Part 1

PERSIALAISIA KIRJEITÄ

Kirj.

MONTESQUIEU

Suomentanut ja johdannon sekä selitykset kirjoittanut

J. V. Lehtonen

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1919.

JOHDANTO

"Jos tietäisin jotakin, joka olisi minulle hyödyksi, mutta perheelleni vahingoksi, karkottaisin sen mielestäni. Jos tietäisin jotakin hyödyllistä perheelleni, mutta joka ei olisi hyödyksi isänmaalleni, koettaisin unohtaa sen. Jos tietäisin jotakin hyödyllistä isänmaalleni, mutta joka olisi turmioksi Euroopalle tai joka olisi kyllä hyödyksi Euroopalle, mutta vahingoksi ihmiskunnalle, katsoisin sen omaksuessani tekeväni rikoksen." Nämä avartunutta yleisinhimillistä katsantokantaa todistavat ylevät sanat, jotka _Persialaisten kirjeiden_ sepittäjä _Charles de Secondat, La Brède'in ja Montesquieun parooni_, piirsi muistivihkoonsa, luovat eteemme jalon, kaikista ahdasmielisistä ennakkoluuloista vapautuneen miehen kuvan ja kehottavat meitä tekemään sellaisen miehen lähempää tuttavuutta.

Tämän tuttavuuden kannalta ei ole välttämätöntä erikoisen laajalta perehtyä Montesquieun ulkonaisiin elämänvaiheisiin. Riittää kun tiedämme, että hän syntyi vanhaan virka- ja sota-aateliin kuuluvista vanhemmista 18 p. tammik. 1689 Bordeaux'n tienoilla, että hänen kumminaan oli linnaan sattumalta joutunut kerjäläinen, "jotta tämä kummi koko hänen ikänsä muistuttaisi hänelle köyhien olevan hänen veljiänsä", että hän sai kasvatuksensa munkkien johtamassa laitoksessa, missä hän syvästi perehtyi Kreikan ja Rooman historiaan ja kirjallisuuteen, että hän v. 1714 pääsi Bordeaux'n parlamentin neuvokseksi ja kaksi vuotta myöhemmin, setänsä jälkeen, saman parlamentin puheenjohtajaksi. Edelleen on meidän otollista tietää, että hän v. 1715 osoitti uskonnollista suvaitsevaisuuttaan naimalla kalvinilaisuutta tunnustavan naisen, että hän tutki innokkaasti luonnontieteitä ja otti yhtä innokkaasti osaa hienon maailman huvituksiin, että hän myi piankin presidentinvirkansa ja muutti Pariisiin, että hänet valittiin Ranskan Akatemiaan vuoden 1728 alussa ja että hän samana vuonna lähti laajoille, yli kolme vuotta kestäville matkoille Euroopan eri maihin. Käytettyään enimmän osan aikaansa suurteoksensa, _Lakien hengen_, lopulliseen valmistamiseen, Montesquieu Pariisissa kuoli 10 p. helmik. 1755, 66 vuoden vanhana.

