Part 17
Sama henki täyttää koko kansan. Sen keskuudessa nähdään vain työtä ja ahkeruutta. Missä on siis se veltostunut kansa, josta Sinä niin paljon puhut?
Jos otaksumme, Rhedi, että jossakin valtakunnassa suvaittaisiin vain maanviljelykselle ehdottoman välttämättömiä taitoja, joita on niitäkin sentään aika joukko, ja että siitä karkotettaisiin kaikki ne, jotka palvelevat vain hekumaa ja huvitusta, niin väitän minä, että sellainen valtio olisi maailman kurjin.
Vaikka asukkaat jaksaisivatkin olla vailla niin monen monia mukavuuksia, jotka ovat syntyneet heidän tarpeistaan, kuihtuisi kansa päivä päivältä ja valtio kävisi niin heikoksi, ettei olisi niin pientä valtaa, joka ei kykenisi sitä alamaisekseen pakottamaan.
Saattaisin tässä puuttua pitemmältäkin asiaan ja osoittaa Sinulle, että yksityisten tulot lakkaisivat melkein kokonaan ja siis myöskin ruhtinaan tulot. Kansalaisten kesken ei olisi enää tuskin minkäänlaisia rahasuhteita. Se hyödykkeiden kiertokulku ja se tulojen jatkuva nousu, jotka johtuvat erilaisten taitojen keskinäisestä riippuvaisuudesta, taukoaisivat ehdottomasti. Kukin hankkisi tuloja vain maastaan ja hankkisi siitäkin vain täsmälleen niin paljon kuin hän itse tarvitsisi, jottei kuolisi nälkään. Mutta kun siten saataisiin kokoon vain sadas osa valtakunnan tuloista, täytyisi asukkaiden lukumäärän suhteellisesti vähentyä, niin että heistä voisi jäädä jäljelle vain sadas osa.
Otappas tarkoin huomioosi, kuinka korkealle ammattitaidon tuottamat tulot voivat nousta. Kiinteä omaisuus tuottaa vuotuisesti haltijalleen vain kahdennenkymmenennen osan arvostaan. Mutta maalari, joka ostaa yhdellä pistolilla väriä, valmistaa taulun, josta maksetaan viisikymmentä pistolia. Samaa voidaan sanoa kultasepistä, villan ja silkin käsittelijöistä ja kaikenlaisista muistakin ammattitaitureista.
Kaikesta tästä on meidän tehtävä se johtopäätös, Rhedi, että jos ruhtinaan mieli pysyä mahtavana, täytyy hänen alamaistensa elää hyvin ja mukavasti. Hänen täytyy koettaa hankkia heille kaikenlaisia ylellisyystavaroita yhtä innokkaasti kuin elämän välttämättömimpiä tarpeita.
Pariisissa, 14 p. Chalval-kuuta v. 1717.
108. kirje.
Rica kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.
Minä olen nähnyt nuoren hallitsijan. Hänen elämänsä on hyvin kallisarvoinen hänen alamaisilleen, ja yhtä kallisarvoinen se on koko Euroopalle niiden suurten selkkausten tähden, joita hänen kuolemansa voisi aiheuttaa. Mutta kuninkaat ovat jumalain kaltaisia: heidän eläessään on heitä pidettävä kuolemattomina. Hänen kasvonpiirteensä ovat majesteetilliset, mutta samalla viehättävät. Oivallinen kasvatus näyttää avustaneen onnellista luonnonlaatua ja lupaa jo suurta ruhtinasta.
