Part 2

Näin liittyy hänen v. 1734 julkaistu toinen teoksensa, _Mietteitä roomalaisten suuruuden ja häviön syistä_ (Considérations sur les causes de la Grandeur et de la Décadence des Romains), hyvinkin läheisesti Italianmatkaan, samoin kuin hänen kolmas kokoomateoksensa, v. 1748 ilmestynyt _L'Esprit des Lois, Lakien henki_, on Montesquieun kaiken lukeneisuuden ja kaikkien matkojen yhteinen tulos. Roomalaisteos olikin alkuaan aiottu _Lakien hengen_ osaksi, mutta kun aiheen viehättävyys paisutti sen liian vahvaksi, oli se julkaistava eri kirjana.

_Persialaisten kirjeiden_ ja roomalaismietteiden erotus on tuntuva. Uudessa teoksessa on kaikki vakavaa ja punnittua. Sanonta pyrkii jykeään suppeuteen, selkeään yksinkertaisuuteen, painavaan ytimekkyyteen. Rohkein, yleistävin vedoin käydään läpi Rooman koko loistava historia, muutamin iskevin piirtein hahmotellaan roomalaisen sielunominaisuudet, vapaudenrakkaus, työinto, isänmaan kunnioitus, sotalaitoksen ja mieskurin vankka voima, sisäisten taistelujen kiivaus, joka estää mieliä veltostumasta, senaatin uljuus ja neuvokkuus vaaran hetkellä, sen taitava ulkopolitiikka. Samoin luodaan ripeä yleiskatsaus kaiken tämän suuruuden sortumiseen ja sen syihin, seuraamalla kahtia jakautuneen Rooman valtakunnan vaiheita aina keskiajan rajoille asti.

_Mietteitä roomalaisten suuruudesta ja häviöstä_ tarjoaa lukijalleen erinomaisen henkisen nautinnon ja tuntuu kaikista Montesquieun teoksista älykkäimmältä, suuripiirteisimmältä ja kiinteästi mestarillisimmalta. Teoksen ansiota on edelleen, että se on aukaissut uran todelliselle tieteelliselle historian tutkimukselle, "historian filosofialle", poistamalla Kaitselmuksen suoranaisen johdon maailman kulusta ja etsimällä historiallisen tapahtumisen syitä luonnollisista seikoista, ulkonaisista ja sisäisistä, entisistä ja nykyisistä. Syiden ja seurausten vankkumaton sarja kiertyy Rooman kansan kohtaloissa näkyviimme, jättämättä mitään sattuman varaan.

Toisaalta on kuitenkin myönnettävä, että Montesquieu on käytellyt lähteitään niitä tarpeeksi seulomatta ja että hän on joskus pyrkinyt liian rohkeihin yleistyksiin, niinkuin esim. väittäessään sisäisten levottomuuksien kalvaman valtion olevan vaarallisen naapurien vapaudelle ja synnyttävän aina suuria miehiä. Lisäksi on Montesquieu, omituista kyllä, jättänyt kokonaan tutkimatta Rooman valtakunnan rahatalouden ja unohtanut sen erinomaisen vaikuttavan osan, mikä uskonnolla on ollut Rooman kansan kehitykseen. Fustel de Coulanges'in nerokas teos _La Cité antique_ (Vanhan ajan kaupunkivaltio) osoitti, mitä ja kuinka paljon tässä jälkimmäisessä suhteessa jäi tekemättä.