Niinkuin hänen ylempänä esitetyt sanansakin osoittavat, oli Montesquieu niitä voimakkaita henkiä, jotka ovat ajatelleet ja tutkineet pitäen silmällä koko ihmiskunnan parasta ja joiden tuotteet, mitä niissä liekin niiden syntymisen aikaan ja paikkaan liittyvää hetkellistä ja katoavaista, kuuluvat kaikille kansoille ja ajoille. Ensimmäisenä ns. valistusajan filosofeista on hän rohkeasti taistellut edellisten vuosisatain ja oman vuosisatansa uskonnollisia, valtiollisia ja yhteiskunnallisia ennakkoluuloja vastaan, koettanut ensimmäisenä ottaa selville historian todelliset lait ja erilaisten valtiomuotojen laadun, hengen ja tarkoituksen, ja tuonut yhteiskunta- ja valtiotieteen Ranskan kirjallisuuteen, niinkuin Pascal ja Bossuet olivat tuoneet siihen jumaluusopin. Hänessä asui 18. vuosisadan ajattelijoille perin ominainen kaikkialle tunkeutuva, koko luontoa ja historiaa syleilevä tiedonhalu, josta hän itseään kuvaten antaa johtavan persialaisensa Usbekin kirjoittaa: "Ne, jotka harrastavat tietojensa kartuttamista, eivät ole milloinkaan joutilaina. Vaikka minulla ei olekaan mitään tärkeitä asioita suoritettavana, olen sentään lakkaamatta toimessa. Minä kulutan elämäni tutkistelemiseen. Minä kirjoitan illalla muistiin, mitä olen havainnut, mitä olen nähnyt, mitä olen kuullut päivällä. Kaikki kiinnittää mieltäni, kaikki hämmästyttää minua. Minä olen kuin lapsi, jonka herkkiin aisteihin pienimmätkin seikat voimakkaasti vaikuttavat" (48. kirje).

Täsmälleen samanlainen oli näet Montesquieunkin oppimisen intohimo ja työtapa. Tietorikas kirja oli hänen paras toverinsa ja lohduttajansa kuivan lakimiestoiminnan lomassa, uudet ajatukset houkuttelivat hänen omaa ajatustaan pitkille eräretkille, muistiinpanovihot täyttyivät täyttymistään: niistä onkin hänen kuolemansa jälkeen saatu syntymään kaksi vahvaa nidettä. Näitä ahkeran lukemisen ja ajattelemisen tuloksia hän sijoitti osaksi erinomaisen henkevään keskusteluunsa, mutta varsinkin teoksiinsa, jotka ovatkin aivan uhkuen täynnä mitä eriskummaisimpia tietoja ja otteita, kaskuja ja kuvaavia pikkupiirteitä, niin että ne, etusijassa _Lakien henki_, tekevät siitä syystä hajanaisen ja liiaksi paisutetun vaikutuksen.

Montesquieun ensimmäiseen teokseen soveltui tämä tekotapa kuitenkin varsin hyvin, koska se oli laadittu kirjeiden muotoon. _Persialaisiin kirjeisiin_ myöhemmin liittämässään esipuheessa on Montesquieu itse huomauttanut tästä seikasta: "Kirjemuodossa, missä toimivia henkilöitä ei ole erikoisesti valittu ja missä käsitellyt aiheet eivät ole riippuvaisia mistään kaavasta tai ennakolta laaditusta suunnitelmasta, jää tekijälle otollinen tilaisuus liittää romaaniinsa filosofiaa, politiikkaa ja siveysoppia ja yhdistää kaikki tämä salaisella ja ikäänkuin tuntumattomalla siteellä."

Tällaisen "kirjeromaanin" väittää Montesquieu itse keksineensä ja tuoneensa kirjallisuuteen. On kuitenkin otettava huomioon, että Pascalin vv. 1656-1657 ilmestyneet kuuluisat _Kirjeet eräälle maaseutulaiselle_ olivat jo sisältäneet "filosofiaa, politiikkaa ja siveysoppia salaisella siteellä yhdistettyinä". Joka tapauksessa oli esimerkki erinomaisen hedelmällinen, sillä _Persialaisten kirjeiden_ saavuttaman suuren menestyksen jälkeen nykivät kirjankustantajat Montesquieun sanojen mukaan kaikkia kynämiehiä hihasta ja pyytelivät näitä sepittämään "persialaisia kirjeitä", ja turkkilaisia, juutalaisia, perulaisia kirjeitä vilisikin vilisemällä kirjamarkkinoilla. Kirjeromaanin jatkajiksi kävivät taas mm. Richardson, Rousseau, Goethe, Foscolo.

