Part 16

Joskus kohoavat tukkalaitteet vähitellen korkeuksiin, kunnes jokin mullistus heittää ne äkkiä alas. On ollut aika, jolloin niiden suunnaton korkeus sijoitti naisen kasvot hänen keskipaikoilleen. Toisen kerran taas oli jaloilla sama asema, sillä korot muodostivat jalustan, joka piti niitä ilmassa. Kuka sitäkään uskoisi, että arkkitehtien on ollut usein pakko korottaa, alentaa tai leventää oviaan aina sen mukaan, millaista muutosta naisten koristukset heiltä vaativat? Heidän taiteensa säännöt ovat saaneet orjina totella näitä oikkuja. Joskus nähdään naisten kasvoilla arvaamaton määrä mustia laastaripilkkuja, mutta huomenna ne ovat kaikki kadonneet. Muinoin oli naisilla vartaloa ja hampaitakin: nykyään ei niistä ole puhettakaan. Tämän vaihtelevan kansan keskuudessa ovat tyttäret, mitä heistä sitten arvostelija sanoneekaan, aivan toisenlaisia kuin heidän äitinsä.

Tottumusten ja elämänmuotojen laita on sama kuin muotien: ranskalaiset muuttavat tapojaan aina kuninkaansa iän mukaan. Hallitsija saattaisi tehdä kansastaan vakavankin, jos hän vain sitä yrittäisi. Ruhtinas painaa mielensä leiman hoviin, hovi kaupunkiin, kaupunki maaseutuun. Yksinvaltiaan sielu on kuin muotti, joka valaa kaikki muut sielut kaltaisikseen.

Pariisissa, 8 p. Saphar-kuuta v. 1717.

101. kirje.

Rica kirjoittaa samalle.

Äskettäin puhuin Sinulle ranskalaisten tavattomasta häilyväisyydestä muotiasioissa. Kuitenkin on aivan käsittämätöntä, kuinka sitkeästi he niistä pitävät kiinni. Ne muodostavat säännön, jonka mukaan he arvostelevat kaikkea, mitä tapahtuu muiden kansojen keskuudessa. Kaikesta vetoavat he aina niihin, ja kaikki, mikä on outoa, näyttää heistä aina naurettavalta. Tunnustan Sinulle, etten osaa sovittaa tätä pukukiihkoa siihen huikentelevaisuuteen, millä he niitä muuttavat joka päivä.

Kun sanon Sinulle heidän halveksivan kaikkea, mikä on outoa ja muukalaista, puhun vain pikku seikoista. Sillä kun on kysymys tärkeistä asioista, näyttävät he epäilevän itseään niin perinpohjin, että unohtavat oman arvonsakin. He myöntävät mielellään, että toiset kansat ovat viisaampia, kunhan vain tunnustetaan, että he ovat paremmin puettuja. He suostuvat kernaasti tottelemaan kilpailevan kansan lakeja, kunhan vain ranskalaiset parturit määräävät lainsäätäjän vallalla muukalaisten irtotukkien muodon. Mikään ei heistä ole niin kaunista kuin havaita kokkiensa maun hallitsevan hamasta pohjoisesta ihan etelään ja heidän kähertäjättäriensä säädösten kulkevan voitokkaina kautta Euroopan kaikkien pukuhuoneiden.

Kunhan he vain saavat nauttia näitä jaloja etuja, mitä he huolivat siitä, että terve järki tuodaan heille muualta ja että he lainaavat naapureiltaan kaiken, mikä koskee valtiollista ja yhteiskunnallista hallintoa?

Voiko kukaan kuvitella, että Euroopan vanhinta ja mahtavinta kuningaskuntaa on jo yli kymmenen vuosisadan aikana hallittu laeilla, joita ei ole tehty sitä varten? Jos Ranska olisi ollut valloitettu maa, ei moista olisi vaikea käsittää. Mutta sehän on esiintynyt valloittajana.