* * * * *

Émile Faguet huomauttaa Montesquieun viimeisestä suurteoksesta, _Lakien hengestä_, joka neljänkymmenen vuoden ahkeran työn ja ajattelun tuloksena vihdoinkin ilmestyi seitsemän vuotta ennen tekijän kuolemaa, että jos _Mietteet roomalaisista_ oli ollut tutkimus roomalaisten suuruuden ja häviön syistä, on _Lakien henki_ tutkimus kaikkien valtioiden kukoistuksesta ja rappeutumisen edellytyksistä. Se on siis Faguet'n mukaan jonkinlainen yhteiskunnallinen tautioppi, koska siinä selvitellään, mitkä sairaudet voivat häiritä erilaisten hallitusmuotojen siunauksellista toimintaa, jopa saattaa valtion perikatoonkin. Joka tapauksessa oli Montesquieun tarkoitus ihmisystävällinen: hän tahtoi edistää kärsivän maailman onnea. Siitä hän sanoo teoksensa esipuheessa mm.: "Jos voisin toimittaa niin, että kaikki saisivat uusia syitä rakastaa velvollisuuksiaan, ruhtinastaan, isänmaataan, lakejaan, että kaikki osaisivat paremmin tajuta onnensa jokaisessa maassa, jokaisen hallituksen aikana, jokaisessa asemassa, missä satutaan olemaan, pitäisin itseäni kuolevaisista onnellisimpana. Pitäisin myös itseäni kuolevaisista onnellisimpana, jos voisin parantaa ihmiset heidän ennakkoluuloistaan. Nimitän tässä ennakkoluuloiksi, en niitä, jotka estävät meitä ymmärtämästä erinäisiä asioita, vaan niitä, jotka estävät ihmisen ymmärtämästä itseään."

Kukaan ranskalaisen valistusajan filosofi ei ole Montesquieutä paremmin ja syvemmin oivaltanut ihmisen synnynnäistä ahdasmielisyyttä, ennakkoluuloisuutta, kurjuutta. Luodessaan katseensa luomakunnan äärettömyyksiin, tarkastellessaan ylhäältäpäin vuosisatojen tuskallista kulkua Montesquieu on ennen kaikkea pannut merkille ihmisen pienuuden ja heikkouden ja toistellut tätä huomiotaan voimakkain sanoin aina _Persialaisista kirjeistä_ lähtien. Sentähden säälii hän ihmistä kaikkialla. "Minä en ole milloinkaan voinut nähdä kyynelten vuotavan", sanoo hän kerrankin, "joutumatta liikutuksen valtaan. Tunnen sääliä onnettomia kohtaan, ikäänkuin vain he olisivat ihmisiä." Sentähden hän ruoskii armotta ihmisen ylpeyttä ja omahyväisyyttä, missä se esiintyneekin, sillä mistä voisi kurja maan matonen ylpeillä? Sentähden hän ympäröi hallitusmuotonsa tuhansilla varovaisuuskeinoilla, koska ihminen on niin kärkäs käyttämään valtaansa väärin, oli sitten kysymyksessä tasavalta tai kuningasvalta tai ylimysvalta. Sentähden hän vihaa sydämensä pohjasta itsevaltiutta, sillä millä oikeudella tomuhiukkanen nousee toisen tomuhiukkasen ehdottomaksi herraksi ja käskijäksi? Sentähden hän on itsekin suhteellisuuskäsityksen läpitunkema, niin ettei hän esim. lähde ilman muuta määräämään, mikä hallitusmuoto, tasavaltainen tai kuningasvaltainen, on periaatteellisesti parempi, vaan lausuu siitä vastatessaan Sorbonne'in muistutuksiin: "Koko Eurooppa on lukenut kirjani ja kaikki ovat yksimielisiä siitä, ettei voida keksiä, olenko minä taipuvaisempi tasavaltaiseen vai kuningasvaltaiseen hallitusmuotoon. Ja tosiaan olisikin ollut ahdasmielistä valita, sillä itse asiassa ovat nämä molemmat hallitusmuodot erinomaisen hyviä."

