Part 14
Vaikka ranskalaiset puhuvatkin paljon, on heidän joukossaan kuitenkin jonkunlaisia vaiteliaita dervishejä, joita nimitetään kartusiaaneiksi. Heidän sanotaan leikkaavan kielensä luostariin mennessään. Ja hyvin toivottavaa olisi, että kaikki muutkin dervishit heittäisivät luotansa kaiken, minkä heidän ammattinsa tekee heille tarpeettomaksi.
Vaiteliaista ihmisistä puheen ollen johtuu mieleeni toisia, paljon kummallisempia, joilla on muuan varsin merkillinen kyky: he osaavat puhua sanomatta mitään ja he pitävät vireillä keskustelua kahden tunnin ajan ilman että on mahdollista saada heistä selkoa, jäljitellä heitä tai muistaa ainoatakaan sanaa siitä, mitä he ovat lörpötelleet.
Tämänlaisia miehiä jumaloivat naiset. Mutta he eivät kuitenkaan jumaloi näitä niin paljon kuin toisia, jotka ovat luonnolta saaneet rakastettavan kyvyn hymyillä sopivaan aikaan, nimittäin joka hetki, ja jotka levittävät ilomielisen hyväksynnän sulon kaikkeen, mitä naiset sanovat.
Mutta verrattoman älykkäitä ovat he silloin kun he osaavat nähdä hienoutta kaikessa ja löytää tuhansia pieniä nerokkaita piirteitä kaikkein arkipäiväisimmistäkin asioista.
Tunnenpa vielä toisia, jotka ovat ilmeiseksi edukseen tuoneet keskusteluihin elottomia esineitä ja panneet puhumaan kirjaillun nuttunsa, vaalean irtotukkansa, nuuskarasiansa, keppinsä ja hansikkaansa. Samoin on otollista alkaa jo kadulta saakka ja vetää huomiota puoleensa vaunujen räminällä ja ovea ankarasti kolistelevalla vasaralla: tämä alkusana valmistaa puheen jatkoa, ja kun johdanto on kaunis, tekee se siedettäviksi kaikki ne typeryydet, jotka seuraavat sitten, mutta jotka onneksi saapuvat liian myöhään.
Vakuutan Sinulle, että nämä pienet kyvyt, joista ei meillä välitetä vähääkään, tekevät mainioita palveluksia niille, jotka onnekseen ovat ne saaneet, ja että terveellä järjellä varustettu ihminen ei hevin loista tämänlaisten miesten kesken.
Pariisissa, 6 p. toista Rebiab-kuuta v. 1715.
84. kirje.
Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.
Jos on olemassa Jumala, rakas Rhedi, täytyy hänen välttämättä olla oikeamielinen, sillä ellei hän sitä olisi, olisi hän pahin ja epätäydellisin kaikista olennoista.
Oikeus on tosioloinen kahden asian välinen sopusointuisuussuhde, ja on tämä suhde aina sama, mikä olento sitä tarkasteleekin, olkoonpa Jumala, olkoonpa enkeli ja olkoonpa vihdoin ihminen.
On kyllä totta, etteivät ihmiset aina näe näitä suhteita. Useinkin, vaikka he ne näkevätkin, poikkeavat he niistä, ja aina näkevät he parhaiten oman etunsa. Oikeus korottaa äänensä, mutta sen on vaikea saada sitä kuuluville intohimojen hälinässä.
Ihmiset saattavat tehdä vääryyttä, koska heidän on edullista tehdä niin ja koska he mieluummin tyydyttävät itseänsä kuin muita. He toimivat aina ottamalla huomioon itsensä: ei kukaan ole paha ilman aihetta. Täytyy olla jokin syy, joka saa teon syntymään, ja tämä syy on aina etusyy.
Mutta nythän ei ole mahdollista, että Jumala tekisi milloinkaan mitään väärää. Jos otaksutaan hänen näkevän oikeuden, täytyy hänen välttämättä sitä seurata. Sillä kun hän ei tarvitse mitään ja kun hän riittää itselleen, olisi hän ilkein kaikista olennoista, koska hän olisi ilkeä ilman etusyytä.
Ellei Jumalaa olisikaan olemassa, pitäisi meidän siis rakastaa aina oikeutta, s.o. pyrkiä ja ponnistella olemaan sen olennon kaltaisia, josta meillä on niin kaunis käsitys ja joka, jos hän olisi olemassa, olisi välttämättä oikeamielinen. Vaikka me näin olisimmekin vapaita uskonnon ikeestä, ei meidän pitäisi olla vapaita tasapuolisuuden ikeestä.
