Part 19
Valtakuntia voidaan verrata puuhun, jonka liian laajalle leviävät oksat imevät kaiken mehun rungosta ja synnyttävät vain varjoa.
Ei mikään pitäisi niin perinpohjin parantaman ruhtinaita kaukaisten valloitusten kiihkosta kuin portugalilaisten ja espanjalaisten esimerkin.
Valloitettuaan uskomattoman nopeasti äärettömiä alueita ja hämmästeltyään itsekin näitä voittojaan enemmän kuin kukistetut kansat tappioitaan, miettivät nämä molemmat kansat niiden säilyttämisen keinoja ja kulkivat siinä kumpainenkin eri tietä.
Kun espanjalaiset eivät katsoneet jaksavansa pakottaa voitettuja kansakuntia uskollisuuteen, pitivät he parempana surmata ne sukupuuttoon ja lähettää niiden tilalle Espanjasta luotettavaa väkeä, eikä milloinkaan ole kauheampaa suunnitelmaa täsmällisemmin toteutettu. Nähtiinhän silloin kansan, yhtä lukuisan kuin kaikki Euroopan kansat yhteensä, katoavan maan päältä näiden raakalaisten saapuessa, raakalaisten, jotka näyttivät Länsi-Intian keksiessään halunneen samalla osoittaa ihmisille keksineensä julmuuden korkeimman asteen.
Tällaisen raakalaisuuden avulla saivat he säilymään sanotun maan vallassaan. Huomaa siitä, kuinka tuhoisia valloitukset ovat, koska niiden seurauksetkin ovat tuollaisia, sillä tämä inhoittava apukeino oli tosiaankin ainoa. Kuinka he olisivatkaan kyenneet pitämään niin monia miljoonia ihmisiä kurissa? Kuinka he olisivatkaan jaksaneet käydä sisäistä sotaa niin pitkän matkan takaa? Mitä heistä olisikaan tullut, jos he olisivat antaneet näille kansoille aikaa toipua ihmetyksestä, johon ne olivat vaipuneet näiden uusien jumalain saapuessa ja heidän pelottavien salamainsa leimahtaessa?
Portugalilaiset kulkivat taas kokonaan vastakkaista tietä. He eivät käyttäneet julmuutta. Mutta niinpä karkotettiinkin heidät pian kaikista maista, jotka he olivat löytäneet. Hollantilaiset tukivat näiden kansojen kapinaa ja käyttivät sitä hyödykseen.
Kuka ruhtinas kadehtisi näiden valloittajien kohtaloa? Kuka haluaisi tehdä sellaisia valloituksia sellaisilla ehdoilla? Toiset karkotettiin anastetuilta alueilta tuota pikaa. Toiset tekivät niistä erämaita ja toimittivat saman osan omallekin maalleen.
Sankarien arpana onkin perikatoon syöksyminen sellaisia maita valloittaessaan, jotka he pian taas menettävät, tai sellaisia kansoja kukistaessaan, jotka heidän on pakko itse tuhota. He muistuttavat mielipuolta, joka tuhlasi omaisuutensa ostamalla kuvapatsaita, mitkä hän heitti mereen, ja peilejä, mitkä hän heti rikkoi.
Pariisissa, 18 p. Rhamazan-kuuta v. 1718.
123. kirje.
Usbek kirjoittaa samalle.
Hallituksen lempeys edistää ihmeellisesti suvun lisääntymistä. Kaikki tasavallat ovat siitä pysyvänä todistuksena, ja muita enemmän Sveitsi ja Hollanti, jotka ovat Euroopan kehnoimmat valtiot maanlaadun puolesta, mutta jotka ovat kuitenkin tiheimmin asuttuja.
Ei mikään vedä niin muukalaisia puoleensa kuin vapaus ja aina sitä seuraava varallisuus: edellistä haetaan sen itsensä takia, ja tarve tuo ihmisiä maahan, mistä on saatavissa jälkimmäistä.