Että Montesquieu tuli puolestaan sepittäneeksi _persialaisia_ kirjeitä, johtui useammastakin asianhaarasta. Edellisen vuosisadan lopulla olivat Bernier, Tavernier ja Chardin julkaisseet laajoja matkakuvauksia Itämailta ja varsinkin Persiasta. Näistä oli etenkin Chardin Montesquieun mieliluettavaa, samoin kuin myöhemmin Rousseaun, Chardinilta hän sai kirjeisiinsä, mielikuvituksen aimo lailla auttaessa, sen omituisen haaremimaailman, joka niissä hyvin vähän uskottavana esiintyy, samoin kuin sysäyksen ilmastoteoriaan ja kuvan itämaalaisesta itsevaltiudesta, joka hänelle jää itsevaltiuden perimuodoksi. Gallandin v. 1708 toimittamana _Tuhannen ja yhden yön_ ranskannos johti myös ajatukset Itämaiden satupiiriin ja välitti yleisön tietoon itämaalaisia tapoja ja puheenkäänteitä. Edelleen oli Du Fresny vuotta aikaisemmin julkaissut muka erään siamilaisen vakavat ja huvittavat seikkailut Ranskassa. V. 1715 oli taas erään naurettavan kopean persialaisen lähettilään käynti Pariisissa herättänyt tavatonta huomiota ja muodostanut sekin yhden _Persialaisten kirjeiden_ edellytyksiä.

Niinpä antoi nyt Montesquieu kirjeromaanilleen sellaiset ulkonaiset puitteet, että muka kaksi persialaista ylimystä, vakava, mietteliäs Usbek ja hilpeämpi Rica, lähtee kotimaastaan tutustumaan Ludvig XIV:n viimeisten hallitusvuosien Ranskaan. He nyt kirjoittelevat kirjeitä kotiin jääneille ystävilleen ja toisilleen ja heille kirjoitetaan kotoa Itämaan uutisia ja Itämaan mietteitä. Näin tarjoutuu tilaisuus Ranskan olojen kirpeään arvostelemiseen ja persialaisen haaremielämän kuvaamiseen. Tässä kuvauksessa noudatti Montesquieu aistien suloisiin nautintoihin taipuvien aikalaistensa makua ja loihti nähtäväksi synkkien intohimojen kalvamien eunukkien ja toinen toistaan kauniimpien, mustasukkaisempien ja kiihkeämpien naisten täyttämän vaimolan, missä mustasukkaisen isännän poissaolo saa vihdoin aikaan himojen hillittömän riehunnan ja kaikki sen surulliset seuraukset. Nämä eunukit, niin mustat kuin valkoiset, nämä naiset, niin nuoret kuin vanhemmat, osaavat kaikki kirjoittaa ja tulkita kiihkeät tunteensa kaunopuheisen taidokkaasti. Kuinka uskomatonta tämä kaikki liekin ja kuinka teennäiseltä kirjeiden varsinainen romaani tuntuneekin, varmaa vain on, että juuri sirosti tarjottu aistillisuus houkutteli suuren yleisön lukemaan kirjaa ja hankki sille niin suuren menestyksen, että kun se v. 1721 ilmestyi, siitä julkaistiin vielä saman vuoden kuluessa toistakymmentä uutta painosta ja tekijän eläessä lisäksi 19 enemmän tai vähemmän muunneltua laitosta.

Suuren oikeushovin vakavaksi ajateltava puheenjohtaja ei kuitenkaan omistanut nimellensä tätä ensimmäistä teostaan, joka ilmoitettiin painetuksi Kölnissä, mutta joka tosi teossa oli kyhätty kirjaksi salapainon luvatussa maassa, Hollannissa. "Teoksen omissa vioissa on kylliksi, ilman että minun tarvitsee vielä tarjota mieskohtaisetkin vikani arvosteltaviksi", lausuu hän siitä esipuheessaan. Epäilemättä hän pelkäsi pintapuolisten arvostelijain vertailevan hänen asemaansa hänen sepittämäänsä romaaniin ja saavan siitä tekopyhän aiheen hyökätä hänen kimppuunsa.