Täällä sanotaan, ettei länsimaisten kuningasten luonteesta päästä milloinkaan selville ennen kuin he ovat suoriutuneet kahdesta ankarasta kokeesta: rakastajattarestaan ja rippi-isästään. Pian saadaan nähdä niin toisen kuin toisenkin tekevän parhaansa anastaakseen tämän kuninkaan sielun valtaansa, ja siinä tarkoituksessa tullaan käymään suuria taisteluita. Sillä ruhtinaan ollessa nuori ovat nämä kaksi mahtia aina kilpailijoita, mutta kun on kysymys vanhasta kuninkaasta, sopivat ne ja toimivat yksissä. Kun ruhtinas on vielä nuori, on dervishillä sangen vaikea osa suoritettavanaan: kuninkaan voima on hänen heikkoutensa. Mutta toinen saa yhtä helposti voiton hänen heikkoudestaan kuin hänen voimastaankin.
Saapuessani Ranskaan huomasin tuon nyttemmin kuolleen kuninkaan joutuneen täydellisesti naisten hallittavaksi, ja kuitenkin tarvitsi hän siinä iässä, missä hän silloin oli, minun arvellakseni kaikista maailman hallitsijoista vähiten naisia. Kerran kuulin erään naisen sanovan: "Tuon nuoren everstin hyväksi täytyy tosiaankin jotakin tehdä. Hänen urhoollisuutensa on minulle tunnettu. Minäpä puhun hänestä ministerille." Muuan toinen taas virkkoi: "On aivan hämmästyttävää, että tämä nuori apotti on unohdettu. Hänestä pitää tulla piispa. Hän on hyvästä perheestä, ja minä voisin vastata hänen moitteettomista tavoistaan." Sinun ei tule kuitenkaan kuvitella niiden, jotka näin puhuivat, olleen ruhtinaan suosikkeja. He olivat vaihtaneet hänen kanssaan sanasen tuskin kahta kertaa eläessään, niin perin helppo kuin onkin päästä puhuttelemaan eurooppalaisia ruhtinaita. Mutta asian laita on se, että jokaisella, jolla on virka hovissa, Pariisissa tai maaseudulla, on samalla joku nainen, jonka käsien kautta kulkevat kaikki ne armonosoitukset ja joskus vääryydetkin, mitä hän voi saada aikaan. Nämä naiset ovat kaikenpuolisissa suhteissa toistensa kanssa ja muodostavat jonkinlaisen yhdistyksen, jonka lakkaamatta puuhailevat jäsenet auttavat toisiaan ja edistävät toistensa asiaa: he ovat kuin uusi valtio valtiossa. Ja ken hovissa, Pariisissa, maaseudulla oleskellessaan näkee ministerien, tuomarien, hengenmiesten toimivan ja touhuavan, niin ellei hän tunne naisia, jotka näitä hallitsevat, on kuin ihminen, joka näkee kyllä koneen käyvän, mutta ei aavistakaan sen sisäisiä pontimia.
Luuletko Sinä, Ibben, jonkun naisen viitsivän ruveta ministerin rakastajattareksi vain maatakseen hänen kanssaan? Mikä ajatus! Hän tekee sen taritakseen hänelle joka aamu viisi tai kuusi anomuskirjaa. Ja heidän luonteensa hyvyys ilmenee siinä hartaassa innossa, millä he tahtovat tehdä hyvää lukemattomille onnettomille ihmisille, jotka hankkivat heille sadantuhannen livren korot.
Persiassa valitetaan parin, kolmen naisen hallitsevan valtakuntaa. Asiat ovat paljon pahemmin Ranskassa, missä naiset yleensä hallitsevat ja missä he eivät ainoastaan anasta valtaa kokonaisuudessaan, vaan jakavat sen vielä pienin erin keskenään.
Pariisissa, Chalval-kuun viimeisenä päivänä v. 1717.
109. kirje.
Usbek kirjoittaa ------:lle.
Täällä on eräitä kirjantapaisia, joista me emme tiedä mitään Persiassa, mutta jotka näyttävät olevan täällä kovin muodissa: niitä mainitaan sanomalehdiksi. Laiskuus on sangen hyvillään niitä lukiessaan: onhan ihastuttavaa suoriutua kolmestakymmenestä niteestä neljännestunnissa.
