Part 18

Minusta on oikea musulmaani kuin mikäkin levähtämättömään kamppailuun määrätty voimauros, joka kuitenkin pian heikontuu ja rasittuu ensimmäisistä ponnistuksistaan, uupuu suorastaan voiton kentälle ja hautaantuu niin sanoaksemme omien menestystensä taakan alle.

Luonto toimii aina hitaasti ja ikäänkuin säästellen, eivätkä sen teot ole milloinkaan hurjan äkillisiä. Luomistyössäänkin se tahtoo noudattaa maltillisuutta ja etenee aina vain sääntöperäisesti ja määrämittaisesti. Jos sitä kiiruhdetaan, vaipuu se piankin herpautumistilaan. Se käyttää säilymiseensä kaiken tarmon, mitä sille on jäänyt, ja menettää ehdottomasti tuottavan kykynsä ja luovan voimansa.

Tähän raukeuden tilaan saattaa nyt meidät aina vaimojen suuri lukumäärä, joka on omiaan meitä enemmän menehdyttämään kuin tyydyttämään. On hyvin tavallista meidän keskuudessamme, että miehellä, jolla on suunnaton vaimola, on vain hyvin vähän lapsia. Ja nämäkin lapset ovat useimmiten heikkoja ja kivulloisia, ja niissä tuntuu heidän isänsä riutuneisuus.

Eikä siinä kaikki. Kun näiden vaimojen on pakko noudattaa väkinäistä pidättyväisyyttä, täytyy heillä olla vartijoita, jotka taas saattavat olla vain kuohilaita: uskonto, mustasukkaisuus, jopa järkikään eivät voi päästää heidän lähelleen muita. Näitä vartijoita täytyy olla paljon, joko säilyttämässä sisäistä rauhaa niiden sotien uhallakin, joita nämä naiset käyvät lakkaamatta keskenään, tai taas estämässä ulkoapäin tapahtuvia yrityksiä. Niinpä mies, jolla on kymmenen vaimoa tai jalkavaimoa, ei mene suinkaan liiallisuuksiin hankkiessaan yhtä monta eunukkia heitä vartioimaan. Mutta minkä tappion aiheuttavatkaan yhteiskunnalle nämä monen monet syntymästään saakka kuolleet miehet! Kuinka suuresti moisen seikan täytyykään edistää väkiluvun vähenemistä!

Orjattaret, jotka elävät vaimolassa palvellakseen eunukkien kanssa näitä lukuisia vaimoja, vanhenevat siellä melkein aina rasittavassa neitsyydessä, he kun eivät saa mennä naimisiin siellä ollessaan. Eivätkä heidän emäntänsä, kun ovat kerran heihin tottuneet, luovu heistä melkein milloinkaan.

Näin pitää siis yksi ainoa mies niin monen monta kumpaankin sukupuoleen kuuluvaa ihmistä nautintojensa palveluksessa, tappaa heidät valtiolta ja tekee heidät hyödyttömiksi suvun jatkamisen kannalta.

Konstantinopoli ja Ispahan ovat maailman kahden suurimman valtakunnan pääkaupunkeja. Niihin kokoontuu kaikki ja niihin tulevat kansat tuhansien syiden houkuttelemina kaikilta tahoilta. Kuitenkin kuihtuvat ne aivan itsestään ja piankin häviäisivät ne kokonaan, elleivät hallitsijat tuottaisi niihin melkein joka vuosisata kokonaisia kansakuntia jälleen kartuttamaan niiden väkilukua. Käsittelen kuitenkin tätä asiaa lähemmin jossakin toisessa kirjeessä.

Pariisissa, 13 p. Chahban-kuuta v. 1718.

116. kirje.

Usbek kirjoittaa samalle.

Roomalaisilla ei ollut suinkaan vähemmän orjia kuin meilläkään. Olipa heillä niitä enemmänkin. Mutta he käyttivät niitä paremmin.

