Part 4
Kasanin läänissä kuulin 3:tta ja 7:ttä muistopäivää kutsuttavan "vähäisiksi muistajaisiksi", jolloin tavallisesti teurastetaan kana ja ainoastaan lähimmät sukulaiset tulevat kokoon, 40:tenä ja vuosipäivänä on sitä vastoin n.s. "suuret muistajaiset", jolloin teurastetaan lammas, joskus suurempikin eläin, ja jolloin muistokesteihin kutsutaan suuri joukko sukulaisia ja naapureita. Kumpanakin viimeksimainittuna päivänä etsitään kuolleen vaatteet, paita ja housut, jos hän on miespuolinen, hame, jos hän on naispuolinen, ja ripustetaan tuvan seinälle juhlimisen ajaksi. Vaatteet ovat täten ikäänkuin vainajan edustajana. Pohjoisilla ynnä muutamilla eteläisilläkin votjakkialueilla on vallalla usko, että kuollut oleskelee kotona 40 päivää kuoleman jälkeen. Sen vuoksi on omaisten velvollisuus osoittaa vainajalle ystävyyttä ja vieraanvaraisuutta erityisesti tänä aikana. Mamadyshin piirissä on joillakuilla tapana sanottujen 40 päivän kuluessa asettaa pöytään joka kerta, kun talon väki istuutuu aterioimaan, kuppi myös kuollutta varten.
Syrjäneilläkin on neljännenkymmenennen päivän muistojuhlalla aivan erikoinen merkitys siitä syystä, että hekin uskovat kuolleen vasta silloin siirtyvän pois elävien ilmoilta. Nalimov kertoo, että vainaja maahanpanijaisten jälkeen saattoväen mukana palaa takaisin vanhaan kotiinsa, jossa hän vielä oleskelee 40 päivää. Siksi ajaksi on ollut tapana ripustaa pyyhinliina määrättyyn paikkaan tuvassa, jotta, kuten selitetään, kuollut voisi sillä pyyhkiä kasvojaan joka kerta kuin hän peseytyy. Kukaan elävistä ei saa siihen koskea, sillä sitä pidetään suurena rikoksena, josta seurauksena saattaa olla kuolema.
Mielenkiintoinen kuvaus syrjänien 40:nnen päivän muistojuhlasta on Smirnovin teoksessa. Vainajaa varten asetetaan pöydälle kuppi, lusikka ja mesimalja. Kuolleen osaan eivät elävät saa koskea. Sitä paitsi kannetaan pöytään kaikenlaisia muistajaisruokia, kuten kalapiirakkaa, munakokkelia ja puuroa. Ruoka-astiain ääreen asetetaan lusikoita myös muita sukulaisvainajia varten. Kun kaikki on valmisna, ottaa perheenpää kynttilän, kulkee kolme kertaa pöydän ympäri ja savustaa ruokaa kynttilän savulla. Sitte hän taittaa palan kalapiirakkaa, mainitsee vainajan nimen ja lausuu: "tulkoon tämä sinun osaksesi!" Toivomuksen sanoo kertoja koskevan höyryä, joka nousee piirakasta ja muodostaa sen osan, myös ruuasta tulee vainajan hyväksi. Samalla toivomuksella maistelevat muut läsnäolevat ruokia. Sen jälkeen katetaan pöytä sivullisia ja kerjäläisiä varten. Päähenkilönä heidän joukossaan esiintyy joku miesvainajan muistajaisissa mies, naisvainajan nainen, joka pitojen päätyttyä lähtee ensimäisenä tuvasta muiden saattaessa häntä kynttilät kädessä, sillä tämän henkilön mukana heidän käsityksensä mukaan poistuu tuvasta itse vainaja.