Ranskalaiset ovat hylänneet vanhat lakinsa, joita heidän ensimmäiset kuninkaansa laativat yleisissä kansankokouksissa. Ja omituisinta on, että niitä roomalaisia lakeja, joita he omaksuivat omiensa sijaan, olivat osaksi säätäneet ja osaksi merkinneet muistiin heidän omien lainlaatijainsa aikana eläneet keisarit.

Ja jotta saalis olisi täydellinen ja jotta terve järki tulisi heille kokonaisuudessaan muualta, ovat he hyväksyneet noudatettaviksi myös kaikki paavien julistukset ja muodostaneet niistä uuden oikeutensa osan: uusi laji orjuutta sekin.

On kyllä totta, että viime aikoina on kirjoitettu muistiin muutamia kaupunkien ja maakuntien säädöksiä, mutta nekin on melkein kaikki otettu roomalaisesta oikeudesta.

Tämä omaksuttujen ja niin sanoaksemme kansalaistutettujen lakien paljous on niin suuri, että se rasittaa yhtä paljon oikeutta kuin oikeuden jakajiakin. Mutta nämä lukuisat lakikirjat eivät ole mitään verrattuina siihen kauhistavaan selittäjäin, tulkitsijain ja mukailijain armeijaan, jonka yksityiset jäsenet ovat yhtä heikkoja älynsä vähäisen terävyyden puolesta kuin he ovat voimakkaita äärettömän lukumääränsä puolesta.

Eikä siinä kaikki. Nämä muukalaiset lait ovat saaneet aikaan muodollisuuksia, jotka ovat ihmisjärjen häpeä. Olisi verrattain vaikeata ratkaista, onko muoto käynyt vahingollisemmaksi kotiutuessaan lakitieteeseen vaiko juurtuessaan lääketieteeseen, onko se tehnyt enemmän tuhoa lakimiehen kauhtanan alla kuin lääkärin leveän hatun varjossa ja onko se yhtäällä syössyt enemmän ihmisiä vararikkoon kuin tappanut niitä toisaalla.

Pariisissa, 12 p. Saphar-kuuta v. 1717.

102. kirje.

Usbek kirjoittaa ------:lle.

Täällä puhutaan yhä paavin perussäädöksestä. Menin joku päivä sitten taloon, missä heti kuulin erään pyylevän, punakan miehen huutavan lujalla äänellä: "Minä olen antanut paimenkirjeeni. Minä en lähde vastaamaan mihinkään, mitä te sanotte. Lukekaa vain se paimenkirje ja tulette näkemään, kuinka minä olen siinä ratkaissut kaikki teidän epäilyksenne. Olen saanut aika tavalla hikoilla niistä suoriutuakseni", jatkoi hän vieden käden otsalleen, "minä olen tarvinnut koko oppineisuuttani ja minun on täytynyt lukea monen monta latinaista kirjailijaa".

"Sen uskon kyllä", virkkoi toinen mies, joka oli siinä lähettyvillä, "sillä onpa se kaunis teos. Ja minä väitän, ettei se jesuiittakaan, joka hyvin usein käy luonanne, kykene sepittämään parempaa."

"Sepä sen, lukekaa se siis", jatkoi ensimmäinen, "ja pääsette näistä asioista neljännestunnissa paremmin selville kuin jos minä olisin puhunut niistä teille kaksi tuntia".

Näin hän väisteli keskusteluun antautumasta ja panemasta pöyhkeyttään vaaraan. Mutta kun häntä yhä ahdistettiin, oli hänen pakko lopultakin tulla esille vallitustensa suojasta ja hän alkoi lasketella jumaluusoppineiden tapaan moninaisia typeryyksiä, missä toimessa muuan dervishi auttoi häntä sangen kunnioittavasti. Kun pari miestä, jotka olivat kuunnelleet keskustelua, kielsi jonkun hänen perusväitteensä, sanoi hän ilman muuta: "Se on varmasti niin, koska me olemme sen niin päättäneet, ja me olemme erehtymättömiä päätöksissämme."

