Part 5

Määräaikaista yleistä muistojuhlaa viettävät votjakit paitsi kotona myös kalmistossa. Shestakov tietää, että Glazovin piirin votjakit kaikkien yleisten muistojuhliensa aikana käyvät kalmistossa, jonne he, niin hyvin miehet kuin naiset, tavallisesti ratsastavat hevosten selässä vieden mukanaan ruokaa ja juomaa. Haudalla he itkevät ääneen, syövät ja juovat jättäen loput vainajien käytettäväksi. Pervuhin kertoo heidän käyvän kalmistossa radonitsana sekä pokrovan päivänä, jota viimeksi mainittua he kutsuvat "pikkumuistajaisiksi". Silloin he teurastavat sorsan määrätyssä paikassa joen rannalla sekä vuodattavat linnun veren virran veteen sanoen: "Tässä annamme teille verta, älkää vihastuko, vanhukset". Lihan he keittävät kotona, pudottaen vainajille osan pöydän alla olevaan ämpäripahaseen. Seuraavana aamuna he menevät hautuumaalle vieden mukanaan munia, ohukaisia, olutta, suolaa, leipää ja kumyshkaa. Täällä he sytyttävät kynttilän, levittävät liinan haudalle, asettavat sille ruuat sekä ristien itsensä rukoilevat: "Valossa vaeltakaa, vanhukset! Vieraaseen maahan läksitte, olkoon teillä siellä sekä leipää että suolaa yhtäkyllin, ystävienne kera sovussa eläkää. Teistä jäimme orvoiksi ja vähäväkisiksi, älkää irroittako meidän käsiämme työstä, meidän perhettämme älkää hajoittako, karjaamme älkää ahdistako. Tässä tuomme teille kynttilät. Aina valossa vaeltakaa! Teitä varten ovat munakokkeli ja ohukaiset, vihatta ottakaa vastaan meidän kestityksemme, syökää, juokaa ja laulakaa lauluja." Syötyään he jättävät haudalle jätteet musertaen sinne muutamia kokonaisia muniakin, samalla myös vuodattavat olutta ja kumyshkaa toivottaen, että ravinto tulisi vainajien hyväksi.

Kaikilla votjakkialueilla ei kuitenkaan ole tapana käydä jokaisen yleisen muistojuhlan aikana kalmistossa, useimmiten vietetään siellä vain keväiset muistajaiset. Niin kertoo Georgi, että votjakit kiirastorstaina vievät lihaa ja ohukaisia kalmistoon. Aleksandra Fuchs mainitsee Kasanin läänissä olevan tapana ainoastaan keväällä helluntain tienoissa käydä kalmistossa. Vielä nykyäänkin on useilla pakanallisilla votjakeilla samanlainen tapa. Hautuumaalle mennessä tuodaan mukana paitsi ruokaa ja juomaa myös lehtipuun vesa, joka tällöin istutetaan viimeksi kuolleen omaisen haudalle. Nykyäänkin on muutamin seuduin, kuten Kasanin läänin Mamadyshin piirissä, tapana myös pystyttää noin kyynärän pituinen "muistotolppanen" (_d'ibo_) tai "merkki" (_bilgi) kir-kujan_ paikkaan niiden vainajien muistoksi, jotka matkoilla tai sodassa kuolleina ovat haudatut vieraaseen seutuun. Tolpan viereen rakennetaan joskus vielä pieni yksijalkainen pöytä, jolle omaiset muistojuhlaa viettäessään sytyttävät kynttilän sekä asettavat vainajalle kananlihaa, ohukaisia y.m. muistajaisruokia. Tolppanen on pystytettävä, "jotta vainajan henki (_lul_) saapuisi kotikylään". Ruokauhri tällaisessa tapauksessa toimitetaan ainoastaan kerran kunkin asianomaisen vainajan kuoleman jälkeen.