Vainajan edustajana syrjänien muistojuhlissa mainitsee Nalimov ruumiinpesijän, jota kaikki juhlavieraat koettavat parhaansa mukaan kestitä, sillä he uskovat, että jos edusmies on kylläinen ja tyytyväinen, on sitä myös itse vainaja. Samanlaista huomiota lausuu kertoja arkuntekijän ja haudankaivajan joskus saavan osakseen. Itse kuolleen nimellä mainiten kehoitetaan näitä syömään ja juomaan.
Että neljännenkymmenennen päivän muistojuhla syrjäneillä todella on muodostunut vainajan sielun kalmistoon saattamisen juhlaksi osoittaa lisäksi Rogovin tiedonanto, että kuolleen sukulaiset Solikamskin piirissä tällöin seuraavat vainajan edusmiestä kylälle ensimäiseen tienristeykseen saakka.
Käsitys, että vainaja 40:nnen päivän muistojuhlan jälkeen siirtyy pois elävien seurasta, liene kuitenkin Perman heimossa myöhempää perua, sillä näyttää siltä kuin kuollut vanhemman tavan mukaan olisi saatettu vasta vuoden päästä kalmistoon. On nimittäin huomattava, että niilläkin seuduilla, missä yllämainittu käsitys vallitsee, kuolleen omaiset ja sukulaiset menevät vainajan haudalle ainoastaan vuosipäivän muistojuhlan aikana. Niin kertoo Smirnov syrjäneistä, että he kuolleen vuosipäivänä viettävät muistajaisia haudalla, johon levitetylle pöytäliinalle asetetaan ruokaa, viinaa ja olutta. Vanhin kääntyy tällöin kaikkien läsnäolevien nimessä kuolleen puoleen lausuen: "vuoden aikana emme ole tulleet sinun luoksesi, nyt me tulimme ja toimme sinulle ruokaa; syö, juo, meille älä tule!" Tässä tilaisuudessa muistellaan muitakin sukulaisvainajia. Vuosipäivänä menevät myös votjakit kalmistoon, jonne he vievät mukanaan kaikenlaista ruokaa, lihaa, puuroa ja kumyshkaa. Tällöin on joillakuilla lisäksi ollut tapana tehdä puinen kehys haudan ympärille. Että vuosipäivän muistojuhla todella entiseen aikaan on ollut vainajan ikäänkuin uudestaan kalmistoon saattamisjuhla, osoittaa vielä Wichmannin tiedonanto, että vainaja vuosipäivänä siirtyy yhteisesti muistettavien joukkoon, ja Miropoljskijn huomautus, että jollei silloin vietetä muistajaisia, niin kuolleet eivät anna tilaa keskuudessaan uudelle tulokkaalle, vaan jättävät hänet kuljeksimaan kylässä, kuten kuollut votjakkien käsityksen mukaan on tehnyt vuoden kuluessa.
Lisäksi on otettava huomioon, etteivät itäiset votjakit näytä ollenkaan tuntevan edellämainittua lyhyempää kuolleen maanpäällistä olokautta, vaan heidän käsityksensä mukaan vainaja erkanee aina vasta vuosipäivänä omaisten seurasta, jossa tämän _urt_ siihen asti on oleskellut ja viihtynyt. Silloin saapuvat kaikki sukulaiset vainajaa saattamaan, pitoja varten teurastetaan lammas tai lehmä, ja osa ruokaa ja juomaa viedään mukana kalmistoon. Sinne viedään silloin myös tuo valkoinen kangaskaistale, joka maahanpanijaispäivänä sidottiin tuvan orteen, ja kuopataan juhlallisesti vainajan hautaan. Tämän päivän jälkeen voi vainajan puvun, jota siihen asti on talletettu ja ainoastaan suurissa muistojuhlissa otettu esille, lahjoittaa köyhille.
