Part 11

Heti kun tämä suuri eunukki oli havainnut minun luonnonlahjani, käänsi hän silmänsä puoleeni. Hän puhui minusta isännälleni, selittäen minun kykenevän työskentelemään hänen omien katsantokantojensa mukaisesti ja seuraamaan häntä hänen nykyisessä toimessaan. Hän ei lainkaan hämmästynyt minun suurta nuoruuttani: hän uskoi tarkkaavaisuuteni korvaavan kokemuksen puutteen. Mitä Sinulle sanoisinkaan? Minä edistyin niin suuresti hänen luottamuksessaan, että hän jätti arvelematta haltuuni niiden pelottavien huoneiden avaimet, joita hän oli niin kauan vartioinut. Tämän suuren mestarin koulussa opin käskemisen vaikean taidon ja kehityin noudattamaan taipumattoman hallituksen menettelyohjeita. Hänen opastamanaan tutkin naisten sydäntä. Hän opetti minua käyttämään hyväkseni heidän heikkouksiaan ja olemaan hämmästymättä heidän kopeuttaan. Usein hän pani heidät huvikseen koetukselle ja antoi minun viedä heidät aina kuuliaisuuden äärimmäiselle rajalle asti. Sieltä palautti hän heidät sitten huomaamatta ja pyysi minua joksikin ajaksi teeskentelemään taipumista. Kelpasipa häntä katsella näinä hetkinä, jolloin hän näki heidät aivan epätoivon partaalla! Rukousten ja moitteiden keskipisteenä kesti hän heltymättä heidän kyyneleensä. "Kas sillä tavalla", sanoi hän tyytyväisenä, "tulee hallita naisia. Heidän lukumääränsä ei minua säikytä: samoin hoitaisin kaikkia suuren hallitsijammekin vaimoja. Kuinka saattaa mies toivoa vangitsevansa heidän sydämensä, elleivät hänen uskolliset eunukkinsa ole aluksi lannistaneet heidän sieluansa?"

Hän ei ollut ainoastaan luja, vaan myöskin terävänäköinen. Hän luki heidän ajatuksensa ja arvasi heidän teeskentelynsä: heidän tutkitut eleensä, heidän laitellut ilmeensä eivät salanneet häneltä mitään. Hän tiesi heidän peitetyimmätkin tekonsa ja heidän hiljaisimmatkin sanansa. Hän käytti yksiä saadakseen selkoa toisista, ja hänellä oli tapana palkita pieninkin luottamus. Kun he pääsivät herransa läheisyyteen vain kutsuttuina, toimitti eunukki sinne ne, jotka hän tahtoi, ja käänsi isäntänsä silmät niihin, joita hän halusi avustaa, ja tämä suosionosoitus oli jonkun ilmoitetun salaisuuden palkintona. Hän oli saanut isäntänsä ymmärtämään, että oli viisainta jättää hänen tehtäväkseen tämä valinta, joka suuresti lisäsi hänen arvovaltaansa. Näin hallittiin siis, mahtava herra, vaimolaa, joka oli luullakseni parhaiten järjestetty koko Persiassa.

Jätä käteni vapaiksi, salli minun pakottaa kaikki kuuliaisuuteen, ja viikossa olen palauttava järjestyksen sekasorron keskeen: sitä käskee kunniasi ja sitä vaatii turvallisuutesi.

Ispahanilaisessa palatsissasi, 9 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1714.

65. kirje.

Usbek kirjoittaa vaimoilleen Ispahanin palatsiin.

Olen kuullut vaimolan olevan sekasorron vallassa ja täynnä sisäistä riitaa ja eripuraisuutta. Enkö minä lähtiessäni kehottanut teitä noudattamaan rauhaa ja hyvää sopua? Te lupasitte sen: teittekö niin vain minua pettääksenne?

Tepä tässä itse pettyisitte, jos tahtoisin seurata ylieunukin antamia neuvoja, jos minä tahtoisin käyttää valtaani pakottaakseni teidät elämään niin kuin minun varoitteluni käskivät teitä elämään.

Minä en kuitenkaan osaa käyttää näitä väkivaltaisia keinoja ennenkuin olen koettanut kaikkia muita. Tehkää siis omaksi hyväksenne se, mitä ette ole tahtoneet tehdä minun hyväkseni.

