Part 3

Esineitä, mitkä tavalla tai toisella ovat olleet läheisessä kosketuksessa kuolleeseen, pidetään saastutettuina. Omaiset eivät käytä niitä hyväkseen, vaan joko polttamalla tai kedolle viskaamalla hävittävät ne. Niin kertoo esim. Shestakov Glazovin piirin votjakeista, että he polttavat kaikki verhot, joissa vainaja on maannut, myös hänen pukunsa, mutta reen, jolla ovat kuljettaneet kuollutta, he jättävät mätänemään. Vanhempi ja vielä joku aika takaperin hyvin yleinen on ollut tapa heittää yllämainitut esineet sellaisinaan kedolle erityiseen määrättyyn paikkaan. Useat kirjailijat tietävät siitä puhua. Koshurnikov kertoo Sarapulin piirin votjakeista, että he kantavat kedolle vuoteen, jossa kuollut makasi sekä puvun, virsut ynnä muut esineet. Samoin sanoo Gavrilov, että kaikki, mikä on ollut kosketuksessa kuolleeseen, paita ja sänkyvaatteet, joissa vainaja makasi sekä myöskin arkunlastut, jollei niitä paikalla polteta, asetetaan niinikoppaan ja heitetään saattomatkalla jonnekin rotkoon tai tien ohessa olevan lähimmän kuusen juurelle. Että jokaisella kylällä entiseen aikaan on ollut määrätty erikoinen paikka tätä toimitusta varten, osoittaa kaikilla votjakkialueilla tunnettu nimitys _kir-kujan_ ("niinenkuoren heittopaikka"), joka on saanut nimensä siitä, että sinne muun muassa on ollut tapana heittää niinenkuoret, joilla kuollut on maannut sitä pestäessä. Muutamin seuduin, kuten esim. Kasanin läänissä, näkee vielä nykyään sellaisissa paikoissa kaikenlaista törkyä, rikkoja, lastuja, vastoja, vaatteita y.m. kasottain mätänemässä. Tällaiset paikat, joiden lähettyville votjakit taikauskoisesta pelosta eivät turhaan astu, näyttävät entiseen aikaan olleen metsässä. Niin kertoo Erdmann, että "muu kuolleen omaisuus, jota ei hänelle asetettu mukaan arkkuun, lukuunottamatta taloa ja karjaa, siirrettiin syrjään, enimmäkseen se kuljetettiin metsään". Vielä nykyään näkee toisinaan _kir-kujan_ paikoissa puita, joihin uhriantimet ovat ripustetut. Bryzgalov mainitsee erään Malmyzhin piirin kylän "heittopaikassa" olleen pyhän kuusen, jonka ympärille oli ripustettu tuohiastioita, niinikoppia, kaikenlaisia ryysyjä, nahkoja, lakkeja ja muuta roskaa, jota sinne oli kannettu kuolleiden jälkeen, "jottei vainajilta toisessa elämässä mitään puuttuisi".

Syrjäneistä olemme jo maininneet, ettei kuolleen omaisilla ole tapana ottaa mitään niistä tarve-esineistä, joita on käytetty vainajaa puhdistettaessa, vaan ne saa nykyään ruumiinpesijä. Arkku on välttämättömästi valmistettava kylän kadulla ja lastut poltettava. Reki, jolla kuollut niin hyvin talvella kuin kesällä kuljetetaan kalmistoon, jätetään haudalle, toisin paikoin se puoleksi kuopataan hautaan, sillä, jos se vietäisiin kotiin, joku toinen omaisista seuraisi kuollutta. Smirnov kertookin, että muutamissa vanhoissa kalmistoissa, kuten Solikamskin piirissä, näkee niitä suuren joukon kaikissa asennoissa. Usein ne ovat särjettyjä. Muutamilla haudoilla on ristin asemasta hautamerkiksi pystytetty rikkoutuneen reen antura tai aisat. Sitä paitsi työkapineet, joilla hauta on kaivettu, jäävät kalmistoon.