Paitsi määräaikaisina muistopäivinä toimitetaan yksityisen vainajan kunniaksi muistajaiset myös siinä tapauksessa, että kuollut on unessa ilmestynyt jollekulle omaiselle tai sukulaiselle. Tällaisesta syystä toimitettu muistojuhla onkin pidettävä vanhempana edelläkerrottuja määräaikaisia, joiden tuskin voi ajatella polveutuvan aivan muinaisilta ajoilta. Niinpä kirjoittaa eräs nimetön kirjailija Vjatkan lääninlehdessä (1861) Malmyzhin ja Urzhumin piirin votjakeista, etteivät he vietä muistajaisia, ennenkuin joku sukulaisista on nähnyt kuolleen unissaan. Samoin kertoo Smirnov, että jos vainaja hautajaisten jälkeen ilmaantuu uniin, on välttämättömästi toimitettava _tiron_. Kohta kun asianomainen aamulla herää, vie hän kellarin katolle tai muuhun ylhäiseen paikkaan kananmunan ja lupaa toimittaa vainajalle muistajaiset, s.o. valmistaa syötävää. Heti keitetäänkin luvattu ruoka, puuro tai lihaliemi, josta osan syö perheväki, osa kaadetaan kuppiin ja viedään kodan nurkkaan. Muistojuhlan aikana kääntyy perheenpää kuolleen puoleen samoilla rukouksilla kuin hautajaispäivänä.
Samanlainen käsitys on Buchin mukaan Sarapulin piirin votjakeilla, he uskovat näet, että kuolleiden haamut saattavat tulla kotiin ja ilmestyä sukulaisille unissa. Silloin koko perhe heti valmistautuu toimittamaan asianomaiselle kuolleelle uhria, muussa tapauksessa saattaa seurauksena olla rangaistus sairauden muodossa. Bogaevskij kertoo tarunkin siitä, miksi votjakit, jotka alkuaan muka eivät muistelleet vainajia, alkoivat viettää muistojuhlia kuolleiden kunniaksi. Eräs henkilö näki kerta vainajia unessaan. Nämät uhkasivat häntä, ja pian sen jälkeen muutamat hänen perheestään sairastuivat. Mies ihmetteli unen ja sitä seuraavan vastoinkäymisen yhteensattumista sekä teurasti vainajille lampaan. Silloin sairasten heti tuli helpompi olla ja siitä kävi ilmi, että kuolleet voivat lähettää jälkeläisilleen sekä hyvää että pahaa. Vielä nykyaikana, lausuu kirjailija lopuksi, pidetään välttämättömänä viettää muistajaisia kuolleen ilmestyessä uniin.
Joskus saattaa vainaja muullakin tavalla ilmoittaa itsestään omaisilleen ja huomauttaa olevansa avun tarpeessa. Muutamin seuduin Mamadyshin piirissä kuulin kerrottavan, että muistojuhlaa joskus ryhdytään viettämään myös siinä tapauksessa, että kuolleen sielu on sieluperhon (_urt-bugl'i_) muodossa ilmestynyt entisen kotinsa ikkunaan.
Yksityisten vainajain kunniaksi vietettäviin muistojuhliin on lisäksi luettava eräs huomattava uhritoimitus, jota tosin ei toimiteta minkään tarkasti määrätyn ajan kuluttua, vaan joskus vuoden, joskus 5:nnen, 10:nnen, jopa 20:nnen ja 30:nnenkin vuoden kuluttua kuoleman jälkeen. Joka tapauksessa on tämä uhri, joka näyttää olevan tunnettu kaikilla votjakkialueilla, toimitettavan kerta kunkin täysi-ikäisen vainajan kunniaksi. [Gavrilovin mukaan on kysymyksessä oleva ikämäärä Kasanin läänissä ainoastaan kolme, Jelabugan piirissä kertoo Jelabuzhskij sen olevan kymmenen vuotta.]