Useimmissa kirjoissa ei tekijä ole kunnolla ennättänyt lausua tavallisia kohteliaisuuksiaankaan, kun lukijat ovat jo henkihieverissä: hän pakottaa heidät puolikuolleina tavoittelemaan kokonaiseen sanamereen hukutettua aihetta. Yksi tahtoo päästä kuolemattomaksi kaksitoistataitteisella kirjalla, toinen nelitaitteisella. Kolmas taas, jolla on kauniimmat lahjat, tähtää kaksitaitteiseen teokseen. Niinpä hänen täytyykin suhteellisesti venyttää aihettaan, minkä hän tekeekin ilman armoa ja sääliä, koska hän ei lue miksikään lukijaparan vaivoja, niin että tämä on vähällä tappaa itsensä koettaessaan saada suppeata yleiskäsitystä siitä, mitä tekijä on niin suurella työllä ja touhulla laveasti esittänyt.
En tosiaankaan ymmärrä, -- -- --, mitä ansiota voisi olla moisten aikaansaannosten sepittämisessä: minäkin voisin niitä kyhäillä, jos vain tahtoisin tehdä lopun terveydestäni ja jostakin kustantajasta.
Sanomalehtikynäilijät menettelevät siinä varsin väärin, että he puhuvat vain uusista kirjoista, ikäänkuin totuus olisi milloinkaan uusi! Minusta nähden ei ihmisellä, joka ei vielä ole lukenut kaikkia vanhoja kirjoja, ole vähintäkään syytä pitää uusia niitä parempina.
Mutta kun he pitävät sääntönään puhua vain teoksista, jotka ovat vielä aivan kuumia ahjon jäljeltä, ovat he myös säännöllisesti kovin ikävystyttäviä. He varovat visusti arvostelemasta kirjoja, joista he esittävät otteita, vaikka heillä olisi hyviä syitäkin siihen. Ja tosiaan: kuka olisi kylliksi rohkea hankkiakseen itselleen kymmenen, kaksitoista vihollista kuukausittain?
Useimmat suorasanaisen sepittäjät ovat siinä runoilijain kaltaisia, että he sietävät valittamatta kelpo selkäsaunan, mutta olematta arkoja hartioistaan ovat niin arkoja teoksistaan, etteivät voi kestää pienintäkään arvostelua. Täytyy siis tarkoin välttää iskemästä heitä niin herkkätuntoiseen paikkaan, ja sen tietävät sanomalehtikynäilijät hyvin. He menettelevät siis aivan päinvastoin. He alottavat kehumalla käsiteltyä aihetta: ensimmäinen mauttomuus. Siitä he siirtyvät ylistelemään tekijää: väkinäisiä ylistelyjä, sillä he ovat tekemisissä ihmisten kanssa, jotka ovat vielä kirjoittamisintonsa vallassa ja jotka ovat valmiita hankkimaan itselleen hyvitystä ja surmaamaan kynänpistoin uhkarohkean sanomalehtimiehen.
Pariisissa, 5 p. Zilkadeh-kuuta v. 1718.
110. kirje.
Rica kirjoittaa ------:lle.
Pariisin yliopisto on Ranskan kuninkaiden vanhin tytär, ja hyvin vanha tytär, koska sillä on ikää yli yhdeksänsataa vuotta. Niinpä se puhuukin joskus sekaisin.
Minulle on kerrottu sillä olleen joku aika sitten muutamien oppineiden miesten kanssa suuren riidan Q-kirjaimesta, jota se vaati äännettäväksi K:n tapaan. Kiista kiihtyi niin kuumaksi, että muutamilta riistettiin omaisuus. Parlamentin täytyi sovittaa sota ja antaa juhlallisella päätöksellä lupa jokaiselle Ranskan kuninkaan alamaiselle ääntää tämä kirjain aivan mielensä mukaan. Oli somaa nähdä Euroopan kahden kunnianarvoisimman virkakunnan täydellä touhulla ratkaisevan yhden ainoan aapiston kirjaimen kohtaloa!
