Part 15

Näin ovat ranskalaiset sangen pulmallisessa asemassa. Sillä nuo samaiset kunnian lait pakottavat kunniallisen miehen kostamaan, jos häntä on loukattu. Mutta toiselta puolen kurittaa oikeus häntä mitä julmimmilla rangaistuksilla, jos hän kostaa. Jos hän seuraa kunnian lakeja, saa hän surmansa mestauslavalla. Jos hän seuraa oikeuden lakeja, karkotetaan hänet iäksi ihmisten seurasta. Näin ollen on vain kaksi pelottavaa vaihtoehtoa valittavana: kuolla tai joutua arvottomaksi elämään.

Pariisissa, 18 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1715.

92. kirje.

Usbek kirjoittaa Rustanille Ispahaniin.

Tänne on ilmestynyt muuan Persian lähettilääksi laittautunut ihminen, joka tekee julkeata pilaa maailman kahdesta suurimmasta kuninkaasta. Hän tuo ranskalaisten hallitsijalle lahjoja, joita ei meidän hallitsijamme saattaisi antaa edes Imiretian tai Georgian kuninkaalle, ja näin on hän alhaisella ahneudellaan häväissyt kahden valtakunnan majesteettia.

Hän on joutunut naurettavaksi kansan keskuudessa, joka pyrkii olemaan Euroopan sivistynein, ja hän on saanut Lännen sanomaan, että kuningasten kuningas hallitsee vain raakalaisia.

Hän on saanut osakseen kunnianosoituksia, jotka hän näytti itse tahtoneen kieltää itseltään. Ja ikäänkuin olisi Ranskan hovi pitänyt enemmän murhetta Persian suuruudesta kuin hän, on se esittänyt hänet arvokkaalla tavalla kansalle, joka häntä halveksii.

Älä kuitenkaan kerro tästä mitään Ispahanissa: säästä kurjan olennon päätä. Enhän toivo ministeriemme rankaisevan häntä heidän omasta typeryydestään ja siitä arvottomasta vaalista, minkä he itse ovat tehneet.

Pariisissa, toisen Gemmadi-kuun viimeisenä päivänä v. 1715.

93. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.

Hallitsijaa, joka oli kauan vallassa, ei ole enää. Hän sai eläessään ihmiset puhumaan; kaikki vaikenivat hänen kuollessaan. Esiintyessään lujana ja rohkeana tänä viimeisenä hetkenään hän näytti väistyvän vain kohtalon tieltä. Samoin kuoli suuri shaahi Abbas, täytettyään maanpiirin nimellään.

Älä luule tämän suuren tapauksen antaneen täällä aihetta vain siveellisiin mietiskelyihin. Jokainen on ajatellut omia asioitaan ja jokainen on pyrkinyt saamaan etua tästä muutoksesta. Kun kuningas, hallitsijavainajan pojanpojanpoika, on vain viisivuotias, on hänen ruhtinaallinen setänsä julistettu valtakunnan sijaishallitsijaksi.

Kuningasvainaja on tehnyt testamentin, joka rajoitti sijaishallitsijan valtaa. Tämä ovela ruhtinas meni kuitenkin parlamenttiin, esitteli siellä kaikki syntyperänsä oikeudet ja sai kuin saikin kumotuksi entisen hallitsijan määräykset, hallitsijan, joka oli tahtonut elää itseään kauemmin ja pyrkiä hallitsemaan vielä kuolemansakin jälkeen.

Parlamentit muistuttavat raunioita, joita poljetaan jaloin, mutta jotka sentään aina johtavat mieleen jonkun kansojen vanhan uskonnon aikana kuuluisan temppelin. Niiden asiana on enää tuskin muu kuin oikeuden jakaminen ja niiden valta on yhäti kuihtumassa, ellei joku aavistamaton tapahtumain yhdyntä puhalla siihen uutta eloa ja voimaa. Nämä suuret virkakunnat ovat seuranneet inhimillisten asiain yleistä kohtaloa: ne ovat väistäneet aikaa, joka hävittää kaikki, tapojen turmeltumista, joka heikontaa kaikki, ja korkeinta valtaa, joka masentaa kaikki.