Myöskin syrjänit, joiden yleiset muistojuhlat ovat samanaikaiset ja samantapaiset kuin venäläisen kirkon, viettävät helluntainaikaisia (_semik_) muistajaisia haudoilla, jonne silloin kannetaan runsaasti kaikenlaista syötävää ja juotavaa. Hlopin kertoo, että ruoka koetetaan tuoda paikalle niin kuumana kuin mahdollista, sillä kansa uskoo, että vainajat nauttivat ruuan höyryn. Kun juhlavieraat ovat nauttineet osansa, jaetaan loput kerjäläisille. Muutamat siroittavat ruokaa myös haudoille. Entiseen aikaan oli vielä tapana tehdä kuoppa vainajan suun kohdalle ja valaa siihen juomaa. Niin kertoo Popov, että naiset Tsherdinskin piirissä tulivat _semik_ juhlana sukulais-vainajiensa haudoille tuoden mukanaan mesijuomaa ja pannukakkua. Viimeksimainittua he paloittelivat haudalle, mutta mesijuomaa he valoivat kuoppaan, jonka kaivoivat kuolleen suun kohdalle ja sanoivat itkusuin: "juo, juo!" Glazovin piirin syrjäneillä on ollut tapana asettaa ruokaa tuohisiin ja ripustaa ne vainajia varten kalmiston puihin.

Kestitessään ja muistellessaan kuolleita omaisiaan on viimeksimainitulla kansalla lisäksi ollut tapana niin hyvin peijais- kuin muissa muistojuhlissa virittää itkuvirsiä vainajien kunniaksi. Itkuvirsiä tavataan myö& pohjoisinten alueitten, esim. Glazovin piirin, votjakeilla. Siihen katsoen, ettei niitä eteläisillä votjakkialueilla ole olemassa, voinee olettaa, että niiden alkuperä on etsittävä venäläisten taholta.

Votjakkien muistajaisajoista huomattavin on pääsiäisen tienoo, jolloin kaikkien kuolleiden uskotaan olevan liikkeessä. Varsinkin kiirastorstain yönä, jota useissa seuduin kutsutaankin _kulem-poton üi_ ("kuolleidenkulku-yö") uskotaan vainajien saapuvan elävien ilmoille. Tähän aikaan suoritetaan monenlaisia taikauskoisia menoja, joiden tarkoituksena on suojella elossa olevia kuolleitten aikaansaamilta tuhoilta.

Jo aattoiltana on useissa seuduissa ollut tapana piirtää veitsellä, kirveellä tai uuniluudalla piiri talon ympäri. Ikkunat, savupiiput ja muut huoneessa olevat aukot suljetaan tarkoin. Ikkuniin asetetaan teräsesineitä, oven ja ikkunain pieliin asetetaan katajan, kanervan tai pihlajan oksia. Kristityt piirtävät sitä paitsi oviin ja seiniin ristinmerkkejä. Ennen levolle menoa savustetaan vielä huone katajan oksilla. Seuraavana aamuna sytytetään pihalle olkituli, jonka yli perheväki perätysten hyppii lausuen: "_Inmar_ antakoon terveyttä". Lisäksi kylvetään saunassa ja sen jälkeen ryhdytään pitämään muistojuhlia.