Missään tapauksessa ei _Persialaisia kirjeitä_ tulekaan arvostella niiden enemmän tai vähemmän aistillisen kehysjuonen mukaan. Montesquieun teosten tutkija ja julkaisija, prof. H. Barckhausen varoittaakin lukemasta "tätä suurta pikkukirjaa koulupojan ja arvostelemasta vanhanpiian tavoin". Kuuluisa historioitsija Michelet oli taas sitä mieltä, että "täytyy olla itse hyvin ajattelematon ja hyvin kevytmielinen, pitääkseen tätä kirjaa kevytmielisenä".

Totta onkin, ettei Montesquieu ole suinkaan tästä näennäisesti niin huolettoman iloitsevasta kirjastaan unohtanut "filosofiaa, politiikkaa eikä siveysoppia". Päinvastoin on siihen Barckhausenin sattuvaa vertausta käyttääksemme koottu ikäänkuin oopperan alkusoittoon kaikki ne suuret aiheet, joita Montesquieu itse on myöhemmissä yksinomaan vakavissa teoksissaan käsitellyt ja joita myös toiset vuosisadan johtavat filosofit, sellaiset kuin Voltaire ja Rousseau, käyvät hänen jälkeensä käsittelemään. _Persialaisissa kirjeissä_ ovat jo idulla aatteet, joista koko vuosisata elää. Niinpä pohtivat Rhedi, kolmas Eurooppaan matkustanut persialainen, ja Usbek 106. ja 107. kirjeessä laajasti tieteiden ja taiteiden vaikutusta valtakuntien kukoistukseen tai häviöön, esittäen syitä myötä ja vastaan -- aihe, jonka kaunopuheisella kehittelyllä Rousseau on kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin saavuttava ensimmäiset kuuluisuuden laakerinsa. Kuvaavaa molempain kirjoittajain luonteelle muutoin on, että kun Montesquieu esittää paljon painavampia ja lukuisampia todistuksia tieteiden ja taiteiden harjoittamisen puolesta kuin vastaan, asettuu Rousseau kielteiselle kannalle, koska se tarjoaa paljon enemmän kumottavaa ja korjattavaa ja paljon enemmän yllättäviä näköaloja. Mutta niinpä onkin totta, että edellinen suosii ylellisyyttä välttämättömänä eri yhteiskuntaluokkien välisten taloudellisten suhteiden virkeydelle, kun taas jälkimmäinen tuomitsee sen aina ja kaikkialla.

Edelleen esittää Usbek 105. kirjeessä sen ajatuksen, että jos hallitsija lakkaa pitämästä huolta alamaistensa onnesta ja menestyksestä, jota varten hänet on hallitsijaksi pantu, katkeaa side hänen ja alamaisten väliltä, ja nämä jälkimmäiset "palaavat luonnolliseen vapauteensa". Sama ajatus on sen "yhteiskuntasopimuksen" pohjana, jota Rousseau kuvailee kuuluisassa valtio-opillisessa teoksessaan. Rousseaun suuren kirjeromaanin sankari puolustaa kolmannen osan 21. kirjeessä itsemurhaa täsmälleen samoin, ihmisen mitättömyyteen ja kurjuuteen perustuvin syin kuin Usbek 76. persialaisessa kirjeessä. 35. kirjeessä Usbek taas käyttää kristittyjen puolustuksena sitä seikkaa, etteivät he esim. Ranskassa, missä ei ole moskeijoja, ole koskaan kuulleet puhuttavan profeetta Alista. Samaa ajatusta tulkitsee Voltaire murhenäytelmässään _Zaire_, missä sankaritar huomauttaa omaksumamme uskonnon kokonaan riippuvan syntymäpaikastamme ja missä näytelmän yleisaate erikoisesti kiteytyy säkeisiin:

J'eusse été près du Gange esclave des faux dieux, Chrétienne dans Paris, musulmane en ces lieux. (I, 1).