Mutta sijaishallitsija, joka tahtoi saavuttaa kansan suosion, näytti aluksi kunnioittavan tätä yleisen vapauden vertauskuvaa. Ja ikäänkuin hän olisi aikonut kohottaa maasta temppelin ja epäjumalan, tahtoi hän niitä pidettävän yksinvallan tukena ja kaiken laillisen mahdin perustuksena.

Pariisissa, 4 p. Rhegeb-kuuta v. 1715.

94. kirje.

Usbek kirjoittaa veljelleen, Kasbinin luostarin munkille.

Minä nöyrryn edessäsi, pyhä munkki, ja minä vaivun kasvoilleni maahan. Minä tarkkaan Sinun jalkojesi jälkiä kuin omaa silmäterääni. Sinun pyhyytesi on niin suuri, että näyttää kuin Sinulla olisi pyhän Profeettamme sydän. Sinun tapojesi ankaruus hämmästyttää taivastakin. Enkelit ovat katselleet Sinua kunnian kukkulalta ja sanoneet: "Miksi hän viipyy vielä maan päällä, koska hänen henkensä asuu meidän seurassamme ja liihottelee pilvien kannattaman valtaistuimen ympärillä?"

Ja miksi en kunnioittaisikaan Sinua minä, joka olen kuullut kirjanoppineittemme sanovan, että dervisheissä, uskottomissakin, on aina jotakin pyhää, minkä takia totisten uskovaisten on annettava heille arvoa, ja että Jumala on valinnut kaikista maan ääristä tavallista puhtaampia sieluja, jotka hän on erottanut jumalattomasta maailmasta, jotta heidän lihankidutuksensa ja palavat rukouksensa hillitsisivät hänen vihaansa, silloin kun se on valmiina iskemään niin moniin tottelemattomiin kansoihin?

Kristityt kertovat ihmeitä ensimmäisistä munkeistaan, joita pakeni tuhansittain Thebaiksen kauhistaviin erämaihin ja joiden päämiehiä olivat Paulus, Antonius ja Pakomius. Jos se, mitä he näistä puhuvat, on totta, on heidän elämänsä ollut yhtä täynnä ihmeitä kuin meidän pyhimpien immaumiemme elämä. He viettivät joskus kymmenenkin vuotta näkemättä ainoatakaan ihmistä. Mutta he asuivat yöt ja päivät pahojen henkien seurassa: lakkaamatta kiusasivat heitä nämä ilkeät olennot, ja he tapasivat niitä vuoteessaan, he tapasivat niitä pöydältään, saamatta niiltä milloinkaan suojaa. Jos tämä kaikki on totta, kunnianarvoisa munkki, täytyy tunnustaa, ettei kukaan ole vielä milloinkaan elänyt huonommassa seurassa.

Järkevät kristityt pitävät kuitenkin kaikkia näitä juttuja hyvin luonnollisina vertauskuvallisina tarinoina, joiden tarkoituksena on osoittaa meille ihmisen onneton tila. Turhaan etsimme erämaasta rauhaa ja lepoa: kiusaukset seuraavat meitä aina. Pahojen henkien kuvaamat intohimomme eivät meistä luovu silloinkaan: nämä sydämen hirviöt, nämä hengen harhatuotteet, nämä erehdyksen ja valheen tyhjät varjot näyttäytyvät meille yhäti meitä vietelläkseen ja ahdistavat meitä jopa paastoamisen ja kiduttamisen keskelläkin, siis juuri voimamme hetkinä.

