Part 13

Minun täytyy tunnustaa Sinulle, etten ole kristityissä huomannut sitä elävää uskonnollista vakaumusta, joka on yleinen musulmaanien keskuudessa. Heissä on varsin pitkä matka tunnustuksesta uskoon, uskosta vakaumukseen, vakaumuksesta tekoon. Uskonto ei ole niin paljon pyhityksen esine kuin kaikille kuuluva kiistan esine. Hovikot, miekan miehet, jopa naisetkin ryhtyvät vastustamaan hengenmiehiä ja vaativat näitä todistamaan heille sellaista, mitä he ovat päättäneet olla uskomatta. Tämä ei johdu siitä, että he olisivat päättäneet olla uskomatta järkeensä nojaten ja että he olisivat ottaneet vaivakseen tutkia sen uskonnon totuutta tai vääryyttä, minkä he hylkäävät: he ovat kapinoitsijoita, jotka ovat tunteneet ikeen niskassaan ja pudistaneet sen pois ennenkuin olivat saaneet edes selville, mikä ies se oikeastaan oli. Niinpä he eivät olekaan sen lujempia uskomattomuudessaan kuin uskossaankaan: he elävät ikäänkuin vuoroveden vallassa, joka viskelee heitä lakkaamatta yhdestä toiseen. Muuan heistä sanoi minulle kerran: "Minä uskon sielun kuolemattomuuteen aikakausittain. Mielipiteeni riippuvat ehdottomasti ruumiini tilasta. Aina sen mukaan, onko minulla enemmän vai vähemmän elonhenkiä, sulattaako vatsani hyvin vai huonosti, onko ilma, jota hengitän, keveätä vai raskasta, onko liha, jota syön, laihaa vai vahvaa, olen minä spinozalainen, sociniolainen, katolilainen, epäuskoinen tai uskovainen. Kun lääkäri on vuoteeni ääressä, olen suuresti rippi-isäni mieleen. Minä osaan kyllä estää uskontoa tuottamasta itselleni vaivaa silloin kun jaksan hyvin, mutta minä sallin sen lohduttaa itseäni silloin kun olen sairas. Kun minulla ei ole enää mitään toivottavaa tässä maailmassa, tarjoutuu uskonto käytettäväksi ja voittaa minut lupauksillaan. Niinpä minä tahdonkin kernaasti heittäytyä sen syliin ja kuolla jälleen toivon puoleen kääntyneenä."

Jo kauan sitten vapauttivat kristityt ruhtinaat valtakuntiensa kaikki orjat, koska, sanoivat he, kristinusko pitää kaikkia ihmisiä tasa-arvoisina.

Totta onkin, että tämä uskonnollinen teko oli heille varsin hyödyllinen: siten he masensivat ylimyksiä, joiden vallasta he päästivät alhaisen kansan. Sittemmin he ovat tehneet valloituksia maissa, missä he ovat havainneet orjien pitämisen edulliseksi. Niinpä he ovatkin sallineet niiden ostamisen ja myymisen, unohtaen kokonaan sen uskonnollisen periaatteen, joka heitä oli aikaisemmin hyvin syvästi liikuttanut. Mitä on tästä sanottava? Totuutta tänään, valhetta huomenna. Miksi me emme menettele kristittyjen tavoin? Me olemme varsin yksinkertaisia kieltäytyessämme perustamasta siirtokuntia ja tekemästä helppoja valloituksia suotuisissa ilmanaloissa vain siitä syystä, ettei vesi ole kyllin puhdasta voidaksemme peseytyä pyhän Koraanin määräysten mukaisesti!

Minä kiitän Jumalaa, kaikkivaltiasta, joka on lähettänyt meille suuren profeettansa Alin, siitä, että minä tunnustan uskontoa, joka saa ihmisen pitämään sitä kaikkia maallisia etuja korkeampana ja joka on puhdas kuin taivas, mistä se on kotoisin.

Pariisissa, 13 p. Saphar-kuuta v. 1715'

76. kirje.

Usbek kirjoittaa ystävälleen Ibbenille Smyrnaan.

Lait ovat hirvittävän ankaria Euroopassa niille, jotka surmaavat itsensä. Heidät tapetaan niin sanoakseni toisen kerran. Heitä raahataan häpeällisesti pitkin katuja, heidät julistetaan kunniattomiksi ja heidän omaisuutensa takavarikoidaan.