Toimitusta, joka tavallisesti tapahtuu myöhään syksyllä tai talvisaikaan votjakit nimittävät nimellä _val-suan_ ("hevos-häät") tai _kulem-murt suan_ ("kuolleen häät"), mikä johtuu siitä, että tällä juhlalla, erotukseksi muista muistopäivistä, on iloinen luonne, lauletaanpa vielä hääsäveliäkin. Uhrieläimen, joka teurastetaan tavallisesti talon pihalla, tulee olla hevonen, jos asianomainen vainaja on miespuolinen, mutta lehmä, jos vainaja on naispuolinen henkilö. Aminoff mainitsee Vjatkan läänissä uhriteuraiksi käytetyn mustia eläimiä; toisin paikoin, missä muistojuhla toimitetaan heti ensimäisinä kuoleman jälkeisinä vuosina, uhrataan vainajalle väriin katsomatta useimmiten se eläin, jota hän on käyttänyt eläessään ja josta hän on erityisesti pitänyt. Juhlaan kutsutaan kaikki vainajan sukulaiset, jotka yksin voivat ottaa osaa syöminkiin, uhriruokaa kun ei vieraille ole tapana tarjota. Koko teurasta ei kuitenkaan yhdellä kertaa käytetä juhlakansan ravinnoksi, vaan ainoastaan pään, jalkojen ynnä vasemman kyljen lihat valmistetaan sinä päivänä, muu liha käytetään perhekunnan ruuaksi vastedes tarpeen tullen.
Päätoimitus juhlassa, joka useimmiten alkaa määrätyn viikonpäivän, torstain aamuna, on luiden saattajaiset illalla lyhdyn valossa, soiton ja häälaulujen kajahdellessa. Pään ja jalkojen luut ovat erityisesti vainajan omaisuutta, siksi ne tuleekin kuljettaa n.s. _kir-kujan_ paikkaan, jota siitä syystä myös nimitetään _li-kujan_ (luiden heittopaikka). Entisinä aikoina ja vielä nykyäänkin ripustetaan itäisellä votjakkialueella vainajalle tulevat luut niiniköysillä kalmiston puihin. Tavasta antaa vainajalle uhriteuraan pään ja jalkojen luut saa tämä uhritoimitus edellisten lisäksi nimityksen _d'ir-pid soton_ ("pään ja jalkojen anto").
Gavrilov antaa meille havainnollisen kuvan siitä, miten itse toimitus tapahtuu Kasanin läänissä. Kun juhla on päätetty pitää, kutsutaan jo muistopäivän aamuna sukulaisia olemaan läsnä kestien valmistamisessa. Sivulliset teurastavat lehmän tai hevosen suunnaten teurastaessaan eläimen pään pohjosta kohti ja samalla lausuen: _tshök peresjosli_ (vanhuksille). [Votjakkien nykyisissä palvontamenoissa on pohjonen vainajille omistettu uhrisuunta.] Sinä päivänä keitetään teuraan pää, jalat ja koko vasen puolisko. Ruoka valmistetaan vasta illaksi, jolloin kuolleen omaiset kutsuvat luokseen kaikki sukulaiset. Kun liha on kypsynyt, paloittaa määrätty henkilö sen palasiksi ja asettaa suureen kaukaloon. Tätä henkilöä votjakit kutsuvat nimellä _part't'shaskis_, s.o. paloittaja. Työn tehtyään hän antaa luut lasten kaluttaviksi, joita joukottain saapuu juhlaan ja seisovat tuvan ovella. Luut kootaan sen jälkeen niinikoppaan. Lihan jälkeen keitetään puuro, ja kun se on kypsynyt, alkavat kaikki läsnäolevat muistella kuolleita vanhuksia, heittäen puuroa, lihanpaloja, olutta ja kumyshkaa vartavasten asetettuun kaukaloon. Kaukalon syrjiin kiinnitetään useita sytytettyjä vahakynttilöitä, joita vieraat ovat tuoneet mukanaan. Sen jälkeen alkavat kemut. Kokoontuneet poikaset laulavat ovella seisoen hääsäveliä. Kun on kyllin juotu ja herkuteltu, valjastetaan parihevoset reen eteen, luokkaan sidotaan