Minusta on, rakas -- -- --, aivan kuin kutistuisivat suurintenkin miesten päät kasaan silloin kun heitä on useita koolla ja kuin olisi siellä, missä on eniten viisaita, vähiten viisautta. Suuret virkakunnat ja muut yhtymät takertuvat aina niin lujasti pikkuseikkoihin, muodollisuuksiin, turhiin tapoihin, että tärkein tulee vasta perästä päin. Olen kuullut kerrottavan, että kun muuan Aragonian kuningas oli kutsunut Aragonian ja Katalonian valtiosäädyt koolle, kuluivat ensimmäiset istunnot sen kysymyksen pohtimiseen, millä kielellä keskustelu oli suoritettava. Kiista oli ankara ja säädyt olisivat hajaantuneet jo tuhannet kerrat, ellei olisi keksitty sitä pelastuskeinoa, että kysymykset oli tehtävä kataloniaksi ja vastaukset annettava aragoniaksi.
Pariisissa, 25 p. Zilkadeh-kuuta v. 1718
111. kirje.
Rica kirjoittaa ------:lle.
Kauniin naisen osaa on paljon työläämpi näytellä kuin yleensä luullaankaan. Eipä tehdä maailmassa vakavampaa työtä kuin tehdään aamuisin hänen palvelijattarien ympäröimän pukeutumispöytänsä ääressä. Sotajoukon johtaja ei huolellisemmin sijoita oikeata siipeänsä tai varaväkeänsä kuin hän asettelee mustaa laastaritäpläänsä, jonka vaikutus voi mennä piloille, mutta jonka tehoa hän sentään toivoo tai aavistaa.
Mitä päänvaivaa, mitä tarkkaavaisuutta tarvitaankaan, jos hänen mieli lakkaamatta sovitella kahden kilpailijan ristiriitaisia etuja ja näyttää molempien silmissä puolueettomalta, samalla kun hän antautuu kummallekin ja tekeytyy kaikkien niiden valitusten välittäjäksi, joiden aiheena hän on!
Kuinka hän saakaan puuhata, jos hänen mieli järjestää huvitilaisuuksia toinen toisensa jälkeen, toimittaa niitä sarjoittain ja kausittain ja torjua kaikki onnettomuudet, jotka voisivat niitä häiritä!
Siitä huolimatta ei suurinta vaivaa tarjoa huvitteleminen, vaan huvitetulta näyttäminen. Ikävystyttäkää heitä niin paljon kuin tahdotte, he antavat sen teille anteeksi, kunhan vain ihmiset jäävät siihen uskoon, että heillä on ollut sanomattoman hauskaa.
Joku päivä sitten olin mukana illallisilla, jotka eräät naiset olivat järjestäneet maalle. Sinne mennessämme he puhelivat lakkaamatta: "Meidän täytyy kerrankin oikein hullutella ja huvitella."
Seura ei kuitenkaan ollut oikein sopusointuinen, ja niin sitten oltiin kutakuinkin totisia. "Täytyy myöntää", sanoi eräs heistä, "että meillä on oikein hauskaa. Tänään ei ole koko Pariisissa niin hilpeätä seuraa kuin meidän." Kun ikävä sai minussa yhä suuremman vallan, ravisteli muuan nainen minua ja sanoi: "No! Eikö nyt olla iloisella tuulella?"
"Ollaan kyllä", vastasin minä haukotellen. "Minä luullakseni kohta pakahdun naurusta." Ikävä sai kuitenkin aina voiton tällaisista mietiskelyistä. Mitä minuun tulee, tunsin minä siirtyväni haukotuksesta haukotukseen ja vihdoin tylsään uneen, joka teki lopun kaikista iloistani.
Pariisissa, 11 p. Maharram-kuuta v. 1718.
112. kirje.
Usbek kirjoittaa ------:lle.