Minusta nähden, Ibben, ovat nämä lait hyvin kohtuuttomia. Jos minua painaa tuska, kurjuus, halveksunta, miksi tahdotaan estää minua lopettamasta vaivojani ja miksi tahdotaan minulta julmasti riistää apukeino, joka minulle on tarjona?

Miksi tahdotaan pakottaa minua työskentelemään yhteiskunnan hyväksi, jonka jäsenyydestä minä suostun luopumaan, ja pitämään vastoin tahtoani sopimus, jonka tekemiseen minä en ole ottanut osaa? Yhteiskunta on perustettu keskinäiselle edulle, mutta jos se käy minulle rasittavaksi, niin kuka estää minua siitä kieltäytymästä? Elämä on annettu minulle lahjaksi: minä voinen siis palauttaa sen silloin kun se ei ole enää lahja, sillä kun syy lakkaa, täytyy seurauksenkin lakata.

Voiko ruhtinas vaatia minua olemaan hänen alamaisensa silloin kun minä en lainkaan käytä alamaisuudesta johtuvia etuja? Voivatko kansalaistoverini pyytää niin kohtuutonta jakoa, jossa on kysymys heidän hyödystään ja minun epätoivostani? Voiko Jumala vastoin kaikkien hyväntekijäin tapaa tuomita minut ottamaan vastaan armonosoituksia, jotka ovat minulle rasitukseksi?

Minä olen velvollinen noudattamaan lakeja niin kauan kuin elän lakien alaisena. Mutta kun en enää elä niiden alaisena, voivatko ne sitoa minua silloinkin?

Mutta, sanottaneen, tehän särette Kaitselmuksen säätämän järjestyksen. Jumala on liittänyt ruumiiseenne sielun, ja te erotatte sen siitä: te vastustatte siis hänen tarkoitusperiään ja olette hänelle tottelematon.

Mitä sillä tarkoitetaan? Särkisinkö minä Kaitselmuksen säätämän järjestyksen sillä, että muutan aineen muodostelmia ja teen nelikulmaiseksi pallon, jonka liikkeen ensimmäiset lait, s.o. luomisen ja säilymisen lait, olivat tehneet pyöreäksi? Epäilemättä en. Minä vain käytän oikeutta, joka on minulle annettu, ja siinä merkityksessä voin häiritä aivan mieleni mukaan koko luontoa kenenkään voimatta sanoa minun vastustavan Kaitselmusta.

Onko maailman kaikkeudessa oleva vähemmän järjestystä ja suunnitelmaa sitten kun minun sieluni on eronnut ruumiista? Luuletteko tämän uuden yhdistelmän olevan vähemmän täydellisen ja vähemmän yleisistä laeista riippuvaisen ja luuletteko maailman siinä mitään menettäneen ja Jumalan töiden olevan vähemmän suuria tai oikeammin sanoen vähemmän rajattomia?

Luuletteko minun ruumiini, sitten kun siitä on tullut tähkä, mato, ruohontupsu, muuttuneen vähemmän arvokkaaksi luonnon tuotteeksi ja sieluni, sitten kun se on vapautunut kaikesta, mitä siinä oli maallista, käyneen vähemmän jaloksi?

Kaikkien näiden ajatusten lähteenä, rakas Ibben, on yksinomaan meidän ylpeytemme. Me emme oivalla ensinkään pienuuttamme, vaan tahdomme siitä huolimatta merkitä jotakin maailmankaikkeudessa, esiintyä siinä ja pyrkiä siinä muka tärkeäksi olioksi. Me kuvittelemme, että niin täydellisen olennon kuin meidän tuhoamisemme vahingoittaisi koko luontoa, emmekä jaksa käsittää, että yksi ihminen enemmän tai vähemmän maailmassa -- mitä minä sanon? kaikki ihmiset yleensä, sata miljoonaa sellaista maapalloa kuin meidän ovat vain kuin pienen pieni, painoton hiukkanen Jumalan edessä, joka huomaa sen vain tietämisen äärettömyyden takia.

Pariisissa, 15 p. Saphar-kuuta v. 1715.

77. kirje.

Ibben kirjoittaa Usbekille Pariisiin.