Nämä seikat, Rhedi, ovat saaneet minut ajattelemaan, että oikeus on ikuinen ja kokonaan riippumaton inhimillisistä sopimuksista. Ja jos se niistä riippuisi, olisi se hirvittävä totuus, joka ihmisten täytyisi salata itseltään.
Meidän ympärillämme on aina ihmisiä, jotka ovat meitä vahvempia: he voivat vahingoittaa meitä tuhansin eri tavoin ja kolmeneljäsosaksi voivat he tehdä sen rangaistuksetta. Kuinka rauhoittavaa onkaan meille tieto, että kaikkien näiden ihmisten sydämessä on sisäinen perusvoima, joka taistelee puolestamme ja suojelee meitä heidän hyökkäyksiltään!
Muutoin täytyisi meidän elää alituisen pelon vallassa. Me kulkisimme ihmisten ohi kuin jalopeurain, emmekä me olisi hetkeäkään varmoja hengestämme, omaisuudestamme emmekä onnestamme.
Kaikki nämä ajatukset pakottavat minut kiihkeästi vastustamaan niitä kirjanoppineita, jotka kuvailevat Jumalaa hirmuvaltaisesti voimaansa käyttäväksi olennoksi, jotka panevat hänet toimimaan sellaisella tavalla, ettemme me tahtoisi itse niin toimia, peläten häntä loukkaavamme, jotka sälyttävät hänelle kaikki ne vajavaisuudet, mitä hän rankaisee meissä, ja jotka vastakkaisissa lausunnoissaan esittävät hänet väliin pahaksi olennoksi, väliin olennoksi, joka vihaa pahaa ja rankaisee sen.
Mikä tyydytys ihmiselle, jos hän itseään tutkiessaan huomaa olevansa sydämestään oikeutta rakastava! Tämän ilon, niin ankara kuin se onkin, pitää häntä hurmata: hän näkee olevansa yhtä paljon niiden yläpuolella, joilla ei sitä iloa ole, kuin hän näkee olevansa tiikerien ja karhujen yläpuolella. Niin, Rhedi, jos varmasti tietäisin voivani aina erehtymättä noudattaa sitä tasapuolisuutta, jonka näen silmäini edessä, pitäisin itseäni ihmisten parhaana.
Pariisissa, 1 p. ensimmäistä Gemmadi-kuuta v. 1715.
85. kirje.
Rica kirjoittaa ------:lle.
Eilen kävin Sotavanhusten talossa. Jos olisin ruhtinas, olisin yhtä iloissani tämän laitoksen perustamisesta kuin kolmen taistelun voittamisesta. Kaikkialla näkee siellä suuren hallitsijan käden. Luullakseni se on maailman kunnianarvoisin paikka.
Kuinka suurenmoista onkaan nähdä samaan paikkaan koottuina kaikki nuo isänmaan uhrit, jotka hengittävät vain sitä puolustaakseen ja jotka, tuntien omaavansa saman sydämen, mutta ei enää samoja voimia, valittavat vain nykyistä kykenemättömyyttään, se kun estää heitä vielä uhrautumasta sen hyväksi!
Onko mitään ihailtavampaa kuin nähdä näiden raihnaiden soturien noudattavan tässä rauhallisessa tyyssijassakin yhtä täsmällistä kuria kuin jos vihollisen läheisyys pakottaisi heitä siihen, etsivän viimeistä tyydytystään tästä sodan kuvasta ja jakavan sydämensä ja mielensä uskonnon ja sotataidon velvollisuuksien suorittamiseen!
Minä toivoisin, että niiden nimet, jotka kuolevat isänmaan hyväksi, kirjoitettaisiin temppeleissä säilytettäviin luetteloihin, mitkä muodostuisivat siten ikäänkuin maineen ja jalouden lähteeksi.
Pariisissa, 15 p. ensimmäistä Gemmadi-kuuta v. 1715.
86. kirje.
Usbek kirjoittaa Mirzalle Ispahaniin.
Sinähän tiedät, Mirza, että muutamat shaahi Solimanin ministerit olivat punoneet juonia pakottaakseen kaikki Persian armenialaiset poistumaan valtakunnasta tai kääntymään muhamettilaisuuteen, ajatellen, että meidän maamme pysyisi alituisesti saastutettuna niin kauan kuin se suvaitsisi helmassaan näitä uskottomia.