"Kuinka", lausuin minä hänelle vuorostani, "oletteko te erehtymättömiä?"

"Ettekö sitten huomaa", vastasi hän, "että Pyhä Henki valistaa meitä?"

"Se on mainiota", jatkoin minä, "sillä siitä tavasta, millä te olette puhuneet koko tämän päivän, huomaan teidän kipeästi kaipaavan valistusta."

Pariisissa, 18 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1717.

103. kirje.

Usbek kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.

Euroopan mahtavimmat valtakunnat ovat keisarin ja Ranskan, Espanjan ja Englannin kuninkaiden valtakunnat. Italia ja suuri osa Saksaa ovat jakaantuneet lukemattomiin pikku valtioihin, joiden ruhtinaat ovat suoraan sanoen yksinvaltiuden marttyyreja. Meidän mainehikkailla sulttaaneillamme on enemmän vaimoja kuin useimmilla näillä ruhtinailla alamaisia. Italian ruhtinaat, jotka eivät ole kovinkaan yksimielisiä, ovat säälittävimmässä asemassa. Heidän valtakuntansa ovat avoinna kuin karavaanimajalat, niin että heidän on pakko ottaa niihin vastaan kaikki, jotka vain suvaitsevat tulla. Näin ollen onkin heidän ollut liittyminen suurempiin ruhtinaihin, joille he omistavat pikemmin pelkonsa kuin ystävyytensä.

Enimmät Euroopan hallitukset ovat yksinvaltaisia tai sanotaan niitä ainakin siksi, sillä enpä tiedä, onko milloinkaan ollut olemassakaan todellisesti yksinvaltaisia hallituksia. Ainakin on niiden ollut mahdotonta kauan säilyä puhtaina. Yksinvaltainen hallitus on väkivaltainen hallitus, joka aina muuttuu itsevaltiudeksi tai tasavallaksi. Valtaa ei voida milloinkaan sopusuhtaisesti jakaa kansan ja ruhtinaan kesken: tasapainoa on liian vaikea säilyttää. Mahti vähenee pakostakin yhdeltä puolen, samalla kun se lisääntyy toisella puolen. Ja etu on yleensä ruhtinaan puolella, koska hänellä on hallussaan sotajoukko.

Niinpä onkin Euroopan kuninkaiden valta hyvin suuri, ja heidän voidaan sanoa pitävän sitä niin suurena kuin he vain haluavat. Mutta he eivät harjoita sitä yhtä laajassa mitassa kuin meidän sulttaanimme. Ensiksikään he eivät tahdo loukata kansojensa tapoja ja uskontoa ja toiseksi ei heidän etunsa mukaista ole sen ulottaminen liian avaralle.

Ei mikään lähennä niin ruhtinaiden asemaa heidän alamaistensa asemaan kuin se suunnaton valta, mikä heillä on näihin nähden, eikä myöskään mikään tee heistä siinä määrin onnen oikkujen ja iskujen uhreja.

Meidän sulttaanimme tapa pienimmälläkin vihjauksellaan lähettää kuolemaan kaikki, jotka eivät häntä miellytä, kumoaa kokonaan sen suhteen, jonka pitää vallita rikoksen ja rangaistuksen välillä ja joka on ikäänkuin valtioiden sielu ja vallankäytön sopusointu. Kun kristityt ruhtinaat ottavat tarkoin huomioon tämän suhteen, ovat he siinä rajattomasti meidän hallitsijoistamme edellä.

Persialainen, joka varomattomuuksissaan tai onnettomuuksissaan on saanut osakseen ruhtinaan epäsuosion, tietää varmasti kuolevansa. Pieninkin virhe tai pieninkin oikku asettaa hänet tähän ankaraan tilaan. Mutta jos hän olisi tavoitellut ylivaltiaansa henkeä, jos hän olisi aikonut luovuttaa hänen linnoituksensa vihollisille, suoriutuisi hän siitäkin henkensä menettämisellä. Hän ei siis joudu suurempaan vaaraan jälkimmäisessä kuin edellisessäkään tapauksessa.