Kuningasvainajan hallitusaika oli niin pitkä, että sen loppu oli saanut unohtamaan sen alun. Nykyään vaatii muoti välittämään vain hänen alaikäisyytensä aikana sattuneista tapauksista. Niinpä luetaankin yksinomaan sitä aikaa käsitteleviä muistelmia.
Tässä seuraa puhe, jonka muuan Pariisin kaupungissa toimiva sotapäällikkö silloin piti sotaneuvoston kokouksessa. Tunnustan, etten ymmärrä siitä juuri mitään.
"Hyvät herrat! Vaikka meidän joukkomme onkin lyöty takaisin mieshukkaa kärsien, luulen minä puolestani meidän olevan helppoa korjata tämä vastoinkäyminen. Minulla on hallussani kuusisäkeistöinen laulu, joka on aivan valmis päästettäväksi ilmoille ja joka, siitä olen varma, on palauttava kaikki tasapainoonsa. Minä olen valinnut muutamia erittäin heleitä ääniä, jotka hyvin voimakkaiden rintojen syvyyksistä soiden tulevat ihmeellisesti liikuttamaan kansan mieltä. Laulu on sovitettu säveleelle, joka on tähän asti tehnyt aivan erikoisen vaikutuksen.
"Ellei se riitä, julkaisemme vaskipiirroksen, joka esittää Mazarinia hirtettynä.
"Onneksemme hän ei puhu hyvin ranskaa, vaan murtaa sitä niin surkeasti, että hänen asiainsa täytyy pakostakin luisua alamäkeen. Me emme suinkaan saa olla kansalle huomauttamatta sitä naurettavaa tapaa, millä hän sitä ääntää. Keksimmehän me joku päivä sitten hänen puheestaan niin törkeän kieliopillisen virheen, että siitä pidettiin ilvettä kaikissa kadunkulmissa.
"Toivoakseni on kansa jo ennen viikon kulumista tekevä Mazarinin nimestä yleissanan osoittamaan kaikkia kuormaeläimiä ja varsinkin vetojuhtia.
"Tappiostamme lähtien on musiikkimme pitänyt häntä niin armahtamattoman ahtaalla perisynnistä, että hänen on ollut pakko karkottaa luotaan kaikki hovipoikansa, jottei olisi saanut nähdä kannattajainsa lukumäärän hupenevan puoliin.
"Rohkaiskaa siis jälleen mielenne ja olkaa varmoja siitä, että me toimitamme hänet matkaansa vuorten yli pelkillä vihellyksillämme."
Pariisissa, 4 p. Chahban-kuuta v. 1718.
113. kirje.
Rhedi kirjoittaa Usbekille Pariisiin.
Euroopassa oleskellessani olen lukenut vanhempia ja uudempia historioitsijoita ja vertaillut eri aikoja. Minusta on ollut huvittavaa nähdä noiden aikojen niin sanoakseni vaeltavan silmieni ohitse. Varsinkin olen pysähtynyt tarkastelemaan niitä suuria muutoksia, jotka ovat tehneet aikakaudet hyvin suuresti toisistaan eroaviksi ja maan perin vähän itsensä kaltaiseksi.
Sinä et ole ehkä huomannut erästä asiaa, joka saa minut joka päivä hämmästymään. Miksi maailma on nykyään niin harvaan asuttua verrattuna siihen mitä se oli ennen? Kuinka on luonto voinut kadottaa ensimmäisten aikojen äärettömän hedelmällisyyden? Olisiko se jo ehtinyt vanhuudenikäänsä ja olisiko sen kohtalona kuihtuminen?
Viivyin yli vuoden Italiassa ja näin siellä vain muinaisen Italian, ennen kuuluisan Italian jätteet. Vaikka kaikki ihmiset asuvat kaupungeissa, ovat ne aivan autioita ja asukkaista tyhjiä. On kuin ne olisivat enää olemassa vain osoittaakseen paikkaa, missä sijaitsivat nuo mahtavat kaupunkivaltiot, joista historia on niin paljon puhunut.