He eivät suinkaan estäneet pakkokeinoilla orjiensa lisääntymistä, vaan koettivat päinvastoin edistää sitä niin paljon kuin voivat ja toimittaa niistä mahdollisimman monta jonkinlaiseen avioliittoon. Näin täyttivät he talonsa molempiin sukupuoliin kuuluvilla, kaikenikäisillä palvelijoilla ja valtion lukemattomalla väenrunsaudella.

Lapsia, jotka muodostivat ajan pitkään isännän rikkauden, syntyi tuhka tiheään hänen ympärillään. Hän yksin piti huolta niiden elättämisestä ja kasvattamisesta. Isät, vapautuneina tästä taakasta, seurasivat yksinomaan luontaista taipumustaan ja lisäsivät sukuaan pelkäämättä liian lukuisaa perhettä.

Olen jo sanonut, että meidän keskuudessamme on kaikkien orjien ainoana tehtävänä vaimojemme vartioiminen eikä mikään muu ja että he ovat valtion kannalta katsoen kaikin tavoin tuottamattomia. Niinpä jääkin vain muutamien vapaiden miesten, muutamien perheenpäiden tehtäväksi ammattien harjoittaminen ja maan viljeleminen, ja siihen työhön antautuvat nämäkin niin vähän kuin suinkin voivat.

Niin ei ollut laita roomalaisten keskuudessa. Tasavalta käytti suunnattomaksi edukseen orjien kansaa. Kullakin oli säästöomaisuutensa, peculiuminsa, jota hän piti hallussaan isännän määräämillä ehdoilla. Tämän omaisuuden hän teki tuottavaksi ja antautui ammattiin, mihin hänen taipumuksensa häntä vetivät. Yksi piti pankkiliikettä, toinen harjoitti merikauppaa. Tämä toimi vähittäiskauppiaana, tuo teki jotakin käsityötä tai vuokrasi ja viljeli maata. Ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi kaikella voimallaan yrittänyt saada hyötyä säästöomaisuudestaan, joka tarjosi hänelle samalla sekä hyvinvoinnin nykyisessä orjuudessa että vapauden toivon tulevaisuudessa. Näin syntyi ahkera kansa, näin kukoistivat käsityöt ja ammatit.

Rikastuttuaan uutteruudellaan ja työllään hankkivat orjat itselleen vapauden ja pääsivät kansalaisiksi. Tasavalta korjasi näin tappioitaan lakkaamatta ja otti helmaansa yhä uusia perheitä sitä mukaa kuin vanhat hävisivät.

Seuraavissa kirjeissäni saanen tilaisuuden todistaa Sinulle, että mitä enemmän jossakin valtiossa on väkeä, sitä uhkeammin kukoistaa siinä liike-elämä. Yhtä helposti voisin todistaa myös, että mitä paremmin liike-elämä siinä kukoistaa, sitä enemmän lisääntyy siinä asukkaiden luku: nämä kaksi asiaa auttavat ja edistävät toisiaan välttämättömästi.

Jos näin on laita, niin kuinka suureksi täytyikään tuon lakkaamatta ahertavien orjain suunnattoman lauman paisua ja lisääntyä! Ahkeruus ja yltäkylläisyys synnytti heidät ja he puolestaan synnyttivät yltäkylläisyyden ja ahkeruuden.

Pariisissa, 16 p. Chahban-kuuta v. 1718.

117. kirje.

Usbek kirjoittaa samalle.

Me olemme tähän asti puhuneet muhamettilaisista maista ja etsineet syytä, miksi niissä oli vähemmän asukkaita kuin niissä, joita roomalaiset pitivät vallassaan. Tutkikaamme nyt, mistä sama tulos on johtunut kristityissä maissa.

Avioero oli sallittu pakanauskonnossa, mutta se kiellettiin kristityiltä. Tästä muutoksesta, joka näytti ensin niin mitättömältä, oli vähitellen kauheita seurauksia, sellaisia, että niitä saattaa tuskin uskoa.