(Minä olisin ollut Ganges-virran varrella väärien jumalain orja, kristitty Pariisissa ja muhamettilainen tässä maassa.)

Erikoisen laajasti pohtivat Usbek ja Rhedi kymmenkunnassa persialaisessa kirjeessä (113-123) väestökysymystä sekä syitä maapallon määrättyjen osien väkiluvun vähenemiseen ja esittävät tällöin samoja teorioja ilmaston, maaperän, uskontojen, tapojen vaikutuksesta, mitkä saavuttavat sitten suuren kantavuuden ja kuuluisuuden _Lakien hengessä_. Itämaiden veltostuttava moniavioisuus, Länsimaiden avioeron kielto, Itämaiden eunukkilaitos ja Länsimaiden munkkilaitos saavat kirjeissä osakseen ankaran tuomion, väitetäänpä katolisen uskonnon pappiensa ja munkkiensa naimattomuuden tähden häviävän Euroopasta viidensadan vuoden kuluessa.

Toisenkin _Lakien hengen_ kuuluisan teorian voi huomata olevan idulla _Persialaisissa kirjeissä_, nimittäin sen, että yksinvallan perusvoimana on kunnia, tasavallan hyve, itsevaltiuden pelko ja ylimysvallan kohtuullisuus. Tätä ajatusta esitetään varsinkin 63. ja 90. kirjeessä. Luolaihmisten tarinalla taas tahdotaan osoittaa, millaiseksi ihmisten tila muuttuu silloin kun kaikki yhteiskunnalliset vaistot tukahutetaan ja raaka itsekkyys päästetään kaikkia tekoja johtamaan, ja millaiseksi yhteiskunnallinen hyve ja keskinäinen avuliaisuus urhouteen ja uskontoon nojaten luo ihmisten elämän. Luolaihmiset, muutoin hyvin säyseät ja hyväntahtoiset olennot, torjuvat urheasti niskoiltaan röyhkeän hyökkääjän ja saalistajan, sillä tässä, niinkuin _Lakien hengessäkin_, on Montesquieu sitä mieltä, että puolustussota on täysin luvallinen, samalla kun hän Espanjan ja Portugalin esimerkkiin vedoten ankarasti varoittaa suurten valloitusten tuhoisuudesta.

_Lakien hengen_ kolmas perusteoria, varsinkin monarkiassa tarpeellista vallanjakoa koskeva lakiasäätävän, toimeenpanevan ja tuomiovallan erottamiseen tähtäävä teoria esiintyy myös _Persialaisissa kirjeissä_ hahmoteltuna. Ennen kaikkea vihaa Montesquieu despotismia, yksinvaltiutta, missä kaikki valta on ilman rajoituksia ja esteitä koottu yksiin käsiin. Hänen nähdäkseen Ludvig oli nyt XIV:n Ranska ilmeisesti luisumassa despotismia kohti. Kuningasvalta ajoi periaatteensa liian pitkälle, teki aateliston, papiston, virkamiehistön hillitsevän vaikutuksen tyhjäksi ja kulki sitä vallankumousta kohti, jota Montesquieu aavisteli. Siitä syystä ruoskiikin Montesquieu tuikeasti, nimettömyytensä turvin, Ludvig XIV:tä itseään, hänen tapojaan, hänen arvonimikauppaansa, hänen mielivaltaista rahapolitiikkaansa, hänen kyvyttömiä apulaisiaan, kerrankin sanoen hänellä olevan 18-vuotiaan ministerin ja 80-vuotiaan rakastajattaren. Verojen vuokraajat, jotka nylkivät kansan puti puhtaaksi ja sälyttivät Ranskan hartioille suunnattoman velkataakan, saavat myöskin onnettoman hallitusjärjestelmän osana monet sattuvat letkaukset. Tuon tuostakin viitataan Englannin esimerkkiin, siellä kun kuningasvalta on rajoitettu, ja kuninkaan ja kansan kestävänä siteenä on kiitollisuus. Syvästi pahoitellaan parlamentteja kohtaan harjoitettua sortoa, nämä kun yksinään uskaltavat tuoda kuninkaan tietoon kansan hädän ja arvostella onnettomia hallitustoimia. Hugenottien ja jansenistien vaino otetaan useamminkin tuomitsevan tarkastelun alaiseksi, ja samoin huomautetaan purevasti hovin turhasta komeilusta, imartelijain ansiottomasta palkitsemisesta ja todella kyvykkäiden miesten syrjäyttämisestä. Tästä kelvottomille kärttäjille yhteisen kansan kustannuksella tulvailevasta apurahojen virrasta lausutaan 125. kirjeessä hyvin katkeria, suorastaan vallankumouksellisen katkeria sanoja. Kuninkaan oletetaan näet kuuluttavan:

"Että jokaisen maamiehen, jolla on viisi lasta, tulee joka päivä vähentää viidennellä osalla leipämäärää, minkä hän heille antaa. Me velvoitamme perheenisiä toimittamaan tämän vähennyksen kunkin osasta niin tasapuolisesti kuin suinkin mahdollista.

"Me määräämme, etteivät ne henkilöt, jotka harjoittavat alhaisia ammatteja tai käsitöitä ja jotka eivät ole milloinkaan olleet Meidän Majesteettimme aamuvastaanotossa, saa vast'edes ostaa vaatteita itselleen, vaimolleen tai lapsilleen useammin kuin joka neljäs vuosi. Lisäksi kiellämme heiltä ankarasti kaikki ne pienet huvittelut, joita heidän on ollut tapa panna toimeen perheissään vuoden suurimpina juhlina."

Kerjäläinen ei ollut suotta Montesquieun kummina.

75. kirje paheksuu edelleen Ranskan siirtomaissa suvaittua orjuutta, vaikka ruhtinaat vakuuttavatkin noudattavansa kristinuskon periaatteita, jotka pitävät kaikkia ihmisiä samanarvoisina. Totuutta tänään, valhetta huomenna!

Totuutta ei taas 95. kirjeen mukaan valtio-opissa ja valtiotaidossa tunneta lainkaan. Onhan ruhtinaiden omantunnon paaduttamiseksi "muodostettu vääryydestä järjestelmä, laadittu sen säännöt, julistettu sen periaatteet ja tehty niistä johtopäätökset".

Niinpä tiedemiehen onkin mahdoton noudattaa totuutta ja rehellisyyttä historiallisia tapahtumia kuvatessaan: kun ei häntä enää voida syyttää noituudesta, syytetään häntä kerettiläisyydestä, ja hän saa kestää tuhannet vainot. "Hänen kynänsä tahdotaan kahlita, ellei sitä voida ostaa" (145. kirje).

Ja kuitenkin on oikeus ikuinen ja kokonaan riippumaton inhimillisistä sopimuksista. Se asuu salaisena voimana kaikkien ihmisten sydämessä ja estää heitä vahingoittamasta muita ihmisiä, tuottamalla heille päinvastoin oikeuden ja hyvyyden käskyjen seuraamisesta hurmaavaa nautintoa (84. kirje).

Voi niitä, jotka vääryyttä harjoittavat ja jotka ylhäiseltä asemaltaan tuolla vääryydellä turmelevat kokonaisen kansan! Skotlantilaisen pankkiiri ja ministeri Law'n suunnattomaksi huijaukseksi muodostunut luottojärjestelmä saa tältä kannalta usein toistetun, mitä ankarimman tuomionsa: "Onko enää suurempaa rikosta kuin se, minkä tekee ministeri turmellessaan kokonaisen kansan tavat, alentaessaan jaloimmatkin sielut, himmentäessään arvoasemien loiston, saastuttaessaan hyveen ja syöstessään korkeimmankin sukuperän yleisen halveksunnan saaliiksi! Mitä on sanova jälkimaailma silloin kun sen täytyy punastua isiensä häpeästä?" (146. kirje).