Estääkseen vainajaa kuoleman jälkeen kutsumatta kotona käymästä votjakit noudattavat vielä monenlaisia taikauskoisia menoja. Jelabugan piiristä on olemassa tieto, että he kantaessaan vainajan ruumiin tuvasta pihalle asettavat kirveen kynnykselle, jotta kuolevaisuus siinä talossa keskeytyisi. Useissa seuduin on tapana ottaa ovi vainajaa ulosvietäessä saranoiltaan ja asettaa se siten, ettei se aukea samalta puolelta kuin ennen. Shestakov tietää kertoa Glazovin votjakeista, etteivät he ollenkaan kanna kuollutta ovesta, vaan ikkunan kautta, ja jolleivät sitä tietä voi kuljettaa, aukaisevat katon ja vievät kuolleen katon kautta ulos ja sitten kalmistoon. Gavrilov mainitsee votjakkien vainajan eksyttämiseksi, jottei tämä voisi löytää tietä kotiin, asettavan arkun pihalle pölkyn nenään ja siinä pyöräyttävän sitä kolme kertaa ympäri vastapäivään. Bogaevskijn mukaan on Sarapulin votjakeilla tapana vielä lakaista jäljet saattomiesten mentyä.

Varsinaiset puhdistusmenot tapahtuvat kuitenkin vasta kalmistosta palattua. Jo hautausmaan portilla alkavat itäiset votjakit vapautua vainajain tungettelevasta seurasta. Tämä toimitus tapahtuu siten, että joku saattajista, joka on tuonut kalmistoon mukanaan hopeakuusen oksia, lyö niillä seurakumppaneitaan selkään sanoen: "mene kotiisi, älä tänne jää!" Toisin paikoin huiskivat saattomiehet kalmistosta palatessaan katajanoksilla sivuilleen, ja huutavat: "älkää tulko mukaan, menkää kotiinne!" Urzhumin piirissä on tapana piirtää kirveellä piiruja tien poikki, jotteivät henget seuraisi mukana kylään.

Kotiin palattuaan saattajat vielä puhdistautuvat savustamalla itseään, tulen yli hyppimällä tai hieromalla käsiään tuhassa. Müller kertoo Kasanin läänin votjakeilla olleen tapana, että isäntä tai joku muu omaisista heitti saattomiesten päälle heidän kalmistosta palatessaan tuhkaa, "jotteivät nämä sen koommin tulisi kantamaan kuolleita". Yleisin puhdistautumiskeino on kuitenkin saunassa kylpeminen. Kaikki, jotka tavalla tai toisella ovat olleet hautaamistoimissa osallisina, menevät viimein saunaan, joka maahanpanijaisten aikana vainajan kotitalossa on lämmitetty. Vasiljev huomauttaa, ettei tässä tilaisuudessa kukaan perheen jäsenistä saa heittää löylyä, sillä vainaja voisi tekeytyä pahaksi omaisilleen ja löyly voisi polttaa heidän kasvonsa. Kylpemisen jälkeen pukeudutaan puhtaisiin vaatteisiin.

Samoin kuin ihmiset puhdistautuvat, pidetään myös tarpeellisena puhdistaa vainajan asunto. Heti kun ruumis on saatettu lepoonsa, siivotaan tupa, jossa vainaja on sairastanut. Lattia, seinät, ja kattokin pestään. Toisin paikoin on vielä tapana savustaa huone sekä asettaa sen nurkkiin ynnä oven ja ikkunain pieliin katajanoksia.

Votjakkien käsitysten mukaan eivät elävien velvollisuudet kuolleita kohtaan kuitenkaan ole lopussa, vaikka vainaja onkin kunnialla saatettu haudan suojaan. Yhä edelleen tarvitsee kuollut eloonjääneiden apua ja hoitoa. Jollei vainaja saa sitä, mitä hänellä on oikeus vaatia, saattaa hän pian ikävystyä oloonsa ja tulla häiritsemään kotolaisten rauhaa. Saattaapa hän toisinaan rangaistakin elossa olevia. Ennenkaikkea on huolenpito vainajista omaisten asia. Jälkeläisten pyhä velvollisuus on muistaa esi-isiään. Tämä käsitys esiintyy kauniimmin votjakkien vainajain kunniaksi viettämissä _muistojuhlissa_.

Muistojuhlat ovat joko yleisiä, joita vietetään kaikkien kuolleitten sukulaisten muistoksi, tai yksityisiä, jolloin jotakin määrättyä vainajaa erikoisesti muistellaan.

Yksityisiä vietetään määrättyinä päivinä kunkin asianomaisen kuoleman jälkeen. Päämenoja kaikissa muistojuhlissa on muistoaterian valmistus ja vainajain kestitseminen.

Ensimäinen yksityisen vainajan kunniaksi vietetty muistojuhla on heti kuolin- tai maahanpanijaispäivänä, ja ensimäinen muistoateria on niin muodoin samalla peijaisateria.

