Part 12

En voisi milloinkaan sanoin lausua riemua, mikä minut täytti tätä hellää puhetta kuunnellessani. Minä uskoin ja näin tosiaankin sinä hetkenä olevani ihmisistä onnellisin. Näin lähellä täyttymistään kaikki ne toiveet, joita olin elättänyt kahdenkymmenenviiden vuoden aikana, näin haihtuvan kaikkien niiden surujen, jotka olivat tehneet ne vuodet minulle kovin raskaiksi. Mutta totuttuani hiukan näihin suloisiin ajatuksiin huomasin, etten ollutkaan niin lähellä onneani kuin olin ensi ihastuksessa kuvitellut, vaikka olinkin voittanut suurimman esteen. Oli vielä petettävä hänen vartijainsa valppaus. En uskaltanut kenellekään paljastaa elämäni salaisuutta. Meidän oli kaksin, hänen ja minun, suoritettava kaikki. Jos yritys epäonnistuisi, olin vaarassa joutua seivästetyksi. En kuitenkaan nähnyt julmempaa rangaistusta kuin epäonnistuminen sellaisenaan. Sovimme siitä, että hän lähettäisi pyytämään minulta kelloa, minkä hänen isänsä oli hänelle jättänyt, ja että minä kätkisin siihen viilan, jolla hän voisi katkaista erään kadulle avautuvan ikkunanristikon, ja solmuköyden, jonka avulla hänen olisi helppo laskeutua alas. Edelleen päätimme, etten minä enää kävisi hänen luonaan, vaan että tulisin joka yö sen ikkunan alle odottamaan, milloin hän voisi toteuttaa aikomuksensa. Vietin näin viisitoista yötä umpeensa näkemättä ketään, koska hän ei ollut saanut suotuisaa tilaisuutta. Vihdoin kuulin kuudentenatoista viilan työskentelevän. Tuon tuostakin keskeytyi kirskuna. Niinä väliaikoina oli pelkoni kuvailematon. Lopulta näin hänen tunnin työskentelyn jälkeen kiinnittävän köyden. Hän pudottausi sen varaan ja liukui syliini. En ajatellut enää vaaraa, vaan viivyin kauan siinä asennossa, liikahtamattakaan. Sitten vein hänet kaupungin ulkopuolelle, missä minulla oli hevonen valmiina. Nostin hänet tarakkaan taakseni ja poistuin mahdollisimman nopeasti paikasta, joka saattoi käydä meille hyvin tuhoisaksi. Ennen päivän koittoa saavuimme erään gebrin luo, joka oli vetäytynyt autiolle seudulle elämään vaatimattomasti kättensä työllä. Emme kuitenkaan katsoneet sopivaksi jäädä hänen luokseen, vaan painuimme hänen neuvostaan tiheään metsään ja piilouduimme vanhaan onteloon tammeen siksi kunnes pakomme nostattama hälinä olisi häipynyt. Me olimme kahden tässä syrjäisessä paikassa, kenenkään näkemättä, vakuuttaen lakkaamatta rakastavamme toisiamme aina ja odottaen sopivaa tilaisuutta antaaksemme jonkun gebriläispapin toimittaa pyhien kirjojemme määräämät vihkimismenot. "Sisareni", puhelin minä, "kuinka tämä liitto onkaan pyhä! Luonto oli meidät jo yhdistänyt, ja pyhä lakimme yhdistää meidät vielä kerran." Vihdoin tuli pappi rauhoittamaan rakastuneen kärsimättömyytemme. Hän toimitti talonpoikaistalossa kaikki vihkimismenot. Hän siunasi meidät ja toivotti meille tuhansin kerroin Gustaspesin koko voiman ja Hohoraspesin pyhyyden. Pian sen jälkeen me poistuimme Persiasta, missä emme olleet turvassa, ja vetäydyimme Georgiaan. Siellä olimme vuoden, päivä päivältä yhä enemmän kiintyen toisiimme. Mutta kun rahani alkoivat loppua ja kun pelkäsin köyhyyttä sisareni puolesta, vaikkakaan en omasta puolestani, jätin hänet sinne lähteäkseni etsimään apua sukulaisiltamme. Milloinkaan eivät ole jäähyväiset olleet hellemmät. Mutta matkani ei ollut ainoastaan hyödytön, vaan tuhoisakin. Sillä kun olin havainnut yhtäältä kaiken omaisuutemme joutuneen takavarikkoon ja toisaalta sukulaisteni olevan melkein kykenemättömiä minua auttamaan, jäi minulle rahaa juuri sen verran kuin tarvitsin paluumatkaan. Mutta mikä epätoivo minua odottikaan: minä en tavannut enää sisartani! Muutamia päiviä ennen tuloani olivat tataarit tehneet hyökkäyksen siihen kaupunkiin, missä hän oleskeli, ja kun he näkivät hänet kauniiksi, ottivat he hänet mukaansa ja myivät hänet sitten Turkkiin matkustaville juutalaisille, jättäen jäljelle vain pienen tyttösen, jonka hän oli synnyttänyt muutamia kuukausia aikaisemmin. Minä lähdin näiden juutalaisten jälkeen ja tavoitin heidät kolmen peninkulman päässä sieltä: rukoukseni, kyyneleeni olivat turhia. He vaativat minulta itsepintaisesti kolmeakymmentä tomaania, hellittämättä ainoastakaan. Käännyttyäni kaikkien ihmisten puoleen, anottuani sekä turkkilaisten että kristittyjen pappien suojelusta, puhuttelin erästä armeenialaista kauppiasta ja myin hänelle tyttäreni ja itsenikin kolmestakymmenestäviidestä tomaanista. Sitten palasin juutalaisten luo, annoin heille kolmekymmentä tomaania ja vein ne viisi jäljelle jäänyttä sisarelleni, jota en ollut vielä nähnyt. "Olette vapaa", sanoin hänelle, "sisareni, ja minä saan teitä syleillä. Kas tässä tuon teille viisi tomaania. Mieleni on paha, ettei minusta maksettu enempää."