Persian suuruus olisi ollut mennyttä kalua, jos tässä tilaisuudessa olisi kuultu sokeata uskonkiihkoa.
On tietymätöntä, miksi tuumasta ei tullut mitään. Eivät ne, jotka ehdotuksen tekivät, eivätkä nekään, jotka sen hylkäsivät, arvanneet sen seurauksia: sattuma toimitti järjen ja valtiotaidon työn ja pelasti valtakunnan suuremmasta vaarasta kuin se, mihin se olisi voinut joutua menetettyään kolme taistelua ja kaksi kaupunkia.
Karkottamalla armenialaiset oltiin vähällä hävittää yhdessä ainoassa päivässä valtakunnan kaikki liikemiehet ja melkein kaikki käsityöläiset. Olen varma siitä, että suuri shaahi Abbas olisi ennemmin antanut katkaista molemmat käsivartensa kuin vahvistanut nimellään moisen määräyksen ja että hän lähettäessään Mogulille ja muille Intian kuninkaille ahkerimmat ja kelvollisimmat alamaisensa olisi katsonut antaneensa heille puolet kaikista maistaan.
Vainot, joilla kiihkoilevat muhamettilaisemme ovat kiusanneet gebreja, ovat pakottaneet nämä laumoittain siirtymään Intiaan ja riistäneet Persialta tämän työteliään kansakunnan, maanviljelykseen hyvin innostuneen, kansakunnan, joka työllään olisi yksin kyennyt voittamaan maaperämme karuuden.
Uskovaisilla oli enää vain toinen isku iskettävänä: oli tuhottava teollisuus, minkä tapahduttua valtakunta olisi sortunut itsestään ja sen mukana, väistämättömänä seurauksena, myöskin se sama uskonto, joka tahdottiin tehdä niin kukoistavaksi.
Jos halutaan käytellä järkeä ilman ennakkoluuloja, niin enpä tiedä, Mirza, eikö olisi vain hyväksi, että valtiossa on useampia uskonsuuntia.
Huomataanhan yleisesti, että ne, jotka tunnustavat vain suvaittuja uskontoja, osoittautuvat hyödyllisemmiksi isänmaalleen kuin ne, jotka kuuluvat vallitsevaan uskontokuntaan, koska edelliset kunniapaikoista karkotettuina voivat nousta arvoon vain äveriäisyytensä ja rikkautensa avulla, joita heidän on taas pakko hankkia työllään ja yhteiskunnan vaivalloisimmilla ammateilla.
Kun muutoin kaikkiinkin uskontoihin sisältyy yhteiskunnalle hyödyllisiä käskyjä, on hyvä, että niitä noudatetaan innokkaasti. Mutta onko olemassa mitään, mikä kykenisi enemmän tätä intoa lietsomaan kuin uskontojen monilukuisuus.
Ne ovat keskenään armahtamattomia kilpailijoita. Kateus ulottuu aina yksityisiin asti: kukin on varuillaan, koska pelkää tekevänsä sellaista, mikä tuottaisi häpeää hänen puolueelleen ja heittäisi sen vastapuolueen armottoman halveksunnan ja arvostelun uhriksi.
Niinpä onkin aina huomattu, että johonkin valtioon ilmestynyt uusi uskonlahko on ollut varmin keino aikaisemman lahkon kaikkien väärinkäytösten korjaamiseksi.
On turha sanoa, ettei olisi muka ruhtinaan etujen mukaista suvaita useampia uskonlahkoja valtiossaan. Vaikka kaikki maailman lahkot kokoontuisivat siihen, ei siitä olisi hänelle pienintäkään vahinkoa, koska niiden joukossa ei ole ainoatakaan, joka ei säädä kuuliaisuutta tai saarnaa alistumista.
Myönnän kyllä, että aikakirjat ovat täynnä uskonsotia. Mutta huomattakoon tarkoin, ettei suinkaan uskontojen monilukuisuus ole näitä sotia aiheuttanut, vaan se suvaitsemattomuuden henki, joka kiihotti vallitsevaksi tekeytynyttä uskontoa. Ne on aiheuttanut se käännytysinto, jonka juutalaiset saivat egyptiläisiltä ja joka on näistä tarttuvana kansantautina siirtynyt muhamettilaisiin ja kristittyihin. Ne on aiheuttanut se hurmahenkisyys, jonka leviämistä ei voi pitää muuna kuin inhimillisen järjen täydellisenä pimentymisenä.