Suku lisääntyy maassa, missä yltäkylläisyys tyydyttää lasten tarpeet, silti lainkaan vähentämättä vanhempain hyvinvointia.
Myöskin kansalaisten tasa-arvoisuus, joka synnyttää tavallisesti varallisuuden tasa-arvoisuuden, kuljettaa ja levittää yltäkylläisyyttä ja elämää valtioruumiin kaikkiin osiin.
Niin ei ole laita mielivallan alamaisuuteen taivutettujen maiden. Ruhtinas, hovikot ja muutamat yksityiset pitävät hallussaan kaikkia rikkauksia, kaikkien muiden huokaillessa äärimmäisessä köyhyydessä.
Jos mies elää huonoissa varoissa ja jos hän oivaltaa siittävänsä vielä itseäänkin köyhempiä lapsia, ei hän mene naimisiin. Ja jos hän naimisiin meneekin, pelkää hän liian suurta lapsilaumaa, koska nämä lapset voisivat saattaa hänen taloudelliset olonsa lopulliseen epäjärjestykseen ja koska he varmaankin joutuisivat isänsä varallisuustasoa alemmaksi.
On myönnettävä, että maalainen eli talonpoika, kun hän on kerran mennyt naimisiin, kansoittaa maata mistään huolimatta. Oli hän sitten rikas tai köyhä, ei se asia liikuta häntä: hänellähän on aina varma perintö jätettävänä lapsilleen, nimittäin kuokka. Eikä näin mikään estä häntä sokeasti seuraamasta luonnon viettiä.
Mutta mitä hyödyttää valtiota tämä kurjuudessa kituvain lasten joukko? Nehän kuolevat melkein kaikki sitä mukaa kuin syntyvät. Eikä niistä tule milloinkaan oikein vankkaa väkeä: heikkoina ja raihnaisina he heittävät yksitellen henkensä tuhansista syistä, samalla kun niitä surmaavat summissa ne lukuisat kulkutaudit, joita kurjuus ja huono ravinto aina aiheuttavat. Ne, jotka niiltä säästyvät, pääsevät miehen ikään pääsemättä sen voimaan ja kituvat koko lopun elämänsä.
Ihmiset ovat kuin kasveja, jotka eivät milloinkaan menesty, ellei niitä hyvin hoideta. Kurjuudessa eläväin kansojen keskuudessa vähenee suku, jopa joskus huononeekin lajistaan.
Ranska on kaikesta tästä oivallisena esimerkkinä. Äskeisten sotien aikana oli kaikkien alaikäistenkin pakko mennä naimisiin, koska he pelkäsivät joutuvansa sotaväkeen. Avioliitot solmittiin siis liian aikaisin ja lisäksi suuressa köyhyydessä. Niin monista avioliitoista syntyi tietysti paljon lapsia, mutta niitä saa turhaan etsiä nykypäivien Ranskasta, koska kurjuus, nälkä ja taudit ovat ne korjanneet sen pinnalta.
Jos niin suotuisassa ilmanalassa, niin hyvin järjestetyssä kuningaskunnassa kuin Ranskassa tehdään moisia huomioita, niin miten ovatkaan asiat muissa valtioissa?
Pariisissa, 23 p. Rhamazan-kuuta v. 1718.
124. kirje.
Usbek kirjoittaa pappi Mehemet Alille, Kolmen Haudan vartijalle Kumiin.
Mitä meitä auttavat immaumien paastot ja pappien jouhipaidat? Jumalan käsi on kaksi kertaa raskaasti painanut lain lapsia. Aurinko himmentyy ja näyttää valaisevan vain heidän tappioitaan: heidän sotajoukkonsa kokoontuvat, mutta ne hajoitetaan kuin tuhka.
