Part 10

"Kuinka niin! Te ette tiedä, mitä on omantunnonasiain ratkaisija? No niin, kuulkaahan sitten, niin annan teille siitä käsityksen, joka ei jätä teille enää mitään toivomisen sijaa. On olemassa kahdenlaisia syntejä: kuolemansyntejä, jotka sulkevat ihmisen ehdottomasti paratiisista, ja heikkoudensyntejä, jotka tosin loukkaavat Jumalaa, mutta jotka eivät kuitenkaan vihastuta häntä niin perinpohjin, että hän riistäisi meiltä autuuden. Näin ollen on koko meidän taitomme tarkoitus tarkalleen eroittaa nämä kahdenlaiset synnit toisistaan. Sillä ellemme ota lukuun muutamia vapaa-ajattelijoita, tahtovat kaikki kristityt päästä paratiisiin. Mutta nythän on tuskin ketään, joka ei tahtoisi ansaita sitä niin helpolla kuin suinkin mahdollista. Kun tuntee tarkoin kuolemansynnit, voi koettaa olla tekemättä niitä, ja niin tulee vanhurskaus täytetyksi. On kuitenkin ihmisiä, jotka eivät tavoittele niin suurta täydellisyyttä. Ja kun he eivät ole lainkaan kunnianhimoisia, eivät he välitä ensimmäisistä sijoista. Niinpä he laittautuvatkin paratiisiin niin nipin napin kuin voivat. Kunhan he vain siellä ovat, riittää se heille: he eivät halua tehdä hitustakaan liian paljon tai liian vähän. He ovat ihmisiä, jotka ryöstävät taivaan pikemmin kuin he sen saavat, ja jotka sanovat Jumalalle: 'Herra, minä olen täyttänyt tarkalleen Sinun ehtosi, etkä Sinä voi olla puolestasi täyttämättä lupauksiasi. Koska minä en ole tehnyt enempää kuin Sinä olet minulta vaatinut, vapautan minä Sinut antamasta minulle enempää kuin Sinä olet luvannut'."

"Me olemme siis tuiki tarpeellisia ihmisiä, hyvä herra. Mutta siinä ei ole kuitenkaan kaikki. Saatte kohta kuulla yhtä ja toista lisää. Teko ei muodosta rikosta, vaan rikoksen tekijän tietoisuus. Ken tekee pahan teon luullen, ettei se olekaan mikään paha teko, on omantuntonsa puolesta rauhassa. Ja kun nyt on olemassa määrätön joukko epätietoisia tekoja, saattaa omantunnonasiain ratkaisija suoda niille sen hyvyyden määrän, mitä niillä ei ole, selittämällä ne hyviksi. Mikäli hän tällöin kykenee saamaan ihmiset vakuutetuiksi siitä, ettei näihin tekoihin sisälly mitään turmiollista, poistaa hän niistä kaiken turmion.

"Minä paljastan tässä Teille ammattini salaisuudet, ammattini, jossa olen vanhentunut. Minä näytän Teille kaikki sen hienot taikatemput: kaikkea voidaan tässä maailmassa muokata, sellaistakin, mikä ei näytä siihen lainkaan soveltuvan."

"Arvoisa isä", virkoin minä, "se on vallan hyvä. Mutta kuinka suoriudutte taivaasta? Jos suursofilla olisi hovissaan mies, joka tekisi hänelle samaa, mitä te teette Jumalallenne, joka jakelisi hänen käskyjään eri luokkiin ja joka ilmoittaisi hänen alamaisilleen, missä tapauksissa niitä on noudatettava ja missä taas niistä käy tinkiminen, toimittaisi hän moisen miehen heti paikalla seivästetyksi."

Minä tervehdin dervishiäni ja poistuin odottamatta hänen vastaustaan.

Pariisissa, 23 p. Maharram-kuuta v. 1714.

58. kirje.

Rica kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.

Pariisissa, rakas Rhedi, on monenlaisia ammatteja.

Siellä saattaa esim. joku sangen kohtelias mies tulla tarjoamaan sinulle pilkkahinnasta kullan tekemisen salaisuutta.

Toinen lupaa päästää sinut ilmanhenkien vuoteeseen, kunhan vain olet ensin ollut kolmekymmentä vuotta naisia näkemättä.