Rakas Usbek! Minusta näyttävät onnettomuudet olevan oikealle muhamettilaiselle vähemmän rangaistuksia kuin uhkauksia. Ne päivät ovat erittäin kallisarvoisia, jolloin meidän on sovitettava rikkomuksemme. Mutta menestyksen aikoja olisi lyhennettävä. Kärsimättömyytemmehän vain osoittaa, että me tahtoisimme olla onnellisia välittämättä hänestä, joka antaa autuuden, koska hän on itse autuus.

Jos olentomme on yhdistetty kahdesta osasta ja jos tämän yhteyden välttämätön säilyttäminen osoittaa suurempaa alistumista Luojan käskyihin, on siitä voitu tehdä uskonnollinen laki. Jos taas tämä välttämätön yhteyden säilyttäminen on parempana takeena ihmisten teoista, on siitä voitu tehdä maallinen laki.

Smyrnassa, Saphar-kuun viimeisenä päivänä v. 1715.

78. kirje.

Rica kirjoittaa Usbekille ------:een.

Lähetän Sinulle jäljennöksen kirjeestä, jonka muuan Espanjassa oleskeleva ranskalainen on kirjoittanut tänne. Luullakseni tutustut siihen varsin mielelläsi.

"Minä olen jo kuusi kuukautta kuljeskellut Espanjassa ja Portugalissa ja elänyt kansojen keskuudessa, jotka halveksivat kaikkia muita, mutta suovat yksinomaan ranskalaisille sen kunnian, että vihaavat heitä.

"Vakava arvokkuus on näiden molempien kansakuntien huomattavin luonteenpiirre. Se ilmenee varsinkin kahdessa asiassa: silmälaseissa ja viiksissä.

"Silmälasit osoittavat päivän selvästi, että niiden kantaja on niin täydellisesti tieteisiin perehtynyt ja niin syvällisiin opintoihin hautautunut mies, että hänen näkönsä on siitä heikontunut. Ja jokaista nenää, jota ne koristavat tai painavat, voidaan eittämättä pitää oppineen miehen nenänä.

"Mitä viiksiin tulee, ovat ne kunnianarvoisia itsessään, riippumatta niiden muusta merkityksestä ja tähdellisyydestä. Kuitenkin voidaan niistä usein saada suurta hyötyä ruhtinaan palvelukseksi ja kansan kunniaksi, niinkuin selvästi osoitti muuan kuuluisa portugalilainen kenraali Intiassa, sillä kun hän kerran oli rahan puutteessa, leikkasi hän toisen viiksensä ja lähetti pyytämään Goan asukkailta kaksikymmentätuhatta pistolea sitä panttia vastaan: hänelle lainattiin rahat viipymättä, ja myöhemmin hän lunasti viiksensä kunnialla.

"On helppo ymmärtää, että tämäntapaiset vakavat ja hitaan tyynet kansat saattavat olla turhamaisen ylpeitä. Sitäpä he ovatkin. Tavallisesti he perustavat tämän ylpeytensä kahteen varsin huomattavaan seikkaan. Ne, jotka asuvat Espanjan ja Portugalin mantereella, tuntevat sydämensä erinomaisesti paisuvan, kun he muistavat olevansa n.s. vanhoja kristittyjä, s.o. kun he ovat varmoja siitä, etteivät polveudu niistä ihmisistä, jotka inkvisitio on vasta viime vuosisatoina pakottanut omaksumaan kristinuskon. Länsi-Intiassa asuvat saavat mielensä yhtä hyväksi ajatellessaan sitä suurenmoista ansiotaan, että he ovat, niinkuin he sanovat, valkoihoisia ihmisiä. Eipä ole Suurherran vaimolassa milloinkaan ollut kauneudestaan niin ylpeää sulttaanitarta kuin on raihnaisinkin ja inhoittavin lurjus hipiänsä olivinvihreästä valkeudesta, kun hän istuu jossakin meksikolaisessa kaupungissa ovensa kynnyksellä, käsivarret ristissä. Niin merkillinen mies, niin täydellinen olento ei tekisi työtä kaikista maailman aarteistakaan eikä suostuisi milloinkaan jonkun kehnon, koneenomaisen ammatin harjoittamisella häpäisemään nahkansa kunniaa ja arvoa.