Osmannien valtaa järisyttää kaksi ankarinta iskua, mitä se on milloinkaan saanut. Muuan kristitty mufti pitää sitä vain vaivoin pystyssä. Saksan suurvisiiri on Jumalan vitsa, joka on lähetetty kurittamaan Omarin kannattajia. Hän levittää kaikkialle heidän kapinoimisestaan ja petollisuudestaan raivostuneen taivaan vihaa.
Immaumien pyhä henki, Sinä itket yötä ja päivää Profeetan lapsia, jotka inhoittava Omar on vienyt väärille poluille. Sinun sisimmän sydämesi valtaa liikutus, kun Sinä katselet heidän onnettomuuksiaan. Sinä haluat heidän kääntymistään etkä heidän turmiotaan. Sinä tahtoisit koota heidät Alin lipun ympärille pyhimysten kyyneleiden voimalla etkä nähdä uskottomien kauhun hajoittavan heitä vuorille ja erämaihin.
Pariisissa, 1 p. Chalval-kuuta v. 1718.
125. kirje.
Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.
Mikä saattaa aiheuttaa sen suunnattoman anteliaisuuden, jota ruhtinaat osoittavat hovikoilleen? Tahtovatko he kiinnittää nämä itseensä? Mutta hehän ovat jo niin kokonaan heidän omiaan kuin he suinkin voivat olla. Ja jos he sitäpaitsi hankkivat muutamia alamaisiaan omikseen ostamalla heidät, täytyy heidän juuri siitä syystä menettää äärettömän paljon toisia alamaisia köyhdyttämällä heidät.
Ajatellessani ruhtinaiden asemaa, heitä kun aina ympäröivät ahnaat, kyllääntymättömät henkilöt, en voi muuta kuin surkutella heitä. Ja minä surkuttelen heitä vielä enemmän silloin kun heillä ei ole voimaa vastustaa pyyntöjä, mitkä koituvat aina niiden rasitukseksi, jotka eivät pyydä mitään.
En voi milloinkaan kuulla puhuttavan heidän anteliaisuudestaan, armonosoituksistaan, eläkkeistään vaipumatta tuhansiin mietteisiin. Kokonainen lauma ajatuksia tulvahtaa mieleeni. On kuin kuulisin julistettavan seuraavaa käskykirjettä:
"Sitten kun erinäisten alamaistemme väsymätön apurahojen pyytämisen into on lakkaamatta vedonnut Meidän kuninkaalliseen anteliaisuuteemme, olemme vihdoin suvainneet myöntyä niihin monilukuisiin anomuksiin, joita he ovat Meille esittäneet ja jotka ovat tähän asti olleet valtaistuimen suurimpana murheena. He ovat tehneet Meille tiettäväksi, etteivät he ole sen jälkeen kun kruunu on Meille joutunut olleet kertaakaan poissa Meidän aamuvastaanotostamme, että Me olemme aina nähneet heidät tiemme varrella liikkumattomina kuin rajapylväät ja että he ovat kurottautuneet niin paljon kuin ovat ikänänsä voineet katsellakseen korkeimpienkin olkapäiden yli Meidän Jalouttamme. Edelleen olemme saaneet useita anomuksia eräiltä kauniimpaan sukupuoleen kuuluvilta henkilöiltä, jotka ovat rukoilleet Meitä ottamaan huomioomme, että heidän toimeentulonsa kysyy tiettävästi suuria kustannuksia. Niinikään ovat erinäiset sangen iäkkäät naiset päätään heilutellen pyytäneet Meitä laskemaan sydämellemme, että he ovat olleet hovin koristuksina Meidän kuninkaallisten edeltäjiemme aikana ja että jos heidän sotajoukkojensa päälliköt ovat tehneet valtion pelätyksi sotaisilla urotöillään, ovat he puolestaan tehneet hovin yhtä kuuluisaksi juonillaan. Koska Me haluamme kohdella anojia ystävällisesti ja myöntyä kaikkiin heidän pyyntöihinsä, olemme me säätäneet ja käskeneet seuraavaa:
"Että jokaisen maanmiehen, jolla on viisi lasta, tulee joka päivä vähentää viidennellä osalla leipämäärää, minkä hän heille antaa. Me velvoitamme perheenisiä toimittamaan tämän vähennyksen kunkin osasta niin tasapuolisesti kuin suinkin mahdollista.