Sitten voit kohdata niin taitavia tietäjiä, että he sanovat sinulle koko elämäsi, kunhan he vain ovat ensiksi saaneet neljännestunnin haastatella palvelijoitasi.

Nokkelat naiset tekevät neitsyydestä kukan, joka lakastuu ja virkoo joka päivä ja jonka poimiminen on sadannella kerralla vielä tuskallisempaa kuin ensimmäisellä.

Onpa sellaisiakin, jotka korjaavat taitonsa voimalla kaikki ajan tuottamat vauriot ja jotka osaavat toimittaa uudelleen kasvoille niiden väistyvän kauneuden, jopa manata naisen takaisin vanhuuden huipultakin ja palauttaa hänet hänen varhaisimman nuoruutensa helmaan.

Kaikki nämä ihmiset elävät tai yrittävät elää kaupungissa, joka on kaiken keksimiskyvyn äiti.

Kansalaisten tuloja ei siellä suinkaan anneta vuokralle: niiden perustuksenahan ovat vain äly ja oveluus. Kullakin on niistä oma osansa, josta hän koettaa hyötyä parhaansa mukaan.

Ken yrittäisi lukea kaikki ne lainoppineet, jotka tavoittelevat sen tai tämän moskeijan tuloja, hän olisi samalla laskenut meren hiekan ja meidän hallitsijamme orjat.

Määrätön joukko kielten, taiteiden ja tieteiden opettajia opettaa sellaista, mitä he eivät itsekään osaa. Ja tämä kyky onkin varsin merkillinen, sillä eihän vaadita paljoakaan älyä sellaisen opettamiseen, minkä osaa, kun taas täytyy olla rajattomasti älyä sellaisen opettamisessa, mistä ei itsekään mitään tiedä.

Täällä saattaa ihminen kuolla vain äkillisesti: kuoleman ei ole täällä mahdollista osoittaa muutoin valtaansa. Sillä joka nurkassa on ihmisiä, joilla on pettämättömiä lääkkeitä kaikkiin ajateltaviin tauteihin.

Kaikkiin myymälöihin on viritetty näkymättömiä verkkoja, joihin kaikki ostajat takertuvat. Niistä voi kuitenkin joskus selviytyä helpollakin: nuori myyjätär voi kuherrella kokonaisen tunnin oudon miehen kanssa saadakseen hänet ostamaan kimpun hammastikkuja.

Ei ole sitä ihmistä, joka ei lähtisi tästä kaupungista varovaisempana kuin hän sinne tuli: kun joutuu jakamaan omaisuuttaan muille, oppii sitä säilyttämään. Se onkin ainoa edullinen oppi, minkä muukalainen voi saada tässä viekottelevassa kaupungissa.

Pariisissa, 10 p. Saphar-kuuta v. 1714.

59. kirje.

Rica kirjoittaa Usbekille ------:een.

Äskettäin kävin talossa, johon oli kerääntynyt piiri kaikenkaltaisia ihmisiä. Keskustelun oli vallannut, sen huomasin tullessani, kaksi vanhaa rouvaa, jotka olivat turhaan tehneet työtä koko aamupäivän näyttääkseen nuorilta. "Täytyy myöntää", virkkoi toinen heistä, "että nykyajan miehet ovat sentään hyvin erilaisia kuin ne miehet, joita me näimme nuoruudessamme: he olivat kohteliaita, ystävällisiä, hyväntahtoisia. Mutta nykyään ovat miehet minusta aivan sietämättömän töykeitä."

"Kaikki on muuttunut", puuttui silloin puheeseen muuan suuresti luuvalon vaivaama mies. "Aika ei ole enää sellainen kuin ennen. Neljäkymmentä vuotta sitten voivat kaikki hyvin, kaikki kävelivät omin jaloin, kaikki olivat iloisia, kaikki harrastivat vain naurua ja tanssia. Nykyään ovat kaikki aivan sietämättömän surullisia."

Hetkistä myöhemmin keskustelu kääntyi valtiollisiin asioihin. "Hiisi vieköön!" huudahti muuan vanhanpuoleinen herrasmies, "valtiota ei enää hallita: näyttäkäähän minulle nykyään ministeri sellainen kuin herra Colbert. Minä tunsin hyvin hänet, tämän herran Colbert'in. Hän oli ystäviäni. Hän maksatutti aina minun eläkkeeni ennenkuin kenenkään muun. Mikä mainio järjestys silloin väliksikään raha-asioissa! Kaikki olivat silloin varoissaan. Mutta nykyään minä olen puilla paljailla."