Muihin _Lakien hengen_ johtaviin aatteisiin on ylempänä viitattu: laveammin ei tässä ole tilaa niihin kajotakaan. Monen tutkijan mielestä on näitä johtavia aatteita vaikea löytää tuon suuren teoksen suunnattomasta ainespaljoudesta, koska Montesquieu on tapansa mukaan ahtanut siihen kaikki pitkällisen työskentelynsä tulokset ja koska hänellä ei ole koskaan ollut erikoisesti ranskalaista kirjan rakentamisen kykyä. Niinpä on Lansonin, tunnetun Ranskan kirjallisuuden tutkijan, mielestä _Lakien henki_ lukuisine kirjoineen ja vielä lukuisampine alajaksoineen "tavattoman sekava". Albert Sorel, mainio Ranskan historian tutkija, näkee Montesquieun harhailevan ja eksyvän ja hukkuvan aiheensa rannattomille ulapoille, ja kun hän vihdoin keksii Pohjantähden, ei ole ihme, että hänen retkensä karttaviiva onkin hyvin koukeroinen. Mutta Barckhausen katsoo voivansa osoittaa _Lakien hengen_ rakentuvan aivan yhtäjaksoisesti ja elimellisesti, kirja kirjalta, luku luvulta, ehyeksi kokonaisuudeksi, kunhan vain lähdetään siltä näkökannalta, miltä Montesquieu itse lähti: inhimillisten yhteiskuntien säilymisen kannalta.

Miten _Lakien hengen_ rakenteen laita liekään, joka tapauksessa se on Montesquieun kuolemattomuuden parhaana takeena, samoin kuin se on eniten vaikuttanut 18. vuosisadan ajatteluun. Voltaire ihaili sitä suuresti, vaikka koettikin osalta osoittaa sen väitteitä vääriksi. Rousseau menetteli sen suhteen _Yhteiskuntasopimusta_ kirjoittaessaan aivan samoin kuin hän menetteli Locke'in kasvatusmietteiden suhteen _Émile'iä_ kirjoittaessaan: hän sepitti sen teorioille vastakkaisia teorioja tai hyväksyi ne sellaisinaan, mutta piti kuitenkin aina silmänsä tähdättyinä esikuvaan.

_Lakien henki_ näytti kuiluja ja ihanteita. Rousseaun malttamattomien oppilasten mukana syöksyi Ranskan suuri vallankumous kuiluihin. Uudistettu kuningasvalta koetti toteuttaa sen ihanteita, varsinkin vallan jakoa. Kun sekin pian sortui, ilmeisesti jonkun koneistoon tulleen vian takia, osoittaa se vain, kuinka vaikeata on seurata parhaitakin neuvoja. Mutta näitä neuvoja on sentään jokaisen kansalaisen edullista tutkistella, varsinkin jos neuvonantaja, niinkuin Montesquieu, tuntee inhimillisen heikkouden ja tahtoo rehellisesti edistää koko ihmiskunnan onnea ja menestystä.

_J. V. Lehtonen_.

PERSIALAISIA KIRJEITÄ

ERÄITÄ MIETTEITÄ

Persialaisista kirjeistä (1754).

_Persialaisissa kirjeissä_ on lukijoita eniten miellyttänyt se seikka, että he ovat niistä aavistamattaan keksineet romaanin. He ovat nähneet sen alun, kehkeymisen ja lopun: eri henkilöt on yhdistetty toisiinsa ikäänkuin siteellä. Mitä kauemmin he oleskelevat Euroopassa, sitä vähemmän ihmeellisiltä ja omituisilta näyttävät tämän maailmanosan tavat heidän silmissään, samalla kun tämä ihmeellisyys ja omituisuus vaikuttaa heihin voimakkaammin tai heikommin heidän erilaisten luonteittensa mukaan. Toiselta puolen yltyy sekasorto aasialaisessa vaimolassa sitä suuremmaksi, mitä kauemmin Usbek viipyy poissa, so., mitä enemmän vimma kasvaa ja rakkaus vähenee.