"Me kiellämme nimenomaisesti kaikkia niitä, jotka harjoittavat perintötilojensa viljelemistä tai jotka ovat antaneet ne vuokralle, toimittamasta niillä parannuksia, millaisia ne sitten lienevätkään.
"Me määräämme, etteivät ne henkilöt, jotka harjoittavat alhaisia ammatteja tai käsitöitä ja jotka eivät ole milloinkaan olleet Meidän Majesteettimme aamuvastaanotossa, saa vastedes ostaa vaatteita itselleen, vaimolleen tai lapsilleen useammin kuin joka neljäs vuosi. Lisäksi kiellämme Me heiltä ankarasti kaikki ne pienet huvittelut, joita heidän on ollut tapa panna toimeen perheissään vuoden suurimpina juhlina.
"Koska Meidän tietoomme on edelleen tullut, että useimmat Meidän kunnon kaupunkiemme porvarit ovat kokonaan vajonneet huolehtimaan tytärtensä naittamisesta, mitkä tyttäret ovat Meidän valtakunnassamme herättäneet suosiollista huomiota vain murheellisella ja ikävällä kainoudella, käskemme Me heitä viivyttämään heidän avioliittoansa siksi kunnes heidät, sitten kun he ovat saavuttaneet asetusten määräämän iän, nämä asetukset siihen pakottavat. Lisäksi kiellämme virkamiehiämme pitämästä tointa lastensa kasvatuksesta."
Pariisissa, 1 p. Chalval-kuuta v. 1718.
126. kirje.
Rica kirjoittaa ------:lle.
Kaikki uskonnot joutuvat pahaan pulaan silloin kun olisi annettava jonkinlainen käsitys niitä ihmisiä odottavista nautinnoista, jotka ovat hyvin eläneet. Pahoja ihmisiä pelotellaan helposti monen monilla rangaistuksilla, joilla heitä uhataan. Mutta hyveellisille ihmisille ei tiedetä mitä luvata. Näyttää kuin kuuluisi nautintojen luontoon lyhytaikaisuus: mielikuvituksen on vaikea keksiä muunlaisia nautintoja.
Minä olen lukenut sellaisia paratiisin kuvauksia, jotka ovat totisesti omiaan karkottamaan jokaisen järkevän ihmisen mielestä halun päästä sinne. Toiset panevat nämä onnelliset varjot lakkaamatta soittamaan huilua. Toiset tuomitsevat heidät iankaikkisen käyskentelyn vaivaan. Kolmannet vihdoin, jotka saattavat heidät siellä ylhäällä haaveilemaan tämän alhaisen maailman rakastettuja, eivät ole luulleet sataa miljoonaa vuotta niin pitkäksi ajaksi, että heiltä olisi sen kuluessa mennyt moisten lemmensurujen halu.
Tässä yhteydessä muistan tarinan, jonka minulle kertoi muuan Mogulin maassa käynyt mies. Se osoittaa, että intialaiset papit ovat yhtä hedelmättömiä kuin muut kun on kysymys paratiisin riemujen kuvitteluista.
Muuan vaimo, joka oli menettänyt miehensä, saapui juhlallisesti kaupungin kuvernöörin luo kysymään, saisiko hän polttaa itsensä. Mutta kun muhamettilaisten valtaan joutuneissa maissa koetetaan parhaan mukaan poistaa tätä julmaa tapaa, epäsi kuvernööri jyrkästi vaimon pyynnön.