Usein liittyy näihin puhdistus- ja suojeluskeinoihin vielä n.s. pahojen henkien karkoittamismeno. Pervuhin kirjoittaa Glazovin piirin votjakeista, että he keräävät vanhoja harkkorautoja, porkkia, pyssyjä j.n.e. sekä menevät lähimpään ryteikköön meluten, ampuen ja huutaen karkoittamaan vuoden ajaksi susia ja muita petoja. Palattuaan sieltä he ottavat viikatteen, uuniluudan ja lapion sekä pesästä tuhkaa ja piirtävät niillä talojensa ympärille piirin suojellakseen kotejaan velhojen ja noitien pahanilkisiltä vehkeiltä, sillä pahat henget ovat heidän käsityksensä mukaan tänä aikana kaikkialla pahaa tekemässä. Senvuoksi he myös siunaavat itsensä ja karjansa sanoen: "_osto Inmar_!" Mennessään levolle he sulkevat ikkunat, savureiän ja alustan aukot, jotteivät noidat pääsisi sisään. Tuvan peränurkassa olevalle pöydälle, joka on valkoisella liinalla katettu, asettavat he vehnäkakun ja suolaa lepyttääkseen hyviä henkiä, jotka yöllä suojelevat nukkuvia. Muutamin seuduin nuorukaiset istuvat asestettuina koko yön tuvan tai aitan katolla noitia ja velhoja vaanimassa. Noidat ilmestyvät tavallisesti kissan, koiran, joskus myös suden muodossa.

Vainajain kestitsemisestä kiirastorstain vastaisena yönä on säilynyt jälkiä niidenkin votjakkien keskuudessa, jotka jo kristinuskoon kääntyneinä ovat alkaneet noudattaa venäläisen kirkon tapoja. Kuitenkin toimitetaan henkien karkoittamismeno, joka Pervuhinin mukaan Glazovin piirikunnassa sekä Koshurnikovin ja Vereshtshaginin mukaan Sarapulin piirissä liittyy kiirastorstain viettoon, useissa seuduin jo palmusunnuntain aattona. Niin kuulin Birskin piirikunnassa kerrottavan, että pojat ja tytöt yllämainittuna yönä lyövät kylän läpi kulkiessaan pajunvitsoilla talojen portteihin ja seiniin sekä joskus tupaan päästessään vuoteessa makaavia ihmisiäkin huutaen: "vervagistir". Siten he menettelevät siihen asti, kunnes kukko kiekuu, jolloin vitsat heitetään kylän ulkopuolella olevalle kedolle tai poltetaan tulessa. Palatessaan kylään kiiruhtaa kukin askeleitaan, sillä sitä, joka viimeisenä saapuu, ajatellaan jonkun onnettomuuden kohtaavan. Aamulla päivän valjetessa on muutamilla vielä tapana käydä karjapihassa lyömässä kutakin elukkaa pajunvitsalla selkään. Vasiljev, joka varmaankin tässä kuvailee Sarapulin piirin votjakkeja, mainitsee heidän lyödessään huutavan: "me karkoitamme tauteja ja sairautta". Sitä paitsi hän kertoo, että pahojen henkien karkoittajilla tavallisesti on kädessään myös pihkaisia tulisoihtuja käydessään kylän toisesta päästä toiseen. Gavrilov mainitsee votjakkien kutsuvan näitä menoja _putshi shukkon_ (pajulla lyöminen).

Kasanin läänissä liittyy palmusunnuntaisiin tapoihin jonkinlaisia näytelmiäkin, jotka suoritetaan tavallisesti ennen varsinaista henkienkarkoittamismenoa. Jo edellisenä aattoiltana kerääntyvät nuorukaiset jonnekin kylän äärimäisellä syrjällä olevaan saunaan, jonne he tekevät tulen ja alkavat leikkiä monenlaisia leikkejä kuten veronkantoa ja sotilasten värväystä. Veronkantoa varten valitaan kaikenlaisia asiaankuuluvia virkamiehiä, veronkantajia, tarkastajia ja tuomareita, vieläpä poliisimiehiäkin järjestystä ylläpitämään. Verorahana, jota kerätään kultakin hengeltä, käytetään tässä tilaisuudessa papuja, joita itse kukin tullessaan tuo mukanaan. Muutamat niskoittelevat. Heiltä otetaan saatavat väkivallalla. Toiset saavat kärsiä rangaistustakin. Sen jälkeen alkaa sotaväen värväys. Nuorukaiset valitsevat keskuudestaan muutamia, joille annetaan kenraalin, kapteenin tai jonkun muun ylhäisen sotaherran arvo. Nämä ryhtyvät värväämään sotaväkeä valtakunnan palvelukseen. Kun se on tehty, alkavat harjoitukset. Sotamiehet voimistelevat keppi kiväärinä. Vihdoin puoliyön aikaan komentaa kenraali miehiään juoksemaan kylään paholaista karkoittamaan.