Sillä ellei olisi epäinhimillistä pakottaa toisten omaatuntoa, ellei siitä olisi tuloksena ainoakaan niistä pahoista seurauksista, jotka siitä tuhansittain sikiävät, täytyisi olla hullu ajatellakseen mitään sellaista. Ken tahtoo saada minut muuttamaan uskontoa, tekee epäilemättä niin vain siksi, ettei hän itse muuttaisi uskontoaan, jos häntä aiottaisiin siihen pakottaa: hän pitää siis kummana sitä, etten minä tee sellaista, mitä hän ei ehkä itse tekisi, vaikka saisi koko maailman omakseen.
Pariisissa, 26 p. ensimmäistä Gemmadi-kuuta v. 1715.
87. kirje.
Rica kirjoittaa ------:lle.
Täällä näyttää perheiden hallitseminen sujuvan aivan itsestään. Aviomiehellä on vain varjon verran valtaa vaimoonsa, isällä lapsiinsa, isännällä orjiinsa nähden. Oikeus sekaantuu kaikkiin heidän riitoihinsa, ja ole varma siitä, että se on aina mustasukkaista aviomiestä, vihastunutta isää ja hankalaa isäntää vastaan.
Kävin äskettäin siinä paikassa, missä oikeutta jaetaan. Ennen kuin sinne pääsee, täytyy kestää lukemattomien nuorten kaupustelijattarien hyökkäykset ja kuunnella heidän viekottelevalla äänellä tekemiään tarjouksia. Tämä näytelmä on aluksi varsin huvittava, mutta se tekee kaamean vaikutuksen sitten kun on tultu noihin suuriin saleihin, missä näkyy vain ihmisiä, joiden puku on vielä vakavampi kuin heidän kasvonsa. Vihdoin astutaan siihen pyhään paikkaan, missä kaikki perhesalaisuudet paljastetaan ja missä peitetyimmätkin teot vedetään päivänvaloon.
Sinne tulee kaino neitonen tunnustamaan liian kauan säilytetyn neitsyyden tuskia, taistelujaan, vaivalloista vastustustaan: hän ylpeilee niin vähän voitostaan, että hän lakkaamatta uhkaa piankin joutua tappiolle, ja jottei hänen isänsä enää jäisi tietämättömäksi hänen tarpeistaan, ilmoittaa hän ne kaikelle kansalle.
Julkea aviovaimo tulee sitten kertomaan kaikki ne häväistykset, millä hän on puolisoaan kiusannut, päästäkseen hänestä eroon.
Yhtä kainona tulee toinen sanomaan olevansa kyllästynyt kantamaan aviovaimon nimeä, koska hän ei kuitenkaan siitä mitään hyödy: hän paljastaa hääyön peitetyt salaisuudet. Hän vaatii, että hänet on jätettävä kaikkein taitavimpien asiantuntijain katseltavaksi ja että oikeuden päätöksen on asetettava hänet jälleen kaikkiin neitsyyden oikeuksiin. Onpa sellaisiakin, jotka rohkenevat heittää miehilleen taisteluhaasteen ja vaatia heitä yleisön nähden suorittamaan ottelun, jonka todistajat tekevät ainakin hyvin vaikeaksi: yhtä häpäisevä koe vaimolle, joka sen kestää, kuin miehelle, joka siinä joutuu tappiolle.
Suunnaton joukko ryöstettyjä tai vieteltyjä neitoja kuvailee miehiä paljon pahemmiksi kuin he ovatkaan. Rakkaus kaikuu kautta koko tämän käräjäsalin: siellä kuulee puhuttavan vain raivostuneista isistä, petetyistä tyttäristä, uskottomista rakastajista ja huolestuneista aviomiehistä.
Siellä noudatetun lain mukaan katsotaan jokaisen avioliiton aikana syntyneen lapsen kuuluvan miehelle. Tällä saattaa olla hyvät syynsä ollakseen sitä uskomatta: laki uskoo sen hänen puolestaan ja vapauttaa hänet tutkimuksista ja epäilyksistä.