Mitä minuun tulee, kunnianarvoisa munkki, niin tiedän minä Jumalan lähettilään kahlehtineen Saatanan ja syösseen hänet syvyyksiin: hän on puhdistanut maan, joka oli ennen täynnä Saatanan valtaa, ja tehnyt siitä soveliaan asuinsijan enkeleille ja profeetoille.

Pariisissa, 9 p. Chahban-kuuta v. 1715.

95. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.

En ole vielä milloinkaan kuullut puhuttavan valtio-oikeudesta ilman ettei olisi aluksi huolellisesti tutkittu yhteiskuntien syntyä, mikä minusta tuntuu naurettavalta. Elleivät ihmiset muodostaisi yhteiskuntia, jos he pakoilisivat ja karttaisivat toisiaan, silloin täytyisi kysyä moisen ilmiön syytä ja tutkia, miksi he pysyttelevät erossa. Mutta nythän he syntyvät kaikki toinen toiseensa sidottuina: poika syntyy isänsä läheisyydessä ja pysyttelee siinä. Näin on yhteiskunta saanut alkunsa ja siinä on yhteiskunnan syntymisen syy.

Valtio-oikeutta tunnetaan paremmin Euroopassa kuin Aasiassa. Kuitenkin voidaan sanoa, että ruhtinaiden intohimot, kansojen kärsivällisyys, kirjailijain imartelu ovat turmelleet kaikki sen perusaatteet.

Sellaisena kuin sitä nykyään harjoitetaan on tämä oikeus tiede, joka opettaa ruhtinaille, mihin asti he saavat loukata oikeutta panematta etujaan vaaraan. Mihin yritykseen onkaan ryhdytty, Rhedi, kun on heidän omantuntonsa paaduttamiseksi muodostettu vääryydestä järjestelmä, laadittu sen säännöt, julistettu sen periaatteet ja tehty niistä johtopäätökset!

Ylevien sulttaaniemme rajaton valta, jolla on ohjeena vain oma itsensä, ei synnytä pahempia hirviöitä kuin tämä kurja taito, joka tahtoo taivuttaa oikeutta, niin taipumaton kuin se onkin.

On kuin olisi, Rhedi, kaksi aivan erilaista oikeutta olemassa: toinen, joka säännöstelee yksityishenkilöiden asioita ja joka vallitsee yksityisoikeudessa, ja toinen, joka säännöstelee kansojen kesken syntyviä ristiriitaisuuksia ja joka pitää ankaraa komentoa valtio-oikeudessa, ikäänkuin ei valtio-oikeus olisi itsekin yksityisoikeutta, ei tosin jonkin erityisen maan, vaan koko maailman yksityisoikeutta.

Selitän Sinulle lähemmin toisessa kirjeessä ajatukseni tästä asiasta.

Pariisissa, 1 p. Zilhageh-kuuta v. 1716.

96. kirje.

Usbek kirjoittaa samalle.

Tuomarien tulee jakaa oikeutta eri kansalaisten keskeisissä asioissa: kunkin kansan tulee itse jakaa oikeutta sen ja jonkun muun kansan välisissä asioissa. Eikä tässä toisessa oikeuden jaossa voida käyttää muita perusohjeita kuin ensimmäisessäkään.

Kansojen kesken tarvitaan harvoin kolmatta tuomariksi, koska kiistanaiheet ovat melkein aina selviä ja helppoja ratkaista. Kahden kansakunnan edut käyvät tavallisesti niin erilleen, että tarvitsee vain rakastaa oikeutta löytääkseen sen; tuskinpa kukaan ryhtynee syyttämään itseään omassa asiassaan.

Niin ei ole laita niiden riitojen, joita sattuu yksityisten kesken. Koska he elävät yhteiskunnassa, haarautuvat ja sekaantuvat heidän etunsa niin monella tavalla, niitä on niin monenlaisia, että kolmannen täytyy pakostakin selvitellä mitä asianosaisten ahneus pyrkii hämmentämään.