"Hyvä herra", virkkoi siihen muuan kirkon palvelija, "puhutte nyt voittamattoman hallitsijamme kaikkein ihmeellisimmästä kaudesta. Onko olemassa mitään niin suurenmoista kuin se, mitä hän teki silloin kerettiläisyyden tuhoamiseksi?"

"Ja ettekö laske miksikään kaksintaistelujen poistamista?" kysyi tyytyväisen näköisenä toinen mies, joka ei ollut vielä virkkanut halaistua sanaa.

"Huomautus on vallan paikallaan", kuiskasi joku korvaani. "Tämä mies on perin ihastunut julistuksesta ja noudattaa sitä niin tunnollisesti, että hän kuusi kuukautta sitten otti selkäänsä sata kepiniskua vain ollakseen sitä loukkaamatta."

Minusta näyttää siltä, Usbek, ettemme me voi milloinkaan arvostella asioita muutoin kuin tiedottomasti suhteuttamalla ne itseemme. En ole lainkaan kummissani, vaikka neekerit maalaavatkin pirun hohtavan valkoiseksi ja jumalansa sysimustiksi, vaikka eräiden kansojen Venuksella onkin aina reisiin asti riippuvat rinnat ja vaikka vihdoin kaikki epäjumalanpalvelijat ovatkin varustaneet jumalansa ihmiskasvoilla ja antaneet niille kaikki omat taipumuksensa. Sangen sattuvasti on sanottu, että jos kolmiot loisivat itselleen jumalan, antaisivat ne sille kolme kylkeä.

Rakas Usbek! Kun näen ihmisten ryömivän pienen pienellä ainehiukkasella, nimittäin maapallolla, joka on vain piste avaruudessa, ja kuitenkin asettuvan suoraan Kaitselmuksen malleiksi, en ymmärrä, miten sovittaa niin ääretön hulluus niin äärettömään pienuuteen.

Pariisissa, 14 p. Saphar-kuuta v. 1714.

60. kirje.

Usbek kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.

Kysyt minulta, onko Ranskassa juutalaisia. Tiedä siis, että kaikkialla, missä on rahaa, on myöskin juutalaisia. Kysyt minulta, mitä he siellä tekevät. Täsmälleen samaa, mitä he tekevät Persiassa. Ei mikään muistuta niin aasialaista juutalaista kuin eurooppalainen juutalainen.

Kristittyjen keskuudessa he osoittavat samoin kuin meidänkin keskuudessamme lannistumatonta, suorastaan hulluudeksi yltyvää itsepäisyyttä silloin kun on kysymys heidän uskonnostaan.

Juutalaisten uskonto on vanha kanto, josta on putkahtanut kaksi oksaa, koko maapallon peittävää: tarkoitan muhamettilaisuutta ja kristinuskoa. Tai paremmin sanoen: se on äiti, joka on synnyttänyt kaksi tytärtä, jotka ovat vaivanneet sitä tuhansin vitsauksin, sillä uskonnollisissa asioissa ovat läheisimmät sukulaiset pahimpia vihollisia. Mutta niin huonoa kohtelua kuin se on niiltä saanutkin, ei se osaa olla ylpeilemättä siitä, että on ne maailman saattanut. Se käyttää molempia syleilläkseen koko maailmaa, samalla kun sen kunnianarvoisa vanhuus toiselta puolen syleilee kaikkia aikoja.

Juutalaiset ovat siis mielestään kaiken pyhyyden lähde ja kaiken uskonnon alku. Meitä he pitävät taas kerettiläisinä, jotka ovat väärentäneet lain tai pikemminkin olemme heidän nähdäkseen kapinallisia juutalaisia.

Jos muutos olisi tapahtunut vähitellen ja huomaamatta, olisivat hekin luullakseni helposti joutuneet viettelyksen pauloihin. Mutta kun se tuli äkkiä ja väkivaltaisesti, kun he voivat osoittaa niin yhden kuin toisenkin syntymän päivän ja hetken, ovat he kiukuissaan nähdessään meidänkin lukevan aikakausia ja pysyttelevät visusti uskonnossa, jota ei maailmakaan iässä voita.