On henkilöitä, jotka väittävät yksistään Rooman kaupungissa olleen muinoin enemmän väkeä kuin on nykyään jossakin suuressa eurooppalaisessa valtakunnassa. On ollut sellaisia Rooman kansalaisia, joilla oli kymmenentuhatta, jopa kaksikymmentätuhatta orjaa, ottamatta lukuun niitä, jotka työskentelivät maataloissa. Ja kun Rooman kansalaisia laskettiin olleen neljä- tai viisisataatuhatta, ei voida määrätä kaikkien asukkaiden lukua mielikuvituksen nousematta kapinaan.
Sisiliassa oli muinoin mahtavia valtakuntia ja lukuisia kansoja, jotka ovat sieltä sittemmin kadonneet: tällä saarella ei ole enää muuta huomattavaa kuin sen tulivuoret.
Kreikka on niin autio, ettei siinä ole enää sadattakaan osaa entisestä asukasmäärästä.
Espanjalla, joka oli ennen aivan täynnä kansaa, on nykyään näytettävänään vain hylättyjä tienoita. Eikä Ranskakaan ole mitään siihen muinaiseen Galliaan verrattuna, josta Caesar puhuu.
Pohjoismaiden kansat ovat hyvin harventuneet, eikä ole enää puhettakaan siitä, että niiden kansojen olisi pakko, niinkuin ennen, jakautua ja lähettää maailmalle mehiläisparvien tavoin kokonaisia siirtokuntia ja heimoja uusia asuinpaikkoja etsimään.
Puolassa ja Euroopan Turkissa on tuskin enää väkeä nimeksikään.
Amerikasta ei löytäisi kahtasataa osaakaan ihmisistä, jotka ennen olivat siellä suuria valtakuntia.
Aasiankaan laita ei ole paljon parempi. Vähässä Aasiassa, jossa kukoisti ennen monta mahtavaa valtakuntaa ja uskomattoman monta suurta kaupunkia, on niitä enää vain pari kolme. Mitä tulee varsinaiseen Aasiaan, ei Turkille kuuluva osa siitä ole juuri täydempi. Ja jos meidän kuninkaidemme hallitsemaa osaa verrataan siihen kukoistavaan tilaan, missä se oli muinoin, huomataan, että siinä elää enää vain pienen pieni osa niistä asukkaista, joita siinä kuhisi lukemattomin laumoin Xerxeen ja Dareioksen aikoina.
Näiden suurten valtakuntien ympärille ryhmittyneet pikku valtiot ovat taas tosiaankin autioita. Sellaisia ovat Imirettan, tsherkessien ja Gurielin kuningaskunnat. Näiden laajojen alueiden hallitsijoilla on enää tuskin viittäkymmentätuhatta alamaista.
Egypti on joutunut samalla tavalla häviölle kuin muutkin maat.
Kun näin kuljen kautta koko maapallon, näen vain rappeutumista ja raunioitumista: on kuin se olisi hiljattain päässyt ruton ja nälänhädän kourista.
Afrikka on aina ollut niin tuntematon, ettei siitä voi puhua yhtä varmasti kuin muista maanosista. Mutta ellei oteta huomioon muuta kuin Välimeren rannat, joista on oltu selvillä kaikkina aikoina, huomataan niiden tavattomasti joutuneen takapajulle siitä mitä ne olivat roomalaisena maakuntana ollessaan. Nykyään niiden ruhtinaat ovat niin heikkoja, että heidän valtakuntansa ovat maailman mitättömimpiä.
Toimitettuani niin tarkat laskelmat kuin tällaisissa asioissa saattaa tulla kysymykseen olen havainnut, että maapallolla on nykyään tuskin kymmenettä osaa siitä väkiluvusta, joka kansoitti sen Caesarin aikana. Hämmästyttävintä on, että sen asukasmäärä harvenee päivä päivältä. Jos tätä menoa jatkuu, on se kymmenen vuosisadan kuluttua oleva vain erämaa.