On olemassa vain kaksi oikeutetun sodan lajia: sota, jota käydään hyökkäävän vihollisen torjumiseksi, ja sota, jota käydään ahdistetun liittolaisen auttamiseksi.

Ruhtinailla ei pitäisi olla lainkaan oikeutta käydä sotaa yksityisten riitojensa takia, ellei rikkomus olisi niin vakava, että se ansaitsisi siihen vikapääksi joutuneen ruhtinaan tai kansan kuoleman. Niin ei ruhtinas saa alottaa sotaa vain siksi, että häneltä on kielletty jokin kunnianosoitus, joka hänelle kuuluu, tai että on kohdeltu sopimattomasti hänen lähettiläitään tai että on tehty jotakin samantapaista, yhtä vähän kuin joku yksityinen saa tappaa henkilön, joka kieltäytyy väistymästä hänen tieltään. Tämä siitä syystä, että kun sodanjulistuksen pitää olla oikeudenmukainen teko, missä rangaistus on aina sovitettava rikkomuksen suuruutta vastaavaksi, täytyy ottaa selko, ansaitseeko se, jolle sota julistetaan, tosiaankin kuoleman, sillä jos ken ryhtyy sotimaan jotakuta vastaan, tahtoo hän rangaista tätä kuolemalla.

Valtio-oikeuden alalla sota on ankarin oikeusteko, koska sen seurauksena voi olla ja koska sen päämääränä on kokonaisen yhteiskunnan hävittäminen.

Koston tavoittelu tulee vasta toisella sijalla. Eiväthän tuomioistuimetkaan ole voineet olla noudattamatta lakia, joka käskee mittaamaan rangaistusta rikoksella.

Kolmas oikeusteko tapahtuu silloin kun ruhtinaalta riistetään edut, joita hän voi hankkia meidän kustannuksellamme, yhäti sillä ehdolla, että rangaistus on loukkauksen mukainen.

Neljäntenä oikeustekona, jonka tulee olla yleisin, on kieltäytyminen sellaisen kansan liitosta, jonka menettelyä on syytä valittaa. Tämä rangaistus vastaa tuomioistuinten julistamaa karkotusta, joka erottaa syylliset yhteiskunnasta. Samoin on ruhtinas, jonka kanssa me emme suostu tekemään liittoa, erotettu meidän yhteydestämme, eikä hän siis enää ole meidän yhdyskuntamme jäsen.

Ruhtinasta ei voida pahemmin häväistä kuin kieltäytymällä hänen liittokumppanuudestaan, eikä taas osoittaa hänelle suurempaa kunniaa kuin suostumalla siihen. Ihmisten kesken mikään ei niin heitä mairittele eikä mikään myös ole heille niin suureksi hyödyksi kuin se, että he näkevät muiden aina pitävän huolta heidän menestyksestään.

Mutta jotta liitto meitä tosiaankin sitoo, täytyy sen olla oikeudenmukainen. Niinpä ei liitto, jonka on tehnyt kaksi kansaa sortaakseen kolmatta, ole suinkaan hyväksyttävä, ja sen voikin syyhyn joutumatta rikkoa.

Eikä ole myöskään ruhtinaan kunnian ja arvon mukaista käydä tyrannin liittoon. Erään Egyptin hallitsijan sanotaan huomauttaneen Samoksen kuninkaalle tämän julmuudesta ja hirmuvaltaisuudesta ja kehottaneen tätä parantamaan käytöstään: kun tämä ei sitä tehnyt, toimitti egyptiläinen Samokseen sanan, että hän luopui hänen ystävyydestään ja liitostaan.

Valloitus ei luo itsessään minkäänlaista oikeutta. Jos kansa on jäänyt elämään, on valloitus rauhan ja vääryyden korjaamisen panttina. Ja jos kansa on hävitetty tai hajoitettu, on se hirmuvallan muistomerkkinä.