Avioliitolta ei ainoastaan riistetty sen suloutta, vaan vahingoitettiin myös sen tarkoitusperää. Tiukentamalla sen solmua sitä vain höllennettiin, ja sen sijaan että olisi sydämiä yhdistetty niinkuin väitettiin, erotettiinkin ne iäksi.

Niin vapaaseen tekoon, missä sydämellä täytyy olla niin suuri osansa, tuotiin pakko, välttämättömyys, jopa kohtalon sallima. Eri luonteenlaatujen vastenmielisyyksiä, oikkuja ja vieromisia ei laskettu miksikään. Tahdottiin sitoa paikalleen sydän, se, mitä luonnossa on vaihtelevinta ja häilyvintä. Armotta ja toivotta kahlehdittiin toisiinsa ihmisiä, jotka olivat toisilleen taakaksi ja jotka eivät melkein milloinkaan sopineet yhteen. Näin meneteltiin niiden tyrannien tavoin, jotka sidotuttivat eläviä ihmisiä kuolleisiin ruumiisiin.

Mikään ei ollut niin edullista molemminpuoliselle kiintymiselle kuin avioeron mahdollisuus. Miehen ja vaimon oli helpompi kestää kärsivällisesti kotoiset kiusat, koska he tiesivät voivansa lopettaa ne milloin tahansa. Ja he pitivät usein tätä valtaa kädessään koko ikänsä käyttämättä sitä vain siitä ainoasta syystä, että heillä oli vapaus sitä käyttää.

Niin ei ole laita kristittyjen, koska heidän nykyiset vaivansa saavat heidät epätoivoon tulevaisuudesta. He näkevät avioliiton ikävistä puolista vain niiden pysyväisyyden ja niin sanoaksemme niiden ikuisuuden. Siitä saavat alkunsa vastenmielisyydet, riitaisuudet, halveksuminen, mikä merkitsee vain pelkkää jälkeläisten tappiota. Tuskin on oltu kolmisen vuotta avioliitossa, kun lyödään laimin sen tärkein puoli ja vietetään yhdessä kolmekymmentä kylmää vuotta. Näin muodostuu yhtä täydellisiä ja ehkäpä turmiollisempia sisäisiä eroja kuin jos ne olisivat julkisia. Kukin elää ja pysyy omalla tahollaan, ja kaikki se tapahtuu tulevien sukupolvien vahingoksi. Piankin heittäytyy mies, joka on alkanut inhota iankaikkista vaimoansa, ilotyttöjen syliin ja alentuu siten häpeälliseen ja kokonaan yhteiskunnan vastaiseen seurusteluun, joka, toteuttamatta avioliiton tarkoitusta, edustaa korkeintaan vain sen nautintoja.

Ellei nyt kahdesta tällä tavoin sidotusta henkilöstä toinen joko sitten luonnonlaatunsa tai ikänsä takia ole sovelias luonnon tarkoitusta täyttämään ja suvun jatkamista edistämään, vie hän toisenkin mukanaan hautaan ja tekee hänestä yhtä hyödyttömän kuin hän on itse.

Eipä ole siis suinkaan kummeksittava, vaikka nähdäänkin kristittyjen keskuudessa kovin lukuisien avioliittojen tuottavan perin vähän kansalaisia. Avioero on poistettu. Huonosti onnistuneita avioliittoja ei voida korjata, eivätkä naiset enää kulje, niinkuin Roomassa oli tapana, useampien miesten kesken kädestä käteen, niin että nämä miehet ottivat heistä kukin kohdallaan mahdollisimman parhaan hyödyn.

Uskallan sanoa sen: jos sellaisessa valtiossa kuin Lakedaimonissa, jossa kansalaisia lakkaamatta sitoivat omituiset, turhantarkat lait ja jossa oli vain yksi perhe, nimittäin valtio, olisi säädetty, että miesten tuli vaihtaa vaimoja joka vuosi, olisi siellä syntynyt lukematon väen paljous.