Milloinkaan he eivät ole Euroopassa nauttineet niin suurta rauhaa kuin nykyisin. Kristittyjenkin keskuudessa aletaan vähitellen vapautua siitä suvaitsemattomuuden hengestä, joka heissä aikaisemmin asui: Espanjassa on havaittu maan kärsineen juutalaisten karkottamisesta ja Ranskassa niiden kristittyjen kiusaamisesta, joiden usko poikkesi hiukan ruhtinaan uskosta. On älytty, että uskonnon levittämisen into on eroitettava kiintymyksestä, jota tulee tuntea sitä kohtaan, ja ettei sen rakastamiseksi ja noudattamiseksi ole lainkaan välttämätöntä vihata ja vainota niitä, jotka eivät sitä noudata.

Olisi suotavaa, että musulmaanimme ajattelisivat tästä asiasta yhtä järkevästi kuin kristityt, että voitaisiin kerta kaikkiaan tehdä rauha Alin ja Abu Bekrin välillä ja jättää Jumalan ratkaistavaksi näiden pyhien profeettain ansioita koskeva kiista. Minä tahtoisin heitä palvottavan kunnioitusta ja arvonantoa osoittavin teoin eikä turhin etevämmyydenjulistuksin, ja minusta olisi viisainta koettaa ansaita heidän suosiotaan, mihin paikkaan Jumala lie sitten heidät määrännytkin: joko oikealle kädelleen tai valtaistuimensa astinlaudan alle.

Pariisissa, 18 p. Saphar-kuuta v. 1714.

61. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.

Äskettäin menin erääseen kuuluisaan kirkkoon, jonka nimenä on Notre-Dame. Ihaillessani tätä suurenmoista rakennusta oli minulla tilaisuus keskustella erään pappismiehen kanssa, jonka uteliaisuus oli tuonut sinne niinkuin minutkin. Puhe osui hänen ammattinsa rauhallisuuteen. "Useimmat ihmiset", sanoi hän, "kadehtivat meidän toimemme tarjoamaa onnea. Ja he ovat oikeassa. Kuitenkin on sillä ikävätkin puolensa. Me emme elä niin erossa maailmasta, ettei meitä tuhansissa tiloissa kutsuttaisi sen hälinään. Ja meillä onkin siinä varsin vaikea tehtävä suoritettavana.

"Maailman lapset ovat kummallisia. He eivät voi sietää meidän hyväksymistämme enempää kuin meidän moitteitammekaan. Jos me aiomme oikaista heitä, pitävät he meitä naurettavina. Jos me annamme heille tunnustuksemme, pitävät he meitä ihmisinä, jotka eivät täytä tehtäväänsä. On erinomaisen nöyryttävää ajatella herättäneensä pahennusta yksinpä jumalattomienkin keskuudessa. Meidän on siis pakko käyttäytyä kaksimielisesti ja vaikuttaa vapaauskojiin, ei suinkaan jyrkällä suhtautumisella, vaan epätietoisuudella, johon me heidät jätämme, mikäli on kysymyksessä meidän ajatuksemme heidän puheistaan. Siihen tarvitaan melkoista kekseliäisyyttä. Tämä näennäinen puolueettomuus on näet vaikea noudatettava. Maailman lapset, jotka uskaltavat kaikkea, jotka heittäytyvät kaikkien päähänpistojensa valtaan ja jotka aina menestyksen mukaan jatkavat niitä tai hylkäävät ne, saavuttavat paljon suurempaa suosiota.

"Eikä siinä kaikki. Me emme voi maailman hälinässä säilyttää tätä niin onnellista ja rauhallista tilaa, jota niin paljon ylistetään. Heti kun me sen keskelle ilmestymme, pakotetaan meidät väittelemään. Meidät pakotetaan esimerkiksi todistamaan rukouksen hyödyllisyys ihmiselle, joka ei usko Jumalaan, paaston välttämättömyys toiselle, joka on koko ikänsä kieltänyt sielun kuolemattomuuden. Moinen yritys on sangen työläs, eivätkä naurajat ole suinkaan meidän puolellamme. Vieläpä enemmänkin: jonkinlainen kiihko vetää muitakin meidän omiin mielipiteisiimme kalvaa meitä lakkaamatta ja kuuluu ikäänkuin ammattiimme. Se on yhtä naurettavaa kuin jos nähtäisiin eurooppalaisten koettavan ihmisluontoa parantaakseen pestä valkoiseksi afrikkalaisten naamaa. Me tuotamme häiriötä valtioon, me kiusaamme itseämme saadaksemme kaikki tunnustamaan uskonkappaleita, joilla ei ole suinkaan mitään perustavaa merkitystä. Ja me olemme ikäänkuin se Kiinan valloittaja, joka nostatti alamaisensa yleiseen kapinaan vaadittuaan heitä leikkaamaan tukkansa tai kyntensä.