Niinpä kun hän huomaa joutuneensa hiukankin epäsuosioon, kun hän näkee varman kuoleman edessään eikä näe mitään pahempaa, ryhtyy hän aivan luonnon pakosta toimittamaan rauhattomuuksia valtiossa ja tekemään salaliittoja hallitsijaa vastaan, koska se on hänen ainoa apukeinonsa.

Näin ei ole eurooppalaisten ylimysten laita, heiltä kun epäsuosio riistää vain hallitsijan hyväntahtoisuuden ja myötätunnon. He poistuvat hovista ja ajattelevat vain rauhallisen elämän nautintoja ja syntyperänsä tarjoomia etuja. Kun heidät otetaan hengiltä enimmäkseen vain majesteettirikoksesta, varovat he joutumasta siihen vikapäiksi, ottamalla huomioon, mitä he siinä voivat menettää ja kuinka vähän he siinä saattavat voittaa. Niinpä nähdäänkin vähän kapinoita ja vähän väkivaltaisella kuolemalla kuolleita ruhtinaita.

Elleivät ruhtinaamme tätä rajatonta valtaa harjoittaessaan ryhtyisi monenlaisiin varovaisuustoimiin henkensä turvaamiseksi, eivät he eläisi päivääkään. Ja ellei heillä olisi palkoissaan lukemattomia joukkoja, joiden avulla heidän muita alamaisiaan käy pitäminen verisessä kurissa, ei heidän valtansa kestäisi kuukauttakaan.

Siitä on vain neljä, viisi vuosisataa, kun Ranskan kuningas vastoin sen ajan tapaa ensiksi hankki itselleen henkivartijoita, ollakseen suojassa salamurhaajilta, jotka muuan pieni aasialainen ruhtinas oli lähettänyt hänen surmakseen. Siihen asti olivat kuninkaat eläneet rauhassa alamaistensa keskellä niinkuin isät lastensa keskellä.

Ranskan kuninkaat eivät suinkaan saata meidän sulttaaniemme tavoin omasta alotteestaan riistää henkeä ainoaltakaan alamaiseltaan, vaan on heillä päinvastoin aina varalla armahdus kaikille rikoksellisille. Riittää, että ihmisellä on ollut onni nähdä ruhtinaansa ylevät kasvot, kun hän jo lakkaa olemasta arvoton elämään. Nämä valtiaat ovat kuin aurinko, joka levittää kaikkialle eloa ja lämpöä.

Pariisissa, 8 p. toista Rebiab-kuuta v. 1717.

104. kirje.

Usbek kirjoittaa samalle.

Jatkaakseni viimeisen kirjeeni ajatuksenjuoksua kerron Sinulle tässä suunnilleen, mitä muuan sangen järkevä eurooppalainen minulle äskettäin sanoi:

"Huonoin menettelytapa, mihin aasialaiset ruhtinaat ovat voineet turvautua, on heille ominainen piilottautuminen. He tahtovat kai siten herättää suurempaa kunnioitusta, mutta he herättävätkin kunnioitusta kuninkuutta, vaan ei kuningasta kohtaan, ja he kiinnittävät alamaisten mielen määrättyyn valtaistuimeen, vaan ei määrättyyn henkilöön.

"Se näkymätön voima, joka hallitsee, on kansalle aina sama. Vaikka kymmenen kuningasta, jotka se tuntee vain nimeltä, olisi tappanut toinen toisensa, se ei huomaa minkäänlaista erotusta: siitä on samaa kuin jos sitä olisivat hallinneet perä perää henget.