Tämä on, rakas Usbek, kauhistuttavin tuhotapaus, mikä on milloinkaan maailmaa kohdannut. Mutta sitä on tuskin huomattu, koska se on tapahtunut vähitellen, monien vuosisatojen kuluessa, mikä taas puolestaan todistaa sisäistä vammaa, salaista, piilossa vaikuttavaa myrkkyä, ihmissukua vaivaavaa näivetystautia.
Venetsiassa, 10 p. Rhegeb-kuuta v. 1718.
114. kirje.
Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.
Maailma, rakas Rhedi, ei ole suinkaan muuttumaton. Eiväthän taivaatkaan sitä ole: tähtitieteilijät ovat kaikkien niiden vaihtelujen silminnäkijöitä, jotka ovat aivan luonnollisia seurauksia aineen yleisestä liikkeestä.
Maapallo noudattaa samoja liikkeen lakeja kuin kiertotähdetkin. Sisässään se saa kestää alkuvoimiensa herkeämätöntä taistelua. Meri ja manner näyttävät olevan ikuisessa sodassa keskenään. Jokainen hetki tuo mukanaan uusia suhteita.
Kun ihmiset asuvat paikassa, jossa niin moninaisia muutoksia tapahtuu, on heidänkin tilansa yhtä epävarma. Sadattuhannet syyt voivat vaikuttaa ja pieninkin niistä voi heidät tuhota ja sitäkin helpommin siis lisätä tai vähentää heidän lukuaan.
En puhu mitään niistä erikoisista tuhotapahtumista, joita historioitsijat usein mainitsevat ja jotka ovat hävittäneet kokonaisia kaupunkeja ja kuningaskuntia. Onhan niitä yleisiäkin, jotka ovat monet kerrat vieneet ihmissuvun perikadon partaalle.
Aikakirjat ovat täynnä sellaista yleismaailmallisia ruttotauteja, jotka ovat tuon tuostakin kauhistuttaneet ihmiskuntaa. Ne puhuvat eräästäkin, joka oli niin ankara, että se poltti yksinpä kasvien juuretkin ja että sen vaikutus ulottui koko silloiseen tunnettuun maailmaan, aina Kathayn valtakuntaan asti. Hiukkanen lisää mädännyksen voimaan olisi ehkä yhdessä ainoassa päivässä hävittänyt koko ihmissuvun.
Eihän ole kahta vuosisataakaan siitä, kun kaikista taudeista häpeällisin alkoi levitä Eurooppaan, Aasiaan ja Afrikkaan. Erittäin lyhyessä ajassa se teki hirvittävää jälkeä: ihmisistä olisi tullut loppu, jos se olisi jatkanut voittokulkuaan yhtä hillittömästi. Syntymästään saakka tautien rasittamina, kykenemättöminä kestämään yhteiskunnallisten velvollisuuksien taakkaa olisivat he surkeasti menehtyneet.
Mitä olisi tapahtunut, jos myrkky olisi ollut hiukan voimakkaampaa? Ja epäilemättä se olisi tullut voimakkaammaksi, ellei olisi kaikeksi onneksi keksitty niin tehoisaa lääkettä kuin on keksitty. Ehkäpä tämä tauti olisi siitoselimiä vahingoittaessaan vahingoittanut itse siitoskykyäkin.
Mutta miksi puhua tuhosta, joka olisi voinut kohdata ihmissukua? Eikö se ole sitä tosiaan kohdannutkin ja eikö vedenpaisumus vähentänyt ihmiskuntaa yhteen ainoaan perheeseen?