Ludvig XIV:n, kuninkuusaatteen mahtavimman eurooppalaisen edustajan ohella ahdistaa Montesquieu leppymättä hengellisen mahtiaatteen edustajaa, paavia. Uskomattoman rohkeasti kirjoittaa Rica 29. kirjeessä: "Paavi on kristittyjen päämies. Hän on vanha epäjumala, jolle suitsutetaan tottumuksesta." Paavi on myös sellainen kummitus, joka uskottelee, että kolme on sama kuin yksi ja että leipä ei ole leipää eikä viini viiniä (24. kirje). Ken vähänkin uskaltaa poiketa paavin julistamista "totuuksista", hänet poltetaan. Siitä huolimatta vallitsee alituinen riita ja tappelu kristityissä maissa: "Ei ole milloinkaan ollut valtakuntaa, jossa olisi ollut niin paljon sisäisiä sotia kuin Kristuksen valtakunnassa" (29. kirje). Eikä ihmekään, sillä kristinusko ei ole ihmisille tullut eläväksi voimaksi, joka kantaisi kristillisten tekojen hyviä hedelmiä. Kristityissä on "varsin pitkä matka tunnustuksesta uskoon, uskosta vakaumukseen, vakaumuksesta tekoon". He uskovat vain ajoittain, riippuen siitä, missä kunnossa heidän vatsansa ja yleensä heidän terveytensä on (75. kirje). He osaavat kyllä kiistellä uskonnosta ja sen turhista muotoseikoista, mutta samalla he näyttävät kiistelevän siitä, kuka noudattaisi sitä vähimmin. Lakien totteleminen, lähimmäisen rakastaminen, vanhempien kunnioittaminen, nämä ensimmäiset uskonnollisen vakaumuksen merkit, ne jäävät heiltä syrjään (46. kirje).

Rakkauden täyttämää elämää, hyviä tekoja vaatii siis Montesquieu kristityksi itseään sanovalta ihmiseltä, sitäkin enemmän, kun hän on jyrkästi sitä mieltä, että ihmisen tahto on vapaa ja että hän voi siis itse ohjata tekojansa hyvään tai pahaan (69. kirje). Muutoin hän ei anna mitään arvoa enempää kristinuskon kuin muidenkaan uskontojen opinkappaleille, vaan riittävät hänelle täydellisesti ne harvat yleislauselmat, jotka sisältyivät deistiseen katsantotapaan. Montesquieun mielestä oli uskontokin vain valtiollinen laitos muiden joukossa, jonka avulla ohjataan sopivasti ihmisten toimintaa. Kuinka räikeään valaistukseen joutuukaan pappien yleinen menettely, he kun opinkappaleittensa todistukseksi vetoavat "pyhien" kirjojensa haaveellisiin tarinoihin, jotka, jos mitkään, kaipaavat todistamista (17.--18. kirje)! Kuinka voimakkaasti arvostellaankaan tuon kurjan maan matosen, ihmisen, röyhkeätä tapaa kuvitella Jumala itsensä kaltaiseksi (59. kirje)! Ja sentään: kuinka yksitoikkoinen ja köyhä onkaan ihmisen mielikuvitus luodessaan autuaille paratiisin ja haaveillessaan siellä tarjona olevia nautintoja: vain ikuista soittoa tai ikuista käyskentelyä tai ikuista lemmenkaihoa! (126. kirje). Schopenhauerilla oli edeltäjänsä valistusajankin filosofien joukossa.