On jokseenkin vaikeata täysin käsittää syytä, joka on saanut kristityt kieltämään avioeron. Avioliittohan perustuu kaikkien maailman kansojen keskuudessa sopimukseen, johon voidaan ottaa kaikenlaisia ehtoja ja josta on katsottu olevan syytä kieltää vain sellaiset ehdot, mitkä olisivat voineet heikontaa sen tarkoitusta. Mutta kristityt eivät katsele avioliittoa suinkaan tältä näkökannalta: niinpä onkin heidän sangen työlästä sanoa, mitä se oikein on. He eivät myönnä sen olevan aistien nautintoa, vaan näyttävät päinvastoin, niinkuin olen Sinulle jo sanonut, tahtovan karkottaa siitä tämän nautinnon niin tyystin kuin voivat. Se on heistä vertauskuva, käsite, salaisuus, josta minä en ymmärrä mitään.

Pariisissa, 19 p. Chahban-kuuta v. 1718.

118. kirje.

Usbek kirjoittaa samalle.

Avioeron kieltäminen ei ole ainoa syy kristityissä maissa havaittuun väestön vähenemiseen: se suuri eunukkien määrä, mikä esiintyy heidän keskuudessaan, ei ole suinkaan pienempänä aiheena tähän ilmiöön.

Tarkoitan pappeja ja molempiin sukupuoliin kuuluvia dervishejä, jotka pyhittäytyvät ikuiseen pidättyväisyyteen. Pidättyväisyys on näet kristittyjen päähyve, vaikkakaan minä en heitä siinä suhteessa lainkaan ymmärrä, koska en tiedä, mikä se sellainen hyve on, josta ei ole mitään tuloksia.

Minusta nähden heidän kirjanoppineensa puhuvat ilmeisesti ristiin, kun he sanovat avioliittoa pyhäksi ja sen vastakohtaa, naimattomuutta, vielä pyhemmäksi, ottamatta lukuun sitä seikkaa, että peruskäskyistä ja opinkappaleista puheen ollen hyvä on aina samaa kuin paras.

Niitä ihmisiä, joiden ammattiin kuuluu aviottomuus, on suunnattoman paljon. Isät tuomitsivat siihen muinoin lapsensa jo kehdosta lähtien. Nykyään antautuvat he siihen itsestään neljäntoista vuotiaana, mikä on kutakuinkin sama asia.

Tämä pidättyväisyyden ammatti on tuhonnut enemmän ihmisiä kuin ikinä rutot ja verisimmätkään sodat. Jokaisessa luostarissa nähdään ikuinen perhe, jossa ei synny ketään ja joka pysyy pystyssä kaikkien muiden kustannuksella. Nämä talot ovat aina avoinna kuin kuilut, joihin tulevat sukupolvet hautautuvat.

Tämä menettelytapa eroaa suuresti roomalaisten menettelytavasta, nämä kun sääsivät erikoisia rangaistuslakeja niitä varten, jotka kieltäytyivät noudattamasta avioliiton lakeja ja tahtoivat nauttia yhteiselle hyvälle aivan vastakkaista vapautta.

Puhun tässä vain katolisista maista. Protestanttisen uskonnon mukaan on kaikilla oikeus siittää lapsia, eikä se siedä katolilaisten tapaisia pappeja eikä dervishejä. Ja ellei tätä uskontoa rakennettaessa, uskontoa, joka palautti kaikki ensimmäisten aikojen kannalle, sen perustajia olisi lakkaamatta syytetty liioittelusta, olisivat he, sitten kun olivat tehneet avioliiton yleiseksi, epäilemättä myös höllentäneet sen iestä ja lopullisesti kukistaneet sen raja-aidan, joka tässä suhteessa erottaa Nasarealaisen Muhammedista.