kulkusia ja rekeen kannetaan niinikoppa, jossa on kukkuranaan uhriluita sekä lähdetään laulaen kuljettamaan sitä määrättyyn paikkaan, jonne vasu vanhan tavan mukaan heitetään. Jos saattajia on monta, käytetään useampia rekiä. Muutamat ottavat mukaan myös kumyshkaa. Luiden sekaan asetetaan koppaan vielä palttinatilkkuja ynnä rahaa. Perille tultuaan saattajat sytyttävät vielä nuotion sekä toimittavat täälläkin muistajaiset vainajien kunniaksi heittämällä maahan ohukaispaloja ynnä olutta ja kumyshkaa. Niinikopan syrjään kiinnitetään sytytetty vahakynttilä ja samalla lauletaan ja tanssitaan kuten kotona. Juotuaan kaiken oluen ja kumyshkan sekä heitettyään ohukaisten jätteet koppaan, ottavat saattajat siitä vihdoin palttinatilkut ja rahat, joista yhden kangaskaistaleen ja kopekan rahan heittävät maahan, mutta muut tilkut ja rahat jakavat keskenään. Niinikoppa luineen jätetään paikalle ja kansa palaa laulaen takaisin pitotaloon. Kun saattajat saapuvat kotiin, ei heitä lasketa tuvan perälle ennen kuin heidän päälleen on tuhkaa ripoiteltu. Sen jälkeen nämä näyttelevät palttinatilkkuja toinen toisilleen sanoen: "katsokaa, millaisia lahjoja me saimme häissä!" Se, jolle kangastilkkua osoitetaan, ottaa sen käteensä, pyyhkii sillä ikäänkuin pyyhinliinalla kasvojaan ja jättää sitten takaisin omistajalle sanoen: "hyvä, hyvä!" Vihdoin hajaantuvat kaikki koteihinsa. Toisen päivän aamuna vieraat jälleen tulevat juhlataloon antaakseen vainajille tilaisuutta "pään parantamiseen". Tällöin muistellaankin kuolleita vain viinalla, jota vainajille vuodatetaan kaukaloon; samalla juhlavieraat parantelevat omiakin päitään. Juhlaa jatketaan iltaan asti, mutta ainoastaan aamulla muistellaan vainajia.
Gavrilovin esityksestä voimme päättää, että samoin kuin muissa yksityisissä muistojuhlissa tässäkin aikaisemmin kuolleet sukulaiset asianomaisen vainajan kera ottavat osaa kesteihin. Paikka, johon luut kuljetetaan ja jota kirjailija ei sen tarkemmin mainitse, lienee _kir-kujan inti_. Muutamin seuduin kuljetetaan _val-suan-luut_ itse kalmistoon.
Kuolleen ilahuttamista kuvailee Wichmann seuraavasti: Kun on syöty, kannetaan tupaan pärevasu, jonka pohjalle on ladottu olkia. Tähän vasuun kootaan huolellisesti kaikki hevosenluut, pääkallo päällimäiseksi. Pääkallo varustetaan päitsillä, kuten ainakin elävä hevonen. Luiden päälle panevat halukkaat vielä palttinakappaleita ja kopekan rahoja. Sitten alkaa iloinen uhritanssi. Votjakkivanhukset, ukot ja akat, astuvat toinen toisensa perästä esille ja tanssivat vasua kiertäen vanhan säveleen mukaan votjakkilaista tanssia. Tanssiessa päästetään tuontuostakin ilonhihkauksia, ja kun ympärillä seisova joukko kysyy tanssijalta: "kenelle tanssit?" vastaa tämä mainitsemalla vainajan nimen. Kun vanhukset ovat tanssitaitoansa näyttäneet, asettuvat kaikki sekä nuoret että vanhat korin ympärille häälauluja laulamaan. Iloista laulua säestää viulu ja jalkain poljenta. Muutamia lauluja on olemassa erittäin tätä tilaisuutta varten, esim. seuraava:
"Hevostarhasi, isäntä, on täynnä hevosia, nyt me niistä yhden viemme. Vaikka yhden hevosen olemmekin vieneet, menestykööt kuitenkin jäljelle jääneet hevoset!"