Usein ryhdytään muistoateriaa valmistamaan jo, ennenkuin kuollut on saatettu kalmistoon. Niin kertoo Smirnov, että niin pian kuin vainaja on pesty ja puettu, asetetaan hän penkille, talon vanhin naishenkilö panee kupposia ruumiin viereen ja valmistaa lihapiirakoita (_tukmat'si_). Perheen vanhin mieshenkilö ottaa nyt piirakan, murtaa siitä kolmesti palan ja asettaa ne kuppiin, toiseen hän vuodattaa kumyshkaa sanoen: "Tässä elämässä elit hyvin, elä hyvin myös tuolla. Älä kiusaa meitä, äläkä ahdista. Meidän hyvää karjaamme hyvin suojele. Meidän lapsiamme hyvin varjele. Kokoa kuolleet ympärillesi. Varjele meidän hyvää karjaamme joista ja rotkoista. Enempää en voi sinulle sanoa, älä vihastu. Elä tuolla elämässä hyvin, älä sieppaa kiinni takaa äläkä edestä, älä vainoa meitä." Vanhimman jälkeen tekevät ja lausuvat samoin muutkin perheen jäsenet. Toimituksen nimi on _tiron_ ("maksu").

Samoin kertoo Gavrilov Kasanin läänin votjakeista. Vainajan arkun viereen asetetaan pieni kaukalo. Naiset valmistavat keitoksen ja sitä paitsi kolme pientä hapattamatonta ja suolatonta ohukaista. Tämä ruoka asetetaan pöydälle, josta kukin ottaa vuorostaan pienen ohukaispalan ja lusikallisen lientä, kaataa arkun vieressä olevaan kaukaloon ja lausuu: "vanhukset, älkää koskeko meihin!" Lopuksi viedään kaukalo pihan perälle, jossa sen sisällys jaellaan koirille.

Kumpikin kirjailija kertoo siis, että vainajalle asetettu ruoka-astia oli kuolleen ruumiin läheisyydessä. Edellisen mainitsemassa rukouksessa käännytään yksinomaan vain asianomaisen vainajan puoleen. Sitä vastoin Gavrilovin kuvauksesta käy ilmi, että samalla muitakin vainajia muistellaan.

Vasiljevin Sarapulin piiriä koskevasta esityksestä saamme lähemmin tietää, että vainajan ennenkuolleet sukulaiset ovat saapuneet uutta tulokasta vastaanottamaan ja yhdessä tämän kanssa ottavat osaa kesteihin. Kun ruumis on asetettu arkkuun, kertoo mainittu kirjailija, panevat miehet kotitekoisia kynttilöitä kuntoon ja naiset valmistavat äsken teurastetusta kanasta, jos kuollut on naispuolinen, mutta kukosta, jos vainaja on miespuolinen henkilö, ruuan, joko keittämällä lihan erikseen tai sekoittamalla sitä sakeaan kaurajauhopuuroon. Liemeen he tekevät eräänlaisia kokkeleita. Oven luo uunin anturalle asetetaan kaukalo, jonka ääreen, samoin kuin kuolleen pään kohdalle, kiinnitetään pieniä vahakynttilöitä. Kaukaloon viskataan lihapaloja tai voilla sekoitettua kaurapuuroa ja sen lisäksi vuodatetaan siihen lusikalla vähän lientä lausumalla vainajain nimiä ynnä pyytämällä heitä ottamaan uhri vastaan, yhdessä syömään ja juomaan, siitä ilahtumaan ja tyytyväisin mielin ottamaan äsken kuollut vainaja seuraansa. Jos asianomainen on naimaton nuorukainen, kehoitetaan vainajia hänet naittamaan sekä sanomaan kuolleelle, ettei hän tuolla ikävystyisi, että siellä on hänen läheisiä sukulaisiaan, jotka voivat häntä rakastaa ja että hän siellä voi mennä naimisiin. Jos kuollut on neitonen, neuvotaan häntä menemään miehelle ja harjoittamaan ystävyyttä sukulaistensa kanssa.