"Kuinka!" huudahti sisareni, "oletteko myynyt itsenne?"

"Olen", vastasin minä.

"Ah! onneton! Mitä olette tehnyt? Enkö ollut jo kyllin kovaosainen teidän koettamatta tehdä minua vielä kovaosaisemmaksi? Vapautenne oli minulle lohdutus, mutta orjuutenne syöksee minut hautaan. Ah! veljeni, kuinka onkaan rakkautenne julma! Entä tyttäreni? En näe häntä missään."

"Hänetkin minä myin", vastasin minä. Me puhkesimme molemmat kyyneleihin emmekä jaksaneet sanoa toisillemme sanaakaan. Vihdoin lähdin tapaamaan isäntääni, ja sisarenikin saapui sinne melkein yhtä pian kuin minä. Hän heittäytyi hänen jalkoihinsa. "Minä rukoilen teiltä orjuutta", puhui hän, "niinkuin muut rukoilevat teiltä vapautta. Ottakaa minut: tehän saatte minusta paremman hinnan kuin miehestäni." Silloin syntyi taistelu, joka sai kyyneleet vuotamaan isäntäni silmistä. "Onneton!" sanoi sisareni, "oletko luullut minun voivan ostaa vapauteni Sinun vapautesi kustannuksella? Herra, näette edessänne kaksi kovaosaista, jotka kuolevat, jos te heidät eroitatte. Minä myyn itseni teille. Maksakaa hintani. Ehkäpä se raha ja minun palvelukseni kerran saavat teidät myöntämään sellaista, mitä en nyt uskalla teiltä pyytää. Oma etunne vaatii, ettette eroita meitä. Ajatelkaa, että minä olen hänen elämänsä."

Armeenialainen oli lempeä mies, jota onnettomuutemme liikuttivat.

"Palvelkaa minua kumpainenkin uskollisesti ja innokkaasti, ja minä lupaan vuoden kuluttua lahjoittaa teille vapautenne takaisin. Minä näen, ettette te kumpainenkaan ansaitse tilanne onnettomuuksia. Jos te vapaiksi päästyänne olette niin onnellisia kuin ansaitsette olla, jos Onnetar teille hymyilee, olen varma siitä, että te korvaatte vahingon, minkä ehkä joudun kärsimään."

Molemmat syleilimme hänen polviaan ja yhdyimme hänen matkaansa. Me autoimme toinen toistamme orjuuden askareissa, ja olin hyvilläni, milloin vain sain tilaisuuden suorittaa työn, joka oli määrätty sisarelleni.