Laulujen loputtua kannetaan kori kartanolle, jossa valjastetut hevoset ovat valmiina luita ja vieraita hautausmaalle kuljettamaan. Kori asetetaan ensimäiseen rekeen. Tapetun hevosen nahka levitetään maahan ja nahan päällä jälleen tanssitaan ja sen ympärillä häälauluja lauletaan. Sitten lähtee koko joukko vanhalle pakanalliselle hautausmaalle ajelemaan tiukujen soidessa ja häälaulujen kaikuessa.
Vereshtshagin kertoo lisäksi, ettei uhrieläimellä saa olla minkäänlaisia synnynnäisiä vikoja, vaan esim. jos se on lehmä, tulee sarvien olla eheät j.n.e. Vielä lausuu kirjailija, että sukulaiset tullessaan muistojuhlaan tuovat tuomisia mukanaan, kuten kumyshkaa ja mitä muuta valmistettua ruokaa sekä olutta sattuu olemaan, miehet tuovat sitä paitsi kukin vahakynttilän. Jos miestä muistellaan, ovat miehet, jos naista, naiset etualalla.
Köyhät, joilla ei ole varaa uhrata kotieläintään, ostavat markkinoilta uhriin välttämättömät pään ja jalkojen luut kalmistoon kuljetettavaksi.
Viimeksimainittua tapaa muistuttaa seuraava omituinen tapa, jonka Osokin kertoo Malmyzhin piirin votjakeista:
Isäntä hakee huonoimman niinivasun, jota ei sovi mihinkään tarkoitukseen käyttää, latoo siihen kaikenlaisia luita, joita sekä ihmiset että eläimet ovat kalunneet, ja sitä paitsi panee hän siihen leivänkuoria ynnä olkilyhteen. Sellaisena hän nostaa vasun pöydälle, sytyttää kaksi vahakynttilää, joista toisen kiinnittää pöydänreunaan ja toisen tuvankynnykseen, sitten ottaa niinikopan käteensä ja seisoen lakki päässä kumartelee kohti huoneen peränurkkaa. Samalla kumartaa myös koko perhe rukoillen, ettei Jumala näännyttäisi vainajaa nälkään ja viluun. Rukouksen päätyttyä kantaa isäntä vasun luineen ja leivänkuorineen kynttilän yli, joka on asetettu kynnykselle, sekä sytyttää siitä olkikimpun, joka otetaan esiin niinivasusta. Sitten lähtee koko perhe vasussa palavan kynttilän valossa metsään, missä ripustavat kopan uhrilahjana puuhun ripustettuina, että ovat toimittaneet vainajalle sekä ravintoa ett lämpöä ja että ovat mitä tunnollisimmin täyttäneet velvollisuutensa häntä kohtaan.