"Jos suuren kuninkaamme Henrik IV:n inhoittava murhaaja olisi iskenyt iskunsa johonkin Intian kuninkaaseen, olisi hän kuninkaallisen sinetin ja ikäänkuin häntä varten koottujen suunnattomien aarteiden haltijana tarttunut kaikessa rauhassa valtakunnan ohjiin, ilman että ainoakaan ihminen olisi ajatellut vaatia häneltä takaisin kuningastaan, ja tämän perhettä ja lapsia.

"Ihmetellään usein, ettei itämaisten ruhtinaiden hallitustavassa melkein milloinkaan tapahdu muutoksia. Mistä muusta se johtuu kuin siitä, että se on aina hirmuvaltainen ja kauhistuttava?

"Muutoksenhan voi toimittaa vain ruhtinas tai kansa. Mutta ruhtinaat varovat visusti sitä tekemästä, koska heillä niin suuren vallan omistaessaan on kaikki, mitä heillä voikin olla. Jos he jotakin muuttaisivat, saattaisi se koitua vain heidän vahingokseen.

"Mitä alamaisiin tulee, niin jos joku heistä jotain suunnitteleekin, ei hän voi panna suunnitelmaansa valtiossa toimeen. Hänenhän täytyisi kyetä yhtäkkiä vastustamaan pelottavaa ja aina yhtenäistä valtaa, ja siihen puuttuu häneltä sekä keinoja että aikaa. Mutta hänen tarvitsee vain mennä tämän vallan lähteelle, ja silloin riittää hänelle yksi käsivarsi ja yksi silmänräpäys.

"Murhamies nousee valtaistuimelle samassa kun entinen yksinvaltias syöksähtää siitä pois, kaatuu ja heittää henkensä hänen jalkojensa juuressa.

"Tyytymätön eurooppalainen pyrkii pitämään yllä salaista yhteyttä muiden kanssa, heittäytymään vihollisten joukkoon, anastamaan jonkun linnoituksen, kiihottamaan joutavaa nurinaa alamaisten keskuudessa. Mutta tyytymätön aasialainen käy suoraan käsiksi ruhtinaaseen, säikähdyttää, iskee, kukistaa. Hän hävittää tämän ruhtinaan muistonkin, niin että hän on samassa silmänräpäyksessä orja ja herra, vallananastaja ja laillinen hallitsija.

"Onneton se kuningas, jolla on vain yksi pää! Siihen näyttää keskittyneen koko hänen valtansa vain osoittaakseen ensimmäiselle kunnianhimoiselle uskalikolle paikan, mistä se on kokonaisuudessaan löydettävissä."

Pariisissa, 17 p. toista Rebiab-kuuta v. 1717.

105. kirje.

Usbek kirjoittaa ------:lle.

Kaikki Euroopan kansat eivät ole yhtä riippuvaisia ruhtinaistaan. Niinpä ei esim. englantilaisten kärsimätön luonne jätä heidän kuninkaalleen paljoakaan aikaa valtansa vahvistamiseen. Alamaisuus ja kuuliaisuus ovat hyveitä, joista he vähiten ylpeilevät. He lausuilevat niistä sangen kummallisia asioita. Heidän nähdäkseen on olemassa vain yksi side, joka kykenee liittämään ihmiset toisiinsa, ja se side on kiitollisuus. Aviomiestä, vaimoa, isää ja poikaa sitoo toisiinsa vain rakkaus, jota he tuntevat toisiaan kohtaan, tai hyvät työt, joita he toisilleen tekevät. Ja nämä erilaiset kiitollisuuden syyt ovat kaikkien yhteiskuntien alkuna.

