä sanomaan, mitä olivat eräät muita paremmin sidotut kirjat. "Hyvä herra", vastasi hän, "asun täällä vieraassa maassa: minä en tunne täällä ketään. Monet ihmiset tekevät minulle samanlaisia kysymyksiä. Mutta ymmärtänettehän, etten minä suinkaan saata lähteä lukemaan kaikkia näitä kirjoja kyetäkseni heidän uteliaisuuttaan tyydyttämään. Täällä on kyllä kirjastonhoitaja, joka antaa teille haluamanne tiedot, sillä hän uhraa yöt ja päivät kaiken sen tutkistelemiseen, mitä tuossa näette. Hän on mies, joka ei kelpaa mihinkään muuhun ja josta meille on vain suurta haittaa, koska hän ei tee työtä luostarin hyväksi. Mutta ruokakello kuuluu soivan. Niiden, jotka minun tavallani johtavat veljeskuntaa, täytyy olla ensimmäisiä kaikissa toimituksissa." Näin sanoen munkki työnsi minut ulos, sulki oven ja katosi kuin lentämällä näkyvistäni.

Pariisissa, 21 p. Rhamazan-kuuta v. 1719.

134. kirje.

Rica kirjoittaa samalle.

Seuraavana päivänä palasin tähän kirjastoon, missä nyt tapasin aivan toisen miehen kuin ensi kerralla näkemäni. Hänen ulkoasunsa oli vaatimaton, hänen kasvonilmeensä henkevät ja hänen käyttäytymisensä hyvin herttainen. Heti kun olin puhunut hänelle uteliaisuudestani, kävi hän sitä tyydyttämään, jopa, kun olin ulkomaalainen, minua aivan erikoisesti valistamaankin.

"Arvoisa isä", sanoin hänelle, "mitä ovat nämä paksut niteet, jotka täyttävät koko tämän puolen kirjastoa?"

"Ne ovat Pyhän Kirjan selityksiä", vastasi hän.

"Onpa niitä paljon!" ihmettelin minä. "Pyhä Kirja oli varmaankin hyvin hämärä muinaisina aikoina, mutta nyt se näyttää olevan hyvin selvä. Onko vielä olemassa epäilyksiä? Saattaako olla olemassa kiisteltyjä kohtia?"

"Onko niitä olemassa, hyvä Jumala! Onko niitä olemassa!" huudahti hän. "Niitä on melkein yhtä paljon kuin rivejä."

"Niinkö?" vastasin minä. "Entä mitä kaikki nämä kynäniekat ovat sitten tehneet?"

"Nämä kynäniekat", selitti hän, "eivät ole suinkaan etsineet Pyhästä Raamatusta sitä, mitä tulee uskoa, vaan sitä, mitä he itse uskovat. He eivät ole sitä pitäneet kirjana, johon sisältyvät heidänkin tunnustettavikseen aiotut opinkappaleet, vaan teoksena, josta sopi penkoa vahvistusta heidän omille mielipiteilleen. Siitä syystä he ovat vääntäneet kaikki sen ajatukset ja pitäneet pihdeissään kaikkia sen lausumia. Se on maa, mihin kaikkien lahkojen kannattajat hyökkäävät ryöstöjä toimittamaan. Se on taistelutanner, missä viholliskansat, milloin vain osuvat vastakkain, ottelevat tulisesti ja missä rynnätään ja kahakoidaan monen monituisin tavoin.

"Aivan tässä lähellä näette hartauskirjoja ja yltiöjumalisia teoksia. Tuossa on siveysopillisia kirjoituksia ja ne ovat jo paljon hyödyllisempiä. Sitten seuraavat jumaluusopilliset teokset, jotka ovat kaksin kerroin käsittämättömiä, ensiksikin niiden pohtiman asian ja toiseksi itse pohtimistavan takia. Tässä näette mystikkojen teoksia, nimittäin sellaisten uskovaisten, joilla on hyvin hellä sydän."

"Ah, arvoisa isä", ehätin minä, "odottakaahan hetkinen. Älkää pitäkö niin kiirettä. Puhukaa minulle niistä mystikoista."

"Hyvä herra", vastasi hän, "jumalisuus lämmittää hellyyteen taipuvaisen sydämen ja saa sen lähettämään kuumia höyryjä aivoihin, jotka myös kuumenevat: siitä syntyvät sitten haltiotilat ja hurmaannukset. Moinen on jumalisuuden hourailua. Usein se kehittyy tai oikeammin sanoen turmeltuu kvietismiksi: tehän tiedätte, ettei kvietisti ole mitään muuta kuin hullu, jumalinen ja hillitön ihminen.

"Kas tässä ovat omantunnonasiain ratkaisijat, jotka nostavat päivän valoon yön salaisuudet ja jotka elättävät mielikuvituksessaan kaikkia niitä hirviöitä, mitä rakkauden pahahenki saattaa luoda, niin että he niitä keräilevät, vertailevat ja seulovat ajatuksissaan lakkaamatta. He saavat olla onnellisia, ellei heidän sydämensä sekaannu leikkiin ja käy omasta puolestaan niin suorasukaisesti kuvattujen ja niin alastomina maalattujen hairahdusten rikoskumppaniksi.