Ylieunukilla on paljon valittamisen aihetta: hän sanoo, että te ette välitä hänestä vähääkään. Kuinka voitte sovelluttaa tämän käytöksen asemaanne kuuluvaan vaatimattomuuteen? Eikö hyveenne ole minun poissa ollessani uskottu hänen haltuunsa? Se on pyhä aarre, jonka vartija hän on. Mutta se halveksiminen, mitä te hänelle osoitatte, lausuu ilmi, että he, joiden määränä on saada teidät elämään kunnian lakien kuuliaisuudessa, ovat teille vastenmielisiä.

Minä pyydän siis teitä muuttamaan käytöstänne ja menettelemään niin, että minä voin toisen kerran hylätä ne ehdotukset, joita minulle tehdään teidän vapautenne ja rauhanne kahlitsemiseksi.

Sillä minä tahtoisin saada teidät unohtamaan, että minä olen teidän herranne, muistaakseni vain, että minä olen teidän puolisonne.

Pariisissa, 5 p. Chahban-kuuta v. 1714.

66. kirje.

Rica kirjoittaa ------:lle.

Täällä harrastetaan hyvin innokkaasti tieteitä, mutta enpä tiedä, ollaanko täällä kovin oppineita. Joka epäilee kaikkea ajattelijana, ei uskalla kieltää mitään jumaluusoppineena: tämä ristiriitainen mies on aina tyytyväinen itseensä, kunhan vain sovitaan arvonimistä.

Useimpain ranskalaisten kiihkeimpänä haluna on olla älykäs ja sukkela. Ja kaikkien niiden kiihkeimpänä haluna, jotka tahtovat käydä älykkäästä, on kirjojen tekeminen.

Mutta sen päättömämpää keksintöä ei osaa ajatella. Luontohan näyttää viisaudessaan pitäneen huolta siitä, että ihmisten tyhmyydet jäisivät hetkellisiksi, mutta nyt tekevät, kirjat ne kuolemattomiksi. Houkkion pitäisi tyytyä jo siihen, että hän on ikävystyttänyt kaikkia niitä, jotka ovat hänen lähelleen osuneet. Mutta hän tahtoo kiusata vielä tulevia sukupolvia. Hän tahtoo typeryytensä voittavan unohduksen, josta hän olisi voinut nauttia kuin haudan rauhasta. Hän tahtoo jälkimaailman saavan ikuisiksi ajoiksi tiedon siitä, että hän on elänyt ja että hän on ollut hölmö.

Kaikista kirjailijoista en halveksi ketään niin syvästi kuin mukailijoita, jotka haalivat joka taholta muiden teoksista siepattuja riekaleita, sovitellakseen niitä sitten omiin aikaansaannoksiinsa niinkuin turpeenpalasia nurmikenttään. He eivät ole hituistakaan parempia kuin ne latojat, jotka rivittävät kirjasimia niin että nämä yhteen koottuina muodostavat kirjan, jonka syntymiseen he ovat ottaneet osaa vain käsillään. Minä toivoisin kunnioitettavan itsenäisiä teoksia, ja minusta on jonkinlaista pyhyyden häpäisemistä, kun raastetaan ne palaset, joista ne on muodostettu, irralleen pyhätöstä, mihin ne kuuluvat, ja kun niihin näin kohdistetaan halveksunta, jota ne eivät ansaitse.

Ellei ihmisellä ole mitään uutta sanottavaa, niin miksi hän ei vaikene? Miksi hänen pitää turhaan nähdä kaksinkertaista vaivaa?

"Mutta minähän tahdon panna kaikki uuteen järjestykseen."

"Te olette taitava mies: s.o. te tulette kirjastooni ja asetatte alas ne kirjat, jotka ovat ylhäällä, ja ylös ne kirjat, jotka ovat alhaalla. Ja sitten olette tehnyt mestariteoksen!"

Minä kirjoitan Sinulle tästä asiasta, -- -- --, koska olen suunnattomasti vihastunut kirjaan, jonka olen juuri lukenut ja joka on niin paksu, että sen olisi luullut sisältävän koko maailman tiedon. Mutta se vain väsytti minut lopen, opettamatta minulle mitään. Hyvästi.