Vuoden loppu tuli käsiin: isäntämme piti sanansa ja vapautti meidät. Me palasimme Tiflisiin. Siellä tapasin erään isäni vanhan ystävän, joka harjoitti menestyksellä lääkärin ammattia siinä kaupungissa. Hän lainasi minulle hiukan rahaa, jolla tein kauppoja. Liikeasiat veivät minut sitten Smyrnaan, mihin lopulta asetuinkin. Siellä olen nyt elänyt jo kuusi vuotta, ja siellä on minulla ollut maailman rakastettavinta ja suloisinta seuraa: sopu vallitsee perheessäni, enkä minä vaihtaisi asemaani kaikkien maailman kuninkaiden kanssa. Onnekseni olen myös tavannut sen armeenialaisen kauppiaan, jota saan kiittää kaikesta, ja minä olen tehnyt hänelle eräitä huomattavia palveluksia.

Smyrnassa, 27 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1714.

68. kirje.

Rica kirjoittaa Usbekille ------:een.

Äskettäin menin päivälliselle erään tuomarin luo, joka oli minua kutsunut useammankin kerran. Kun olimme puhelleet asiasta jos toisestakin, sanoin hänelle: "Hyvä herra, minusta nähden teidän ammattinne on hyvin työläs."

"Eipä niinkään kuin luulette", vastasi hän. "Kun suoriutuu siitä sillä tavalla kuin me, on se vain leikkiä."

"Mutta kuinka sitten! Eikö teillä ole aina pää täynnä muiden ihmisten asioita? Eikö teidän ole lakkaamatta pohdittava kysymyksiä, jotka ovat kaikkea muuta kuin huvittavia?"

"Olette oikeassa. Ne asiat eivät tosiaankaan ole huvittavia, sillä me emme välitä niistä hituistakaan. Ja juuri siitä johtuu, ettei ammattimme ole niin väsyttävä kuin sanotte."

Kun näin hänen ottavan asian niin keveästi, jatkoin uteluani ja sanoin: "Hyvä herra, en ole vielä lainkaan katsellut työhuonettanne."

"Sen uskon kyllä, koska minulla ei työhuonetta olekaan. Hankkiessani tämän viran tarvitsin rahaa maksaakseni nimitykseni. Niinpä myin kirjastoni, eikä kauppias, joka sen osti, jättänyt minulle suunnattomasta niteiden joukosta muuta kuin tilikirjani. Enkä minä niitä kaipaakaan: me tuomarit emme suinkaan pöyhkeile turhalla tiedolla. Mitä meillä olisi hyötyä kaikista noista lakikirjoista? Melkein kaikki tapaukset ovat epäselviä ja poikkeavat yleisestä säännöstä."

"Mutta eiköhän se johdu siitä, hyvä herra", puhelin minä, "että te panette ne poikkeamaan yleisestä säännöstä? Sillä miksikä olisi sitten maailman kaikilla kansoilla lakeja, ellei niitä voitaisi soveltaa, ja kuinka niitä taas voidaan soveltaa, ellei niitä tunneta?"

"Jos te puolestanne tuntisitte Oikeuspalatsin", lausui tuomari, "ette puhuisi niin kuin puhutte. Meillähän on elävät kirjamme, nimittäin asianajajat, jotka tekevät työn meidän puolestamme ja ottavat vaivakseen meidän valistamisemme."

"Ja eivätkö he myös joskus ota vaivakseen teidän pettämistänne?" kysyin minä. "Ettepä siis tekisi hullummin, vaikka hiukan varoisitte heidän väijytyksiään. Heillä on omat aseensa, joilla he ahdistavat tasapuolisuuttanne: olisi hyvä teilläkin olla aseita sen puolustamiseksi, niin ettette lähtisi keveästi puettuina taistelemaan miesten kanssa, jotka ovat haarniskoituja aina hampaisiin asti."

Pariisissa, 13 p. Chahban-kuuta v. 1714.

69. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.

Etpä olisi osannut kuvitellakaan minusta vääntyvän vielä suuremman metafyysikon kuin ennen olinkaan. Niin on kuitenkin laita, ja Sinä pääset siitä täyteen varmuuteen, kun olet suoriutunut tästä minun filosofisesta vuodatuksestani.

Järkevimmät filosofit, jotka ovat miettineet Jumalan luontoa, ovat sanoneet häntä ehdottoman täydelliseksi olennoksi. Mutta he ovat tavattomasti käyttäneet väärin tätä ajatusta. He ovat luetelleet kaikki ne erilaiset täydellisyyden muodot, joita ihmisessä saattaa ilmetä ja joita hän voi kuvitella, ja ovat sitten sälyttäneet ne Jumala-käsitteeseen, ajattelematta, että nämä tunnusmerkit ovat usein keskenään ristiriitaisia ja etteivät ne saata esiintyä samassa yksilössä hävittämättä toisiaan.