Muutoin saavat tämäntapaiset romaanit yleensä menestystä osakseen, koska kukin pääsee niiden avulla selville omasta tilastaan, mikä opettaa paremmin eläytymään intohimoihin kuin kaikki mahdolliset kertomukset niistä. Ja siinä on muuan syy niiden muutamien viehättävien teosten saavuttamaan menestykseen, jotka ovat ilmestyneet _Persialaisten kirjeiden_ jälkeen.

Vihdoin voidaan tavallisissa romaaneissa sallia sivukertomuksia vain silloin kun ne muodostavat oman romaaninsa. Niihin ei kävisi sekoittaminen yleisiä mietteitä, koska se häiritsisi teoksen tarkoitusta ja luonnetta, sen henkilöitä kun ei ole varsinaisesti koottu lausumaan mielipiteitään. Mutta kirjemuodossa, missä toimivia henkilöitä ei ole erikoisesti valittu ja missä käsitellyt aiheet eivät ole riippuvaisia mistään kaavasta tai ennakolta laaditusta suunnitelmasta, jää tekijälle otollinen tilaisuus liittää romaaniinsa filosofiaa, politiikkaa ja siveysoppia ja yhdistää kaikki tämä salaisella ja ikäänkuin tuntumattomalla siteellä.

_Persialaisten kirjeiden_ menekki oli alussa niin suunnaton, että kirjakauppiaat tekivät kaikkensa saadakseen niihin jatkoa. He nykivät hihasta jokaista, jonka vain tapasivat, ja sanoivat: "Hyvä herra, laatikaapa minulle _Persialaisia kirjeitä_."

Mutta siitä, mitä minä juuri sanoin, käy riittävästi ilmi, ettei niihin voida laatia jatkoa ja että niitä vielä vähemmän voidaan sekoittaa jonkun toisen käden kirjoittamiin kirjeisiin, kuinka nerokkaita nämä sitten saattaisivat ollakin.

Niissä on muutamia piirteitä, joita monet ihmiset ovat pitäneet varsin uskallettuina. Mutta heitä minä pyydän ottamaan huomioonsa tämän teoksen laadun. Ne persialaiset, jotka näyttelevät niissä suurta osaa, olivat yht'äkkiä siirtyneet Eurooppaan, so., toiseen maailmaan. Oli aika, jolloin heidät oli pakostakin esitettävä tietämättöminä ja ennakkoluuloisina: silloin oli asianamme vain osottaa heidän ajatustensa syntyminen ja kehkeäminen. Heidän ensimmäiset mietteensä olivat välttämättä kummallisia: ilmeisesti ei ollut muuta tehtävää kuin luoda heihin se kummallisuuden laji, joka soveltuu älykkyyteen; oli vain kuvattava se tunne, minkä heissä oli herättänyt kukin oudolta näyttävä asia. Puhumattakaan siitä, että tekijällä olisi ollut tarkoitus kajota johonkin uskontomme perusaatteeseen, ei hän edes aavistanut olleensa varomaton. Näihin piirteisiin on aina liittynyt hämmästyksen ja kummastelun tunne, eikä suinkaan tutkimisen ja vielä vähemmän arvostelemisen ajatus. Puhuessaan meidän uskonnostamme eivät nämä persialaiset saa näyttää tietävämmiltä kuin puhuessaan meidän tavoistamme ja tottumuksistamme. Ja jos meidän opinkappaleemme ovat heidän mielestään joskus omituisia, leimaa tätä omituisuutta aina täydellinen tietämättömyys niistä siteistä, jotka liittävät nämä opinkappaleet ja meidän muut totuutemme toisiinsa.