"Jopa se intokin, millä me koetamme saada hoitoomme uskottuja sieluja täyttämään pyhän uskontomme asettamat velvollisuudet, on usein vaarallinen, eikä siinä voi koskaan olla kyllin varovainen. Muuan keisari, nimeltänsä Theodosius, antoi surmata miekan terällä erään kaupungin kaikki asukkaat, vaimot ja pienet lapsetkin. Kun hän sitten yritti käydä kirkkoon, suljetutti muuan piispa, nimeltänsä Ambrosius, ovet häneltä kuin murhamieheltä ja pyhäinhäväisijältä ikään ja teki siinä sankarillisen teon. Suoritettuaan sen sovituksen, minkä moinen rikos vaati, ja päästyään kirkkoon, asettui tämä keisari pappien paikalle. Samainen piispa karkotti hänet sieltä ja teki siinä uskonkiihkoisen ja mielettömän teon. Tässäkin osoittautui jälleen todeksi, että on varottava liiallista intoilua. Sillä mitä se koski uskontoa tai valtiota, oliko tämän ruhtinaan paikka pappien joukossa vaiko ei?"

Pariisissa, 1 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1714.

62. kirje.

Zelis kirjoittaa Usbekille Pariisiin.

Kun Sinun tyttäresi on nyt täyttänyt seitsemännen vuotensa, olen luullut olevan ajan siirtää hänet vaimolan sisähuoneisiin ja odottamatta hänen kymmenettä ikävuottaan uskoa hänet mustien eunukkien huostaan. Eihän voitane liian varhain riistää nuorelta naiselta lapsuuden vapautta ja antaa hänelle pyhää kasvatusta niiden pelottavien muurien sisäpuolella, missä kainous asuu.

Sillä minä en voi olla samaa mieltä kuin ne äidit, jotka sulkevat tyttärensä vaimolaan vasta sitten kun he aikovat valita näille puolison, jotka pikemminkin tuomitsevat tyttärensä vaimolaan kuin heidät sen oloihin pyhittävät, ja pakottavat heidät näin väkivalloin omaksumaan elämäntavan, mihin heidän olisi tullut nämä hellästi innostuttaa. Onko sitten odotettava kaikkea järjen voimalta, eikä mitään tottumuksen lempeydeltä?

Turhaan puhutaan meille siitä alistuneesta asemasta, minkä luonto on meille määrännyt: ei riitä vain saada meidät ymmärtämään, meitä täytyy myös harjoittaa siihen, niin että se tukee meitä sinä kohtalokkaana aikana, jolloin intohimot heräävät ja yllyttävät meitä riippumattomuuteen.

Ellei meitä sitoisi teihin muu kuin velvollisuus, saattaisimme joskus unohtaa sen. Ellei meitä innostuttaisi siihen muu kuin luonnollinen taipumus, voisi ehkä toinen voimakkaampi taipumus sitä heikontaa. Mutta sitten kun lait ovat antaneet meidät yhdelle ainoalle miehelle, ovat ne riistäneet meidät kaikilta muilta ja siirtäneet meidät niin kauas heistä kuin jos olisimme sadantuhannen peninkulman päässä.

Luonto, joka aina pitää niin hyvää huolta miehistä, ei ole rajoittunut antamaan heille haluja. Se on suonut niitä meillekin ja se on tehnyt meistä heidän autuutensa kiihtyviä välikappaleita. Se on sytyttänyt meihin intohimojen tulen hankkiakseen heille tilaisuuden elää rauhallisina. Jos he milloin menettävät tunteettomuutensa, on se määrännyt meidät palauttamaan heidät siihen jälleen, meidän saamatta milloinkaan nauttia siitä onnellisesta tilasta, mihin me heidät toimitamme.