"Sillä tulee tietää, että kun jollakin miehellä on Espanjassa erinäisiä ansioita, niinkuin esim. silloin kun hän voi liittää eteviin ominaisuuksiin, joista juuri puhuin, sen että hän omistaa suuren miekan tai että hän on oppinut isältään taidon raapia epäsointuisia säveleitä huonosti viritetystä kitarasta, ei hän tee enää työtä: hänen kunniansa riippuu hänen jäsentensä levosta. Ken istuu paikallaan kymmenen tuntia päivässä, saa täsmälleen puolet enemmän arvonantoa kuin toinen, joka istuu vain viisi, koska nyt kerran aateluus ansaitaan tuoleilla.

"Mutta vaikka nämä voittamattomat työn viholliset komeilevatkin filosofisella tyyneydellään, ei tämä tyyneys kuitenkaan asu heidän sydämessään, sillä he ovat aina rakastuneita. He ovat maailman ensimmäisiä miehiä kuolemaan lemmenkaihosta rakastettujensa ikkunan alla, eikä ainoakaan espanjalainen, jolla ei ole nuhaa, saata käydä naissankarista.

"He ovat ensi sijassa uskovaisia ja toisessa sijassa mustasukkaisia. He varoisivat visusti jättämästä vaimojansa iskujen puhkoman sotilaan tai raihnaisen virkamiehen yrityksille alttiiksi, mutta he antavat heille kyllä samaan huoneeseen seuraksi tulisen munkinkokelaan, joka luo silmänsä alas, tai tanakan fransiskaaniveljen, joka luo ne ylös.

"He tuntevat paremmin kuin kukaan muu naisten heikot puolet. He eivät sallikaan kenenkään nähdä heidän kantapäätänsä eikä yllättää heitä varpaankärjistä; he tietävät varsin hyvin, että mielikuvitus jatkaa matkaansa ja ettei mikään pidätä sitä tiellä: se saapuu kuin saapuukin päämääräänsä, mihin on joskus saatu ennakolta tieto sen tulosta.

"Yleensä sanotaan lemmentuskien olevan julmia. Espanjalaisille miehille ne ovat vielä julmempia kuin muille. Naiset parantavat heidät kärsimyksistään, mutta he vain muuttavat miesten kärsimysten laatua, ja useinkin jää näille pitkällinen ja ikävä muisto jostakin sammuneesta intohimosta.

"He noudattavat pieniä kohteliaisuussääntöjä, jotka Ranskassa tuntuisivat aivan sopimattomilta. Niinpä ei kapteeni milloinkaan piekse sotilastaan pyytämättä tältä lupaa, eikä inkvisitio koskaan poltata juutalaista anomatta tältä anteeksi.

"Espanjalaiset, joita ei polteta, näyttävät olevan niin kiintyneitä inkvisitioon, että he varmaankin suuttuisivat, jos se heiltä riistettäisiin. Minä vain toivoisin perustettavaksi toisen samantapaisen tuomioistuimen, ei suinkaan kerettiläisiä vastaan yleensä, vaan harhaoppien päämiehiä vastaan, jotka väittävät pienillä munkkimaisilla tempuilla olevan saman tehon kuin seitsemällä sakramentilla, jotka palvovat kaikkea, mitä kunnioittavat, ja jotka ovat niin uskovaisia, että he ovat tuskin kristityitä.

"Voitte ehkä tavata henkevyyttä ja tervettä järkeä espanjalaisessa itsessään, mutta älkää etsikö sitä heidän kirjoistaan. Katselkaapa vain jotakin heidän kirjastoaan, missä on romaanit yhdellä ja skolastikot toisella puolella, ja te sanotte epäilemättä, että sen järjestelyn on suorittanut ja sen sisällyksen kerännyt joku ihmisjärjen salainen vihollinen.

"Ainoa heidän kirjansa, joka on tosiaankin hyvä, on se, joka on osoittanut kaikkien muiden naurettavuuden.

"He ovat tehneet suunnattomia löytöjä Uudessa Maailmassa, mutta he eivät tunne omaa mannertansa: heidän virtojensa varsilla on satamia, joita ei vielä ole keksitty, ja heidän vuorillaan asuu kansoja, joista he eivät tiedä mitään.

"He sanovat auringon nousevan ja laskevan heidän valtakunnassaan. Mutta sanottava on myöskin, että se kiertomatkallaan näkee vain hävitettyjä peltoja ja autioita tienoita."