Paitsi kiirastorstain ja palmusunnuntain öinä tapahtuu määräaikainen henkien karkoitus eräissä seuduin, pääasiallisesti kuitenkin vain pohjoisilla alueilla, muutamina muinakin aikoina. Sellaisena aikana mainitsee Vasiljev edellisten lisäksi palmusunnuntain jälkeisen maanantain. Buch kertoo "shaitanin karkoittamisen" tapahtuvan seitsemäntenä päivänä joulun jälkeen. Joulunaikaisesta karkoittamisesta puhuu myös Vereshtshagin sanoessaan, että Sarapulin piirin votjakit valmistavat 3:ntena joulupäivänä itselleen vähäisen puuvasaran, jolla karkoittavat pahoja henkiä. Aseesta, jota toimituksessa käytetään, on meno saanut nimen _t'shokmor_ ("vasara"). Erään sanomalehtitiedon (1851) mukaan tapahtuu pahan hengen karkoitus Malmyzhin piirissä uuden vuoden aattona. Glazovin votjakeilla ovat mainitut menot liittyneet useiden kristillisten juhlien yhteyteen. Yleisin ja alkuperäisin henkien karkoittamisaika on kuitenkin pääsiäisen tienoo, ennenkaikkea kiirastorstain vastainen yö. Venäläisten palmusunnuntaina käytettyihin pajuvitsoihin liittynyt taikausko on sen luultavasti siirtänyt viimeksimainittuun päivään. Siihen viittaa votjakkien huudahduskin "vervagistir", jonka sisältöä he eivät osaa selittää, mutta joka sanontatapa on yhtä hyvin tunnettu Kasanin kuin Ufan läänin alueilla, sillä huudahduksen alkuosa tuskin voi olla mikään muu kuin venäläinen "verba" (pajunoksa). Joka tapauksessa on huomattava, että henkien kestitsemistä ei toimiteta minään muuna yllämainituista päivistä kuin kiirastorstaina.

Samoin kuin votjakit uskovat myös muut ympärillä asuvat kansat, kuten kristityt tatarit, tshuvassit ja tsheremissit vainajain henkien olevan näihin aikoihin liikkeessä. Yleensä näyttää kaikilla itäeurooppalaisilla kansoilla, venäläisilläkin, keväänaika, joko pääsiäisen tai helluntain tienoo, olleen kuolleiden kulkuaika. Syrjänien nykyisen käsityksen mukaan tapahtuu vainajien vaeltaminen _semik_-juhlana, jolloin he, kuten Janovitsh lausuu, uskovat kuolleiden saavan Jumalalta vallan kulkea maan päällä. Kuitenkin on heilläkin säilynyt jälkiä pääsiäisen aikaisista henkienkarkoittamismenoista, sillä Hlopin kertoo, että heillä on ollut tapana kiirastorstain aamuna ennen päivän valkenemista tuoda kotiin katajan ja hopeakuusen oksia, joista osan asettavat vuoden ajaksi tuvan kurkihirteen tai uunille, osan polttavat hyppien tulen yli. Joka tapauksessa on kyseessä olevan ajan liittyminen jonkun kristillisen juhlan yhteyteen pidettävä myöhempänä. Alkuperäisempi lienee se ajanmääräys, jota muutamat tsheremissit, kuten Nurminskij mainitsee, noudattavat karkoittaessaan paholaista maaliskuuhun sattuvana uudenkuun yönä.