Paitsi yksityisiä, jonkun erityisen vainajan kunniaksi toimitettuja pantuja votjakit viettävät myös määräaikaisia yleisiä muistajaisia. Samoin kuin edellisten vaihtelee jälkimäistenkin viettoaika jonkin verran eri alueilla riippuen vieraan kulttuurin kosketuksesta. Niillä seuduin, missä kristinusko on päässyt vakiintumaan, votjakit viettävät muistojuhlaa venäläisen kirkon tavalla pokrovan päivänä (lokak. 1 p:nä v.l.), Dmitrin päivänä (lokak. 15 p:nä v.l.), helluntailauvantaina ynnä radonitsana, 10:ntenä päivänä pääsiäisen jälkeen. Siellä, missä pakanuus puhtaimpana on säilynyt, kuten Kasanin läänissä, vietetään muistojuhlia keväällä kiirastorstaina ja torstaina ennen helluntaita sekä syksyllä torstaina ennen kasanilaisen jumalanäidin päivää (lokak. 22 p:nä v.l.). Samoihin aikoihin vietävät myös itäiset votjakit määräaikaisia vainajainmuistojuhliaan. Kuitenkin näidenkin muistojuhlien ajan on vieras kulttuuri määrännyt, sillä vanhimman tavan mukaan lienee votjakeilla ollut ainoastaan kaksi suurta vuotuista muistojuhlaa nim. keväällä ja syksyllä. Siihen viittaavat nimitykset _tulis-kiston_ ("kevät-vuodatus") ja _sizil-kiston_ ("syys-vuodatus"), joilla nimillä Aminoff mainitsee heidän nimittävän vuoden suurimpia muistojuhlia.
Yleisiä muistojuhlia votjakit viettävät joko siten, että kukin perhekunta erikseen muistelee omia sukulaisvainajiaan, tai siten, että samaa sukua olevat perheet kokoontuvat yhteen suvun yhteisiä vainajia muistelemaan. Joskus saattaa koko kyläkin, joka siinä tapauksessa tavallisesti on sukukylä, viettää yhteisesti kuolleitten muistoa. Nykyaikana lienee ensiksimainittu viettotapa enimmän käytännössä, mutta useilla seuduin on kuitenkin meidän aikaamme asti säilynyt jälkiä myös viimeksimainitusta suvun keskisestä muistajaisvietosta.
Siinäkin tapauksessa, että kukin perhe aluksi viettää erikseen muistojuhlan, on kuitenkin monesti tapana sittemmin käydä sukulaisten taloissa, niitäkin vainajia, jotka ovat näitä lähinnä, muistelemassa. Sellainen tieto on muun muassa Jelabugan piiristä. Ensiksi vietetään muistajaisia kotona, jolloin omaiset nimeltä mainiten kehoittavat esi-isiään tulemaan kesteihin ja sen jälkeen mennään vielä niiden naapurien pitoihin, joiden kanssa vainajat eläessään harjoittivat kanssakäymistä. Hyvin yleinen muistojuhlan viettämistapa on lisäksi se, että sukulaiset kokoontuvat suvunvanhimman taloon yhdessä muistelemaan yhteisiä vainajia. Niin kertoo Kuvshinskij, että samaa sukua olevat henkilöt kokoontuvat määrättyihin taloihin, joten kylään sinä päivänä muodostuu useita pieniä seuroja.
Seuroittain tapahtuvista muistajaisista kertoo myös Bogaevskij, mutta hän lausuu, etteivät noita kylässä juhlivia joukkoja muodosta henkilöt, jotka aina olisivat samaa sukuperää, sillä hyvän naapuruuden siteet saattavat yhdistää ihmisiä myös yleisissä muistojuhlissa. Naapuruuden perustuksella vietetyt muistajaiset kuuluvat epäilemättä kuitenkin myöhäisempään aikaan. Vanhimman tavan mukaan olivat muistajaiskokoukset aina vain sukukokouksia, sillä sukulaisten yhtyminen kuuluu jo itse vainajainpalvonnan luonteeseen ja sitä paitsi vainajalle valmistettua uhriruokaa vanhemman käsityksen mukaan eivät sivulliset saaneet nauttia.