Saattavatko ne, jotka tuntevat luontoa ja joilla on järjellinen käsitys Jumalasta, uskoa, että aine ja luodut oliot olisivat vain kuudentuhannen vuoden vanhoja ja että Jumala olisi koko iankaikkisuuden aikana ollut tekemättä tekojansa ja käyttänyt vasta eilen luovaa voimaansa? Olisiko niin tapahtunut siksi, ettei hän voinut, vaiko siksi, ettei hän tahtonut? Mutta ellei hän voinut sitä tehdä yhteen aikaan, ei hän voinut sitä tehdä toiseenkaan. Hän ei ole siis sitä tahtonut. Mutta kun Jumalassa ei ole minkäänlaista jaksomääräisyyttä, niin jos otaksumme hänen tahtoneen jotakin yhden kerran, on hän tahtonut sitä aina ja alusta alkaen.
Ei ole siis laskettava maailman ikävuosia. Hiekkajyvästen luku meren rannalla ei ole niihin sen paremmin verrattavissa kuin silmänräpäyskään.
Kuitenkin puhuvat kaikki historioitsijat meille ensimmäisestä isästämme. He näyttävät meille ihmissuvun syntymän. Eikö ole luonnollista ajatella Aatamin pelastuneen yleisestä onnettomuudesta niinkuin Noa pelastui vedenpaisumuksesta, ja näitä suuria tapauksia sattuneen useamminkin sitten maailman luomisen?
Mutta kaikki hävitykset eivät ole äkillisiä ja väkivaltaisia. Me näemme useiden maapallon osien väsyvän tuottamaan elintarpeita ihmisten ravinnoksi. Mistä me tiedämme, vaikka maassa olisi kokonaisuudessaan yleisiä, hitaita ja huomaamattomia väsymyksen syitä?
Minusta on ollut hyvin hauskaa esittää Sinulle näitä yleisiä ajatuksia ennen kuin käyn yksityiskohtaisemmin vastaamaan seitsemäntoista tai kahdeksantoista vuosisataa sitten tapahtunutta väkiluvun vähentymistä koskettelevaan kirjeeseesi. Seuraavassa kirjeessä aion osoittaa Sinulle, että riippumatta ulkonaisista ja aineellisista syistä ovat siihen tulokseen vaikuttaneet myös siveelliset ja henkiset syyt.
Pariisissa, 8 p. Chahban-kuuta v. 1718.
115. kirje.
Usbek kirjoittaa Rhedille.
Sinä etsit syytä, miksi maapallolla on vähemmän asukkaita kuin ennen. Jos tarkkaat hyvin, huomaat kyllä, että se suuri erotus johtuu tavoissa tapahtuneesta suuresta muutoksesta.
Sitten kun kristinusko ja muhamettilaisuus ovat keskenään jakaneet roomalaisen maailman, ovat asiat käyneet aivan toisenlaisiksi. Nämä molemmat uskonnot eivät ole läheskään niin suotuisia ihmissuvun levenemiselle kuin maanpiirin valtiaiden uskonto.
Tämä viimeksi mainittu kielsi moniavioisuuden, ja siinä se oli hyvin huomattavasti muhametinuskon edellä. Se salli avioeron, mikä merkitsi toista ei suinkaan vähemmän huomattavaa etua kristinuskoon nähden.
Minusta ei mikään ole niin ristiriitaista kuin pyhän Koraanin suvaitsema monivaimoisuus ja saman kirjan niiden kaikkien tyydyttämistä koskeva määräys. "Lähestykää vaimojanne", sanoo Profeetta, "koska te olette heille yhtä tarpeellisia kuin heidän vaatteensa ja koska he ovat teille yhtä tarpeellisia kuin teidän vaatteenne." Kas siinä käsky, joka tekee totisen musulmannin elämän sangen työlääksi. Eivätköhän niin monet vaatteet käy jo rasitukseksi sille, kenellä on ensiksikin nuo lain säätämät neljä vaimoa ja sitten vain yhtä monta jalkavaimoa ja orjatartakin?
"Teidän vaimonne ovat teidän peltonne", sanoo Profeetta edelleen. "Menkää siis pelloillenne, tehkää hyvää sieluillenne ja te olette sen jonakin päivänä löytävä."