Lännen runoilijat kertovat, että kun eräs maalari halusi kerran kuvata kauneuden jumalattaren, keräsi hän kauneimmat kreikattaret, otti jokaisesta sen, mitä hänessä viehättävintä oli, ja loi näin kokonaisuuden, jonka oli määrä olla kaikista jumalattarista kauneimman näköinen. Jos joku olisi tästä päättänyt, että se jumalatar oli sekä vaalea että tumma, että hänen silmänsä olivat mustat ja siniset, että hän oli lempeä ja kopea, olisi häntä pidetty naurettavana houkkiona.

Usein puuttuu Jumalalta täydellisyys, joka saattaisi merkitä hänessä suurta epätäydellisyyttä. Mutta milloinkaan ei häntä rajoita mikään muu kuin hänen oma itsensä: hän on oma välttämättömyytensä. Niinpä vaikka Jumala onkin kaikkivaltias, ei hän saata rikkoa lupauksiaan eikä pettää ihmisiä. Usein ei kykenemättömyys ole hänessä, vaan suhteellisissa asioissa. Siinä syy, miksi hän ei voi muuttaa olioiden luontoa.

Eipä näin muodoin olekaan mitään ihmettelemistä siinä, että muutamat kirjanoppineemme ovat uskaltaneet kieltää Jumalan rajattoman ennaltatietämisen sillä perustuksella, että se ei sovellu hänen oikeudenmukaisuuteensa.

Niin rohkea kuin tämä ajatus lieneekin, käy se metafysiikan kannalta mainiosti laatuun. Sen peruskäsitteiden mukaan ei ole mahdollista Jumalan ennakolta nähdä asioita, jotka riippuvat vapaiden syiden vaikutuksesta, koska sitä, mikä ei ole vielä tapahtunut, ei ole olemassa, eikä sitä siis kukaan saata tunteakaan. Sillä olemattomuutta, jolla ei ole mitään ominaisuuksia, ei voida havaita. Jumala ei saata lukea tahdon aikomuksia, jota ei ole olemassakaan, eikä nähdä sielussa sellaista, mitä ei siinä ole, sillä siksi kunnes sielu ei ole vielä tehnyt päätöstään, ei myöskään toimintaa, joka saa sen tekemään päätöksensä, ole siinä olemassa.

Sielu on oman päätöksensä seppä. Mutta on tilaisuuksia, joissa sen päätös horjuu niin suuresti, ettei se tiedä, mihin suuntaan sen olisi päätöksensä tehtävä. Useinkin menettelee se näin vain näyttääkseen vapauttaan, niin ettei Jumala saata nähdä tätä päätöstä ennakolta ei sielun toiminnasta eikä ulkonaisten esineiden siihen tekemästä vaikutuksesta.

Kuinka voisi siis Jumala ennakolta nähdä asioita, jotka ovat riippuvaisia vapaiden syiden vaikutuksesta? Hän saattaisi nähdä ne vain kahdella tavalla: otaksumalla, mikä on ristiriidassa rajattoman ennakoltatietämisen kanssa, tai voisi hän nähdä ne välttämättöminä seurauksina, jotka ehdottoman varmasti johtuisivat syystä, mikä synnyttäisi ne samalla tavalla. Sehän on vielä ristiriitaisempaa, koska sielun otaksutaan olevan vapaa, mutta koska se tositeossa olisi yhtä vapaa kuin biljardipallo on vapaa liikkeissään, silloin kun sitä toinen pallo sysää.

Älä kuitenkaan luule minun haluavan rajoittaa Jumalan tietäväisyyttä. Samoin kuin hän saa luontokappaleet toimimaan mielensä mukaan, samoin hän tietää kaikki, mitä hän tahtoo tietää. Mutta vaikka hän voisikin nähdä kaikki, ei hän aina käytä tätä kykyänsä. Hän jättää tavallisesti luomalleen olennolle vallan toimia tai ei toimia, antaakseen sille mahdollisuuden tehdä hyvin tai pahoin. Silloin hän kieltäytyy käyttämästä oikeutta, mikä hänellä on vaikuttaa siihen ja määrätä sen päätös. Mutta milloin hän tahtoo tietää jotakin, tietää hän sen aina, koska hänen vain tarvitsee tahtoa sen tapahtuvan siten kuin hän sen näkee ja määrätä luotujen olentojen päätös oman tahtonsa mukaiseksi. Näin hän eroittaa tapahtuvan asian yksinomaan mahdollisten asiain joukosta, suuntaamalla määräyksillään sielujen tulevat päätökset ja riistämällä niiltä kyvyn toimia tai olla toimimatta, minkä hän oli niille alkuaan antanut.