Rauhansopimukset ovat ihmisten kesken niin pyhiä, että ne näyttävät olevan oikeuksiaan vaativan luonnon ääniä. Ne ovat kaikki oikeudenmukaisia silloin kun niiden ehdot ovat sellaisia, että molemmat kansat saattavat säilyä. Muutoin voi se noista kahdesta yhteiskunnasta, jonka on tuhouduttava, koska siltä on rauhanteossa riistetty sen luonnollinen suoja, tavoitella sitä sodalla.

Sillä luonto, joka on järjestänyt ihmisten keskuuteen erilaiset voiman ja heikkouden asteet, on myöskin nostanut heikkouden usein voiman verroille epätoivon avulla.

Pariisissa, 4 p. Zilhageh-kuuta v. 1716.

97. kirje.

Ylieunukki kirjoittaa Usbekille Pariisiin.

Tänne on saapunut useita keltaihoisia naisia Visapurin valtakunnasta: minä ostin niistä yhden veljellesi, Mazenderan käskynhaltijalle, koska hän oli lähettänyt minulle kuukausi sitten korkean käskynsä ja sata tomaania.

Minä tunnen naiset, sitäkin paremmin, kun he eivät pääse minua yllättämään ja kun silmieni toimintaa eivät häiritse sydämeni liikkeet.

En ole milloinkaan nähnyt niin kummallista ja niin täydellistä kauneutta: hänen loistavat silmänsä antavat eloa hänen kasvoilleen ja kohottavat värin hehkua, joka saattaisi varjoon kaikki tsherkessiläiset sulot.

Erään ispahanilaisen liikemiehen ylieunukki osteli häntä kanssani kilvan. Mutta neito piiloutui halveksien hänen katseiltaan ja näytti etsivän minun katseitani, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa minulle, ettei halpa kauppias ollut hänen arvoisensa, vaan että hänet oli kohtalo määrännyt korkeasukuisemmalle puolisolle.

Tunnustan Sinulle: minä tunnen sisässäni salaista iloa kun vain ajattelen tämän kaunottaren viehkeyttä. On kuin näkisin hänen astuvan veljesi vaimolaan, ja minusta on hauskaa jo ennakolta todeta kaikkien hänen vaimojensa hämmästys, toisten valtava tuska, toisten mykkä, mutta vielä tuskallisempi masentumus, niiden pahansuopa tyytyväisyys, jotka eivät enää toivo mitään, ja niiden kiihottunut kunnianhimo, jotka vielä jotakin toivovat.

Näin minä toimitan valtakunnan toisesta päästä asti eräässä vaimolassa täydellisen muutoksen. Kuinka monet intohimot saankaan liekehtimään ja kuinka paljon pelkoa ja vaivaa valmistankaan!

Mutta niin hämmentynyt kuin tämän vaimolan sisäinen maailma onkin, pysyy ulkopuoli yhtä rauhallisena. Suuret mullistukset kätketään sydämen syvyyksiin, murheet niellään ja ilo hillitään. Kuuliaisuus on oleva yhtä täsmällistä ja säännöt yhtä taipumattomia. Lempeys, jonka on pakko olla aina näkysällä, on putkahtava ilmoille itsensä epätoivon uumenista.

Me olemme panneet merkille, että mitä enemmän meillä on naisia vartioitavanamme, sitä vähemmän he antavat meille puuhaa. Suurempi miellyttämisen pakko, pienempi liittoutumisen mahdollisuus, useampia alistumisen esikuvia, kaikki tämä kahlitsee heitä yhä voimakkaammin. He pitävät lakkaamatta silmällä toistensa tekoja ja askeleita: on kuin he olisivat tehneet meidän kanssamme sopimuksen joutuakseen omasta toimestaan yhä suurempaan riippuvaisuuteen. He suorittavat meidän tehtävämme melkein puoliksi ja avaavat silmämme silloin kun satumme ne sulkemaan. Mitä sanonkaan? He kiihottavat lakkaamatta isäntää kilpailijattariaan vastaan, aavistamatta kuinka lähellä he ovat niitä, joita rangaistus kohtaa.