Rakkaus, jota tekijä tuntee näitä suuria totuuksia kohtaan, on saanut hänet näin puolustautumaan, puhumattakaan ihmissuvulle kuuluvasta kunnioituksesta, ihmissuvulle, jota ei ole suinkaan tahdottu iskeä arimpaan paikkaan. Lukijaa pyydetään siis lakkaamatta pitämään niitä piirteitä, joista puhun, sellaisten ihmisten hämmästyksen seurauksina, joilla oli pakostakin syytä hämmästyä, tai sellaisten miesten lausumina yllätysväitteinä, jotka eivät edes kyenneet niitä lausumaan. Häntä pyydetään huomaamaan, että koko viehätys johtui todellisten asioiden ja niiden omituisen, lapsellisen tai eriskummaisen havaitsemistavan välillä vallinneesta alituisesta vastakohtaisuudesta. Varmasti ovat _Persialaisten kirjeiden_ luonne ja tarkoitus niin ilmeiset, ettei niistä saata milloinkaan erehtyä kukaan muu kuin se, joka itse tahtoo erehtyä.

ESIPUHE.

Minä en suinkaan sepitä tässä omistuskirjettä enkä minä myöskään ano suojelusta tälle kirjalle: sitä luetaan ilmankin, jos se on hyvä; ja jos se on huono, on minusta yhdentekevää, luetaanko sitä vai ei.

Minä olen muodostanut näistä ensimmäisistä kirjeistä teoksen koetellakseni yleisön makua: minulla on suuri joukko samanlaisia kirjeitä salkussani, ja ne voin tarita sille myöhemmin.

Mutta vain sillä ehdolla, että minä pysyn tuntemattomana. Sillä jos minun nimeni tulee yleisön tietoon, vaikenen minä heti paikalla. Tunnen erään naisen, joka kävelee verrattain hyvin, mutta joka oikeastaan ontuukin, jos häntä lähemmin tarkastelee. Teoksen omissa vioissa on kylliksi, ilman että minun tarvitsee vielä tarjota mieskohtaiset vikani arvosteltaviksi. Jos tiedettäisiin, kuka minä olen, sanottaisiin: "Hänen kirjansa ei sovellu hänen asemaansa. Hänen pitäisi käyttää aikaansa parempaan. Tuollainen ei ole vakavan miehen arvon mukaista." Arvostelijoilta ei milloinkaan puutu tämäntapaisia mietteitä, koska niitä käy lausuileminen vaivaamatta isosti älyänsä.

Näiden kirjeiden sepittäjänä esiintyvät persialaiset asuivat kanssani. Me vietimme elämäämme yksissä. Koska he pitivät minua ikäänkuin toiseen maailmaan kuuluvana, eivät he salanneet minulta mitään. Eikä näillä niin kaukaa saapuneilla ihmisillä saattanutkaan enää olla salaisuuksia. He näyttivät minulle useimmat kirjeensä, ja minä jäljensin ne. Sainpa käsiini muutamia sellaisiakin, joita he olisivat visusti varoneet minulle uskomasta, niin nöyryyttäviä ne olivat persialaiselle turhamaisuudelle ja mustasukkaisuudelle.

Minä toimin siis vain kääntäjänä. Koko minun vaivani on supistunut teoksen soveltamiseen meidän tapoihimme. Olen säästänyt lukijaa aasialaiselta kielenkäytöltä niin paljon kuin olen voinut ja olen vapahtanut hänet lukemattomista korkealentoisista lauseparsista, jotka olisivat hänet pimittäneet aivan pilviin.

Mutta siinä ei ole kaikki, mitä olen tehnyt hänen hyväkseen. Olen poistanut ne pitkän pitkät kohteliaisuuslauselmat, joita itämaalaiset eivät suinkaan tuhlaa vähemmän kuin mekään. Ja olen sivuuttanut suunnattoman joukon sellaisia pikku seikkoja, joiden on vaikea sietää päivän valoa ja joiden on aina annettava vaipua unholaan kahden ystävän väliltä.

Jos useimmat niistä, jotka ovat tarinneet meille kirjekokoelmia, olisivat menetelleet samoin, olisivat he nähneet teostensa haihtuvan olemattomiin.