Kun tämä huomasi rukouksensa tehottomiksi joutui hän kauhistuttavaan kiihkoon. "Katsokaa", huusi hän, "katsokaa, millaista pakkovaltaa täällä harjoitetaan! Vaimoraukka ei saa edes polttaa itseään silloin kun hänen mielensä tekee! Onko milloinkaan nähty moista? Äitini, tätini, sisareni, kaikki ovat kunnollisesti palaneet. Mutta kun minä tulen pyytämään lupaa tältä kirotulta kuvernööriltä, suuttuu hän ja alkaa kirkua kuin raivohullu."
Sattumalta oli siinä läsnä muuan nuori Buddhan pappi. "Uskoton ihminen", huusi hänelle kuvernööri, "sinäkö olet ajanut tuollaisen kiihkon tämän vaimon päähän?"
"En", vastasi tämä, "en ole milloinkaan häntä edes puhutellut. Mutta jos hän tahtoo minua uskoa, suorittaa hän kyllä uhrinsa, koska hän siten tekee Brahma-jumalaa miellyttävän teon. Niinpä saakin hän siitä hyvän palkinnon, sillä hän on toisessa maailmassa tapaava miehensä ja alottava hänen kanssaan uuden avioliiton."
"Mitä te sanotte?" hämmästyi vaimo. "Tapaanko minä mieheni? Ah! silloin minä en poltakaan itseäni. Hän oli mustasukkainen, kärtyisä ja siksi toiseksi niin vanhakin, että ellei Brahma-jumala toimita hänessä joitakin korjauksia, ei hän varmastikaan tarvitse minua. Minäkö polttaisin itseni hänen tähtensä! En edes sormenpäätäni polttaisi, vaikka voisin hänet siten vetää ylös helvetin syvyyksistä. Ne kaksi vanhaa pappia, jotka minut tähän viettelivät ja jotka tiesivät, millaista minun oli elää hänen kanssaan, varoivat visusti sanomasta minulle kaikkea. Mutta ellei Brahma-jumalalla tosiaankaan ole muuta lahjaa minulle annettavana, kieltäydyn minä siitä autuudesta. Hyvä herra kuvernööri! Minä rupean muhamettilaiseksi. Ja mitä teihin tulee", jatkoi hän nuoreen pappiin katsahtaen, "niin voitte, jos haluatte, mennä sanomaan miehelleni, että minä voin oikein hyvin".
Pariisissa, 2 p. Chalval-kuuta v. 1718.
127. kirje.
Rica kirjoittaa Usbekille ------:een.
Minä odotan Sinua tänne huomiseksi. Sillä välin lähetän Sinulle kuitenkin Ispahanista saapuneet kirjeet. Minulle osoitetuissa kerrotaan, että Suur-Mogulin lähettilään on käsketty poistua valtakunnasta. Siihen lisätään, että on vangittu prinssi, kuninkaan setä, jolle hänen kasvatuksensa on ollut uskottuna, ja että hänet on viety erääseen linnaan, missä häntä vartioidaan hyvin ankarasti, sitten kun häneltä oli riistetty kaikki hänen arvomerkkinsä. Minua on liikuttanut tämän prinssin kohtalo, ja minä surkuttelen häntä.
Tunnustan Sinulle, Usbek, etten ole vielä heltymättä nähnyt kenenkään kyynelten vuotavan. Minä tunnen inhimillistä sääliä kaikkia onnettomia kohtaan, ikäänkuin vain he olisivat ihmisiä. Ja maan mahtaviakin, joita kohtaan sydämeni on kova heidän ollessaan kunnian kukkuloilla, rakastan heidän kukistuttuaan.
Ja mitäpä he tekisivätkään menestyksensä päivinä turhalla hellyydellä? Sehän lähenee liiaksi tasa-arvoisuutta. He pitävät paljon enemmän kunnioituksesta, joka ei vaadi vastatunnetta. Mutta sitten kun he ovat suistuneet suuruutensa korkeuksista, muistuttavat vain meidän valituksemme siitä heille.