Tässä tuomioistuimessa lasketaan äänet enemmistön mukaan. Mutta kokemus on opettanut, että olisi parempi laskea ne vähemmistön mukaan. Ja sehän onkin varsin luonnollista, sillä onhan oikeutta rakastavia henkiä hyvin vähän, kun taas koko maailma myöntää, että vääryyteen taipuvia on suunnattoman paljon.
Pariisissa, 1 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1715.
88. kirje.
Rica kirjoittaa ------:lle.
Ihmistä sanotaan seuraa rakastavaksi eläimeksi. Jos niin on laita, näyttää ranskalainen minusta olevan enemmän ihminen kuin kukaan muu, ihminen sanan täydessä merkityksessä, sillä hän tuntuu olevan luotu yksinomaan seuraa varten.
Mutta minä olen huomannut heidän joukossaan henkilöitä, jotka eivät ainoastaan rakasta seuraa, vaan jotka itse muodostavat yleismaailmallisen seuran. Heitä riittää joka soppeen ja pieleen ja he kansoittavat silmänräpäyksessä kaupungin joka taholta: sata tämäntapaista ihmistä saa aikaan suuremman vilinän kuin kaksituhatta muuta kansalaista, ja he voisivat muukalaisten silmissä korjata ruton ja nälän pahimmatkin hävitykset, Kouluissa kysytään, voiko kappale olla yhtaikaa useammassa eri paikassa: he ovat todistuksena siitä, mitä filosofit epäilevät.
Heillä on aina kiire, koska heillä on tärkeänä tehtävänä kysyä kaikilta, jotka he tapaavat, minne nämä menevät ja mistä he tulevat.
Heidän päästään ei ikinä lähtisi se vakaumus, että on hienoa ja säädyllistä käydä joka päivä tervehtimässä yleisöä yksityiskohtaisesti, ottamatta lukuun niitä käyntejä, joita he tekevät summassa paikkoihin, missä on suurempi seura koolla. Mutta kun tämä tie on liian lyhyt, eivät sellaiset käynnit merkitse mitään heidän juhlamenosäännöissään.
He vaivaavat talojen ovia vasaraniskuillaan enemmän kuin tuulet ja myrskyt. Jos tarkasteltaisiin kaikkien ovenvartijain luetteloja, tavattaisiin niistä joka päivä heidän nimensä sveitsiläiskirjaimin tuhansiin eri muotoihin väännettynä. He kuluttavat elämänsä hautajaissaattoihin, surunvalituskohteliaisuuksiin tai hääonnitteluihin. Kuningas ei osoita ainoallekaan alamaiselleen suosiotaan heidän kustantamatta itselleen vaunuja mennäkseen ilmaisemaan hänelle iloaan tapauksen johdosta. Vihdoin he palaavat kotiinsa lopen uupuneina lepäämään, voidakseen seuraavana päivänä jälleen ryhtyä rasittaviin tehtäviinsä.
Muuan heistä kuoli joku aika sitten väsymyksestä, ja hänen haudalleen pantiin seuraava kirjoitus: "Tässä lepää ihminen, joka ei milloinkaan levännyt. Hän on kävellen ottanut osaa viiteensataankolmeenkymmeneen hautajaissaattoon. Hän on iloinnut kahdentuhannenkuudensadankahdeksankymmenen lapsen syntymästä. Apurahat, joiden takia hän on aina erilaisin sanoin onnitellut ystäviään, nousevat kahteenmiljoonaankuuteensataantuhanteen livreen. Hän on kulkenut katua yhdeksäntuhattakuusisataa stadionia ja taivaltanut maaseutua kolmekymmentäkuusi stadionia. Hänen keskustelunsa oli huvittavaa. Hänellä oli valmis varasto juttuja ja tarinoita, joita oli kaikkiaan kolmesataakuusikymmentäviisi kappaletta. Lisäksi hän omisti jo nuoresta pitäen satakahdeksantoista vanhoista kirjailijoista poimittua mietelauselmaa, joita hän käytti loistavissa tilaisuuksissa. Hän kuoli vihdoin ikänsä kuudentenakymmenentenä vuotena. Minä vaikenen, matkustaja. Sillä mitenkä saisinkaan Sinulle luetelluksi kaikki, mitä hän on tehnyt ja mitä hän on nähnyt?"
Pariisissa, 3 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1715.
89. kirje.
Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.