Mutta miten tämän asian laita lieneekin, varmaa vain on, että uskonto asettaa protestantit suunnattomasti parempaan asemaan katolilaisiin verraten.

Rohkenenpa sanoa senkin, että siinä tilassa, missä Eurooppa nyt on, katolilaisen uskonnon on mahdotonta pysyä siinä pystyssä viittäsataa vuotta.

Ennen Espanjan mahtavuuden masentumista katolilaiset olivat protestantteja paljon voimakkaammat. Nämä jälkimmäiset ovat kuitenkin vähitellen päässeet tasapainoon, ja nykyään alkaa vaaka painua heidän puolelleen. Tämä edullinen asema vahvistuu päivä päivältä: protestantit tulevat yhä rikkaammiksi ja mahtavammiksi ja katolilaiset heikommiksi.

Protestanttisten maiden voi jo ennakolta sanoa olevan ja tosiasiallisesti ne ovatkin tiheämmin asuttuja kuin katoliset maat. Mistä seuraa ensiksikin, että verotulot ovat niissä huomattavammat, koska ne lisääntyvät maksajien lisääntyessä: toiseksi, että maa on niissä paremmin viljeltyä, ja lopuksi, että liike-elämä on niissä vilkkaampi, koska niissä on enemmän ihmisiä, joiden on luotava varallisuutensa ja koska tarpeiden enentyessä keksitään myöskin enemmän keinoja niiden tyydyttämiseksi. Missä on olemassa vain maan viljelemiseen riittävä määrä väestöä, täytyy liike-elämän pakostakin kuihtua. Ja missä on olemassa vain kauppatoimen hoitamiseen tarvittava määrä ihmisiä, täytyy maanviljelyksen pakostakin joutua hunningolle, mikä merkitsee sitä, että molempien täytyy kitua samalla kertaa, koska toista voidaan harrastaa vain toisen kustannuksella.

Mitä tulee katolisiin maihin, niin ei niissä ole ainoastaan maanviljelystä lyöty laimin, vaan on niissä myöskin työnteko pilalla. Työnteosta suoriudutaan näet niissä siten, että opitaan viisi, kuusi kuolleen kielen sanaa. Heti kun miehellä on vain takanaan tämä varasto, ei hänen enää tarvitse huolehtia toimeentulostaan. Hän saa luostarista rauhallisen elämän, joka olisi hänelle maailmassa maksanut monet hiet ja vaivat.

Eikä siinä kaikki. Dervisheillä on käsissään melkein kaikki valtion rikkaudet. He muodostavat oikean ahneiden ihmisten seuran, joka aina ottaa, eikä koskaan anna, vaan kasaa lakkaamatta tuloja pääomiaan kartuttaakseen. Suuren suuret rikkaudet vaipuvat silloin niin sanoaksemme halvautuneeseen tilaan: ei ole enää tavarain kiertokulkua, ei liike-elämää, ei ammatteja, ei teollisuutta.

Ei ole sellaista protestanttista ruhtinasta, joka ei kantaisi kansoiltaan paljon suurempia veroja kuin paavi alamaisiltaan. Kuitenkin nämä jälkimmäiset ovat köyhiä ja kurjia, samalla kun toiset elävät yltäkylläisyydessä. Liike-elämä luo yhtäällä vilkkautta kaikkialle, kun taas toisaalla munkkilaisuus levittää kuolemaa joka soppeen.

Pariisissa, 26 p. Chahban-kuuta v. 1718.

119. kirje.

Usbek kirjoittaa samalle.

Meillä ei ole nyt enää mitään sanomista Aasiasta ja Euroopasta. Siirtykäämme siis Afrikkaan. Käy kuitenkin tuskin puhuminen muusta kuin sen rannikoista, koska sisämaata ei lainkaan tunneta.