Muuan seikka on minua usein ihmetyttänyt, nimittäin se, että olen huomannut näiden persialaisten joskus olleen yhtä selvillä kansamme tavoista ja tottumuksista kuin minä itse, niin että he ovat tunteneet pienimmätkin olosuhteet ja panneet merkille asioita, jotka, siitä olen varma, ovat jääneet älyämättä hyvin useilta Ranskassa matkustelleilta saksalaisilta. Lasken tämän heidän pitkällisen oleskelunsa ansioksi puhumattakaan siitä, että aasialaisen on helpompi päästä ranskalaisten tapojen perille yhdessä vuodessa kuin ranskalaisen saada selko aasialaisten elämästä neljässä vuodessa, koska edelliset paljastuvat yhtä innokkaasti kuin jälkimmäiset sulkeutuvat kuoreensa.

Tapa on sallinut jokaisen kääntäjän ja kömpelöimmän selittäjänkin koristaa käännöksensä tai selityksensä alun tulkittavan teoksen ylistyksellä ja nostaa näkyviin sen hyödyllisyys, ansiokkuus ja erinomaisuus. Minä en ole menetellyt niin. Lienee helppo arvata syy siihen. Parhaita syitäni on se, että moinen ylistys olisi sangen ikävä sijoitettuna jo itsestäänkin sangen ikävään paikkaan, nimittäin esipuheeseen.

1. kirje.

Usbek kirjoittaa ystävälleen Rustanille Ispahaniin.

Me viivyimme vain päivän Kumissa. Suoritettuamme hartautemme sen neitsyen haudalla, joka synnytti maailmaan kaksitoista profeettaa, lähdimme jälleen matkaan. Ja eilen, kahdentenakymmenentenäviidentenä päivänä Ispahanista lähtömme jälkeen, saavuimme Tauriiseen.

Rica ja minä olemme ehkä ensimmäiset persialaiset, jotka tiedonhalu on saanut siirtymään kotimaastaan ja jotka ovat kieltäytyneet rauhallisen elämän suloista etsiäkseen suurin vaivoin viisautta.

Me olemme syntyneet kukoistavassa valtakunnassa, mutta me emme ole uskoneet sen rajojen täytyvän olla myös meidän tietojemme rajoina, samoin kuin emme ole uskoneet yksistään itämaisen valon täytyvän meitä valaista.

Kerro minulle, mitä matkastamme sanotaan, mutta älä minua imartele. Enpä juuri luule monenkaan sitä hyväksyvän. Osoita kirjeesi Erserumiin, missä tulen oleskelemaan jonkun aikaa. Hyvästi, rakas Rustanini. Ole vakuutettu siitä, että missä maailman kolkassa minä lienenkin, sinulla on uskollinen ystävä.

Tauriissa, 15 päivänä Saphar-kuuta v. 1711.

2. kirje.

Usbek kirjoittaa ispahanilaisen vaimolansa mustalle ylieunukille.

Sinä olet Persian kauneimpien naisten uskollinen vartija. Olen jättänyt haltuusi kaiken minulle rakkaimman maailmassa: sinä pidät käsissäsi niiden kohtalokkaiden ovien avaimia, jotka avautuvat vain minulle. Kunhan sinä vain vartioit sydämeni kallisarvoista talletavaraa, saattaa se olla rauhassa ja nauttia täydellistä varmuutta. Sinä pidät vahtia yön hiljaisuudessa yhtä hyvin kuin päivän hälyssä. Sinun väsymättömät toimenpiteesi tukevat hyvettä silloin kun se horjuu. Jos vartioimasi naiset haluaisivat rikkoa velvollisuutensa, karkottaisit sinä heiltä sellaisen toivon. Sinä olet paheen ruoska ja uskollisuuden tukipylväs.