Se seikka, että yllämainittu uskomus on olemassa myös permalaiskansain eteläisillä naapureilla, osoittaa, mistä päin sen alkuperä on etsittävissä. Varmaankin bolgarit ovat välittäneet tämän käsityksen leviämistä itäisille suomalaiskansoille. Samalta taholta on heille tullut paljon muita uskomuksia ja tapoja, joitten jälkiä ei huomaa ainoastaan kehittyneimmillä uskonnonasteilla, vaan osaksi myös jo vainajainpalvonnassa. Piirteitä, jotka bolgarien taholta ovat tulleet votjakeille ja jotka ovat yhteisiä näille ja edellisten jälkeläisille, tshuvasseille, mainittakoon ennen muita yksityisten ja vuotuisten muistojuhlien määräajat. Lisäksi ovat sellaisia monet pikku seikat, kuten vainajan voiteleminen, ruumiin asettaminen niinenkuorille, omaisten hyppiminen yli vainajan arkun, rahojen mukaanpaneminen paikan ostamista varten, kanauhrit, kynttilät sekä kuolleen astia ovipielessä, johon vainajain nimiä mainiten murennetaan ruokaa ja sen jälkeen jaellaan koirille tarkastamalla niiden syömisestä vainajien mielialaa, mikä viimeksimainittu tapa ei ole syrjäneillekään tuntematon. Samoin ovat votjakeille ja tshuvasseille yhteisiä tapoja pyhittää kalmiston ohella kuolleitten palvomista varten erityinen "kuorenheittopaikka" sekä kuolleen muistoksi pystyttää tolppanen, jonka eteen rakennetaan uhria varten pieni yksijalkainen pöytä. Sitä paitsi vainajille toimitettava pään ja jalkojen uhraaminen ynnä hevosen lahjoitus häämenoilla ovat kaikki tapoja, jotka nähtävästi eivät votjakeilla ole omaperäisiä.

Muhamettilaista vaikutusta todistaa votjakeilla haudan suunta pohjoisesta etelään, jota syrjänitkin muutamin seuduin näyttävät ennenvanhaan noudattaneen.

Myöskin se merkitys, mikä torstaipäivällä on votjakkien vainajain palveluksessa, on tullut muhamettilaisten taholta. Samoin kuin tatarit muistelevat Birskin piirin votjakitkin joka torstai-ilta teetä juodessaan vainajia. Lisäksi on huomattava, että vainaja tatarienkin käsityksen mukaan poistuu vasta vuosipäivänä elävien ilmoilta astuakseen silloin Jumalan tuomiolle,. Näyttää siis siltä kuin käsitys vainajan vuodenkestävästä kotona olostakin olisi vierailta lainattu. Verrattakoon kuitenkin votjakkien mainittua uskoa ostjakkien tapaan haudata vainajan muistoksi tehty nukke vuodenkin määräajan kuluttua kalmistoon. Siihen, että votjakeillakin aikoinaan on ollut samanlainen tapa, viitannee se seikka, että Birskin piirin asukkaat kuolleen vuosipäivänä kuoppaavat vainajan hautaan liinan, jolla _urt_ maahanpaniaispäivänä tuotiin kalmistosta kotiin ja joka vuoden ajan riippui tuvassa kuolleen muistomerkkinä. Vainajan muistoliina, joka näyttää olleen tunnettu myöskin slaavilaisille kansoille ja jonka peruja lienee syrjäneilläkin ennenmainittu pyyhinliina, on permalaisilla nähtävästi tullut aikaisemman vainajan muistokuvan sijalle.

