Part 6
Myös matkoilleen votjakit pyytävät vainajain siunausta. Vasiljev kertoo, että kun votjakit menevät vieraisiin, muistelevat he kuolleita omaisiaan, ja kun he palaavat kotiin, muistelevat he niiden omaisia, joiden luona he ovat olleet vieraisilla. Vereshtshagin lausuu, että Sarapulin piirin asukkaat matkustaessaan häihin ottavat mukaansa leivänpalasia, joita he heittävät peltoveräjien ja aitausten ääreen pyytäen, etteivät vainajat lähettäisi heille tauteja matkalla. Siinä tapauksessa, että jokin vastoinkäyminen sattuu maantiellä, matkamies tai hänen hevosensa sairastuu, vankkurinpyörä särky j.n.e., joiden vaurioiden ajatellaan vainajista aiheutuvan, uhrataan paikalla mukana olevista muonavaroista. Itäisillä votjakeilla on oikein vakituisia "katurukouksia" (_uram-ves_), joita toimitetaan syksyllä myöhään, useasti vasta talvikelin tultua. Kyläkadulle sytytetään silloin nuotio, jonka ääressä teurastetaan varsa ja aterioidaan. Luut viedään _li-kujan_ paikkaan. Jakovlev kertoo, ettei tähän uhritoimitukseen kutsuta vieraita ja että hevonen uhrataan kylän yhteisillä varoilla. Aptiev mainitsee samantapaisen uhritoimituksen nimellä _ser sures_ ("perimäinen tie"), jonka hän sanoo tapahtuvan joka kuudes vuosi. Silloin uhrataan musta härkä, mutta ei kadulla eikä tiellä, vaan muussa määräpaikassa. Rukouksessa votjakit kääntyvät sen seudun taudinhenkien puoleen, josta esi-isät ovat paikkakunnalle muuttaneet, ja anovat, etteivät ne saapuisi heidän luokseen seutuun, missä he nykyään asuvat, tuottamaan heille onnettomuutta. Olettamatta, että nämä tavat olisivat lainattuja, huomautettakoon, että myöskin tshuvasseilla on ollut tapana uutisasutuksissa muistella vanhan kotipaikan henkiä.
Lopuksi mainittakoon vielä eräs uhritoimitus, joka osoittaa, miten monella tavalla, vähäpätöisimmissäkin asioissa vainajat votjakkien käsityksen mukaan saattavat vaikuttaa elossaolevien toimiin. Se toimitetaan manalle menneiden kunniaksi silloin, kun kumyshkan keittäminen ei ota onnistuakseen. Vasiljev kertoo, että votjakittarilla on tapana, kun viinanpoltto menestyy huonosti, uhrata musta kana lepyttääkseen vainajien henkiä. Bogaevskij huomauttaa lisäksi, että muutamien mielestä uhrijuhla on vietettävä koko suvun kesken, jolloin jokaisen on omista vainajistaan pidettävä huoli, sillä eihän aina voi tietää, kuka niistä häiritsee väkijuoman keittämistä.
Mainitut esimerkit ovat kaunopuheisia todistuksia siitä, miten huomattava osa esi-isillä on ollut syrjänien ja osaksi yhä edelleen on pakanallisten votjakkien maailmankatsomuksessa. Sanomme osaksi, sillä myöhempänä aikana ovat uudenaikaisemmat ja kehittyneemmät käsitykset yhä enemmin ja yleisemmin alkaneet syrjäyttää vanhoja, alkuperäisiä. Niin ovat meidän aikanamme jo monet elämänalat, jotka nähtävästi ennen ovat olleet vainajien suojeltavina, vähitellen saaneet oman erikoishaltiansa. Onpa aikojen kuluessa itse taivaanjumala _Inmar_ monista votjakkien rukouksista syrjäyttänyt sen sijalla ennen olleet isä- ja äitivainajain nimet. Nykyaikana, huomauttaa Jelabuzhskij, eivät votjakit puhuessaan vainajiin kohdistuvista rukouksista enää myöskään käytä sanaa _vesaskini_ ("rukoilla"), jota he aina käyttävät muista palvomisista puhuessaan, vaan sen sijaan sanaa _jibirtini_ ("kumartaa"). Viimeksimainittu tiedonanto ei kuitenkaan koske kaikkia votjakkialueita, sillä monella taholla, missä vanhoja käsityksiä ja tapoja yhä edelleen pidetään pyhänä, on vainajilla vielä meidän päivinämme huomattava sija myöhemmänkin ajan haltiain rinnalla. Ilman syytä ei siis Jelabuzhskij nimitä vainajainpalvelusta votjakkien "pakanuuden linnoitukseksi".