Mutta jos ruhtinas, edistämättä alamaistensa onnea, tahtoo päinvastoin heitä sortaa ja hävittää, lakkaa kuuliaisuuden perustus olemasta: mikään ei heitä enää sido eikä kiinnitä häneen, vaan he palaavat luonnolliseen vapauteensa. Englantilaiset väittävätkin, ettei mikään rajaton valta saata olla oikeutettu, koska sillä ei ole milloinkaan voinut olla oikeutettua alkuperää. "Sillä emmehän me voi", sanovat he, "antaa toiselle enemmän valtaa meihin nähden kuin meillä on itsellämme. Mutta nythän meillä ei ole rajatonta valtaa itseemme nähden, me kun emme saa esim. riistää itseltämme henkeä. Ei siis kenelläkään koko maan päällä myöskään ole sellaista valtaa", päättelevät he.

Majesteettirikos ei heidän nähdäkseen ole muuta kuin rikos, minkä heikompi tekee vahvempaa vastaan kieltäytymällä häntä tottelemasta, millä tavalla hän sitten hänelle tottelemattomuuttaan osoittaakin. Niinpä julistikin Englannin kansa, joka kerran huomasi olevansa vahvempi erääseen kuninkaaseensa verrattuna, että ruhtinas teki majesteettirikoksen silloin kun hän ryhtyi sotaan omia alamaisiaan vastaan. He ovatkin varsin oikeassa sanoessaan, että heidän Koraaninsa käskyä, joka määrää olemaan vallanpitäjille alamainen, ei ole kovin vaikea noudattaa, koska heidän on mahdotonta olla sitä noudattamatta, sitäkin enemmän, kun ei heitä käsketä tottelemaan hyveellisintä, vaan väkevintä.

Englantilaiset kertovat erään kuninkaansa, sitten kun hän oli voittanut ja ottanut vangiksi prinssin, joka oli nostanut kapinan ja riidellyt häneltä kruunua, käyneen moittimaan hänen uskottomuuttaan ja petollisuuttaan. "Vasta hetki sitten ratkaistiin", sanoi onneton prinssi, "kumpi meistä kahdesta on petturi".

Vallananastaja selittää kapinallisiksi kaikki, jotka eivät ole hänen tavallaan sortaneet isänmaata, ja luullen, ettei ole lakia siinä, missä hän ei näe tuomareita, pakottaa hän ihmiset kunnioittamaan taivaan säädöksinä sattuman ja onnen oikkuja.

Pariisissa, 20 p. toista Rebiab-kuuta v. 1717.

106. kirje.

Rhedi kirjoittaa Usbekille Pariisiin.

Eräässä kirjeessäsi puhuit minulle paljon Länsimaissa harjoitetuista tieteistä ja taiteista. Pitänet minua raakalaisena, mutta minä en tosiaankaan tiedä, korvaako niistä saatu hyöty ihmisille sen huonon tavan, millä he niitä joka päivä käyttävät.

Olen kuullut sanottavan, että jo yksin pommien keksiminen riisti vapauden kaikilta Euroopan kansoilta. Kun ruhtinaat eivät enää voineet uskoa linnoitusten vartioimista kansalaisille yleensä, koska nämä olisivat antautuneet ensimmäisen pommin räjähtäessä, saivat he siitä hyvän tekosyyn suurten säännöllisten sotajoukkojen luomiseen, sotajoukkojen, joiden avulla he ovat sitten sortaneet alamaisiaan.

Sinähän tiedät, ettei ruudin keksimisen jälkeen ole enää ollut valloittamattomia linnoituksia, mikä merkitsee, Usbek, ettei maan päällä ole enää turvapaikkaa vääryyttä ja väkivaltaa vastaan.

Vapisen aina ajatellessani, että joskus ehkä keksitään joku salaisuus, joka tarjoaa yhä lyhyemmän tien ihmisten tuhoamiseksi ja kokonaisten kansojen ja kansakuntien hävittämiseksi.

Sinä olet lukenut historioitsijoita. Huomaa tarkoin: melkein kaikki valtakunnat on perustettu silloin kun tieteet ja taiteet olivat vielä tuntemattomia, ja melkein kaikki ne ovat hävinneet vain siitä syystä, että niitä on liiaksi kehitetty. Muinainen Persian valtakunta tarjoaa meille siitä kotoisen esimerkin.