Katolisen papiston toimettomuutta, tietämättömyyttä, taikauskoisuutta, irstautta, lain käskyjen tinkimistä ja Jumalan ja ihmisten pettämistä ei Montesquieu väsy kurittamasta. Rinnastaapa hän kerran irstailijain elättämät ilotytöt ja uskovaisten elättämät munkit, ne kun molemmat ovat yhtä hyödyttömiä (57. kirje). Lähetyssaarnaajia hän ei kohtele yhtään sen lempeämmin. Eipä kumma siis, että _Persialaisia kirjeitä_ vastaan nousi oikea pyhän suuttumuksen myrsky, ne kun pitelivät yhtä armottomasti uskontoa kuin sen edustajia. Ne julistettiin jumalattomiksi ja turmiollisiksi ja hyville kristityille sopimattomiksi. Montesquieu katsoi myöhemmin kirjoittamassaan esipuheessa asiakseen puolustautua siltä syytökseltä, että hän olisi muka loukannut kristinuskon suuria totuuksia: päinvastoin vakuuttaa hän aina tunteneensa suurta rakkautta näitä totuuksia kohtaan ja vetäytyy muutoin taitavasti hämmästelevien ja tietämättömien persialaistensa turviin.

Papit ja munkit eivät ole suinkaan ainoat ranskalaiset, jotka saavat näiden hämmästelevien ja tietämättömien persialaisten kynästä teräviä pistoja. Ei ole sitä säätyä eikä ihmislajia, josta Montesquieu ei olisi tässä teoksessaan ivakuvaa piirtänyt ja jonka heikkouksia hän ei olisi penkonut. Kopeat pölkkypäiset tuomarit, jotka kirjoja ja tietoja vailla ollen jättävät lainkohtien selvittämisen asianajajain tehtäväksi, kykenemättömät lainsäätäjät, järjetön kullantekijä, korskea kaikentietäjä, ympyröihinsä takertunut mittausopin tutkija, elävästä elämästä vierautunut tiedemies, hourupäinen muinaisesineiden kokoilija, rehentelevät uutistenmetsästäjät, norkoileva runoilija, pöyhkeä sotakarhu, kiusalliset seurahullut, siveettömät naisuroot, turhamaiset, kevytmieliset, peli-intoiset naiset ja näyttelijättäret, ranskalainen muotihulluus, höllentyneet aviosuhteet, epäitsenäiset mukaelmateokset ja ikävät uskonnolliset kirjat, joita sopii käyttää unilääkkeenä, ikuisesti pilkattu Ranskan Akatemia, kaikki saavat _Persialaisissa kirjeissä_ purevan mainintansa. Kun kerran siivoukseen ryhtyi, suoritti Montesquieu muiden valistusajan filosofien tavoin oikein suursiivouksen. Tarvittiin kuitenkin vielä monta Herakleen jokea, ennen kuin silloisen Ranskan Augiaantalli puhdistui. Joka tapauksessa pani Montesquieun nuoruudenteos siinä suhteessa parhaansa.

* * * * *

Tämän nuoruudenteoksen ja Montesquieun molempien toisten pääteosten välillä on vv. 1728-1731 tehty matka Itävaltaan, Unkariin, Italiaan, Saksaan, Hollantiin ja Englantiin. Montesquieu ei käyttänyt matkaansa vain uuden näkemiseen, vaan myös kaikenlaisten valtiollisten ja yhteiskunnallisten tietojen järjestelmälliseen keräämiseen. Näin hän otti selkoa kunkin valtakunnan maanviljelyksestä, kaupasta ja teollisuudesta, merenkulusta, terveydenhoidosta, raha-asiain tilasta, sotataidosta, laeista ja yleisistä laitoksista, tieteistä ja taiteista. Viipyessään Roomassa useita kuukausia hänellä oli tilaisuus perin pohjin tutustua suuresti ihailemansa muinaisen jättiläisvaltion muistomerkkeihin ja elää mielikuvituksessaan uudelleen kaikki se, mitä hän oli vanhoista historioitsijoista lukenut.