Vainajainpalveluksen suuri merkitys ilmaantuu lisäksi siinä, että votjakit eivät pidä esi-isiään ainoastaan tapojensa ja uskonnollisten menojensa säätäjinä, vaan myös niiden suojelijoina. Vainajat ovat heidän käsityksensä mukaan vanhojen tapojen vartiat. Gavrilov mainitsee Kasanin läänin votjakkien väittävän, että jos ei nykyään elävä kansa noudata tapoja, joita isät ovat sille säätäneet, niin vainajat rankaisevat sitä viljankadolla. Samat käsitykset ovat vallalla kaikilla votjakkialueilla. Tässä suhteessa eivät luonnon jumalat kykene kilpailemaan vainajien kanssa. Vasta varsin myöhäisenä aikana astuu taivaanjumala vieraan kulttuurin vaikutuksesta tässäkin suhteessa vainajien rinnalle.
Hyvin huomattava merkitys on vainajainpalveluksella myös yhteiselämän alalla. Todistuksena siitä on votjakkien mielenkiintoinen _kuuala_-palvonta.
Kuala-palvonta.
Manalle menneitten lukemattomassa joukossa, joiden nimet ja maine pian joutuvat unhoon, on toisia, joilla votjakkien yhteiselämässä on ollut huomattavampi sija ja vaikutusvaltaisempi asema ja jotka siitä syystä tulevat kauemmin kuin muut säilymään jälkeläisten muistissa. Niin on varsinkin suvun ja perhekunnan esivanhempain laita, joita miespolvesta toiseen palvotaan suvun suojelushenkinä. Kotionnen vartioina on heille pyhitetty erityinen, pienehkö votjakkitalon pihassa oleva rakennus, jonka nimikin _kuala_ eli _kua_ on suomalais-ugrilaista perua ja vastaa suomenkielen _kota_ sanaa.
_Kuala_ on aitan tapainen, perustaa vailla oleva nelinurkkainen hirsirakennus, jossa ei ole ikkunaa eikä välikattoa ja jonka permantona on kovaksi tallattu tanner. Sen keskellä on kivien reunustama tulisija, jossa on suuri rautainen pata, joko asetettuna koholle kivien nojaan tai kiinnitettynä katonalaisista orsista riippuvaan rautaketjuun. Tulisijasta nousee savu ilmaan lautakatossa olevan reppanan kautta. Matala ovi on useimmiten sivuseinällä, riippuen siitä, että mainittu rakennus votjakkitalossa tavallisesti sijaitsee siinä rakennusryhmässä, joka neliönmuotoisen pihan toisella sivulla kulkee yhdensuuntaisena päärivin kanssa. Nykyaikana votjakit käyttävät kualaa useimmiten ainoastaan talousesineiden säilytyspaikkana, mutta muinaisina aikoina, jolloin heidän rakennustapansa ei ollut kehittynyt nykyiseen muotoonsa ja jolloin senaikaisten elinkeinojen vuoksi usein oli siirryttävä paikasta toiseen, oli vaatimaton kota votjakkiperheen ainoa asuinrakennus.
Muistona tästä etäisestä ajasta, jota votjakit vielä tarinoissaan muistelevat, on muutamissa seuduin meidän päiviimme asti säilynyt tapa käyttää kualaa paitsi varastoaittana myös perheen keitto- ja aterioimishuoneena, varsinkin lämpimänä vuodenaikana. Tässä tapauksessa se osaksi on sisustettu asuinrakennuksen tapaan, pitkin seiniä ovat paksut honkaiset penkit ja ovensuupuolen jommassakummassa nurkassa on pöytä, jonka ääreen perheväki kesällä kokoontuu aterian ajaksi. Joskus on seinällä vielä kaappikin talousesineiden säilyttämistä varten. Votjakkien vanhanaikaisen asuinrakennuksen muistorikkain ja samalla huomattavin esine on kuitenkin kodan perällä noin miehen korkeudella oleva, vanhuuttaan tummentunut lautahylly, jossa viime aikoihin asti, muutamissa seuduin vielä meidän päivinämme, näkee vähäisen, niinipuusta valmistetun kannellisen vakan. Tämä vaatimaton vakkanen, jonka suuruus ja muoto eri paikoissa jonkun verran vaihtelevat, on votjakkien pyhin esine, sillä siihen ei ainoastaan kätkeydy heidän sukunsa lapsuudenuskonto, esi-isien huokaukset ja toiveet, vaan paljoa enempi -- sen ääressä elossaolevat uskovat voivansa lähestyä manalle menneitä sukupolvia. Pyhäkkönä onkin kuala voinut säilyä entisellään huolimatta siitä, että votjakit maanviljelyksen tultua pääelinkeinoksi ovat alkaneet rakentaa itselleen ajanmukaisempia asuntoja.