Samoin kertoo Wichmann: "Hautajaisiin ei ketään erityisesti kutsuta. Asiasta tietävä on aina velvollinen tulemaan, jos hän tahtoo välttää niitä hankaluuksia, joita vainaja, epäkohteliaisuudesta närkästyneenä, hänelle myöhemmin voi tuottaa. Vieraita varten on valmistettu kaikenlaista ruokaa: puuroa, lihaa, voita, ohukaisia, olutta ja -- ennen kaikkea -- kumyshkaa. Näillä ei kestitä ainoastaan maallisia vieraita, vaan myös niitä manalaisia sukulaisvainajia, jotka ovat tulleet vastakuollutta valtakuntaansa vastaanottamaan. Heitä varten on uunin kupeelle lähelle ovea, asetettu erityinen kuppi, johon hiukkasen kutakin ruokalajia heitetään. Kupin laitaan on kiinnitetty niin monta omatekoista vahakynttilää kuin on sukulaisvainajia. Perheen vanhin miespuolinen henkilö lausuu ruokaa kuppiin heittäessään näin: He, tuossa! Pudotkoon tämä teidän eteenne, isoisä, isoäiti (y.m. sukulaisvainajat luetellaan)! Teidän tähtenne olemme keittäneet ja paistaneet. Olkaa tyytyväisiä, älkää vihastuko! Antakaa keitoksemme, paistimme aina onnistua, pitäkää niistä huoli! Antakaa kylvämämme viljan onnistua, suojelkaa sitä! Varjelkaa myös viljaa hiiriltä! Antakaa lapsillemme menestystä, suojelkaa heitä!"

Sukulaisvainajille, jotka saapuvat uutta tulokasta vastaanottamaan, on siis ylläesitettyjen kertomusten mukaan asetettu ruoka-astia uunin luo oven ääreen. Tämä tapa onkin votjakeilla hyvin yleinen, ja se johtunee siitä, että ovensuu heidän käsityksensä mukaan on muistojuhliin saapuneiden vainajien varsinainen pysähdyspaikka. Bogaevskij sanoo Sarapulin piirissä heitetyn ruokaa itse kynnykselle.

Miltei yhtä yleinen kuin kotoiset peijaispidot on muistoateria, joka maahanpanijaisten aikana vietetään vainajan haudalla.

Jelabuzhskij, joka kuvailee samannimisen piirin votjakkien vainajainpalvelusta, kertoo, että kun omaiset saattavat vainajaa hänen viimeiseen lepoonsa, tuovat he haudalle mukanaan leipää ja kumyshkaa, itse juovat ja syövät, mutta kuolleen osan vuodattavat ja murentavat haudalle sanoen: "Me juomme kumyshkaa ja sinulle vuodatamme, pudotkoon sitä eteesi, juo sitä tuonpuolisessa maailmassa. Leivällä muistelemme sinua, syö sitä siellä. Syö ja juo uusien ystäviesi seurassa, elä heidän kanssaan sovinnossa." Ostrovskij mainitsee, että vainajan osa vuodatetaan pieneen haudalle tehtyyn kuoppaan.

Täydellisin kuvaus haudalla toimitetusta peijaisateriasta on Smirnovin teoksessa, jossa kerrotaan, että ruumiin saattajat ottavat mukaansa yltäkyllin kaikenlaista ruokaa ja juomaa: ohukaisia, munakokkelia, munia, piirakoita, kumyshkaa, olutta ja viinaa. Vainajaa saattamaan kokoontuu kansaa muutamista muistakin taloista ja kaikilla on eväät mukanaan. Kalmistossa pidetään pitoja vainajan haudalla, äsken kuollut kutsutaan ennen manalle menneiden seurassa tulemaan syömään ja juomaan elossa olevien sukulaistensa kera. Osa ruokia jätetään haudalle, osa kuopataan multaan.

Toisinaan pidetään kuolleen kodissa muistojuhla vasta sen jälkeen kuin kalmistosta on palattu ja saunassa on puhdistauduttu. Niin kertoo esim. Miropoljskij, että votjakit vasta hautausmaalta palattuaan viettävät vainajan kodissa muistojuhlaa. Kukin juhlavieras maistaa tässä tilaisuudessa palan ohukaista ynnä kanaa sekä panee ruokaa hiukkasen myös uunin ääreen asetettuun astiapahaseen, jonka reunalle on sytytetty vahakynttilöitä, sanoen: "Ensin syö, sitten lähde, mutta älä mene kauas, varjele meidän taloamme sekä suojele meidän karjaamme, jottei se eksyisi harhateille." Sen jälkeen istutaan aterioimaan ja syötyä jaellaan vainajaa varten asetetun astian sisällys koirille.