Minusta on jotakin hyvin suorasukaista ja hyvin suurtakin sen ruhtinaan sanoissa, joka ollessaan vihollistensa käsiin joutumaisillaan ja nähdessään hoviväkensä itkevän ympärillään, virkkoi heille: "Minä huomaan kyyneleistänne, että olen vielä kuninkaanne."
Pariisissa, 3 p. Chalval-kuuta v. 1718.
128. kirje.
Rica kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.
Olet kai tuhannetkin kerrat kuullut puhuttavan mainiosta Ruotsin kuninkaasta. Hän piiritti erästä linnoitusta Norjaksi nimitetyssä valtakunnassa. Kun hän kahden kesken erään insinöörin kanssa tarkasti juoksuhautoja, sai hän luodin päähänsä ja kuoli siitä. Viipymättä vangittiin hänen pääministerinsä. Valtiopäivät kokoontuivat myös pian ja tuomitsivat hänet menettämään päänsä.
Häntä syytettiin suuresta rikoksesta. Hänen sanottiin herjanneen kansakuntaa ja riistäneen siltä kuninkaan luottamuksen, mikä konnamaisuus minunkin mielestäni ansaitsee tuhatkertaisen kuoleman.
Sillä jos on jo kehnoa mustata ruhtinaan kuullen hänen halvimmankin alamaisensa kunniaa, niin mitä sitten onkaan, kun mustataan kokonaisen kansakunnan kunniaa ja ryöstetään siltä sen ihmisen hyväntahtoisuus, jonka Kaitselmus on pannut luomaan sen onnen?
Minusta pitäisi ihmisten puhua kuninkaille niinkuin enkelit puhuvat pyhälle Profeetallemme.
Sinähän tiedät, että minä niissä pyhissä vieraspidoissa, joihin herrojen herra laskeutuu maailman ylhäisimmältä valtaistuimelta antautuakseen keskusteluihin orjiensa kanssa, olen ottanut ankaraksi ohjeekseni tottelemattoman kieleni hillitsemisen. Minun ei ole milloinkaan kuultu päästävän suustani ainoatakaan sanaa, josta olisi voinut olla katkeria seurauksia hänen halvimmallekaan alamaiselleen. Milloin minun on ollut pakko lakata olemasta vähäpuheinen, en ole koskaan lakannut olemasta kunnian mies. Ja tässä uskollisuutemme koetuksessa olen kyllä pannut vaaraan henkeni mutta en milloinkaan kuntoani.
En ymmärrä, mistä johtuu, että tuskin milloinkaan on niin ilkeää ruhtinasta, ettei hänen ministerinsä ole vielä ilkeämpi. Jos ruhtinas tekee jonkin pahan työn, tapahtuu se melkein aina yllytyksestä. Siitä seuraakin, ettei ruhtinaiden kunnianhimo ole milloinkaan niin vaarallinen kuin heidän neuvonantajiensa halpamaisuus. Mutta jaksatko Sinä käsittää, että mies, joka vasta eilen pääsi ministeriöön ja joka ei ehkä enää ole siinä huomenna, saattaa hetkisessä muuttua itsensä, perheensä, isänmaansa ja niiden sukupolvien viholliseksi, joita ikuisiin aikoihin asti tulee syntymään hänen sortamansa kansan keskuudessa?
Ruhtinaalla on intohimoja, mutta ministeri panee ne liikkeelle. Niiden viittomaan suuntaan hän ohjaa ministerintoimiaan. Hänellä ei ole muuta päämäärää, eikä hän muusta huolikaan. Hovikot viettelevät ruhtinasta ylistelyillään, mutta ministeri imartelee häntä vaarallisemmin neuvoillaan, suunnitelmilla, joita hän tälle tyrkyttää, ja menettelyohjeilla, joita hän tälle esittelee.
Pariisissa, 25 p. Saphar-kuuta v. 1718.
129. kirje.
Rica kirjoittaa Usbekille ------:een.