Kuala-palvonnan vainajainpalvelusta muistuttava luonne ilmenee siinä, että kuala-uhrit aina ovat toimitettavat määrätyn suvun (_belak_) kesken. Toista sukuperää oleva henkilö ei milloinkaan tule palvomaan toisen suvun pyhäkköön. Miten tarkkoja votjakit tässä suhteessa ovat, osoittaa Bogaevskijn huomautus, että, jos perheessä on ottopoika toisesta suvusta, on hänen kuala-uhrin aikana mentävä oman sukunsa rukouskualaan palvomaan, vaikka se olisikin toisessa kylässä. Tämä seikka selittää kuala-palvonnan merkityksen votjakkien yhteiskuntaelämässä. Katkeamattomana yhdyssiteenä samaan perhe- ja sukukuntaan kuuluvien kesken, ei ainoastaan elossa olevien, vaan myös elävien ja manalle menneiden välillä se yhdistää nykyisyyden hämärään muinaisuuteen. Jokainen votjakki vieraaseenkin seutuun muutettuaan pitää pyhimpänä velvollisuutenaan tuntea sukuperänsä, mikä ei olekaan varsin vaikeata, kun kullakin votjakkisuvulla on oma omituinen nimityksensä. Nämä sukunimitykset ovat sanoja, joiden merkitys useimmiten jo on joutunut unhoon, kuten esim. _mozhga, kaksa, kuija, turja_ j.n.e., mitkä vieläkin ovat hyvin yleisiä nimiä varsinkin Vjatkan votjakkien kesken. Uusia sellaisia meidän päivinämme enää tuskin saattaa syntyä. Sukunimistä voivat veriheimolaiset vieraassakin seudussa tuntea toinen toisensa. Tämä on sitä tärkeämpää, kun votjakit pitävät rikoksena mennä avioliittoon samaan kuala-sukuun kuuluvien kanssa, sillä avioliittoeste ei heillä rajoitu ainoastaan läheisimpiin omaisiin, vaan ulottuu usein verrattain suureen sukupiiriin. Niinpä esim. _mozhga_-sukuinen mies Permin läänissä ei entisaikaisen käsityksen mukaan saata mennä avioliittoon samansukuisen naisen kanssa, olipa tämän kotipaikka miten kaukana tahansa Ufan tai Vjatkan lääneissä.
Votjakkien sukunimien alkuperästä on olemassa erilaisia otaksumia. Smirnov pitää niitä naisniminä ja arvelee, että ne alkujaan ovat suvun myytillisen, kaukaisen kantaäidin nimityksiä. Ne polveutuvat muka n.s. materniteetin aikakaudelta, jolloin sukuperä luettiin äidin puolelta. Yksinkertaisinta ja varminta lienee kuitenkin pitää niitä ainoastaan eri sukuryhmien nimityksinä, jotka sukukyliä muodostaen ovat asettuneet asumaan erikseen. Kylällä ja siinä asuvalla suvulla onkin usein sama nimitys, toisinaan kutsutaan uutiskylääkin kotikylän nimityksellä. Jos uutiskylässä on useampia sukuja, on kylällä sama nimi kuin siinä asuvalla vanhimmalla suvulla. Että votjakkikansalla todella on luonnollinen taipumus pysyttäytyä ikäänkuin yhtenä perheenä, osoittavat esimerkit, joita Haruzin mainitsee Sarapulin piiristä. Hän kertoo, että eräässä Norja nimisessä kylässä vielä joku aika sitten 16 perheenisää eli taloudellisessa suhteessa niin läheistä yhteiselämää, että, vaikka he asuivat eri tuvissa, siitä huolimatta kaikki olivat samassa ruuassa. Lisäksi hän mainitsee erään toisen kylän, jossa 20 erikseen asuvaa miestä kaikki olivat yhdelle yhteiselle päämiehelle kuuliaisia.