Useimpien luonnonkansain tavalla votjakit uskovat, että elossaolevien elämä ja menestys on vainajista riippuva. Tästä johtuu se taikauskoinen kunnioitus, jota ihmiset tuntevat kuolleita kohtaan, varsinkin lapset vanhempiaan kohtaan. Toisinaan voivat vanhukset siinä tapauksessa, että omaiset ovat heitä pahoin pidelleet vanhuuden vuosina uhata jälkeläisiään jo elämänsä iltana. Niin kertoo Vereshtshagin, että jos omaiset ovat huonosti hoitaneet vanhusta, uhkaa tämä heitä kuolinvuoteella seuraavin sanoin: "te piditte minua kuin koiraa, vihasitte minua, ainoassaan minun kuolemaani te odotitte, no niin, se läheneekin yhä, enempää en tule teitä elämäni aikana häiritsemään. Mutta katsokaa, mentyäni on teille tuleva onnettomuus onnettomuuden jälkeen, vastoinkäyminen vastoinkäymisen jälkeen."

Tavallisin ihmistä kohtaava onnettomuus, jonka uskotaan johtuvan vainajista, on sairaus (_kulem-murt-mizh_). Se on jonkin velvollisuuden laimiinlyömisen rangaistus ja sen parantamiseksi on ainoastaan yksi keino olemassa nim. uhritoimitus. Vainajille votjakit uhraavat taudin sattuessa joko kotona siten, että uhrieläin teurastetaan pihan perällä olevassa määrätyssä paikassa, lihat keitetään tuvassa ja luut kuljetetaan _kir-kujan_ eli _li-kujan_ paikkaan, tai tapahtuu koko toimitus viimeksimainitussa paikassa. _Kir-kujan_ uhreista on huomattavin n.k. _ber-ves_ ("viimeinen uhri"), joka välttämättömästi on toimitettava yön aikaan ja jota varten musta uhrieläin ehdottomasti on varastettava. Uhratessaan rukoilee uhripappi vainajia huomauttaen, että uhri jo on viimeinen, sekä pyytäen, että henget käyttäisivät aterian hyväkseen eivätkä enää häiritsisi ihmisiä.

Paitsi tauteja lähettämällä voivat vainajat matkaansaattaa paljon muutakin onnettomuutta. Ne voivat esimerkiksi kätkeä omaistensa karjat. Jelabuzhskij kertoo, että, kun joku elukka karjalaumasta hukkaantuu, on votjakeilla tapana sanoa: "vanhukset ovat sen kätkeneet". Jos sivulliset silloin sattuvat sen löytämään, eivät he uskalla ilmoittaa asiasta eläimen omistajalle peläten vainajien vihoja. Bogaevskij tietää, että kun hevonen hukkaantuu, pidetään sitä miespuolisen vainajan syynä, jos lehmä katoaa, naispuolisen. Kummassakin tapauksessa on kysymyksessä oleva elukka vainajalle "luvattava", sillä sen katoaminen osoittaa, että vainaja on kotieläimen tarpeessa.

Lisäksi vainajat voivat monella tavalla turmiollisesti vaikuttaa jälkeenjääneiden talouteen, he voivat hävittää touot, lähettää turmiollisia hyönteisiä, hiiriä y.m.

Yleensä, lausuu Jelabuzhskij, votjakit näkevät isissään enemmän pahaa kuin hyvää, siksi voi vainajista helposti kehittyä kaikellaisia pahoja henkiolentoja.

Mutta suosiollisina ollessaan vainajat voivat monella tavalla myös edistää jälkeläistensä onnea ja menestystä. Rukouksista, joita votjakit lukevat muistajaisjuhlissa, ilmenee päivänselvään, että vainajat heidän käsityksensä mukaan voivat saada aikaan mitä ikinä jumalat, he voivat kartuttaa perhettä ja karjaa, he voivat suojella niitä vihollisilta ja pedoilta, he voivat pitää huolen viljan kasvamisesta, sateesta ja päivänpaisteesta. Senvuoksi votjakit lähestyvät esi-isiään uhreilla ja rukouksilla kaikissa elämän kohtaloissa.