En ole vielä ollut pitkää aikaa Euroopassa, mutta olen jo ennättänyt kuulla järkevien ihmisten puhuvan kemian tuhotöistä. On kuin se olisi neljäs vitsaus, joka saattaa ihmisiä häviöön ja perikatoon yksitellen, mutta jatkuvasti, kun sitävastoin sota, rutto ja nälkä tuhoavat heitä joukottain, mutta vain aika ajoin.

Mitä meitä on hyödyttänyt kompassin keksiminen ja niin monien kansojen löytäminen, koska meille ovat pikemmin siirtyneet heidän tautinsa kuin heidän rikkautensa? Kulta ja hopea oli yhteisestä sopimuksesta asetettu kaikkien tavarain hinnan mitaksi ja niiden arvon takeeksi siitä syystä, että nämä metallit olivat harvinaisia ja tarpeettomia mihinkään muuhun käytäntöön. Mitä siis meitä auttoi niiden käyminen yleisemmiksi, niin että me tarvitsimme jonkun tavaran arvon korvataksemme kaksi tai kolme rahamerkkiä yhden asemesta? Sehän oli vain epämukavampaa.

Mutta toiselta puolen on tämä keksintö ollut hyvin turmiollinen löydetyille maille. Kokonaisia kansakuntia on tuhottu, ja ihmiset, jotka ovat säästyneet kuolemasta, on painettu niin ankaraan orjuuteen, että sen kuvaileminen on saanut musulmannitkin värisemään.

Onnellinen Muhammedin lasten tietämättömyys! Pyhän Profeettamme hyvin suuresti hellimä herttainen yksinkertaisuus, sinä muistutat aina mieleeni muinaisten aikojen lapsellista viattomuutta ja rauhaa, joka asui esi-isiemme sydämessä!

Venetsiassa, 2 p. Rhamazan-kuuta v. 1717.

107. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.

Joko Sinä et ajattele sitä, mitä sanot, tai Sinä toimit paremmin kuin ajattelet. Sinä olet lähtenyt isiesi maasta hankkiaksesi tietoja, ja nyt Sinä halveksit kaikkea tietoa. Kehittyäksesi saavut maahan, missä kehitetään kaunotaiteita, ja Sinä pidät niitä turmiollisina. Sanonko Sinulle, mitä ajattelen, Rhedi? Minä olen paremmin Sinun kanssasi yhtä mieltä kuin Sinä olet itsesi kanssa.

Oletko kylliksi ajatellut sitä onnetonta raakalaistilaa, mihin meidät veisi tieteiden ja taiteiden menetys? Ei ole tarvis sitä kuvitella: sen voi nähdä? Onhan maan päällä vielä kansoja, joiden keskuudessa hiukankin opetettu apina voisi tulla kunnialla toimeen. Se olisi kutakuinkin muiden asukkaiden tasalla, eikä sen älyä pidettäisi suinkaan vajavaisena eikä sen luonnetta kummallisena. Se eläisi siellä yhtä hyvin kuin joku muukin, herättäisipä huomiotakin näppärällä käytöksellään.

Sinä väität valtakuntien perustajain useimmissa tapauksissa olleen vailla tieteiden ja taiteiden tuntemusta. Enhän kielläkään, etteivät raakalaiskansat ole voineet raivoisain tulvavirtain tavoin vyöryä yli maiden ja upottaa verenhimoisiin joukkoihinsa sivistyneimmätkin valtakunnat. Mutta huomaa tarkoin: he ovat itse oppineet tieteitä ja taiteita tai ovat antaneet voitettujen kansojen niitä harjoittaa. Muutoin olisikin heidän valtansa mennyt menojaan niin kuin ukkosen jyrinä ja myrskyn kohu.