Kuljin äskettäin Pont-Neufin yli erään ystävän seurassa. Tämä tapasi tutun miehen, jota hän sanoi mittausopintutkijaksi. Ja kaikestapa sen huomasikin, sillä hän oli vaipunut syviin ajatuksiin. Ystäväni täytyi kiskoa häntä hyvän aikaa hihasta ja pudistella häntä muutoinkin saadakseen hänet palaamaan tajuihinsa, niin kiintynyt hän oli käyrään, joka oli kaiketi kiusannut häntä jo yli viikon. He lausuivat kumpainenkin toisilleen monen monia kohteliaisuuksia ja kertoivat kumpikin osaltaan kirjallisia uutisia. Nämä juttelut johtivat heidät erään kahvilan edustalle, ja minäkin menin heidän mukanaan sisään.
Panin merkille, että kaikki ottivat mittausopin tutkijamme erinomaisen kunnioittavasti vastaan ja että tarjoilijatkin kiinnittivät häneen paljon enemmän huomiota kuin kahteen nurkassa istuvaan muskettisoturiin. Hänestäkin näytti paikka tuntuvan miellyttävältä, sillä hän oikoi hiukan kasvojensa ryppyjä, jopa puhkesi nauramaankin, ikäänkuin ei hänellä olisi milloinkaan ollut pienintäkään vihiä mittausopista.
Kuitenkin hänen säännöllinen järkensä mittaili kaikkea, mitä keskustelun kuluessa sanottiin. Hän muistutti miestä, joka puutarhassaan katkoi miekallaan muiden yläpuolelle kohoavien kukkien päät. Täsmällisyytensä marttyyrinä hän kärsi jokaisesta keskustelun säännöllisestä tasosta poikkeavasta puheenkäänteestä, niinkuin herkkä näkö kärsii liian voimakkaasta valaistuksesta. Mikään ei ollut hänestä samantekevää, kunhan se vain oli totta. Niinpä olikin hänen haastelunsa varsin kummallista. Hän oli juuri sinä päivänä saapunut maalta erään miehen seurassa, joka oli nähnyt komean linnan ja loistavia puutarhalaitoksia: hän oli puolestaan nähnyt vain kuusikymmentä jalkaa leveän rakennuksen ja epäsäännöllisen neliön muotoisen, kymmenen auranalaa käsittävän puistikon. Hän olisi hyvin mielellään suonut perspektiivisääntöjä noudatetun niin tarkoin, että lehtokujat olisivat näyttäneet joka paikasta yhtä leveiltä. Hän olisi kyllä neuvonut sitä varten pettämättömän menettelytavan. Hän näytti erikoisen tyytyväiseltä hyvin omituisesti rakennettuun aurinkokelloon, jonka hän oli siellä keksinyt. Mutta hän suuttui kovin erääseen oppineeseen, joka istui minun vieressäni ja kaikeksi onnettomuudeksi kysyi häneltä, näyttikö se aurinkokello babylonialaisia tunteja. Kun muuan uutistenmetsästäjä kertoi Fuenterrabian linnan pommituksesta, esitteli hän meille heti sen viivan luonteen ja laadun, minkä pommit olivat piirtäneet ilmaan. Hän oli niin ihastuksissaan siitä tiedostaan, ettei hän halunnut ottaa lainkaan selkoa pommien vaikutuksesta. Kun eräs toinen oli valittanut joutuneensa vararikkoon edellisenä talvena sattuneen tulvan takia, lausahti mittausopintutkijamme: "Se, mitä tuossa sanoitte, on minusta sangen hauskaa, sillä nyt minä näen, etten suinkaan erehtynyt havainnoissani, vaan että tänä vuonna on tosiaankin satanut vähintäin kaksi tuumaa enemmän kuin viime vuonna."