Jos voidaan käyttää vertausta asiassa, joka on yläpuolella kaikkien vertausten, ei esim. hallitsija tiedä, mitä hänen lähettiläänsä tulee tekemään jossakin kysymyksessä. Jos hän tahtoo sen tietää, tarvitsee hänen vain määrätä tälle, että hänen on meneteltävä sillä ja sillä tavalla, ja hän voi olla varma siitä, että kaikki tapahtuu juuri niin kuin hän on suunnitellut.

Koraani ja juutalaisten kirjat nousevat lakkaamatta vastustamaan ehdottoman ennakoltatietämisen oppia. Jumala näyttää niissä yleensä olevan tietämätön sielujen tulevista päätöksistä, ja se tuntuu suorastaan olleen ensimmäinen totuus, minkä Mooses on opettanut ihmisille.

Jumala panee Aatamin maalliseen paratiisiin sillä ehdolla, ettei hän syö erästä tiettyä hedelmää: järjetön määräys olennon puolelta, joka tuntisi sielujen tulevat päätökset, sillä voisiko sellainen olento asettaa ehtoja armonosoituksilleen tekemättä niitä naurettaviksi? Sehän olisi ollut aivan samaa kuin jos joku ihminen, joka olisi tiennyt Bagdadin valloituksen, olisi sanonut toiselle: "Annan teille tuhannen kultarahaa, ellei Bagdad ole valloitettu." Eikö hän olisi silloin laskenut varsin huonoa pilaa?

Rakas Rhedi, miksi niin paljon filosofiaa? Jumala on niin korkealla, ettemme me näe edes hänen pilviänsä. Me tunnemme hänet hyvin vain hänen käskyistään. Hän on määrätön, aineeton, rajaton. Muistuttakoon hänen suuruutensa meille meidän pienuuttamme. Alituinen nöyrtyminen on hänen lakkaamatonta palvomistaan.

Pariisissa, Chahban-kuun viimeisenä päivänä v. 1714.

70. kirje.

Zelis kirjoittaa Usbekille Pariisiin.

Soliman, jota Sinä rakastat, on aivan epätoivoissaan loukkauksesta, jonka hän on äskettäin saanut kärsiä. Muuan nuori huimapää, nimeltä Suphis, oli jo kolme kuukautta tavoitellut hänen tytärtään vaimokseen. Hän näytti tyytyväiseltä tämän tyttären ulkomuotoon niiden kuvausten perustuksella, mitä hänelle olivat antaneet naiset, jotka olivat nähneet hänet lapsena. Myötäjäisistäkin oli sovittu, ja kaikki oli käynyt ilman minkäänlaisia loukkauksia. Eilen ensimmäisten juhlamenojen tapahduttua lähti tyttö matkaan ratsain eunukkinsa seuraamana ja tavan mukaan päästä jalkoihin peitettynä. Mutta kun hän oli saapunut aiotun miehensä talon edustalle, suljetutti tämä häneltä portin ja vannoi ettei päästä häntä sisään ennenkuin myötäjäisiä oli korotettu. Sukulaiset kiiruhtivat paikalle kaikilta tahoilta sovittamaan asiaa. Sitkeän vastustuksen jälkeen saivatkin he Solimanin antamaan vävylleen pienen lahjan. Kun sitten kaikki vihkimenot oli suoritettu, vietiin tyttö häävuoteeseen melkeinpä väkivalloin. Mutta hetken kuluttua nousikin tuo huimapää aivan raivoissaan, silpoi hänen kasvonsa useasta kohdasta ja väitti, ettei hän ollutkaan neitsyt, lähettäen hänet sitten takaisin isänsä luo. Ihmistä ei voi enemmän järkyttää solvaus kuin Solimania on järkyttänyt tämä väite. Ja kuitenkin on henkilöitä, jotka vakuuttavat tyttöä viattomaksi. Isät ovat hyvin onnettomia, kun heidän täytyy kestää moisia loukkauksia! Jos minun tytärtäni kohdeltaisiin sillä tavalla, kuolisin minä luullakseni surusta. Hyvästi.