Pariisissa, 8 p. Chahban-kuuta v. 1714.

67. kirje.

Ibben kirjoittaa Usbekille Pariisiin.

Kolme laivaa on saapunut tänne tuomatta minulle minkäänlaisia tietoja Sinusta! Oletko sairas? Vai huviksesiko minua säikyttelet?

Ellet rakasta minua maassa, missä Sinulla ei ole muita hellyyden esineitä, niin kuinka käykään sitten Persiassa ja perheesi helmassa? Mutta ehkä erehdyn. Sinä olet kylliksi rakastettava löytääksesi kaikkialta ystäviä. Sydän on kaikkien maiden kansalainen. Kuinka saattaisikaan jalo sielu olla muodostamatta ystävyyssuhteita? Tunnustan Sinulle kunnioittavani vanhoja ystävyysliittoja. Mutta enpä vastusta uusienkaan solmimista, milloin siihen vain tilaisuutta on.

Missä maassa olen oleskellutkin, niin olen elänyt aivan niinkuin minun olisi pitänyt viettää siellä koko ikäni. Minä olen yhtä innokkaasti tavoitellut hyveellisten ihmisten tuttavuutta, minä olen tuntenut samaa sääliä tai pikemminkin samaa hellyyttä onnettomia ja samaa kunnioitusta niitä kohtaan, joita menestys ei ole sokaissut. Sellainen on luonteeni, Usbek. Kaikkialta, mistä tapaan ihmisiä, valitsen ystäviä.

Täällä asuu muuan gebri, jolla luullakseni on Sinun jälkeesi ensimmäinen sija sydämessäni: hän on itse rehellisyyden sielu. Erikoiset syyt ovat pakottaneet hänet vetäytymään tähän kaupunkiin, missä hän elää kaikessa rauhassa kunniallisen liikkeen tuottamilla tuloilla vaimonsa kanssa, jota hän rakastaa. Hänen elämänsä on ollut täynnä jalomielisiä tekoja, ja vaikkakin hän pyrkii elämään syrjässä, on hänen sydämessään enemmän sankarillisuutta kuin suurimpienkaan hallitsijani sydämessä.

Tuhannet kerrat olen puhunut hänelle Sinusta. Näytän hänelle kaikki Sinun kirjeesi. Huomaan hänen olevan siitä hyvillään ja uskonpa nyt jo, että Sinulla on ystävä, jota et edes tunne.

Tästä voit lukea hänen tärkeimmät seikkailunsa; niin vastahakoisesti kuin hän onkin niistä kirjoittanut, ei hän ole kuitenkaan voinut kieltää sitä ystävyydeltäni, ja minä uskon nyt kertomuksen Sinun ystävyytesi huomaan.

_Apheridonin ja Astarten tarina_.

Minä olen syntynyt gebrien keskuudessa, joiden uskonto on ehkä maailman vanhin. Onnettomuudekseni valtasi minut rakkaus ennen kuin järki. Olin tuskin kuusivuotias, kun en enää voinut elää muualla kuin sisareni seurassa. Silmäni seurasivat häntä aina, ja jos hän jätti minut hetkeksikään, huomasi hän palatessaan niiden vuotavan kyyneleitä. Jokainen päivä lisäsi yhtä paljon ikääni kuin rakkauttanikin. Isäni, ihmeissään niin voimakkaasta kiintymyksestä, olisi kyllä mielellään naittanut meidät Kambyseen säätämän vanhan gebriläistavan mukaan, mutta muhamettilaisten pelko, muhamettilaisten, joiden ikeen alaisina me elämme, estää kansamme jäseniä ajattelemasta näitä pyhiä liittoja, joita uskontomme ei ainoastaan salli vaan jopa määrää ja jotka ovat perin teeskentelemättömiä jo luonnon muodostaman yhteyden kuvia.