Mutta kaikki tämä, mahtava herra, kaikki tämä ei ole mitään ilman isännän läsnäoloa. Mitä voimme tehdä sen vallan tyhjällä varjolla, jota ei meille milloinkaan suoda kokonaisuudessaan? Me edustamme vain heikosti Sinun toista puoltasi ja me voimme näyttää heille vain inhottua ankaruutta. Mutta Sinä, Sinä lievennät pelkoa toivolla, sillä Sinun valtasi on ehdottomampi silloin kun Sinä hyväilet, kuin silloin kun Sinä uhkaat.

Palaja siis, mahtava herra, palaja tähän palatsiin ja levitä kaikkialle valtasi merkkejä. Tule viihdyttämään epätoivoisia intohimoja, tule poistamaan kaikki lankeemuksen tekosyyt, tule rauhoittamaan nurkuvaa lempeä ja tekemään velvollisuuskin miellyttäväksi, tule vihdoinkin huojentamaan uskollisten eunukkiesi taakkaa, joka käy päivä päivältä raskaammaksi.

Ispahanilaisessa vaimolassa, 8 p. Zilhageh-kuuta v. 1716.

98. kirje.

Usbek kirjoittaa Hasseinille, Jaronin vuoren dervishille.

Oi sinä viisas dervishi, jonka ihmeellinen henki loistaa suuresta tietämisestä, kuule, mitä Sinulle sanon.

Täällä on filosofeja, jotka totta puhuen eivät ole saavuttaneet itämaalaisen viisauden huippua. Heidän hurmauksensa ei ole nostanut heitä valon valtaistuimelle saakka. He eivät ole kuulleet niitä kielin kertomattomia sanoja, jotka kaikuvat enkelien lauluissa, eivätkä tunteneet jumalallisen raivon kauhistuttavia purkauksia. Omaan huomaansa jätettyinä, pyhistä ihmeistä osattomina seuraavat he hiljaisuudessa inhimillisen järjen polkuja.

Etpä osaisi uskoa, mihin asti tämä opas on heidät vienyt. He ovat järjestäneet kaaoksen ja selittäneet yksinkertaisen liike- ja tasapaino-opin avulla jumalallisen rakennuksen suunnitelman. Luonnon tekijä pani aineen liikkumaan: enempää ei tarvittu sen hämmästyttävän ilmiörunsauden synnyttämiseksi, minkä nyt näemme maailmankaikkeudessa.

Kun tavalliset lainsäätäjät tarjoovat meille lakeja inhimillisten yhteiskuntien säännöstelemiseksi, lakeja, jotka ovat yhtä muuttuvaisia kuin niiden laatijain ja niitä noudattavain kansain mieli, puhuvat nämä meille vain yleisistä, järkähtämättömistä, ikuisista laeista, joita noudatetaan poikkeuksetta loppumattoman uskollisesti, säännöllisesti ja nopeasti avaruuksien äärettömyydessä.

Ja millaisiksi luulet, jumalainen mies, näitä lakeja? Kuvittelet ehkä, että astuessasi Iankaikkisen neuvospöydän ääreen hänen salaisuuksiensa ylevyys lyö Sinut hämmästyksellä: Sinä kieltäydyt jo ennakolta ymmärtämästä ja valmistut vain ihmettelemään.

Mutta piankin tulet toisiin ajatuksiin. Ne eivät tosiaankaan huikaise silmiäsi väärän arvokkuuden loistolla. Niiden yksinkertaisuus on vaikuttanut, ettei niitä ole pitkään aikaan huomattu, ja vasta ankaran mietiskelyn jälkeen on oivallettu koko niiden hedelmällisyys ja laajakantoisuus.