Ennen kaikkea ovat vainajat elossaolevien omaistensa elinkeinojen suojelijoita. Niin kertoo Aminoff, että votjakit Vjatkan läänissä, missä metsästys vielä on tärkeänä elinkeinona, uhraavat pyydystämiskauden alussa kuolleille samalla kertaa kuin metsän haltioille. Vasiljev mainitsee, että keväällä kun karja ensi kerran lasketaan laitumelle, tehdään vainajille uhrilupaus, jolloin perheenpää teurastaa pihalla kanan sanoen: "minä uhraan vuodattamani kanan verta ja lupaan syksyllä teurastaa teidän kunniaksenne yhden laitumelle lasketuista eläimistä, jos ne silloin saapuvat kotiin suojeltuina ja loukkaamattomina." Tämän he tekevät, sanoo kirjailija, jotta vainajat suojelisivat karjaa laitumella kaikenlaisilta tuhoilta, jotteivät esim. elukat uppoaisi puroon tai suohon eivätkä joutuisi petojen käsiin. Syksyllä he täyttävät lupauksensa ja uhraavat pihalla oinaan. Karjan puolesta rukoilevat votjakit vainajia myös uudessa läävässä. Vereshtshagin mainitsee, että isäntä teurastaa tällöin lampaan, keittää sen karjapihassa ja rukoilee lakki päässä ja puunoksa kädessään. Rukoillessaan hän lausuu: "vanhukset, ottakaa uhri käsiinne ja jalkoihinne, hevosia älkää ahdistako, lehmiä älkää-kiusatko!" Rukouksen jälkeen uhriruuat jaellaan perheenväen kesken, liha nautitaan, luut kuopataan läävän nurkkaan. Myöhäisperäisimmänkin elinkeinonsa, maanviljelyksen alalla votjakit turvautuvat vainajien apuun. Aminoff lausuu, että kuolleet heidän käsityksensä mukaan voivat jumalien tavalla vaikuttaa kasvullisuuteen. Senvuoksi useissa maanviljelyksen yhteyteen kuuluvissa uhrijuhlissa muistellaan manalle menneiden henkiä. Vershtshagin kertoo, että Sarapulin piirissä muistellaan vainajia keväällä kylvön jälkeen vietetyssä _tulis-sur_ ("kevät-olut") nimisessä juhlassa, jolloin m.m. teurastetaan "vanhuksille" sorsa. Sama kirjailija kertoo myös, että votjakit, ryhtyessään heinäntekoon tahi elonkorjuuseen, muistelevat leivällä esi-isiään lausuen: "vanhukset, isät, veljet, älkää meitä hyljätkö, antakaa sato lihava, niinkuin tämä kakku on täysinäinen!" Viljan korjuun päätyttyä pidetään toisin paikoin Glazovin piirissä, kuten Shestakov tietää kertoa, muistajaiset yleiseen tapaan. Bogaevskij, joka kuvailee Sarapulin piiriä, lausuu, että kukin perheenpää menee syksyllä ennen syyskylvöä pelto-osalleen kukko tai kana kainalossa sekä teurastaa siellä eläimen vuodattaen veren peltoon. Liha keitetään kotona, luut ja sulat kannetaan pellolle siihen paikkaan, missä teurastus tapahtui. Samoin kertoo Vasiljev mainiten lisäksi vielä erään toisen muistojuhlan, joka toimitetaan syksyllä orasmaalla. Uhrieläimenä käytetään joko lehmää tai hevosta ja uhriin ottavat osaa miehet, vaimot ja lapset. Tässäkin juhlassa uhrimenot kynttilöineen ja vainajia varten asetettuine kaukaloineen muistuttavat täydellisesti yleistä muistojuhlaa.