Näkisinpä varsin mielelläni, Usbek, kirjeen, jonka joku Ranskassa matkusteleva espanjalainen olisi lähettänyt Madridiin: luullakseni kostaisi hän kyllä kansansa puolesta. Mikä laaja ala hitaan levolliselle ja ajattelevalle miehelle! Kuvittelen hänen aloittavan Pariisin kuvauksen näin:

"Täällä on erikoinen talo, jossa säilytetään hulluja. Ensi hetkessä luulisi sitä kaupungin suurimmaksi. Erehdys: parannuskeino on mitätön taudin levenemiseen katsoen. Epäilemättä sulkevat ranskalaiset, jotka ovat huonossa huudossa naapuriensa keskuudessa, muutamia hulluja erikoiseen taloon, saadakseen ihmiset uskomaan, että ne, jotka ovat sen ulkopuolella, eivät muka ole päästään vialla."

Jätän espanjalaiseni tähän. Hyvästi, rakas Usbek.

Pariisissa, 17 p. Saphar-kuuta v. 1715.

79. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.

Useimmat lainsäätäjät ovat olleet vähälahjaisia miehiä, jotka sattuma on nostanut muiden etunenään ja jotka ovat melkein yksinomaan noudattaneet vain ennakkoluulojaan ja mielihaaveitaan.

Heiltä näyttää jääneen oivaltamatta heidän tehtävänsä suuruus ja arvo: he ovat vain ikäänkuin huvikseen sepitelleet lapsellisia lakijärjestelmiä, joissa he ovat kyllä mukautuneet pienten henkien pyyteisiin, mutta herättäneet tervejärkisissä ihmisissä epäluottamusta.

He ovat vajonneet hyödyttömiin pikku seikkoihin. He ovat eksyneet erikoistapauksiin, mikä kaikki osoittaa ahdasta henkeä, joka ymmärtää asiat vain osittain eikä kykene yhdistämään mitään kokonaisnäkemykseen.

Muutamat ovat teeskennellen käyttäneet yleisestä kielestä eroavaa sanantapaa: järjetön teko lainsäätäjän tekemäksi, sillä kuinka voidaan lakeja noudattaa, ellei niistä edes saada selkoa?

Usein he ovat myös tarpeettomasti kumonneet lakeja, jotka olivat aikaisemmin voimassa, s.o. he ovat syösseet kansat kaikkinaisista muutoksista eroittamattomiin epäjärjestyksiin.

On kyllä totta, että paremmin ihmisten luonnosta kuin hengestä johtuvan kummallisuuden takia on joskus välttämätöntä muuttaa erinäisiä lakeja. Mutta sellainen tapaus on harvinainen, ja milloin se esiintyy, pitää siihen koskea vain vapisevin käsin ja liittää siihen toimitukseen niin paljon juhlallisuutta ja noudattaa niin suurta varovaisuutta, että kansa joutuu siitä aivan itsestään päättelemään lakien olevan erinomaisen pyhiä, koska tarvitaan niin monia muodollisuuksia niiden peruuttamiseen.

Usein ovat he myös tehneet niistä liian rikkiviisaita ja seuranneet enemmän ajatuspäätelmiä kuin luonnollista tasapuolisuutta. Myöhemmin onkin sitten havaittu ne liian ankariksi ja tasapuolisuuden nimessä on luultu pitävän niistä poiketa. Mutta tämä apukeino lisäsi vain pahaa. Millaisia lait lienevätkin, niitä täytyy aina noudattaa ja pitää julkisena omanatuntona, jota yksityisten omantunnon tulee aina seurata.

Täytyy kuitenkin myöntää, että muutamat heistä ovat älynneet menetellä erinomaista viisautta todistavalla tavalla silloin kun ovat antaneet isille suuren vallan lapsiin nähden: mikään ei niin helpota hallitusmiesten työtä, mikään ei niin tyhjennä käräjäsaleja, mikään ei vihdoin niin levitä rauhallisuutta valtioon, missä tavat kasvattavat aina parempia kansalaisia kuin lait.

Kaikista valloista käytetään sitä vähimmän väärin, se on pyhin kaikista hallitusmuodoista, se yksin on riippumaton sopimuksista, joita aikaisemmin se on jo ollutkin olemassa.

On huomattu, että niissä maissa, missä isän käsiin uskotaan suurin palkitsemisen ja rankaisemisen oikeus, perheissä vallitsee paras järjestys: isät ovat ikäänkuin maailman luojan vertauskuvia, hänen, joka, vaikka hän voisikin ohjata ihmisiä rakkaudellaan, kiinnittää heitä itseensä myös toivon ja pelon vaikuttimilla.