Ensimmäinen laki lausuu, että jokainen kappale pyrkii piirtämään suoran viivan, ellei se tapaa mitään estettä, joka kääntää sitä toisaalle. Ja toinen laki, joka on vain ensimmäisen seuraus, opettaa, että jokainen kappale, joka kiertää jonkin pisteen ympäri, pyrkii siitä loittonemaan, koska sen piirtämä rata lähenee sitä enemmän suoraa viivaa, mitä kauempana se siitä on.

Kas siinä on, ylevä dervishi, luonnon avain. Kas siinä ovat ovat ne hedelmälliset perusaatteet, joista tehdään johtopäätöksiä silmän kantamattomiin, niinkuin tulen Sinulle eri kirjeessä osoittamaan.

Viiden tai kuuden totuuden tajuaminen on täyttänyt heidän filosofiansa ihmeillä ja saanut heidät toimittamaan enemmän kuulumattomia kummia ja oudostuttavia tekoja kuin kaikki se, mitä meille kerrotaan pyhistä profeetoistamme.

Sillä minä olen vakuuttunut siitä, ettei ainoakaan kirjanoppineemme olisi ollut joutumatta pulaan, jos häntä olisi kehotettu vaa'alla punnitsemaan kaikki maata ympäröiviä ilma tai mittaamaan kaikki sen pinnalle vuosittain putoava vesi. Varmaankin olisi hän myös miettinyt neljä kertaa päänsä ympäri ennen kuin olisi sanonut, kuinka monta peninkulmaa ääni kulkee tunnissa, kuinka pitkän ajan valonsäde tarvitsee tullakseen auringosta maahan, kuinka monta syltä on täältä Saturnukseen, kuinka kaarevaksi on laivan kylki laitettava, jotta siitä tulisi niin hyvä purjehtija kuin mahdollista.

Jos joku jumalallinen mies olisi koristanut näiden filosofien teokset korkeilla ja ylevillä sanoilla, jos hän olisi sovittanut niihin rohkeita kuvia ja salaperäisiä vertauksia, olisi hän ehkä luonut niin kauniin kirjan, että sen olisi voittanut vain pyhä Koraani.

Jos minun kuitenkin tulee sanoa Sinulle, mitä ajattelen, niin en minä oikein osaa pitää kuvatyylistä. Koraanissamme on melkoinen joukko lapsellisia kohtia, jotka tuntuvat minusta aina lapsellisilta, vaikkakin niitä kohottaa ilmaisutavan voima ja eloisuus. Ensi aluksi luulisi pyhässä innostuksessa sepitettyjen kirjojen olevan ihmisten kielellä tulkittuja jumalallisia aatteita, mutta meidän pyhissä kirjoissamme tapaakin päinvastoin jumalan kielen ja ihmisten aatteet, ikäänkuin Jumala olisi ihmeellisestä oikusta sanellut lauseet ja ihminen antanut ajatukset.

Arvelet ehkä minun puhuvan liian vapaasti sellaisesta, mikä on pyhintä keskuudessamme, ja luulet kai sitä tässä maassa vallitsevan itsenäisyyden hedelmäksi. Ei. Järki ei ole, taivaan kiitos, turmellut sydäntä. Niin kauan kuin elän on Ali oleva profeettani.

Pariisissa, 15 p. Chahban-kuuta v. 1716.

99. kirje.

Usbek kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.

Eipä ole maailmassa valtakuntaa, jossa onni olisi niin häilyvä kuin täällä. Joka kymmenes vuosi sattuu mullistuksia, jotka syöksevät rikkaan kurjuuteen ja nostavat köyhän nopein siivin rikkauden huipulle. Yksi hämmästelee köyhyyttään, toinen yltäkylläisyyttään. Tuokiossa rikastunut ihmettelee Kaitselmuksen viisautta ja tuokiossa köyhtynyt kohtalon sokeata sallimusta.