Myöskin syrjänien käsityksen mukaan vainajat monella tavalla ottavat osaa jälkeenjääneiden kohtaloon. Vihoitettuina ne kyllä voivat tehdä kaikenlaisia tuhoja, lähettää tauteja, kätkeä karjat metsään j.n.e., mutta suopeina ollen ne ovat elossaolevien monipuolisia suojelushenkiä. Metsäsiä ne opastavat sukulaismetsämiestä, ajavat riistaa satimiin ja kaloja verkkoon. Laitumella ne vartioivat karjaa suojellen sitä pedoilta. Viljavainioilla ne valvovat viljan kypsymistä. Matkoilla ne varjelevat matkamiestä pahoista ihmisistä. Senvuoksi syrjänit, kuten Nalimov huomauttaa, kääntyvät mitä erilaatuisimmissa asioissa vainajien puoleen. Kun he menevät metsään, pyytävät he niiltä saalista, kun he laskevat karjan laitumelle, pyytävät he niitä sitä suojaamaan ja kun he kylvävät viljan peltoon, rukoilevat he esi-isiään antamaan hyvän sadon. Myöskin maanviljelysjuhlissa, esim. Iljan päivänä, rukoilevat syrjänit taivaan jumalan ohella vainajia. Leikkuun jälkeen he viettävät muistajaisia syöden erikoista _t'shomor_ nimistä muistajaisruokaa, joka valmistetaan voista ja ohrajauhoista ja jota heillä ennen on ollut tapana asettaa pelto-osien väliselle pientarelle kuolleita varten. Että syrjänit todella ovat pitäneet ja yhä pitävät vainajia suojelushenkinään, osoittaa lisäksi heidän tapansa rakentaa uudet asuntonsa aina mikäli mahdollista vanhojen paikalle, jossa esi-isät aikoinaan elivät ja jossa siitä syystä myös heidän henkensä oleskelevat.

Paitsi elannon huolissa votjakit anovat esi-isien siunausta kaikille yrityksilleen ja pyrkimyksilleen. Niin on esim. avioliittoa solmittaessa yleinen tapa kääntyä rukouksilla ja uhreilla vainajien puoleen. Uhri luvataan tavallisesti jo itse hääpäivänä, kunnes se sopivassa tilaisuudessa pannaan toimeen. Tällaisessa tapauksessa käytetään uhriteuraina suuria kotieläimiä, hevosia ja lehmiä. Itse toimitus muistuttaa täydellisesti _val-suan_ menoja siinäkin suhteessa, että uhriteuraan luut lopuksi saatetaan juhlallisesti _li-kujan_ paikkaan. Muutamat, jotka uskovat, ettei sen jälkeen, kuin hääpäivänä luvattu uhri on teurastettu, enää synny lapsia, siirtävät uhrilupauksen toteuttamisen niin myöhäiseen aikaan kuin mahdollista.

Onpa itse ihmisen elämäkin votjakkien käsityksen mukaan vainajien lahja. Bogaevskij huomauttaa, miten läheinen yhteys esi-isäin ja jälkeläisten välillä ilmenee votjakkien uskossa, että vainajat antavat syntyvälle hengen. Tämä käsitys esiintyy ilmeisesti siinä, että vaikeiden synnytystuskien aikana käännytään rukouksilla esi-isien puoleen. Vereshtshagin mainitsee tapauksen, jolloin eräs vaimo kuolleena syntynyt lapsi sylissään rukoilee: "vainajat, veljet, antakaa lapselle henki!" Pervuhin sanoo, että kätilöakka, kun hän vaikean synnytyksen aikana on turhaan kääntynyt useiden jumalien puoleen, vihdoin alkaa rukoilla synnyttäjän ja tämän miehen arvokkaimpia sukulaisvainajia, mainitsee heitä nimeltä ja samalla lupaa toimittaa heille uhreja. Sama kirjailija kertoo lisäksi, että, jos äsken synnyttäneen äidin vanhemmat jo ovat kuolleet, pidetään välttämättömänä toimittaa lapsen ensimäisinä elinviikkoina muistajaiset kuolleiden kunniaksi. Ne toimitetaan myös lapsen sairastuessa silloin, kun tietäjä on ilmoittanut taudin johtuvan siitä, että äidin isä tai äidinäiti haluaa lapsen luokseen.