Fatmen palatsissa, 9 p. ensimmäistä Gemmadi-kuuta v. 1714.

71. kirje.

Usbek kirjoittaa Zeliille.

Minä surkuttelen Solimania, sitäkin enemmän kun onnettomuus on korjaamaton, koska hänen vävynsä on vain käyttänyt lain suomaa vapautta. Minun mielestäni on se laki varsin kova, kun se näin uhraa kokonaisen perheen kunnian jonkun hullun oikuille. On turhaa sanoakaan, että olisi muka olemassa varmoja merkkejä, joista voi saada totuuden selville. Sehän on vanha erehdys, josta on jo nykyään päästy meidän keskuudessamme. Lääkärimmekin selittävät kumoamattomia todisteita näiden merkkien epäluotettavaisuudesta. Jopa kristitytkin pitävät niitä kuviteltuina, vaikka heidän pyhät kirjansa puhuvatkin niistä selvästi ja vaikka heidän muinainen lainsäätäjänsä onkin pannut kaikkien neitojen viattomuuden tai tuomion niistä riippuvaksi.

Mielihyvällä kuulen Sinun innokkaasti huolehtivan tyttäresi kasvatuksesta. Suokoon Jumala, että hänen miehensä havaitsee hänet yhtä kauniiksi ja yhtä puhtaaksi kuin Fatima oli, että hänellä on kymmenen eunukkia vartijoinaan, että hän on sen vaimolan kunnia ja koristus, mihin kohtalo hänet vie, että hänen päänsä päällä on vain kullattuja kattolautoja ja että hän astuu vain hienoimpia mattoja pitkin! Ja toiveiden kukkuraksi nähkööt minun silmäni hänet kaikessa kunniassaan!

Pariisissa, 5 p. Chalval-kuuta v. 1714.

72. kirje.

Rica kirjoittaa Usbekille ------:een.

Äskettäin olin seurassa, missä näin erään hyvin itseensätyytyväisen miehen. Neljännestunnissa hän ratkaisi kolme siveysopillista kysymystä, neljä epäselvää historian kohtaa ja viisi fysikaalista tehtävää. En ole ikänäni tavannut niin yleiskykyistä kaikenratkaisijaa. Hänen henkeänsä ei milloinkaan kahlehtinut pieninkään epäilys. Jätettiin tieteet syrjään ja puhuttiin päivän uutisista: hän lausui ratkaisevan sanan päivän uutisistakin. Aioin panna hänet pulaan ja sanoin itsekseni: "Minun täytyy tässä turvautua vahvimpaan puoleeni. Minäpä pakenen omaan maahani." Puhuin hänelle siis Persiasta. Mutta tuskin olin lausunut neljä sanaa, kun hän jo kahdesti osoitti minun osuneen väärään, nojaten herrojen Tavernier'n ja Chardin'in kertomuksiin. "Ah! hyvä Jumala!" puhelin minä itsekseni, "mikä mies tämä onkaan? Hänhän on piankin paremmin selvillä Ispahanin kaduista kuin minä." Tein viipymättä päätökseni: panin suuni lukkoon, annoin hänen puhua, ja hän lausuileekin yhäti ratkaisevia sanojaan.

Pariisissa, 8 p. Zilkadeh-kuuta v. 1715.

73. kirje.

Rica kirjoittaa ------:lle.

Olen kuullut täällä puhuttavan eräänlaisesta tuomioistuimesta, jota nimitetään Ranskan Akatemiaksi. Eipä ole maailmassa toista vähemmän kunnioitettua tuomioistuinta, sillä sanotaan kansan heti kun se on tehnyt päätöksensä kumoavan nämä päätökset ja pakottavan sen hyväksymään lakeja, joita sen on seurattava.

Joku aika sitten se julkaisi arvovaltansa vakaannuttamiseksi kokoelman tuomioitaan. Tämä niin monen isän lapsi oli jo melkein ikäloppu syntyessään, ja vaikka se olikin laillinen, oli muuan aikaisemmin maailmaan tullut äpärä ollut vähällä tukahuttaa sen.