Nähdessään, että olisi ollut vaarallista seurata minun mielitekoani ja omaa haluansa, päätti siis isäni sammuttaa liekin, jonka hän luuli olevan vasta alussaan, mutta joka olikin jo viimeisessä vaiheessaan: hän otti matkan tekosyyksi ja vei minut mukanaan, jättäen sisareni erään naissukulaisen huomaan, sillä äitini oli kuollut kaksi vuotta aikaisemmin. En lähde teille tässä kertomaan, kuinka suuri oli epätoivoni eron hetkellä: syleilin sisartani, joka aivan ui kyynelissä; mutta minä en kyyneleitä vuodattanut, sillä tuska oli tehnyt minut ikäänkuin turraksi. Me saavuimme Tiflisiin, ja isäni, uskottuaan kasvatukseni eräälle sukulaisellemme, jätti minut sinne ja palasi kotiin.

Jonkun aikaa jälkeenpäin kuulin hänen erään ystävän suosituksesta toimittaneen sisareni kuninkaan beiramiin, missä hän palveli muuatta sulttaanitarta. Jos minulle olisi ilmoitettu hänen kuolemansa, ei se olisi minuun järkyttävämmin vaikuttanut. Sillä paitsi sitä, etten minä toivonut häntä enää näkeväni, oli hänen menonsa beiramiin tehnyt hänestä muhamettilaisen, eikä hän enää voinut sen uskonnon ennakkoluulojen mukaisesti katsella minua muutoin kuin inhoten. Jaksamatta elää kauemmin Tiflisissä, väsynyt kun olin itseeni ja maailmaan, minä palasin Ispahaniin. Ensimmäiset sanat, mitkä lausuin isälleni, olivat katkeria. Moitin häntä siitä, että hän oli laittanut tyttärensä paikkaan, minne voi päästä vain uskontoa muuttamalla. "Te olette tuottanut perheellenne", puhuin minä, "Jumalan ja teitä valaisevan auringon vihastuksen. Olette tehnyt pahempaa kuin jos olisitte saastuttanut alkuaineet, koska olette saastuttanut tyttärenne sielun, joka oli yhtä puhdas. Minä kuolen tuskasta ja rakkaudesta. Mutta olkoon kuolemani ainoa rangaistus, minkä Jumala teille lähettää!"

Nämä sanat sanottuani poistuin. Kahden vuoden aikana kulutin sitten elämäni käymällä katselemassa beiramin muureja ja tirkistelemällä huonetta, missä sisareni saattoi olla, ja olin näin joka päivä tuhannet kerrat vaarassa joutua näitä pelättäviä paikkoja kierteleväin eunukkien surmattavaksi.

Vihdoin kuoli isäni, ja sulttaanitar, jota sisareni palveli, nähdessään tämän päivä päivältä varttuvan yhä kauniimmaksi, kävi mustasukkaiseksi ja naitti hänet eräälle eunukille, joka toivoi häntä omakseen intohimoisesti. Täten pääsi sisareni vaimolasta ja asettui eunukkinsa kanssa asumaan erääseen taloon Ispahaniin.

Kolmeen kuukauteen en saanut häntä puhutella, koska eunukki, miehistä mustasukkaisin, toimitti minut aina erilaisin verukkein tieheni. Vihdoinkin pääsin hänen beiramiinsa, ja hän salli minun puhella sisareni kanssa verhon läpi. Ilveksenkään silmät eivät olisi voineet häntä nähdä, niin tarkoin hän oli vaatteiden ja huntujen peitossa, enkä minä häntä muusta tuntenutkaan kuin äänen soinnusta. Kuinka olinkaan liikuttunut, kun huomasin olevani häntä näin lähellä ja kuitenkin kaukana hänestä! Hillitsin toki itseni, sillä minua pidettiin silmällä. Mitä häneen tulee, vuodatti hän luullakseni muutamia kyyneleitä. Hänen miehensä aikoi jotenkuten puolustella käytöstään, mutta kohtelin häntä kuin hän olisi ollut halvin orja. Hän oli pahemmassa kuin pulassa kuullessaan minun puhuvan sisareni kanssa kieltä, jota hän ei osannut: se oli muinaispersiaa, joka on meidän pyhä kielemme. "Kuinka! sisareni", sanoin minä, "onko totta, että olette hylännyt isienne uskon? Tiedän kyllä, että teidän on ollut pakko beiramiin mennessänne liittyä muhametinuskon tunnustajiin, mutta, sanokaa minulle, onko sydämenne voinut suunne tavoin suostua hylkäämään uskonnon, joka sallii minun rakastaa teitä? Ja kenen takia hylkäätte sen, tämän uskonnon, jonka pitäisi olla meille kallis? Kurjan raukan takia, jossa näkyy vielä hänen kerran kantamainsa kahleiden häpäisevä leima, ja joka, jos hän olisikin mies, olisi inhoittavin kaikista!"