Verojen kokoojat uivat aarteissa: heidän keskuudessaan on vähän Tantaloksia. He alkavat kuitenkin tämän ammattinsa äärimmäisessä kurjuudessa. Heitä halveksitaan kuin lokaa niin kauan kuin he ovat köyhiä, mutta kun heistä on tullut rikkaita, annetaan heille paljon arvoa. Niinpä he eivät jätäkään tekemättä mitään tätä arvoa hankkiakseen.

Nykyään heidän asemansa on kuitenkin kauhistuttava. Hiljattain on perustettu muuan kamari, jota nimitetään oikeuskamariksi, koska sen tarkoituksena on riistää heiltä koko heidän omaisuutensa. He eivät voi kuljettaa pois eivätkä salata tavaroitaan, sillä heidät pakotetaan kuolemanrangaistuksen uhalla ilmoittamaan ne täsmälleen. Näin pannaan heidät kulkemaan hyvin ahtaasta solasta, nimittäin heidän henkensä ja rahojensa välistä. Onnettomuuden kukkuraksi kunnioittaa muuan sukkelasta suustaan tunnettu ministeri heitä pilapuheillaan ja lörpöttelee kaikista neuvoskunnan päätöksistä. Eipä tavata joka päivä ministerejä, jotka tahtovat naurattaa ihmisiä. Ja tälle on oltava kiitollisia siitä, että hän on sellaista yrittänyt.

Palvelijaluokka nauttii Ranskassa suurempaa kunnioitusta kuin muualla. Se on suurten herrain taimitarha ja se täyttää muiden säätyjen tyhjät sijat. Siihen kuuluvat henkilöt asettuvat onnettomuuteen suistuneiden ylimysten, vararikkoon joutuneiden virkamiesten ja sodan raivoisissa kahakoissa kaatuneiden aatelisten tilalle. Ja elleivät he kykene itse näitä korvaamaan, kohottavat he kaikkien suurten sukujen loistoa tytärtensä avulla, nämä kun jonkinlaisen lannan tavoin lihottavat karuja vuoriperäisiä maita.

Kaitselmus on minun nähdäkseni, Ibben, aivan ihmeellisellä tavalla toimittanut rikkauksien jaon. Jos se olisi suonut niitä vain kunnon ihmisille, ei niitä olisi osattu kyllin selvästi erottaa hyveestä eikä niiden koko tyhjyyttä olisi perinpohjin oivallettu. Mutta kun tutkitaan, millaisia ne ihmiset ovat, joille niitä on eniten sälytetty, opitaan rikkaita halveksimalla myös lopulta halveksimaan rikkauksia.

Pariisissa, 26 p. Maharram-kuuta v. 1716.

100. kirje.

Rica kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.

Minusta ovat muodin oikut ranskalaisten keskuudessa suorastaan hämmästyttäviä. He ovat nyt jo unohtaneet, millainen heidän pukunsa oli viime kesänä, mutta vielä vähemmän ovat he selvillä siitä, millä tavalla he tulevat pukeutumaan tänä talvena. Varsinkaan ei saata kukaan kuvitella, kuinka paljon mies saa uhrata rahaa pitääkseen vaimoaan muodin tasalla.

Mitä hyödyttäisi minun ryhtyä Sinulle tarkoin kuvailemaan heidän pukujansa ja koristuksiansa? Uusi muoti hävittäisi piankin koko minun työni, niinkuin se hävittää heidän räätäliensä työn, ja ennenkuin olisit saanut kirjeeni, olisi kaikki jo muuttunut toiseksi.

Nainen, joka poistuu Pariisista viettääkseen kuutisen kuukautta maalla, palaa sieltä yhtä vanhanaikaisena kuin jos hän olisi unohtunut sinne kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Poika ei tunne äitinsä kuvaa, niin oudolta tuntuu hänestä puku, jota hän on maalattaessa käyttänyt: hän luulee siinä esitetyn jotakin amerikattaren tapaista tai arvelee maalarin tahtoneen tulkita jotakin päähänpistoaan.