"Huomannette, hyvä herra, että minä ajattelen vapaasti ja sanon teille kaikki, mitä ajattelen. Minä olen luonnostani avomielinen ja sitäkin avomielisempi teidän seurassanne, koska olette muukalainen ja tahdotte tietää asiat ja tietää juuri sellaisina kuin ne ovat. Jos tahtoisin, voisin puhua teille kaikesta tästä vain iki-ihastuneena ja huudahdella lakkaamatta: 'Tämä on jumalaista! Tuo on kunnianarvoisaa! Se on ihmeellistä!' Ja silloin tapahtuisi kahdesta mahdollisuudesta toinen: joko minä pettäisin teitä tai häpäisisin itseni teidän silmissänne."

Siihen me pysähdyimme. Dervishi sai jotakin toimittamista, ja niin katkesi keskustelumme seuraavaan päivään.

Pariisissa, 23 p. Rhamazan-kuuta v. 1719.

135. kirje.

Rica kirjoittaa samalle.

Palasin sovittuna hetkenä ja ukko vei minut täsmälleen samaan paikkaan, missä olimme eronneet toisistamme. "Kas tässä ovat", alkoi hän, "kieliopintutkijat, selitysten ja muistutusten sepittäjät".

"Arvoisa isä", virkoin minä, "kaikki nämä ihmiset saattavat varmaankin tulla toimeen ilman tervettä järkeä?"

"Saattavat kyllä", vastasi hän, "eikä sitä heidän teoksissaan näykään. Mutta heidän aikaansaannoksensa eivät ole siitä sen huonompia, mikä on varsin mukavaa heille."

"Se on totta", myönsin minä. "Ja minä tunnen monta filosofia, jotka tekisivät viisaasti ryhtyessään harrastamaan tämäntapaisia tieteitä."

"Tässä näette", jatkoi hän, "kaunopuhujat, joilla on kyky vakuuttaa syistä riippumatta. Tässä ovat taas mittausopin tutkijat, jotka pakottavat ihmisen olemaan varma siitä ja siitä asiasta vastoin hänen tahtoaan ja jotka ajavat häneen mielipiteitä väkivoimalla.

"Tässä ovat metafyysilliset kirjat, jotka pohtivat hyvin korkeita kysymyksiä ja joissa äärettömyys on kaikkialla näkyvissä; fysiikan kirjat, jotka eivät huomaa sen ihmeempää avaran maailmankaikkeuden taloudessa kuin käsityöläistemme yksinkertaisimmassakaan koneessa; lääketieteelliset teokset, nämä luonnon haurauden ja tieteen väkevyyden muistomerkit, jotka panevat ihmisen vapisemaan puhuessaan lievimmistäkin taudeista, niin lähelle ne tuovat kuoleman, mutta jotka taas puhaltavat mieleemme täydellisen varmuuden puhuessaan lääkkeiden tehosta aivan kuin meistä olisi tullut kuolemattomia.

"Tässä vieressä ovat anatomian kirjat, jotka sisältävät paljon vähemmän ihmisruumiin eri osien kuvauksia kuin niille annettuja outoja nimiä, mikä ei suinkaan paranna sairaan tautia eikä lääkärin tietämättömyyttä.

"Tässä tulee kemia, joka asustaa väliin vaivaistalossa, väliin hullujenhuoneessa, ja ne paikat sopivatkin sille aivan yhtä hyvin.

"Tässä ovat salaisen tiedon tai oikeammin salaisen tietämättömyyden kirjat. Niihin kuuluvat sellaiset, jotka sisältävät noituutta, minkä tapaista tahansa. Useimpien ihmisten mielestä ne ovat inhoittavia, minun mielestäni surkuteltavia. Niihin kuuluvat myös tähtienselittäjäin teokset."

"Mitä sanottekaan, arvoisa isä! Tähtienselittäjäinkö teokset!" puutuin minä innokkaasti puheeseen. "Niitähän me pidämme kaikkein tärkeimpinä Persiassa. Ne määräävät kaikki elämämme työt ja toimet ja ohjaavat päätöstämme kaikissa yrityksissä. Tähtienselittäjät ovat suorastaan meidän rippi-isiämme. Vieläpä enemmänkin: he vaikuttavat myös valtion hallitukseen."

"Jos niin on laita", virkkoi hän, "on teidän hartioillanne paljon painavampi ies kuin järjen. Sehän on kaikkein kummallisin vaikutusvallan muoto. Minä surkuttelen sydämestäni perhettä ja vielä enemmän kansaa, joka antautuu niin täydellisesti kiertotähtien hallittavaksi."

"Me käytämme", vastasin minä, "tähtienselitystä niinkuin te käytätte laskutaitoa. Kullakin kansalla on tieteensä, jonka mukaan se ohjaa valtio taitoaan. Kaikki tähtienselittäjät yhteensä eivät ole tehneet niin paljon tyhmyyksiä Persiassa kuin yksi ainoa teikäläinen laskumestari on tehnyt täällä. Ettekö luule tähtien satunnaista yhtymää yhtä varmaksi ohjeeksi kuin teidän järjestelmäseppänne koreita järkeilyjä? Jos pantaisiin tästä asiasta toimeen äänestys Ranskassa ja Persiassa, koituisi siitä tähtienselitykselle kaunis voitto. Saisittepa kerrankin nähdä laskutaiturinne nöyryytettyinä. Mikä musertava johtopäätös voitaisiinkaan siitä tehdä heitä vastaan!"

Väittelymme keskeytyi siihen ja meidän oli erottava.

Pariisissa, 26 p. Rhamazan-kuuta v. 1719.

136. kirje.

Rica kirjoittaa samalle.