"Veljeni", lausui hän, "mies, josta puhutte, on puolisoni. Minun on häntä kunnioitettava, niin arvottomalta kuin hän teistä näyttääkin. Ja minä olisinkin vaimoista halveksittavin, jos..."

"Ah! sisareni", keskeytin minä, "te olette gebri. Hän ei ole puolisonne, eikä voi ollakaan: jos pysytte uskossanne isienne tavoin, voitte pitää häntä vain hirviönä."

"Ah!" vastasi hän, "kuinka kaukaiselta se uskonto minusta näyttääkään! Tuskin olin oppinut sen käskyt, kun minun oli jo ne unohdettava. Tehän huomaatte, ettei kielikään, jota kanssanne puhun, ole minulle enää tuttu, ja että minun on tavattoman vaikea ilmaista ajatuksiani. Mutta luottakaa siihen, että lapsuutemme muisto viehättää minua yhä, että minulla on sen ajan jälkeen ollut vain petollisia iloja, ettei ole päivääkään kulunut minun ajattelemattani teitä, että teillä on ollut suurempi osa avioliittooni kuin luulettekaan ja että minä olen alistunut siihen vain toivoen saavani nähdä taas teitä. Mutta kuinka onkaan oleva minulle yhätikin raskas se päivä, joka on jo minulle ollut hyvin raskas! Näen teidän olevan aivan suunniltanne. Mieheni vapisee raivosta ja mustasukkaisuudesta. Minä en saa teitä enää nähdä. Puhun epäilemättä kanssanne viimeisen kerran elämässä: jos niin olisi, veljeni, ei se tulisi pitkäksi." Näin sanoessaan hän heltyi, ja huomatessaan olevansa kykenemätön jatkamaan keskustelua jätti minut siihen maailman masentuneimmaksi ihmiseksi.

Kolme, neljä päivää myöhemmin pyysin jälleen tavata sisartani. Tuo raakalaiseunukki olisi mielellään tahtonut minua siitä estää, mutta paitsi sitä, etteivät tämäntapaiset aviomiehet hallitse vaimojansa yhtä voimakkaasti kuin muut, rakasti hän niin rajattomasti sisartani, ettei hän voinut tältä mitään kieltää. Minä näin hänet siis vielä samassa paikassa ja samassa asussa kahden orjattaren seuraamana, niin että minun oli jälleen turvautuminen erikoiskieleemme.

"Sisareni", virkoin hänelle, "mistä johtuu, etten voi tavata teitä joutumatta kauhistuttavaan asemaan? Nämä muurit, jotka pitävät teitä sulkeissaan, nämä salvat ja nämä ristikot, nämä inhoittavat vartijat, jotka pitävät teitä silmällä, saattavat minut raivoon. Kuinka olettekaan voinut menettää sen suloisen vapauden, jota esi-isänne nauttivat? Äitinne, joka oli siveä, antoi miehelleen hyveensä takeeksi vain hyveensä: he elivätkin molemmat onnellisina keskinäisen luottamuksen turvissa. Ja heidän elämäntapojensa yksinkertaisuus oli heistä tuhat kertaa kallisarvoisempi rikkaus kuin se väärä loisto, joka näyttää olevan teidän osanne tässä ylellisessä talossa. Menettäessänne uskontonne olette menettänyt vapautenne, onnenne ja sen jalon tasa-arvoisuuden, joka on sukupuolenne kunnia. Mutta pahempi on, että te ette ole suinkaan ihmisarvostaan alennetun orjan vaimo, sillä sitä ette voi olla, vaan hänen orjansa."

"Ah! veljeni", sanoi hän, "kunnioittakaa puolisoani, kunnioittakaa uskontoa, jonka olen omaksunut: sen uskonnon mukaanhan minä en ole voinut kuulla teitä enkä teille puhua rikosta tekemättä."

"Kuinka? sisareni", vastasin minä aivan kiihtyneenä, "te arvelette siis tämän uskonnon olevan totisen uskonnon?"