Berberian rannikkovaltiot, joissa vallitsee muhametinusko, eivät ole nykyään niin taajaan asuttuja kuin roomalaisten aikana, syistä, jotka olemme jo maininneet. Mitä tulee Guinean rannikoihin, niin on niistä varmaankin väestö hirvittävästi harventunut niiden kahdensadan vuoden kuluessa, jolloin pikkukuninkaat eli kylien päälliköt ovat myyneet alamaisiaan Euroopan ruhtinaille näiden amerikkalaisiin siirtokuntiin lähetettäviksi.

Kummallisinta on, että Amerikka, joka saa vuosittain niin paljon uusia asukkaita, on itse autio eikä hyödy lainkaan Afrikan jatkuvista tappioista. Niitä orjia, jotka siirretään outoon ilmanalaan, kuolee siellä tuhansittain. Ja kaivostyöt, joihin käytetään lakkaamatta sekä maan alkuasukkaita että muukalaisia, ne epäterveelliset huurut, jotka näistä kaivoksista nousevat, elohopea, johon täytyy alituisesti turvautua, tuhoavat heitä armottomasti.

Ei ole mitään niin mieletöntä kuin hävittää lukemattomia ihmishenkiä penkoakseen maan uumenista kultaa ja hopeaa, näitä itsessään täysin hyödyttömiä metalleja, jotka esiintyvät rikkauksina vain siksi, että ne on valittu rikkauksien merkeiksi.

Pariisissa, Chahban-kuun viimeisenä päivänä v. 1718.

120. kirje.

Usbek kirjoittaa samalle.

Jonkin kansan hedelmällisyys riippuu joskus maailman vähäpätöisimmistä seikoista. Useinkaan ei tarvita muuta kuin pieni käänne sen mielikuvitukseen, kun sen luku jo suuresti lisääntyy entisestään.

Juutalaiset, joita aina tuhotaan ja jotka aina syntyvät uudelleen, ovat korjanneet lakkaamattomat menetyksensä ja häviönsä yksinomaan sen toivon turvin, mikä heidän keskuudessaan elähyttää jokaista perhettä, että nimittäin sen helmasta syntyy kerran mahtava kuningas, josta on tuleva maailman herra.

Persian muinaisilla kuninkailla oli niin monen monia tuhansia alamaisia vain sen tietäjäpappien uskontoon kuuluvan opinkappaleen takia, että Jumalalle mieluisimmat teot, mitä ihminen saattaa tehdä, olivat lapsen siittäminen, pellon muokkaaminen ja puun istuttaminen.

Kun Kiinalla on helmassaan suunnaton asukasjoukko, johtuu se vain eräästä määrätystä ajatustavasta. Sillä kun lapset pitävät isäänsä jumalana, kun he kunnioittavat häntä sellaisena jo tässä elämässä, kun he palvovat häntä hänen kuoltuaan uhreilla, joiden avulla he luulevat hänen Tyeniin haihtuneen sielunsa saavan uuden elämän, on jokainen halukas lisäämään perhettä, joka on niin kuuliainen tässä elämässä ja niin tarpeellinen toisessa.

Toiselta puolen autioituvat muhamettilaiset maat päivä päivältä erään katsantokannan johdosta, joka, niin pyhä kuin se onkin, vaikuttaa hyvin turmiollisesti silloin kun se on juurtunut mieliin. Me pidämme itseämme matkustajina, joiden tulee ajatella vain toista isänmaata. Hyödylliset ja kestävät työt, huolehtiminen lastemme tulevaisuuden varmentamisesta, lyhyen, ohimenevän elämän tuolle puolen ulottuvat suunnitelmat tuntuvat meistä järjettömiltä. Rauhallisina nykyisyydestä, huolettomina tulevaisuudesta me emme katso maksavan vaivaa korjata julkisia rakennuksia, perata pelloksi uusia maita tai viljellä niitä, jotka kaipaavat hoitoamme. Me elämme yleisessä unteluudessa ja heitämme kaikki Kaitselmuksen haltuun.