En voi päättää tätä kirjettäni huomauttamatta Sinulle eräästä ranskalaisen hengen kummallisuudesta. Ranskalaisten sanotaan näet säilyttäneen roomalaisista laeista suunnattoman joukon hyödyttömiä kohtia, jopa pahempiakin, mutta he eivät ole ottaneet niistä isän valtaa, minkä ne ovat säätäneet ensimmäiseksi lailliseksi vallaksi.

Pariisissa, 18 p. Saphar-kuuta v. 1715.

80. kirje.

Suureunukki kirjoittaa Usbekille Pariisiin.

Eilen toivat armenialaiset vaimolaan nuoren tsherkessiorjattaren, jonka he halusivat myydä. Vein hänet salaisiin huoneistoihin, riisuin hänet ja tarkastelin häntä tuomarin silmin. Mitä enemmän häntä tarkastelin, sitä enemmän löysin hänessä suloja. Neitseellinen kainous näytti tahtovan peittää ne katseiltani. Huomasin kyllä, kuinka vaikeata hänen oli totella: hän punastelihe havaitessaan olevansa alastomana, jopa minunkin edessäni, minun, joka kainoutta pelästyttävistä intohimoista vapautuneena en välitä vähääkään tämän sukupuolen vallasta ja joka häveliäisyyden palvelijana vapaimmissakin teoissa luon vain siveitä katseita ja saatan herättää vain viattomia tunteita.

Havaittuani hänet Sinun arvoiseksesi loin silmäni alas, heitin hänen hartioilleen helakanpunaisen viitan, panin hänen sormeensa kultasormuksen, heittäydyin hänen jalkoihinsa ja palvoin häntä Sinun sydämesi kuningattarena. Sitten maksoin armeenialaisille ja kätkin hänet kaikkien katseilta. Onnellinen Usbek! Sinulla on nyt hallussasi enemmän kauneutta kuin on kaikissa Itämaiden palatseissa. Mikä ilo Sinulle, kun palatessasi tapaat kaiken, mitä Persiassa on ihastuttavinta ja kun näet vaimolassasi sulojen syntyvän uudelleen sitä mukaa kuin aika ja omistus pyrkivät niitä hävittämään!

Fatmen palatsissa, 1 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1715.

81. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.

Euroopassa ollessani, rakas Rhedi, olen nähnyt monenlaisia hallituksia. Täällä eivät ole asiat niinkuin Aasiassa, missä valtiotaidon säännöt ovat kaikkialla samat.

Olen usein itsekseni ajatellut, millainen hallitus olisi parhaiten järjen mukainen. Minusta se hallitus on näyttänyt täydellisemmältä, joka pääsee päämääräänsä vähimmin kustannuksin, niin että hallitus, joka ohjaa ihmisiä heidän taipumuksiansa ja luonnonlahjojansa parhaiten vastaavalla tavalla, on täydellisin.

Jos lempeän hallituksen aikana kansa on yhtä kuuliaista kuin ankaran hallituksen aikana, on edellistä pidettävä parempana, koska se on järjen mukaisempi ja koska ankaruus on hylättävä vaikutin.

Olen varma siitä, rakas Rhedi, etteivät julmemmat lait tai lievemmät rangaistukset saa valtion kansalaisia tottelemaan lakeja. Maissa, missä rangaistukset ovat kohtuullisia, pelätään niitä yhtä paljon kuin niissäkin maissa, missä ne ovat hirmuvaltiaita ja inhoittavia.

Olipa sitten hallitus lempeä tai olipa se julma, niin toimitetaan rankaiseminen aina asteittain: suurempi tai pienempi kuritus määrätään suuremman tai pienemmän rikoksen mukaan. Mielikuvitus sovittautuu itsestään sen maan tapoihin ja katsantokantoihin, missä eletään: viikon vankeus tai lievä sakko vaikuttavat yhtä paljon lempeässä maassa asuvan eurooppalaisen mieleen kuin käsivarren menettäminen säikähdyttää aasialaista. He liittävät tietyn määrän pelkoa tiettyyn rangaistuksen määrään ja kukin toimittaa sen omalla tavallaan: häpeän epätoivo masentaa jo ranskalaisen, joka on tuomittu johonkin sellaiseen rangaistukseen, ettei moinen häiritsisi edes neljännestunnin aikaa turkkilaisen unta.