Älä kuitenkaan kuvittele, Usbek, että Sinun asemasi olisi onnellisempi kuin minun. Minulla on ollut täällä tuhansia nautintoja, joista Sinä et tiedä mitään. Mielikuvitukseni on tehnyt lakkaamatta työtä selvittääkseen minulle niiden oikean arvon. Minä olen elänyt, mutta Sinä olet vain kaihonnut.

Siinä vankilassakin, missä Sinä minua pidät, minä olen Sinua vapaampi. Mitä enemmän Sinä lisäät vartiointini valppautta, sitä enemmän nautin Sinun levottomuudestasi. Ja Sinun epäluulosi, Sinun mustasukkaisuutesi, Sinun huolesi ovat kaikki Sinun riippuvaisuutesi merkkejä.

Jatka vain, rakas Usbek. Ympäröi minut vartijoilla öin ja päivin, äläkä luota tavallisiin varovaisuustoimiin. Lisää minun onneani tekemällä oma onnesi varmaksi ja tiedä, etten minä pelkää mitään muuta kuin Sinun välinpitämättömyyttäsi.

Ispahanin palatsissa, 2 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1714.

63. kirje.

Rica kirjoittaa Usbekille ------:een.

Luulenpa Sinun aikovan viettää koko elämäsi maalla. Alussa menetin Sinut näkyvistäni vain pariksi kolmeksi päiväksi. Nyt on jo kulunut kaksi viikkoa, enkä minä ole nähnyt Sinua vilahdukseltakaan! Tottahan onkin, että Sinä oleskelet viehättävässä talossa, että Sinulla on siellä sopivaa seuraa ja että Sinä saat siellä haastella ja järkeillä mielin määrin: eipä muuta tarvitakaan, kun Sinä jo unohdat koko maailman.

Mitä minuun tulee, kulkee minun elämäni kutakuinkin samanlaista uraa kuin Sinä olet nähnyt sen kulkevan. Seurustelen ahkerasti suuressa maailmassa ja koetan oppia sitä tuntemaan. Hengestäni katoaa vähitellen kaikki, mikä siinä muistuttaa aasialaisuutta, ja se taipuu vaivatta eurooppalaisiin tapoihin. Minä en enää kovin hämmästy nähdessäni samassa talossa viisi, kuusi naista viiden, kuuden miehen seurana, enkä pidä sitä kovinkaan hulluna keksintönä.

Voinpa väittää tulleeni tuntemaan naiset vasta tänne saavuttuani. Olen saanut heistä enemmän selkoa täällä yhdessä kuukaudessa kuin olisin saanut kolmessakymmenessä vuodessa vaimolan seinien sisäpuolella.

Meidän keskuudessamme luonteet ovat kaikki samanlaisia, koska ne ovat väkisin taivutettuja: ihmisiä ei nähdä sellaisina kuin he ovat, vaan sellaisina kuin heidät pakotetaan olemaan. Tässä sydämen ja hengen orjuudessa kuullaan puhuvan vain pelon, jolla on ainoastaan yksi kieli, eikä luonnon, joka ilmaiseiksen hyvin erilaisin tavoin, joka esiintyy perin moninaisin muodoin.

Teeskentely, meidän keskuudessamme hyvin paljon käytetty ja tarpeellinen taito, on täällä tuntematon. Kaikesta puhutaan, kaikki nähdään, kaikki kuullaan. Sydän paljastetaan kasvojen lailla. Tavoissa, hyveessä, paheessakin ilmenee aina jonkinlaista välittömyyttä.

Naisten miellyttämiseksi tarvitaan erästä kykyä, erilaista kuin se kyky, joka miellyttää heitä vielä enemmän: se on eräänlaista henkistä leikittelyä, joka huvittaa heitä sikäli kuin se näyttää lupaavan heille joka hetki sellaista, mikä voidaan toteuttaa vain liiankin pitkin väliajoin.

Tämä leikittely, joka luonnostaan kyllä sopii pukuhuoneeseen, näyttää lopulta muovanneen koko kansakunnan yleisluonteen. Leikitellään valtioneuvostossa. Leikitellään sotajoukon etunenässä. Leikitellään vieraiden lähettiläiden kanssa. Erilaiset ammatit näyttävät naurettavilta vain sikäli kuin niitä harjoitetaan vakavasti: lääkäri ei olisi enää naurettava, jos hänen pukunsa olisi vähemmän synkkä ja jos hän tappaisi potilaansa piloja puhellen.