Materniteetin aikuisena muistomerkkinä Smirnov pitää ennen kaikkea sitä seikkaa, että votjakkitarta miehelässä ei kutsuta hänen syntymä-, vaan hänen sukunimensä mukaan. Tämä seikka ei kuitenkaan kelpaa todistukseksi siitä, että votjakit joskus olisivat lukeneet suvun äidin puolelta, sillä edellämainitusta omituisesta tavasta huolimatta sukunimi menee perintönä niin hyvin pojalle kuin tytölle säännöllisesti isän puolelta. Paljoa yksinkertaisempi ja todenmukaisempi lienee se selitys, että votjakit tuodessaan vaimon vieraasta sukupiiristä, joka entisinä aikoina lienee tapahtunut ryöstämälläkin, kutsuivat häntä sanotun sukukylän nimellä erotukseksi siitä suvusta, johon hän avioliiton kautta oli liittynyt. Buch kertoo vielä nykyään muutamissa seuduin Sarapulin piirissä olevan tapana, että vaimo avioliittoon mentyään saa sen kylän nimen, josta hän on kotoisin. Tähän on sitä suurempi syy, kun vaimoa vaimonakaan ei ole pidetty miehen sukuun kuuluvana, sillä hänellä on eri esi-isät ja eri suku-kuala, jossa hänen vielä miehelle mentyään toisinaan on käytävä palvomassa tautien ynnä muiden vastoinkäymisten kohdatessa.
Paitsi sukunimeä yhdistää votjakkiperhekunnan perheen puumerkki (_podem pus_), jolla votjakit, samoin kuin monet paimentolaiskansat, merkitsevät omaisuutensa. Se on tavallisesti jonkin esineen kuten renkaan, ristin, hanhenjalan, kirveen y.m. karkea jäljennös. Isän merkki jää vanhimmalle pojalle, joka jää asumaan isän tupaan. Muiden miespuolisten jäsenten on, muuttaessaan isän kodista, hankittava itselleen uusi merkki, joka tavallisesti vähäpätöisillä lisäyksillä tai muutoksilla muovaillaan vanhan kodin merkistä. Uuden merkin saatuaan eivät votjakit kuitenkaan silti unohda isän kodin merkkiä, joka on samalla sen rukous-kualan merkki, joka sijaitsee vanhan kodin pihalla. Isältä vanhimmalle pojalle sukuperintönä mennen saattaa siis sukumerkki toisinaan olla varsin vanha. Siitä samoin kuin sukunimestä saattavat veriheimolaiset tuntea toinen toisensa vieraassa seudussa.
Sukuperintönä puumerkin mukana saa vanhin poika isän kuoleman jälkeen paitsi kotitaloa ja kualaa myös kualan-vartian (_kualaut'is_) viran, jolla nimityksellä votjakit nimittävät sitä henkilöä, jonka tehtävänä on rukous-kualassa toimittaa uhritoimituksia. Siinä tapauksessa, ettei miespuolista perillistä satu olemaan, menee kualan-vartian virka perintönä vainajan veljelle tai muulle lähimmälle miespuoliselle sukulaiselle.
Paitsi perhekunnan rukous-kualassa, jota sen isäntä samalla käyttää keittohuoneena ja varastoaittana ja jossa ainoastaan asianomainen perhekunta palvoo, ottavat votjakit osaa uhritoimituksiin myöskin siinä kualassa, jonka vartia polveutuu, mikäli mahdollista, suoraan kyläsuvun kantaisästä. Jälkimäiseen n.s. suku-kualaan verraten nimitetään perhekunnan pyhäkköä "vähäksi kualaksi" (_pokt'shi kuala_). Vähäisiä rukous-kualoja on votjakkikylässä useita, ei kuitenkaan yhtä monta kuin perhettä, sillä jokaisen talon pihakualaa ei käytetä pyhäkkönä. Tämä johtuu siitä, ettei jokainen perheellinen votjakki, joka on irtaantunut isän kodista ja hankkinut itselleen oman talouden, heti perusta itselleen pyhäkköä, vaan yhä edelleen käy palvomassa isän ja, jollei tälläkään satu sellaista olemaan, isoisän kualassa, jonka vartiana on tästä suoraan polveutunut henkilö, jos mahdollista, vanhin poika. Tässä näyttää siis edellämainittujen esimerkkien lisäksi olevan viittaus siihen, että votjakkiperhekunta entiseen aikaan on ollut nykyistä suurempi sulkien helmaansa useita pieniä aliperheitä, jotka luultavasti ovat asuneet samassa taloryhmässä saman perheenpään alaisina.