Muutamin seuduin kuten Mamadyshin piirissä asetetaan asianomaista vainajaa varten pitopöytään erityinen kuppi, josta vainajan ajatellaan ystävien ja sukulaisten seurassa aterioivan. Uunin ääressä oleva kaukalo näyttää sitä vastoin olevan yksinomaan ennen kuolleita, vielä omaisten muistossa säilyneitä sukulaisia varten, joiden kunkin muistoksi kynttilä on sytytetty ja joiden kunkin nimi mainitaan ruokauhrin aikana. Glazovin piiristä on lisäksi olemassa tieto, että votjakit vielä peijaispäivän jälkeiseksi yöksikin heittävät ruokaa kuistin eteen, milloin otaksuvat asettaneensa liian vähän evästä vainajan arkkuun; he uskovat näet, että vainaja yön aikana saattaa tulla sitä noutamaan.

Syrjänien aikaisemmista peijaismenoista on varsin vähäpätöisiä tietoja olemassa. Kuitenkin on heilläkin säilynyt jälkiä käsityksestä, että vainaja itse ottaa osaa muistoateriaan. Smirnov kertoo Solikamskin piirissä olleen tapana asettaa vainajan pään kohdalle pannukakku ja kupillinen mesijuomaa, jolloin samalla lausutaan toivomus, että kuollut söisi eikä vihastuisi. Nalimov mainitsee lisäksi, että syrjänit ovat votjakkien tavalla uskoneet muidenkin vainajien peijaispäivänä tulevan kesteihin, sillä muutamin seuduin on ollut tapana, etteivät kaikki mene saattamaan kuollutta, vaan yhden naisista on välttämättömästi jäätävä kotiin vastaanottamaan vainajia, jotka voivat saapua pitoihin aikaisemmin kuin saattajat ennättävät palata hautuumaalta. Jollei kukaan olisi heitä vastaanottamassa, he helposti voisivat siitä loukkaantua.

Paitsi kuolinpäivänä muistellaan yksityistä vainajaa vielä määrättyinä päivinä kuoleman jälkeen. Votjakkien muistopäivien aika vaihtelee jonkun verran eri seuduissa riippuen vieraan kulttuurin kosketuksesta. Eteläisillä ja itäisillä votjakkialueilla vietetään yksityistä muistojuhlaa säännöllisesti, paitsi kuolinpäivänä, 3:ntena, 7:ntenä, 40:ntenä ynnä vuosipäivänä eli siis samoina päivinä kuin tatarit ja tshuvassit sitä viettävät. Kristityt votjakit sekä syijänit viettävät muistajaisia 3:ntena, 7:ntenä, 9:ntenä, 20:ntenä ja 40:ntenä päivänä kuoleman jälkeen ynnä vuosipäivänä eli siis samoina aikoina kuin venäläinen rahvas.

Muistojuhlien viettoaikaa eivät votjakit laske päivän, vaan yön mukaan. Siksi he nimittävätkin 3:nnen päivän muistojuhlaa nimellä _kuin üi_ ("kolmas yö"), 7:nnen _sizim üi_ ("seitsemäs yö"), 40:nnen _nil'don üi_ ("neljäskymmenes yö"). Vuosipäivän muistojuhlaa he kutsuvat _ares kiston_ ("vuosi-vuodatus"). Jokaisen muistojuhlan aikana on joku eläin, ainakin kana teurastettava, sillä ilman verenvuodatusta (_vir-kiston_) ei sovi muistojuhlaa viettää. Yleensä määräaikaisten muistojuhlien menot suuresti muistuttavat itse peijaisjuhlaa.

Seuraava kuvaus, joka on julkaistu Vjatkan lääninlehdessä (1861), koskee Malmyzh-Urzhumin alueella asuvien votjakkien vainajainpalvelusta. Muistojuhlaa varten valmistetaan kumyshkaa ja kaikki sukulaiset saapuvat siihen taloon, missä vainaja eli. Ensiksi kaataa vanhin sukulaisista itselleen juomaa ja asettaa ohukaisia pöydälle. Sen jälkeen muutkin läsnäolevat kaatavat itselleen viinaa. Kaikki kääntyvät nyt pohjoista kohti ja vanhin lukee rukouksen pyytäen _Inmarin_ suojelusta kuolleelle. Rukouksen päätyttyä hän ottaa ylimäisen ohukaisen lautaselta, kastelee sitä kumyshkaan ja antaa koiralle. Jos eläin syö sen, merkitsee se, että kuollut elää tuonpuolisessa elämässään onnellisena, ja votjakit alkavat iloisina pitää pitoja vakuutettuina siitä, että vainajat mielihyvällä ottavat niihin osaa. Mutta jos koira ei siitä huoli, vaan kääntyy pois, ennustaa se pahaa ja siinä tapauksessa sukulaiset hajaantuvat murhemielin koteihinsa.