Hetken kuluttua lähti hän pois, ja me seurasimme häntä, Kun hän asteli verrattain nopeasti eikä huolinut lainkaan katsella eteensä, poksahti hän suoraan erääseen toiseen mieheen. Törmäys oli ankara. Iskusta he kumpikin lennähtivät taholleen vastakkaisessa suhteessa nopeuteensa ja massaansa. Kun he olivat hiukan toipuneet typerryksistään, lausui vieras mies mittausopintutkijalle, käden otsalleen vieden: "Olen hyvin mielissäni siitä, että satuitte törmäämään minuun, sillä minulla on teille ilmoitettavana suuri uutinen: minä olen lähettänyt Horatiukseni maailmaan."
"Kuinka?" hämmästyi mittausopin mies. "Hänhän on ollut maailmassa jo kaksituhatta vuotta."
"Te ette ymmärrä minua", selitti toinen. "Minä olen toimittanut päivän valoon käännöksen tämän vanhan runoilijan teoksista. Minä olen jo kahdenkymmenen vuoden ajan puuhaillut pelkkiä käännöksiä."
"Mitä? hyvä herra", virkkoi mittaustieteilijä. "Kahteenkymmeneen vuoteen ette siis ole lainkaan ajatellut! Te puhutte muiden puolesta ja muut ajattelevat teidän puolestanne."
"Hyvä herra", vastasi oppinut, "ettekö sitten usko minun tehneen yleisölle suurta palvelusta, kun olen tehnyt mainioiden kirjailijain lukemisen sille helpoksi?"
"Enpä sitä juuri sanoisi. Kunnioitan kyllä siinä kuin joku toinenkin niitä yleviä neroja, joita puette valepukuun. Mutta te ette pääse koskaan heidän kaltaisekseen, sillä jos aina käännätte, ei teitä milloinkaan käännetä.
"Käännökset ovat ikäänkuin kuparirahoja, joilla on kyllä yhteensä sama arvo kuin yhdellä ainoalla kultarahalla ja ovat mukavampiakin kansan käytellä. Mutta ne kuluvat aina helposti ja ovat ala-arvoisia metallipitoisuudeltaan.
"Te tahdotte, sanotte te, saada nämä kuuluisat vainajat heräämään uuteen eloon keskuudessamme. Minä myönnänkin, että hankitte heille kyllä ruumiin, mutta elämää ette heihin saa: eläväksi tekevä henki puuttuu aina."
"Miksi ette mieluummin harrasta niin monen monien kauniiden totuuksien etsimistä, joita yksinkertainen laskelma paljastaa meille joka päivä?"
Sitten kun tämä pieni neuvo oli annettu, erosivat he luullakseni sangen tyytymättöminä toisiinsa.
Pariisissa, toisen Rebiab-kuun viimeisenä päivänä v. 1719.
130. kirje.
Rica kirjoittaa ------:lle.
Tässä kirjeessä aion puhua eräästä kansakunnasta, jota nimitetään uutisniekoiksi ja joka kerääntyy erääseen loistavaan puutarhaan, missä heidän toimettomuudellaan on aina jotakin toimittamista. He ovat sangen hyödyttömiä valtiolle, ja vaikka he puhua pajattaisivat viisikymmentä vuotta, pysyisivät tulokset täsmälleen samoina kuin jos he olisivat olleet yhtä pitkän ajan vaiti. Kuitenkin he luulevat olevansa tärkeitäkin henkilöitä, koska he keskustelevat loistavista suunnitelmista ja käsittelevät suuria kysymyksiä.
Heidän keskustelujensa pohjana on kevytmielinen ja naurettava uteliaisuus. Ei ole niin salaista kammiota, jonne he muka eivät pääsisi tunkeutumaan. Hehän eivät voisikaan suostua jäämään tietämättömiksi mistään asiasta. Heillä on täydellisesti selvillä, kuinka monta vaimoa on korkealla sulttaanillamme ja kuinka monta lasta hän toimittaa vuosittain maailmaan. Ja vaikka he eivät tuhlaakaan rahojaan urkkijoihin, tietävät he tyystin, millä keinoin hän aikoo nöyryyttää turkkilaisten ja mogulien keisarit.