Sinä sanot pelkääväsi, että vielä joskus keksitään julmempia hävityskeinoja kuin nykyään käytännössä olevat. Ei; jos joku tuhoisa keksintö tehtäisiinkin, kiellettäisiin se piankin kansainvälisen oikeuden taholta ja kansakuntien yksimielinen sopimus hautaisi moisen suunnitelman ikiajoiksi. Ruhtinaiden etujen mukaista ei ole suinkaan valloitusten tekeminen sellaisin keinoin: heidänhän tarkoituksenaan on hankkia alamaisia eikä maita.

Sinä valitat ruudin ja pommien keksimistä. Sinusta on tavatonta, ettei enää ole valloittamattomia linnoituksia. Toisin sanoen: Sinusta on tavatonta, että sodat loppuvat nykyään pikemmin kuin ennen.

Olet varmaankin historiaa lukiessasi huomannut, että ruudin keksimisen jälkeen taistelut eivät ole enää olleet läheskään niin verisiä kuin ennen, koska nykyään ei enää juuri milloinkaan jouduta käsikähmään.

Ja vaikkapa olisi ollutkin muutamia erikoisia tapauksia, joissa joku tieto tai taito olisi osoittautunut turmiolliseksi, niin onko se siitä syystä hylättävä? Oletko sitä mieltä, Rhedi, että uskonto, jonka pyhä Profeettamme on tuonut taivaasta, on turmiollinen, koska se on jonakin päivänä saattava petolliset kristityt häpeään?

Sinun luulosi mukaan taiteet veltostuttavat kansoja ja ovat siten valtakuntien kukistumisen syynä. Sinä puhut muinaisen Persian valtakunnan tuhoutumisesta, joka oli muka sen asukkaiden tarmottomuuden ansio. Mutta tämä esimerkki ei ole lähimainkaan ratkaiseva, koska kreikkalaiset, jotka heidät lannistivat, harjoittivat taiteita verrattomasti innokkaammin kuin he.

Kun väitetään taiteiden veltostuttavan ihmisiä, ei ainakaan puhuttane niiden varsinaisista harjoittajista, koska he eivät ole milloinkaan joutilaina, ja tiettyähän on, että joutilaisuus vaikuttaa kaikista paheista veltostuttavimmin mieleen.

Kysymys saattaa siis olla vain niistä, jotka taiteista nauttivat. Mutta kun jokaisessa hyvin järjestetyssä maassa täytyy niiden, jotka nauttivat jonkun taiteen tarjoomista eduista, harjoittaa jotakin toista, elleivät mieli vaipua häpeälliseen köyhyyteen, seuraa siitä, että joutilaisuus ja velttous eivät välttämättä liity taiteisiin.

Pariisi on ehkä maailman aistillisin kaupunki, ja siellä saavuttanevat nautinnot korkeimman hienostuksensa. Mutta se on ehkä myös kaupunki, missä eletään kovinta elämää. Jotta joku ihminen voisi elää mukavasti, täytyy sadan muun tehdä työtä hellittämättä. Jos joku nainen on saanut päähänsä, että hänen on siinä ja siinä juhlassa esiinnyttävä sellaisissa ja sellaisissa koruissa, täytyy siitä hetkestä viidenkymmenen käsityöläisen ahertaa nukkumatta ja saamatta aikaa juomiseen tai syömiseen: hän käskee ja häntä totellaan kerkeämmin kuin meidän hallitsijaamme, koska aineellinen etu on maailman mahtavin hallitsija.

Tämä työnteon kiihko, tämä rikastumisen intohimo, käy säädystä säätyyn, käsityöläisistä ylimyksiin asti. Kukaan ei tahdo olla köyhempi kuin henkilö, jonka hän juuri näki välittömästi alapuolellaan. Pariisissa saatat nähdä miehen, jolla on elämisen keinoa aina tuomiopäivään asti, tekevän lakkaamatta työtä ja olevan vaarassa lyhentää ikäänsä kootessaan, niinkuin hän sanoo, millä elää.