Suku-kualoja on sitä vastoin ainoastaan yksi, jos kylä on sukukylä, mikä on useimpien vanhojen votjakkikylien laita. Ostrovskij kertoo Kasanin läänistä, että siellä miltei joka votjakkikylän muodostaa yksi ja sama suku. Siinä tapauksessa, että kylään, kuten uutiskyliä perustettaessa usein sattuu, on saapunut kansaa, jotka polveutuvat eri suvuista, on kylässä tavallisesti yhtä monta kualaa kuin sukuakin. Siten saattaa uutiskylässä joskus olla 3, 4, jopa 5:kin suku-kualaa. Kutakin suku-kualaa kutsutaan sen suvun nimellä, joka siinä palvoo: _mozhga-kuala, utsha-kuala_ j.n.e. Samoin kutsutaan kualan palvojia sukunsa mukaan _mozhga-pijos_ (m.-pojat), _utsha-pijos_ j.n.e. Suku-kualojen luvusta saattaa siis helposti tietää, miten monta sukua on kylässä. Useista eri suvuista muodostettuja kyliä on varsinkin itäisten votjakkien keskuudessa, jotka uutisasukkaina ovat siirtyneet vieraaseen seutuun. Siinä tapauksessa, että suku-kualoja sattuu kylässä olemaan useita, sijaitsevat ne tavallisesti vartiansa pihalla, eivät missään suhteessa eroa tavallisesta perhe-kualasta ja käytetään kuten viimeksimainittuja usein myös taloustarpeiden säilyttämiseen. Sitä vastoin, jos kylä on ainoastaan yhden suvun asuma ja siinä siis on ainoastaan yksi suku-kuala, saa tämä perhe-kualojen rinnalla aivan erikoisen aseman. Harvoin se sijaitsee siinä tapauksessa enää vartiansa pihalla, jolla sitä paitsi saattaa olla oma tarve-kuala, ja harvoin käytetään sitä silloin enää talousesineiden säilytysaittana. Suku-kualaa, jota vähään kualaan verraten nimitetään isoksi (_budzim kuala_) ja kylän yhteisenä pyhäkkönä kylä-kualaksi (_gurt-kua_), sijaitsee tavallisesti vartiansa kasvitarhassa tahi kylässä tai sen syrjässä olevassa pienessä, erikseen aidatussa puistikossa. Pervuhin sanoo niiden Glazovin piirissä olleen jokien rannoilla sekä korkeilla mäillä, toisinaan ne olivat rakennetut puiden alle ilman kattoa. Georgin ynnä muutamissa muissa vanhoissa lähteissä mainitaan niiden sijainneen kylän lähellä olevassa metsässä. Kyläpyhäkkönä on suku-kuala saanut yksinomaan uskonnollisen merkityksen, joskus pidetään sitä niin pyhänä, etteivät esim. naiset saa siihen astua. Se on siis votjakeilla vähitellen muodostunut jonkinlaiseksi kyläkirkoksi, jonka kehitykseen ainakin eteläisillä alueilla tatarikylissä olevat muhamettilaiset rukoushuoneet (metshet) aivan ilmeisesti ovat vaikuttaneet.