Sinä käsket heitä ja tottelet heitä. Sinä täytät sokeasti kaikki heidän tahtonsa ilmaukset ja pakotat heidät samoin täyttämään vaimolan lait. Sinä pidät kunnianasi tehdä heille alhaisimpiakin palveluksia. Sinä alistut kunnioittaen ja peläten heidän oikeutettuihin määräyksiinsä. Sinä palvelet heitä heidän orjiensa orjana. Mutta samalla osoitat valtaasi ja käsket heitä herrana minun tavallani silloin kun pelkäät kainouden ja häveliäisyyden lakien höllentyneen.

Muista aina mitättömyyttä, josta minä sinut kohotin, sinun ollessasi halvin orjistani, asettaakseni sinut tälle paikalle ja uskoakseni haltuusi sydämeni sulonautinnot: kohtele syvimmällä alamaisuudella niitä, joilla on osansa minun rakkaudestani, mutta saata heidät samalla tuntemaan heidän äärimmäisen riippuvaisuutensa. Hanki heille kaikkia niitä huvituksia, jotka saattavat olla viattomia; poista heidän levottomuutensa; hauskuta heitä soitannolla, tansseilla, suloisilla juomilla ja kehota heitä usein kokoontumaan. Jos he tahtovat lähteä maalle, voit heidät sinne viedä, mutta sinun tulee ottaa hengiltä jokainen mies, joka lähestyy heitä. Neuvo heitä puhtauteen, joka on sielun tahrattomuuden kuva. Puhu heille joskus minusta. Haluaisin jälleen nähdä heidät siinä hurmaavassa paikassa, jota he kaunistavat. Hyvästi.

Tauriissa, 18 p:nä Saphar-kuuta v. 1711.

3. kirje.

Zachi kirjoittaa Usbekille Tauriiseen.

Me käskimme eunukkien päämiehen viedä meidät maalle. Hän kertoo kyllä Sinulle, ettei meille sattunut minkäänlaista tapaturmaa. Kun meidän tuli mennä yli virran ja poistua hevosten kuljettamista kantotuoleistamme, asetuimme tavan mukaisesti laatikoihin: kaksi orjaa kantoi meitä olkapäillään ja näin vältimme kaikkien katseet.

Kuinka olisinkaan voinut elää, rakas Usbek, ispahanilaisessa vaimolassasi, noissa paikoissa, jotka muistuttivat minulle lakkaamatta entisiä ilojani ja niin kiihottivat päivä päivältä yhä voimakkaammin kaipaustani? Harhailin asunnosta asuntoon, etsien Sinua kaikkialta, löytämättä Sinua mistään, mutta tavaten kaikkialta menneen autuuteni julman muiston. Milloin näin itseni siinä paikassa, missä minä ensi kerran elämässäni suljin Sinut syleilyyni, milloin taas siinä, missä Sinä ratkaisit vaimojesi mainion kiistan. Jokainen meistä väitti olevansa kaikkia muita kauniimpi: me ilmestyimme eteesi sitten kun olimme tyhjentäneet kaiken, mitä mielikuvitus suinkin saattaa keksiä helyä ja koristetta. Sinä katselit mielihyvin taitomme ihmetöitä. Totesit ihaillen, mihin asti meidät oli vienyt kiihkeä halu miellyttää Sinua. Mutta Sinä karkotit pian nämä lainaihanuudet luonnollisempien sulojen tieltä. Sinä hävitit kokonaan uurastuksemme hedelmät: meidän täytyi luopua koruista, jotka olivat käyneet Sinulle epämukaviksi, meidän täytyi näyttäytyä Sinulle luonnon yksinkertaisuudessa. Minä en välittänyt vähääkään kainoudesta. Ajattelin vain kunniaani. Onnellinen Usbek! Kuinka monet sulot paljastettiin katseillesi! Me näimme Sinun kauan harhailevan lumosta lumoon. Häilyvä sielusi ei pitkään aikaan osannut tehdä valintaansa. Jokainen uusi sulo vaati Sinulta veroansa. Me peityimme kaikki hetkiseksi suuteloihisi. Sinä ulotit uteliaat katseesi salaisimpiinkin paikkoihin. Sinä toimitit meidät silmänräpäyksessä tuhansiin erilaisiin asentoihin: alati uusia käskyjä, alati uusi kuuliaisuus. Tunnustan Sinulle, Usbek, että voimakkaampi intohimo kuin kunnianhalu saattoi minut toivomaan Sinun mieltyvän minuun. Minä näin vähitellen pääseväni Sinun sydämesi valtiattareksi. Sinä otit minut ja jätit minut taas. Palasit luokseni ja minä osasin Sinua pidättää: voitonriemu tuli kokonaan minun osakseni ja epätoivo kilpailijatarteni. Meistä tuntui kuin olisimme olleet yksinämme maailmassa: kaikki, mitä oli ympärillämme, ei näyttänyt enää ansaitsevan huomiotamme. Olisipa taivas suonut kilpailijattarilleni rohkeuden jäädä katselemaan kaikkia niitä rakkaudenosoituksia, joita minä Sinulta sain! Jos he olisivat tarkoin seuranneet minun hurmaantumistani, olisivat he huomanneet minun rakkauteni ja heidän rakkautensa erotuksen. He olisivat nähneet, että vaikka he olivatkin voineet kilpailla kanssani suloista, he eivät voineet kilpailla tunteiden hehkusta...