"Ah!" huokasi hän, "kuinka olisikaan minulle edullista, ettei se olisi totinen uskonto! Minä olen kantanut sille liian suuren uhrin voidakseni olla siihen uskomatta, ja jos minun epäilykseni..."

Näin sanottuaan hän vaikeni.

"Niin, epäilyksenne, sisareni, ovat hyvin perusteltuja, millaisia ne lienevätkään. Mitä voittekaan odottaa uskonnolta, joka tekee teidät onnettomaksi tässä maailmassa eikä anna teille mitään toivoa tulevasta? Muistakaa, että meidän uskontomme on maailman vanhin, että se on aina kukoistanut Persiassa ja että sillä on sama alkuperä kuin tällä valtakunnallakin, jonka varhaisimpia vaiheita kukaan ei tunne, että vain sattuma on tuonut sen rajojen sisäpuolelle muhamettilaisuuden ja että tämä lahko on saanut siellä jalansijaa ei suinkaan vakaumuksen tietä, vaan valloituksen avulla. Elleivät luonnolliset ruhtinaamme olisi olleet heikkoja, näkisitte vielä tänä päivänä vanhojen tietäjäin uskonnon olevan vallassa. Siirtykää mielikuvituksessanne noihin ammoin kuluneihin vuosisatoihin: kaikki puhuu siellä teille tietäjäin opista eikä mikään muhamettilaisten lahkosta, joka ei vielä useita tuhansia vuosia myöhemminkään ollut edes lapsuuskaudessaan."

"Mutta", sanoi sisareni, "vaikka minun uskontoni olisikin teidän uskontoanne myöhäisempi, on se ainakin puhtaampi, koska se palvelee vain yhtä Jumalaa, kun te sitävastoin palvelette lisäksi aurinkoa, tähtiä, tulta, vieläpä alkuaineitakin."

"Minä huomaan, sisareni, että olette musulmaanien parissa oppinut herjaamaan pyhää uskontoamme. Me emme palvo tähtiä emmekä alkuaineita eivätkä isämmekään ole niitä milloinkaan palvoneet. Milloinkaan eivät he ole niille temppelejä pystyttäneet, milloinkaan he eivät ole niille uhranneet. He ovat vain omistaneet niille uskonnollista, vaikkakin laadultaan alempaa kunnioitusta, niinkuin sopiikin jumaluuden teoille ja ilmestysmuodoille. Mutta, sisareni, sen Jumalan nimessä, joka meitä valistaa, ottakaa tämä pyhä kirja, jonka olen teille tuonut: se on lainsäätäjämme Zarathustran kirja. Lukekaa se ennakkoluuloitta. Päästäkää sydämeenne siitä lähtevät valonsäteet, jotka valistavat teitä sitä lukiessanne. Muistakaa isiänne, jotka ovat kauan kunnioittaneet aurinkoa Balkhiin pyhässä kaupungissa. Ja muistakaa myös minua, joka osaan toivoa lepoa, menestystä, elämää vain teidän kääntymyksestänne." Ylenmäärin liikutettuna jätin hänet yksinään päättämään tärkeimmän asian, mitä minulla saattoi koko iässäni olla.

Palasin hänen luokseen kahden päivän kuluttua. En puhunut hänelle sanaakaan: odotin ääneti elämäni tai kuolemani tuomiota. "Teitä rakastaa, veljeni", lausui hän vihdoin, "teitä rakastaa gebrinainen. Olen kauan taistellut, mutta jumalat! kuinka monet vaikeudet poistaakaan rakkaus! Kuinka tunnenkaan oloni keveäksi! En enää pelkää rakastavani teitä liiaksi. Nyt ei minun tarvitse panna rajoja lemmelleni: sen ylenmääräisyyskin on nyt sallittu. Ah! kuinka kaikki tämä sopiikaan sydämeni tilaan! Mutta milloin katkaisette te, joka olette osannut katkaista ne kahleet, mitkä henkeni oli itselleen takonut, milloin katkaisette ne kahleet, mitkä sitovat käteni? Tästä hetkestä alkaen olen teidän: osoittakaa nyt kuinka kallis tämä lahja teille on, ottamalla minut viipymättä huostaanne. Veljeni, kun ensimmäisen kerran saan teitä suudella, luulen kuolevani syliinne."