Turhamaisuuden henki on saanut eurooppalaiset perustamaan kohtuuttoman esikoisoikeuden, joka on hyvin haitallinen suvun lisääntymiselle, koska se ohjaa isän huomion vain yhteen lapseen ja kääntää hänen silmänsä toisista, koska se pakottaa hänet vastustamaan useampien varallisuuden perustamista, tehdäkseen yhden ainoan varallisuuden varmaksi ja koska se vihdoin hävittää kansalaisten tasa-arvoisuuden, joka muodostaa koko heidän äveriäisyytensä.

Pariisissa, 4 p. Rhamazan-kuuta v. 1718.

121. kirje.

Usbek kirjoittaa samalle.

Villien asumissa maissa on tavallisesti hyvin vähän väkeä, koska he melkein kaikki vierovat työtä ja maan viljelemistä. Tämä onneton vastenmielisyys on niin voimakas, että kun he milloin kiroavat vihollistaan, toivottelevat he hänen joutuvan muokkaamaan maata, koska he uskovat vain metsästyksen ja kalastuksen olevan jaloa ja heille soveltuvaa askaretta.

Mutta kun metsästys ja kalastus tuottavat useina vuosina varsin vähän, ahdistaa nälkä heitä tuon tuostakin, ottamattakaan lukuun sitä seikkaa, ettei ole niin riista- ja kalarikasta seutua, joka voisi elättää suurta kansanpaljoutta, koska eläimet pakenevat aina liian asuttuja tienoita.

Muutoin eivät villien kyläyhteiskunnat, joissa on pari, kolme sataa asukasta, jotka ovat toisistaan eristettyjä ja joilla on yhtä vastakkaiset edut kuin kahdella valtakunnalla ikään, saata pysyä pystyssä, koska niillä ei ole suurten valtioiden apukeinoja, valtioiden, joiden kaikki osat tukevat ja avustavat toisiaan.

Villeillä on muuan toinenkin tottumus, joka on yhtä turmiollinen kuin tämä ensimmäinenkin, nimittäin naisten julma sikiönlähdettämistapa, jottei heidän raskautensa tekisi heitä heidän miestensä silmissä epämiellyttäviksi.

Täällä taas ovat voimassa hirvittävän ankarat lait tätä vallattomuutta vastaan, menevätpä ne siinä suhteessa aivan liiallisuuksiin. Jokaista neitoa, joka ei ole käynyt ilmoittamassa raskauttaan viranomaisille, rangaistaan kuolemalla, jos hänen kohtunsa hedelmä kuolee: ei kainous eikä häpeä eivätkä tapaturmatkaan riitä hänelle milloinkaan puolustukseksi.

Pariisissa, 9 p. Rhamazan-kuuta v. 1718.

122. kirje.

Usbek kirjoittaa samalle.

Siirtokuntien tavallinen vaikutus on se, että ne heikontavat maita, jotka niitä perustavat, kansoittamatta maita, joihin niitä perustetaan.

Ihmisten tulee pysyä siellä, missä he ovat. On tauteja, jotka johtuvat siitä, että vaihdetaan hyvä ilma huonoon. Toiset taas johtuvat siitä, että ylimalkaan ilmanalaa vaihdetaan.

Ilmaan imeytyy, niinkuin kasveihinkin, kunkin seudun maahiukkasia, ja se vaikuttaa meihin niin voimakkaasti, että se määrää luonnonlaatumme. Kun me siirrymme toiseen maahan, tulemme sairaiksi. Koska nesteet ovat tottuneet johonkin määrättyyn tiheyteen ja molemmat johonkin määrättyyn liikenopeuteen, eivät ne saata enää muita sietää, vaan vastustavat uusia järjestelyjä.

Milloin joku maa pysyy autiona, on se merkkinä jostakin ilmaston laadussa vallitsevasta erikoisesta viasta. Jos siis riistetään ihmiset onnellisen taivaan alta ja lähetetään heidät sellaiseen maahan, tehdään täsmälleen päinvastoin kuin tarkoitetaan.