Mutta missä minä olen? Mihin vie minut tämä tarpeeton kertomus? On onnetonta, ellei saa osakseen rakkautta; mutta on loukkaavaa, ellei saa sitä osakseen enää. Sinä jätät meidät, Usbek, lähteäksesi harhailemaan raakalaisten maihin. Kuinka! Sinä et pidä minkään arvoisena sitä etua, että Sinua rakastetaan! Ah! Sinä et edes tiedä, mitä Sinä menetät! Rinnastani nousee huokauksia, joita kukaan ei kuule! Kyyneleeni vuotavat, mutta Sinä et niistä nauti! Rakkauden henki tuntuu vallitsevan palatsissasi, mutta Sinun tunteettomuutesi loitontaa Sinua siitä lakkaamatta! Ah! Rakas Usbekini, osaisitpa Sinä olla onnellinen!

Fatmen palatsissa, 21 p. Maharram-kuuta v. 1711.

4. kirje.

Zephis kirjoittaa Usbekille Erserumiin.

Se musta hirviö on kuin onkin päättänyt saattaa minut epätoivoon. Hän tahtoo väen väkisinkin riistää minulta Zelide-orjattareni, Zeliden, joka palvelee minua perin hellästi ja jonka taitavat kädet luovat kaikkialle koristuksia ja suloja. Hänestä ei ole kylliksi, että tämä ero on tuskallinen: hän tahtoo sitä myös häpeälliseksi. Se petturi on taipuvainen pitämään rikollisina luottamukseni syitä. Ja koska hänen on ikävä oven takana, minne hänet aina lähetän, rohkenee hän otaksua kuulleensa tai nähneensä asioita, joita en osaa edes kuvitellakaan! Olen hyvin onneton! Ei yksinäisyyteni eikä hyveeni voisi varjella minua hänen päättömiltä epäluuloiltaan: kurja orja koettaa hyökätä kimppuuni jopa Sinun sydämessäsi, ja minun on pakko siellä puolustautua! Ei, kunnioitan liiaksi itseäni alentuakseni puolusteluihin: minä en tahdo muuta käytökseni takaajaa kuin Sinut itsesi, kuin Sinun rakkautesi, kuin oman rakkauteni, ja, jos minun on Sinulle sekin sanominen, rakas Usbek, kuin kyyneleeni.

Fatmen palatsissa, 29 p. Maharram-kuuta v. 1711.

5. kirje.

Rustan kirjoittaa Usbekille Erserumiin.