Pariisissa vallitsevat vapaus ja tasa-arvoisuus. Eivät syntyperä, kunto, eivät edes sotaisat ansiot, olkootpa kuinka loistavia tahansa, pelasta ihmistä siihen suureen joukkoon hukkumasta, johon hän on vajonnut. Arvoasteiden kateus on täällä tuntematon. Pariisin ylhäisimmäksi henkilöksi sanotaan sitä, jolla on parhaat hevoset vaunujen edessä.
Korkea herra on ihminen, joka tapaa kuningasta, joka puhuttelee ministerejä, jolla on esi-isiä, velkoja ja eläkkeitä. Jos hän lisäksi kykenee peittämään toimettomuutensa näyttämällä puuhakkaalta tai teeskentelemällä huvinhalua, luulee hän olevansa onnellisin ihminen maan päällä.
Persiassa on ylimys vain se, jolle maan valtias uskoo jonkin hallitustoimen. Täällä on ihmisiä, jotka ovat ylimyksiä jo syntyperänsä nojalla; heiltä puuttuu kuitenkin vaikutusvalta. Kuninkaat menettelevät taitavain käsityöläisten tavoin, nämäkin kun tuotteitaan valmistaessaan käyttävät aina kaikkein yksinkertaisimpia työkaluja.
Kuninkaallinen suosio on ranskalaisten suuri jumala. Ministeri on pääpappi, joka uhraa sille monen monet uhrit. Ne, jotka häntä ympäröivät, eivät ole suinkaan puettuja valkoiseen: väliin uhraajina, väliin uhrattuina antautuvat he koko kansan lailla täydellisesti epäjumalansa palvelukseen.
Pariisissa, 9 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1715.
90. kirje.
Usbek kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.
Kunnianhimo ei lainkaan eroa siitä vaistosta, joka saa kaikki luontokappaleet pitämään huolta säilymisestään. On kuin avartaisimme olemuksemme rajoja silloin kun pakotamme sen pysymään muiden muistossa: näin me saamme ikäänkuin uuden elämän, joka käy meille yhtä kallisarvoiseksi kuin sekin, minkä taivas on meille lahjoittanut.
Mutta kun kaikki ihmiset eivät ole samalla tavalla kiintyneet elämään, eivät he myös yhtä kiihkeästi tavoittele kunniaa. Tämä jalo intohimo on kyllä kaiverrettuna heidän sydämeensä, mutta mielikuvitus ja kasvatus lieventävät sitä tuhansin tavoin.
Tämä ihmisten välillä havaittava erilaisuus on vielä ilmeisempi, kun on kysymys kansoista.
Perussääntönä voidaan pitää, että jokaisessa valtiossa kunnianhimo kasvaa alamaisten vapauden mukana ja vähenee myös sen mukana: kunnia ei ole milloinkaan orjuuden seuralainen.
Muuan älykäs mies sanoi minulle jokin päivä sitten: "Ranskassa vallitsee useissa suhteissa suurempi vapaus kuin Persiassa. Niinpä rakastetaankin siellä enemmän kunniaa. Tämä mainio mieliteko saa ranskalaisen suorittamaan kernaasti ja ihastuneena tehtäviä, joita teidän sulttaaninne on pakko kiskoa alamaisistaan muistuttamalla heille lakkaamatta rangaistuksia ja palkintoja.
"Niinpä onkin meillä ruhtinas ylen arka halvimmankin alamaisensa kunniasta. Sen säilyttämiseksi on olemassa arvossa pidettyjä tuomioistuimia: sehän on kansakunnan pyhä aarre ja ainoa, jonka valtias ei hallitsija ole, koska hän ei voisi olla sen valtias omia etujaan loukkaamatta. Jos siis joku alamainen havaitsee ruhtinaansa haavoittaneen hänen kunniaansa joko antamalla muille etusijan tai osoittamalla hänelle vaikka kuinkakin pientä halveksumista, jättää hän heti paikalla hänen hovinsa, hänen virkansa, hänen palveluksensa ja vetäytyy yksityiselämään.
"Ranskalaisten ja teikäläisten sotajoukkojen erotus on siinä, että jälkimmäiset, kun niihin kuuluu vain jo luonnostaan raukkamaisia orjia, voittavat kuolemanpelon vain rangaistuksenpelon avulla, mikä synnyttää sielussa ikäänkuin uuden kauhun lajin, joka typerryttää sen kokonaan, kun sitä vastoin edelliset käyvät riemuiten iskuja kohti ja karkottavat pelon mielihyvällä, joka on sitä voimakkaampi.