Roomalaiset tiesivät sen kokemuksesta. He karkottivat kaikki rikollisensa Sardiniaan ja asuttivat siellä myös juutalaisia. Näiden ihmisten tuhoutuminen oli kestettävä, mutta sen teki heille hyvin helpoksi se halveksunta, jota he tunsivat näitä kurjia kohtaan.

Suuri shaahi Abbas, joka tahtoi riistää turkkilaisilta mahdollisuuden pitää suuria sotajoukkoja rajoilla, siirsi melkein kaikki armenialaiset maastaan ja lähetti heitä yli kaksikymmentätuhatta perhettä Guilanin maakuntaan, missä he hyvin pian kuolivat melkein kaikki.

Mitkään kansojensiirrot Konstantinopoliin eivät ole milloinkaan onnistuneet.

Se suunnaton määrä neekereitä, josta puhuimme, ei ole suinkaan täyttänyt Amerikkaa.

Sen jälkeen kun Hadrianus hävitti juutalaiset, on Palestiina ollut vailla asujamia.

Täytyy siis myöntää, että suuret hävitykset ovat miltei korjaamattomia, koska kansa, joka on jossakin suhteessa rappiolla, pysyy edelleenkin samassa tilassa. Ja jos se sattumalta kohentuukin, menee siihen vuosisatoja.

Mutta jos tuollaisessa voipumuksen tilassa pieninkin äsken koskettelemamme seikka sattuu vaikuttamaan, ei kansa kohennu, vaan raukeaa päivä päivältä ja käy tuhoaan kohti.

Maurien karkottaminen Espanjasta tuntuu vieläkin yhtä hyvin kuin ensimmäisenä päivänä, siten syntynyt tyhjyys kun ei suinkaan täyty, vaan laajenee päivä päivältä.

Hävitettyään Amerikan eivät espanjalaiset, jotka ovat anastaneet entisten asukkaiden sijan, ole voineet kansoittaa sitä uudelleen, vaan hävittäjät hävittävät itsensä ja kuihtuvat lakkaamatta tuhoisan kohtalon, tai niinkuin minä mieluummin sanoisin, jumalallisen oikeuden iskeminä.

Ruhtinaiden ei siis pidä ajatella laajojen maiden kansoittamista siirtokuntien avulla. En kuitenkaan väitä, etteivät ne saattaisi joskus onnistuakin. Onhan niin onnellisia ilmanaloja, että ihmissuku lisääntyy siellä aina. Siitä ovat todistuksena eräät saaret, joiden kansoittamisen ovat toimittaneet laivoista niiden rannikolle heitetyt ja siellä hyvin pian parantuneet sairaat.

Mutta milloin nämä siirtokunnat menestyvät, eivät ne suinkaan lisää emämaan mahtia, vaan jakavat sen, elleivät ne ole alueeltaan hyvin pieniä, niinkuin sellaiset, jotka lähetetään valtaamaan joitakin tukikohtia kaupalle.

Kartagolaiset olivat, niinkuin myöhemmin espanjalaiset, löytäneet Amerikan tai ainakin muutamia suuria saaria, joilla he harjoittivat suunnatonta kauppaa. Mutta kun he huomasivat asukasmääränsä vähenevän, kielsi tämä viisas tasavalta alamaisiaan harjoittamasta sitä kauppaa ja meriliikettä.

Uskallan sanoa, ettei suinkaan tule kuljettaa espanjalaisia Länsi-Intiaan, vaan päinvastoin pitäisi siirtää intiaanit ja kaikki sekarotuiset Espanjaan. Pitäisi palauttaa tälle valtakunnalle kaikki sen sinne tänne sirotellut kansat, ja jos tosiaan vain puoletkin näistä suurista siirtomaista säilyisi, tulisi Espanjasta Euroopan pelättävin suurvalta.