Niillä herroilla, jotka sen muodostavat, ei ole muuta tehtävää kuin lakkaamaton lörpötteleminen. Kehunta sijoittautuu kuin itsestään heidän iankaikkiseen loruilemiseensa, ja niin pian kuin heidät on vihitty sen salaisuuksiin, valtaa heidät ylistyspuhekiihko, joka ei luovu heistä enää milloinkaan.

Tällä ruumiilla on neljäkymmentä päätä, joista jokainen on täynnä kuvia, vertauksia ja vastakohtia. Kaikki nämä suut puhuvat melkein yksinomaan huudahdellen, ja sen korvat tahtovat aina kuulla vain poljentoa ja sulosointua. Mitä silmiin tulee, niin niistä ei ole kysymystäkään: se näyttääkin olevan luotu vain puhumaan eikä näkemään. Se ei seiso vakavasti jaloillaan, sillä aika, joka on sen vitsaus, horjuttaa sitä lakkaamatta ja hävittää kaiken, mitä se on tehnyt. Muinoin sanottiin sen käsiä ahneiksi; siitä minä en puhu Sinulle mitään, vaan jätän asian niiden ratkaistavaksi, jotka tuntevat sen paremmin kuin minä.

Moisia kummia, -- -- --, ei nähdä lainkaan Persiassamme. Meillä ei ole minkäänlaista halua pystyttää tällaisia ihmeellisiä ja outoja laitoksia: me etsimme aina vain luontoa yksinkertaisissa tavoissamme ja teeskentelemättömissä elämänmuodoissamme.

Pariisissa, 27 p. Zilkadeh-kuuta v. 1715.

74. kirje.

Rica kirjoittaa Usbekille ------:een.

Muutamia päiviä sitten sanoi eräs tuttavani minulle: "Olen luvannut viedä teidät Pariisin parhaisiin taloihin. Nyt vien teidät erään ylhäisen herran luo, joka on koko valtakunnan arvokkaimmin esiintyviä miehiä."

"Mitä sillä tarkoitatte, hyvä herra? Onko hän kohteliaampi, hyvänsävyisempi kuin joku muu?"

"Eipä niinkään", vastasi hän.

"Ahaa, minä ymmärrän: hän antaa joka hetki kaikkien, jotka joutuvat hänen lähelleen, tuntea hänen oman ylemmyytensä. Jos niin on laita, en huoli sinne tullakaan. Minä alistun jo ennakolta tuomioon ja annan hänen häiritsemättä nauttia ylemmyydestään."

Piti kuitenkin lähteä mukaan, ja minä näin kuin näinkin ylpeän pikku miehen, joka pisti nuuskaa nenäänsä niin mahtavasti, joka toimitti niistämisensä niin säälimättömästi, joka sylki niin huolettomasti, joka hyväili koiriaan niin syvästi ihmisiä loukkaavalla tavalla, etten kyllikseni osannut häntä ihmetellä. "Ah! hyvä Jumala!" puhelin minä itsekseni, "jos minä Persian hovissa ollessani esiinnyin näin, esiinnyin perinpohjaisena hölmönä!" Olisipa meidän, Usbek, pitänyt olla jo aika ilkeitä luonteeltamme voidaksemme lingota satoja pieniä loukkauksia ihmisille, jotka tulivat joka päivä luoksemme osoittamaan meille hyväntahtoisuuttaan. He tiesivät meidän olevan heidän yläpuolellaan. Elleivät he taas olisi sitä tienneet, olisivat meidän hyvät työmme opettaneet sen heille joka päivä. Kun ei meidän tarvinnut tehdä mitään saadaksemme osaksemme muiden kunnioituksen, teimme kaikkien ollaksemme rakastettavia. Me seurustelimme halvimpienkin ihmisten kanssa: mahtavuuden ja komeuden keskellä, jotka tekevät aina sydämen kovaksi, he pitivät meitä hienotunteisina. He näkivät vain sydämemme yläpuolellaan. Me taas alennuimme heidän tarpeittensa tasalle. Mutta kun oli kohotettava ruhtinaan majesteettia julkisissa juhlamenoissa, kun oli muukalaisissa herätettävä kunnioitusta kansakuntaa kohtaan, kun vihdoin oli vaarallisissa tiloissa innostettava sotilaita, nousimme sata kertaa korkeammalle kuin olimme laskeutuneet. Me palautimme ylpeyden kasvoillemme, ja meidän sanottiin joskus esiintyneen hyvinkin arvokkaasti.

Pariisissa, 10 p. Saphar-kuuta v. 1715.

75. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.