Sukua, jonka perustuksella muistajaisseurat kokoontuvat, tietää Vasiljev votjakkien nimittävän sanalla _bel'ak_, ja kertoo, että määrättynä päivänä kaikki suvun jäsenet saapuvat taloon, joka tavallisesti sijaitsee sukualueen äärimäisessä perukassa. Eräs suvun vanhimmista ukoista pukeutuu tällöin vanhaan kauhtanaan ja alkaa valmistaa vahakynttilöitä. Kun niitä on valmistunut tarpeellinen määrä, kiinnittää hän ne uuninsivuun ja alkaa muistella suvun vainajia. Jokaiselle hän murtaa leipämurun, taittaa pienen pannukakun palan, vuodattaa myös vähäisen kumyshkaa ja olutta sekä lisäksi lusikallisen keittoa ja lientä näkymättömiä henkiä varten asetettuun kaukaloon. Hänen jälkeensä tekevät samoin kaikki ne juhlavieraat, joiden vanhemmat ovat siirtyneet manan majoille. Kaukalon sisällys, kuten yleensä muistojuhlissa, annetaan myöhemmin koirille.
Miropoljskij mainitsee, että talo, jonne suku kokoontuu juhlimaan, on suvun vanhimman talo. Sitä paitsi hän lausuu, että sukukokouksen jälkeen vielä vuorotellen käydään juhlimassa yksityisissä taloissa.
Paitsi edellä mainittuja on olemassa vielä koko kyläkunnan keskisiä muistojuhlia. Buch kertoo niitä nimitettävän _gurto kalike-kiston_. Jokaisessa majassa katetaan sinä päivänä pöytä runsailla ruokavaroilla. Iltapäivällä kokoontuvat kaikki kylän asukkaat paitsi äsken naituja naisia, ja kulkevat tuvasta toiseen jättämättä yhtään käymättä. Jokaisessa talossa kukin kävijä heittää ruokamuruja vainajia varten asetettuun kaukaloon samalla, kun hän sanoo: "te kauan sitten manalle menneet, pudotkoon teidän eteenne tämä ruoka, jonka me teille uhraamme."
On hyvin luultavaa, että mainitut koko kylän keskiset muistajaiset polveutuvat ajoilta, jolloin votjakkikylät yleensä vielä olivat sukukyliä, sillä Gavrilov tietää, että ainoastaan saman kylän asukkaat ottavat osaa juhlaan, vieraista kylistä ei ketään kutsuta. Bogaevskij huomauttaa samoin kuin Buch'kin, että vaimot, jotka hiljattain on taloon tuotu, eivät ota osaa muistojuhlaan.
Kun kokonainen suku tai kylä ryhtyy yhteisesti viettämään muistajaisia, kestävät ne tavallisesti useampia päiviä. Miropoljskij tietää niitä vietettävän joskus kolme, joskus neljäkin päivää. Useimmiten päättyvät ne kuitenkin jo seuraavan päivän aamuna. Gavrilov kertoo, että Kasanin läänin votjakit teurastavat muistopäivän jälkeisenä aamuna kanaparin. Sillä aikaa kun ruokaa keitetään, kutsutaan viidestä, joskus useammastakin talosta sukulaisia, jotka eivät heti tullessaan istu pöytään, vaan jäävät vähäksi aikaa lattialle seisomaan, kunnes vartavasten valmistettu juhlaruoka on kannettu pöytään. Ukot ja akat ottavat nyt lusikan käteensä ja vuorotellen vuodattaa kukin lientä kaukaloon. Sitä paitsi vuodatetaan siihen myös muutamia pisaroita olutta ja kumyshkaa sekä samalla muistellaan vainajia. Toisen päivän juhla, huomauttaa kertoja, on oikeastaan vain vainajien kohmelonparantamista varten (_makmir veskaton_).
Vasiljev sanoo, että toinen juhlapäivä samalla on vainajien hyvästijättö. Kun kukko aamulla on teurastettu ja vainajia jälleen edellisen päivän tavalla on kestitty lihalla ja juomalla, lausuvat omaiset heille: "syökää, juokaa ja menkää kotiin toverienne luo, eläkää sovinnossa, olkaa meille armollisia, suojelkaa meidän lapsiamme, varjelkaa meidän toukojamme, eläimiämme ja lintujamme."