"Mutta kunnian, maineen ja hyveen pyhäkkö näyttää kuuluvan tasavaltoihin ja maihin, missä voidaan lausua sana isänmaa. Roomassa, Ateenassa, Lakedaimonissa maksoi kunnia yksin loistavimmatkin palvelukset. Tammen tai laakerin lehvistä punottu seppele, kuvapatsas, ylistyspuhe olivat äärettömän arvokkaita voitetun taistelun tai valloitetun kaupungin palkintoja.
"Siellä piti mies, joka oli suorittanut oivan teon, tekoa itseään riittävänä palkintonaan. Hän ei voinut nähdä ainoatakaan kansalaistoveriaan tuntematta iloa siitä, että oli hänen hyväntekijänsä: hän laski palvelustensa lukumäärän kansalaistoveriensa lukumäärästä. Jokainen ihminen kykenee tekemään hyvää toiselle ihmiselle. Mutta jumalain kaltainen on mies, joka kykenee lisäämään kokonaisen yhteiskunnan onnea.
"Mutta eikö tämä jalo kilvoittelu pakostakin sammu kokonaan persialaisten sydämestä, koska heidän virkansa ja arvoasemansa ovat vain hallitsijan oikkujen ilmaisuja? Mainetta ja kuntoa pidetään siellä olemattomina, ellei niihin liity ruhtinaan suosio, jonka mukana ne syntyvät ja kuolevat. Mies, jolla on puolellaan yleinen kunnioitus, ei saata milloinkaan olla varma siitä, ettei häntä jo huomenna syöstä syvimpään häpeään. Tänään hän on sotajoukon päällikkö. Ehkäpä tekee ruhtinas hänestä piankin kokin, ehkeipä hänellä ole sitten enää muuta mainetta toivottavana kuin se, minkä hän ansaitsee hyvän lihamuhennoksen valmistamisella".
Pariisissa, 15 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1715.
91. kirje.
Usbek kirjoittaa samalle Smyrnaan.
Ranskan kansan yleisestä kunnianhimosta on yksityisten henkilöiden mieleen muodostunut jokin, en tiedä mikä, sellainen piirre, jota sanotaan kunniantunnoksi. Kunniantunto kuuluu kyllä varsinaisesti jokaiseenkin ammattiin, mutta varsinkin pitävät siitä kiinni miekan miehet, ja heidän keskuudessaan se on ennen muuta vallassa. Minun kävisi hyvin vaikeaksi saada Sinut ymmärtämään, mitä se oikeastaan on, sillä meillä ei ole mitään sitä täysin vastaavaa käsitettä.
Muinoin eivät ranskalaiset, varsinkaan aateliset, juuri seuranneet muita lakeja kuin tämän kunniantunnon lakeja: ne ne säännöstelivät koko heidän elämänsä juoksun. Ja ne olivat niin ankaroita, ettei kukaan voinut ilman kuolemaakin julmempaa rangaistusta, en sano rikkoa niitä, vaan kiertää niiden pienintäkään määräystä.
Milloin oli kysymys riitojen ratkaisemisesta, sääsivät ne tuskin muuta kuin yhden menettelytavan, nimittäin kaksintaistelun, joka ratkaisi kaikki vaikeudet. Siinä oli vain se paha vika, että usein tuli tuomio langetetuksi muiden riitapuolten kuin varsinaisten asianosaisten kesken.
Kunhan vain mies tunsi hiukankin toista, täytyi hänen ottaa osaa kiistaan ja panna henkensä alttiiksi, aivan kuin jos hän olisi itse ollut vihoissaan. Mutta hän tunsi aina saaneensa kunniaa sellaisesta valinnasta ja niin imartelevasta suosiosta. Ja niinpä ei moni, joka ei olisi antanut neljää pistolea sille miehelle pelastaakseen hänet hirsipuusta, hänet ja koko hänen perheensä, empinyt hetkeäkään pannessaan tuhannet kerrat hänen puolestaan henkensä vaaraan.
Tämä ratkaisutapa oli verrattain kehno keksintö, sillä eihän siitä seikasta, että joku oli taitavampi tai voimakkaampi kuin toinen, vielä seurannut, että hänen syynsä olivat myös pätevämmät.
Niinpä ovatkin kuninkaat kieltäneet sen erittäin ankarain rangaistusten uhalla, mutta turhaan. Kunnia, joka tahtoo aina vain hallita, nousee kapinaan eikä tunnusta mitään lakeja.