Pariisissa, 10 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1714.

64. kirje.

Mustien eunukkien päällikkö kirjoittaa Usbekille Pariisiin.

Minä olen sellaisessa pulassa, etten osaa sitä Sinulle kuvaillakaan, mahtava herra. Vaimola on kauhistavan epäjärjestyksen ja sekasorron tilassa. Sota vallitsee vaimojesi välillä. Eunukkisi ovat jakautuneet kahteen leiriin. Kuuluu vain valituksia, nurkumisia, moitteita. Minun nuhteitani halveksitaan. Kaikki näyttää olevan sallittua tänä kurittomuuden aikana. Minä olen enää vain tyhjä nimi vaimolassa.

Joka ikinen vaimosi väittää olevansa toisia parempi syntyperänsä, kauneutensa, rikkautensa, älynsä ja Sinun rakkautesi puolesta, samalla kun hän vetoaa johonkin tällaiseen etuunsa päästäkseen kaikissa suhteissa muiden edelle. Joka hetki menetän sen pitkämielisen kärsivällisyyden, millä minä kuitenkin olen onnettomuudekseni tehnyt heidät kaikki tyytymättömiksi. Varovaisuuteni, jopa myöntyväisyytenikin, minun asemassani harvinainen ja outo ominaisuus, ovat olleet hyödyttömiä.

Sallitko minun paljastaa Sinulle, mahtava herra, kaikkien näiden epäjärjestysten syyn? Syy on kokonaan Sinun sydämesi ja sen hellän huolenpidon, mitä Sinä heille osoitat. Ellet Sinä pidättäisi kättäni, jos Sinä nuhteiden sijasta antaisit minun käyttää kuritusta, ellet Sinä päästäisi heidän valituksiaan ja heidän kyyneleitään itseäsi hellyttämään, vaan lähettäisit heidät nyyhkyttämään minun eteeni, minä kun en helly milloinkaan, taivuttaisin heidät piankin ikeeseen, jota heidän on kannettava, ja lannistaisin piankin heidän kopean ja itsevaltaisen mielensä.

Sitten kun minut oli viisitoistavuotiaana ryöstetty Afrikan sydämestä, kotimaastani, myytiin minut aluksi isännälle, jolla oli yli kaksikymmentä vaimoa tai jalkavaimoa. Huomattuaan minut vakavasta ja vaiteliaasta olennostani soveliaaksi vaimolaan hän määräsi tehtäväksi minut lopullisesti sinne soveliaaksi, ja niin suoritettiinkin leikkaus, joka oli aluksi tuskallinen, mutta joka tuotti minulle lopulta onnea, koska se vei minut isäntieni korvaa ja luottamusta lähemmäksi. Jouduin siis vaimolaan, joka oli minulle kuin uusi maailma. Ylieunukki, ankarin mies, minkä minä olen eläessäni nähnyt, hallitsi siellä rajattomana valtiaana. Ei siellä kuultu puhuttavan eripuraisuudesta eikä riidoista. Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Kaikki nämä naiset kävivät nukkumaan samalla hetkellä vuoden umpeensa ja nousivat niinikään samalla hetkellä. He menivät kylpyyn vuorotellen ja he poistuivat siitä saatuaan meiltä pienimmänkin merkin. Muun osan aikaa he olivat melkein aina huoneisiinsa suljettuina. Hänen pyrkimyksenään oli varsinkin saada heidät noudattamaan mitä suurinta puhtautta, ja hän oli sitä varten keksinyt sanoin kuvailemattomia keinoja: pieninkin tottelemattomuus rangaistiin armotta. "Minä olen orja", tapasi hän sanoa, "mutta minä olen sellaisen miehen orja, joka on teidän isäntänne ja minun isäntäni, ja minä käytän sitä valtaa, minkä hän on antanut minulle teihin nähden. Hän teitä kurittaa, enkä minä, joka vain lainaan hänelle käteni." Nämä naiset eivät milloinkaan astuneet isäntäni huoneeseen muutoin kuin kutsuttuina: he ottivat tämän armon vastaan riemuiten ja olivat ilman sitä valittamatta. Niinpä kunnioitettiin minuakin, joka olin halvin tämän rauhallisen vaimolan mustaihoisista, tuhat kertaa enemmän kuin Sinun vaimolassasi, missä minä käsken heitä kaikkia.