Kylän ulkopuolella tai kylässä muista rakennuksista erillään sijaiten on kualan rakennustapakin tavallisesti entisestään muuttunut. Mutta joskus se on voinut säilyttää vanhan asunsa, joten sen kehitystä voidaan helposti seurata. Kualan vanhimpina piirteinä mainittakoon muiden muassa, että rakennuksen pohja on neliön muotoinen, ovi on sivuseinällä eikä kualan perä ole suunnattu mitään varsinaisesti määrättyä ilmansuuntaa kohti; jos perän suunta ennen vanhaan on ollut määrätty, lienee ovi ollut auringon puolella. Muutamia siihen viittaavia muistoja on kirjallisuudessa olemassa. Niin kertoo Georgi suur-kualan oven olleen suunnattu etelää päin. Samoin mainitsee Jelabuzhskij lisäten, että asianlaita aina on niin, vieläpä otetaan rakennettaessa huomioon, että kualan läheisyydessä on etelään päin virtaava joki tai puro. Eteläisillä votjakkialueilla on kylä-kuala rakennustapaansakin nähden saanut vaikutuksia muhamettilaisesta rukoushuoneesta. Rakennuksen pohja on käynyt suunnikkaan muotoiseksi, ovi on siirtynyt päätyseinään ja katon harja on huomattavasti kohonnut. Sitä paitsi on kylä-kualan koko entiseen verraten melkoisesti laajentunut. Joskus on kualan perään vielä kasvanut lisärakennuskin, n.s. "kualan perä" (_kua-berka_). Niin kertoo Kurotshkin Malmyzhin piiristä, että kylä-kualan perällä on lisärakennus, jossa säilytetään tulisijan tuhkaa ynnä uhriteurasten luita. Samoin mainitsee Gavrilov, että suku-kualan rakenne Kasanin läänissä eroaa tavallisesta siinä, että edellinen on väliseinällä jaettu kahteen osaan. Nykyään ne kuitenkin ovat jo yllämainituillakin alueilla harvinaisia. Peräosastoon astuu ainoastaan uhripappi, muut palvojat eivät sinne milloinkaan mene. Siellä on maassa läjä olkia ja kaikenlaista roskaa, kuten uhrilintujen sisälmyksiä, sulkia ja luita.
Mamadyshin piirin Staraja Jumjan _budzim kualan_ rakennus sijaitsee kylän sivussa vähäisessä aitauksessa ei aivan kaukana kualan-vartian asunnosta. Astuessamme sisään pienestä lukitusta ovesta, joka on rakennuksen päädyssä koillista ilmansuuntaa kohti, on heti oikealla kädellä ovipielessä hirsistä rakennettu leveä pöydäntapainen lavitsa. Siihen uhrivieraat juhlapäivänä kantavat uhriantimensa, joista osa asetetaan myös vasemmalla olevalle pöydälle, jonka takana seinustalla on leveä honkainen penkki. Harjan alla kulkee rinnan kaksi ortta, joista riippuvaan rautaketjuun pata on kiinnitetty. Peräseinällä on miehen korkeudella kaksilautainen hylly, joka ulottuu nurkasta toiseen. Orsien kummallakin, puolella on hyllyllä pienehkö tuohiastia, joista toiseen juhlapäivänä vuodatetaan vähäisen kumyshkaa, toiseen olutta. Niiden viereen siroitetuille vihreille oksille, jotka vielä katetaan valkoisella liinalla, asetetaan samalla myös uhrileipiä, leipä kunkin osaaottavan perhekunnan puolesta. Hyllyllä olevia uhriastioita pidetään kaikista kualan esineistä pyhimpinä. Kukaan asiaan kuulumaton ei niihin saa koskettaa. Paitsi edellämainittuja on kualan taustassa vielä muita uhritoimituksessa tarvittavia astioita. Sellaisia ovat sivuseinällä olevan penkin päässä tuohivakkanen, jossa säilytetään uhrirahaa (_l'ugez_) sekä maassa oleva, edellistä suurempi, niinenkuoresta valmistettu vakka uhrilintujen höyheniä varten, joita ei muitten uhrijätteitten mukana polteta. Esimerkkinä siitä, miten pyhänä votjakit pitävät kualaansa ynnä kaikkea, mitä sen yhteyteen kuuluu, mainittakoon, että luudatkin ja kuusenviuhkat, joilla rakennuksen lattia, seinät ja katto kerta vuodessa pääsiäisjuhlan edellä siivotaan ja pestään, säilytetään kualan oikeassa peränurkassa, sillä niitä ei mitenkään saa kantaa pihalle; tarpeentullen voidaan niitä myös käyttää uhritulen virikkeiksi. Samaten säilytetään kualassa myös pyyhinliinat, joita uhritoimituksissa tarvitaan, sillä muuhun tarkoitukseen ei niitäkään käytetä. Ne riippuvat seinässä uhripöydän yläpuolella, toiset niistä ovat jo ihan ryysyisiä. Kerta vuodessa ne pestään kualassa ja kun ne ovat kuluneet loppuun, ne heitetään tuleen.