Muutoin en huomaa järjestystä, oikeutta ja tasapuolisuutta noudatettavan paremmin Turkissa, Persiassa, Mogulin valtakunnassa kuin Hollannin ja Venetsian tasavalloissa tai edes Englannissa. Minä en luule siellä tehtävän vähemmän rikoksia ja ihmisten enemmän säikähtävän rangaistusten suuruutta ja siis myös tottelevan paremmin lakeja.

Päinvastoin huomaan minä näissä samoissa valtioissa erään vääryyden ja sorron lähteen.

Minä uskon ruhtinaankin, joka on itse laki, hallitsevan siellä vähemmällä vallalla kuin muualla.

Minä huomaan, että ratkaisevina hetkinä sattuu aina meteleitä, joita ei kukaan hallitse, ja kun kerran väkivaltaista mahtia aletaan halveksia, ei ole enää kellään kylliksi mahtia sen palauttamiseksi entiselleen.

Minä ymmärrän edelleen juuri tuon epätoivoisen tietoisuuden, ettei rangaistuksesta päästä, lujittavan epäjärjestystä ja levittävän sitä yhä laajemmalle.

Lisäksi ei näissä valtioissa minun nähdäkseni synny pieniä levottomuuksia eikä niissä ole milloinkaan pitkältä nurinasta kapinaan.

Myöskään ei niissä suinkaan tarvitse suurten syiden valmistaa suuria tapahtumia. Päinvastoin sytyttää pieninkin sattuma suuren vallankumouksen, niin että sitä aavistavat useinkin yhtä vähän ne, jotka siinä ovat osallisina, kuin nekin, jotka siitä kärsivät.

Silloin kun turkkilaisten keisari Osman syöstiin valtaistuimelta, ei ainoakaan niistä, jotka tämän väkivaltaisen teon tekivät, ajatellut sitä tehdä. He vain nöyrästi pyysivät oikeutta, koska heillä oli yhtä ja toista valitettavaa. Muuan ääni, josta ei ole milloinkaan saatu selkoa, kohosi sattumalta joukosta. Mustafan nimi mainittiin ja yht'äkkiä tuli Mustafasta keisari.

Pariisissa, 2 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1715.

82. kirje.

Nargum, Persian moskovalainen lähettiläs, kirjoittaa Usbekille Pariisiin.

Kaikkien maailman kansojen joukossa, rakas Usbek, ei ole ainoatakaan, joka maineessa ja valloitusten suuruudessa olisi voittanut tataarien kansan. Tämä kansa on todellinen maailman valtias. Kaikki muut näyttävät vain olevan luotuja sitä palvelemaan: se on samalla sekä valtakuntien perustaja että niiden hävittäjä. Kaikkina aikoina se on antanut maapallollamme näytteitä voimastaan ja kaikkina kausina se on ollut kansakuntien vitsauksena.

Tataarit ovat kaksi kertaa valloittaneet Kiinan ja pitävät sitä vieläkin käskyvaltansa alaisena.

He vallitsevat niitä avaroita maita, jotka muodostavat Mogulin valtakunnan.

Persian herroina he ovat istuneet Kyyroksen ja Gustaspesin valtaistuimella. He ovat masentaneet Moskovan. Turkkilaisten nimellä ovat he tehneet suunnattomia valloituksia Euroopassa, Aasiassa ja Afrikassa ja heillä on vieläkin alueita kaikissa näissä kolmessa maanosassa.

Ja puhuaksemme kaukaisemmista ajoista ovat heistä lähteneet melkein kaikki ne kansat, jotka ovat heittäneet kumoon Rooman valtakunnan.

Mitä ovat Aleksanterin valloitukset Tschingis-kaanin valloituksiin verrattuina?

Tältä voitolliselta kansakunnalta on puuttunut vain historioitsijoita, jotka olisivat ylistäneet sen ihmeellisten töiden muistoa.

Kuinka paljon kuolemattomia tekoja onkaan hautautunut unhoon! Kuinka paljon onkaan heidän perustamiaan valtakuntia, joiden alkuperästä meillä ei ole mitään tietoa! Kun tämä sotaisa kansakunta ajatteli yksinomaan hetkellistä mainettansa, kun se oli voitostaan varma kaikkina aikoina, ei se huolinut lainkaan vetää tulevaisuudessa huomiota puoleensa muinaisten valloitusten muistolla.

Moskovassa, 4 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1715.

83. kirje.

Rica kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.