Joskin votjakkien suku-kuala on jonkun verran ollut kehityksen alainen, on siinä kuitenkin läpi kaikkien kehitysmuotojen säilynyt piirteitä, joihin vieras vaikutus ei ole voinut koskea. Nämä jokaisen rukous-kualan oleellisimmat piirteet, jotka ovat niin läheisissä tekemisissä itse palvonnan kanssa, etteivät ne mistään votjakkipyhäköstä saata puuttua, ovat ennen kaikkea kualan keskessä oleva tulisija ynnä sen perällä oleva, esi-isien ajoista pyhänä pidetty uhrihylly. Niiden merkityksestä riippuu myös, ettei niiden asema, miten kualan rakenne vaihteleekin, huomattavasti ole saattanut muuttua. Ennenmainitussakin pyhäkössä missä kualan perässä erityinen lisärakennus on olemassa, ovat niin hyvin uhrihylly kuin tulisija säilyneet paikoillaan uuteen osastoon muuttamatta.
Sekä perhe- että kylä-kualassa on uhrihylly (_dzadzi_) tavallisesti rakennuksen perällä, useimmiten sen vasemmassa peränurkassa, mutta saattaa toisinaan olla oikeallakin puolella. Hyvin usein se on ainoastaan pienten puikkojen varaan peräseinällä kulkevalle laudalle asetettu kohoke. Joskus se myös on sijoitettu keskelle takaseinää patsaan päähän. Lautaa kutsutaan siinä tapauksessa _vile mit'son pul_ (uhri-lauta). [Merkitsee sanain mukaan "ylösojentamis-lauta" s.o. lauta, jolle se, mikä jumaluudelle ojennetaan (uhrataan), asetetaan.] Nurkkaan sijoitettuna se on pieni kolmikulmainen nurkkahylly. Juhlapäivänä asetetaan hyllylle uhriantimet, mutta tavallisissa oloissa se useimmiten on tyhjä, jollei siinä säilytetä uhritoimituksessa tarvittavia esineitä. Buch mainitsee sellaisina lasin _vile mit'son sumik_, johon juhlapäivänä kaadetaan juomaa, sekä lautasen _vile mit'son tusti_ kiinteitä uhriruokia varten. Pervuhin kertoo lisäksi, että uhrihyllyn alla Glazovin piirissä oli entisaikaan noin kyynärän korkuinen kaappi, jossa, paitsi uhrikapineita, säilytettiin uhriteurasten luita ja nahkoja. Yllämainittu vaatimaton uhrihylly ei ole votjakkien uskonnon historiassa tärkeä ainoastaan sen vuoksi, että siihen juhlapäivänä asetetaan uhriantimet, vaan myöskin siksi, että votjakit uskovat perhekunnan tai suvun "onnen suojelijan" (_shud vordis_ eli _vorshud_) siinä asustavan. Ennenvanhaan ja vielä nykyään muutamin seuduin, kuten esim. Kasanin läänissä, on uhrihyllyllä vähäinen, niinenkuorista valmistettu kannellinen vakka. Uhrivakkojen suuruus ja muoto vaihtelevat jonkun verran eri paikoissa. Tavallisimmin ne ovat ympyräisiä, mutta hyvin usein tapaa myös soikeita, nelikulmaisia sekä suunnikkaan muotoisia. _Vorshud_-vakkaa ei ole kuka hyvänsä mestari tekemään. Pervuhin lausuu, että se on aina uhripappien (_kuriskis_) tehtävä. Määrättynä päivänä astuu asianomaiseen perhe-kualaan vähintään kolme henkilöä. Tarve-esineet ja ainekset on kualan isäntä sinne jo edeltäpäin hankkinut. Työnsä ukot tekevät lukemalla ääneen rukouksia eivätkä lähde kualasta ennenkuin vakka on valmis. Samalla tavalla tapahtuu vanhuuttaan särkyneen uhrivakan korjaus.
Suku-kualassa säilynyt uhrivakka saattaa monesti olla hyvinkin vanha ja kualan savussa tummentunut, sillä pyhänä muistona se on periytynyt menneiltä nykyiselle ja periytyy yhä edelleen tuleville polville. Miten votjakit sitä vaalivat, osoittaa Pervuhinin tiedonanto, että uhrilauta toisinaan on katettu liinasella, joka on silkillä kirjailtu, ja pyhä vakka päällystetty koruompeleisella vaatteella.