Jelabugan piirin votjakkien muistojuhlaa kuvailee Jelabuzhskij mainiten, etteivät he tällöin kestitse vain viimeksikuollutta, vaan myös muita sukulaisia, jotka saapuvat tämän vieraiksi. Niille he heittävät ikkunalle pannukakkua ja pyytävät nauttimaan sitä eikä ottamaan sen vainajan herkkuja, jota varten muistajaiset erityisesti ovat valmistetut.

Sarapulin piirin muistajaistapoja kuvailee Bogaevskij. Muistojuhlaksi valmistetaan kaurajauhoista ohukaisia, joiden pinta voidellaan munavoiteella. Niitä omaiset murentavat muistopäivän aamuna kaukaloon, joka on asetettu kynnyksen viereen. Siihen vuodatetaan myös kumyshkaa ja olutta. Kun ruokamurut sittemmin annetaan koirille, tarkastetaan niiden syömistä; jos koirat ovat rauhallisia, merkitsee se, että vainajat tuonpuolisessa maailmassa elävät sovussa, mutta jos ne riitelevät keskenään, todistaa se, että vainajatkin ovat riitaisia. Muistopäivänä kutsutaan sukulaiset vieraiksi ja heidän kanssaan omaiset lukevat seuraavan rukouksen: "vastaanottakaa (uhri), vanhukset, me muistelemme teitä tämän juhlapäivän vuoksi, älköön teiltä puuttuko olutta ja viinaa. Älkää suoko elämäämme tautien käsiin, älkää laskeko sairautta karjaamme. Suojelkaa sitä tuonpuolisessa maailmassa, eläkää hyvin ja varjelkaa meitä. Ruokaa, viljaa kasvattakaa! Kylvämäämme toukoa älkää liatko, älkää laskeko karjaa rotkoon, raatelevien petojen käsiin älkää niitä antako! Vanhat ja nuoret vainajat, älkää loukatko toisianne, yhdessä syökää ja juokaa!"

Wichmann kertoo, että uuninvierustalle Urzhumin piirissä asetetaan, paitsi vanhempien vainajien ruokakuppia myös tuohitötterö vastakuollutta varten. Tuohitötterön laitaan on pieni kynttilä kiinnitetty. Ruokaa heitettäessä lausutaan rukoussanoja sekä vanhoille että "uudelle" vainajalle sekä lisäksi huomautetaan viimeksimainitulle siitä, monesko muistojuhla nyt on menossa.

Toisinaan saattaa muistajaisjuhla kestää useampiakin, ainakin pari päivää. Bogaevskij kertoo, että varsinaisen muistopäivän jälkeen vielä seuraavan päivän aamuna usein uhrataan, jos miespuolista muistellaan, kukko, jos naispuolista, kana. Pienentäessään lihaa kaukaloon sanoo poika: "syö, isä!" isävainajaansa, "syö, äiti!" äitiään muistellessaan.

Kun muistajaiset kestävät kauemman aikaa, on omaisten huolehdittava siitä, etteivät vainajat mitenkään juhlan aikana ikävystyisi eivätkä lähtisi pidoista nälkäisinä. Ilahuttaakseen kuolleita omaisiaan votjakit muun muassa lähtevät niiden kera kävelemään. He uskovat, että pitojen aikana kunkin juhlavieraan läheisyydessä on tämän ikäinen vainaja, joka elämän aikana oli tämän kanssa paremmissa suhteissa kuin muiden kanssa, ja siten onkin kunkin juhlavieraan velvollisuus ilahuttaa ja kestitä etupäässä sitä henkeä, joka oleskelee hänen läheisyydessään. Votjakkien käsityksen mukaan tekee ikätoveri-vainaja kaiken, mitä eläväkin henkilö, sen vuoksi, mitä iloisempi juhlavieras, sitä iloisempi myös vainaja, mitä kylläisempi juhlavieras, sitä kylläisempi myös vainaja. Tästä seuraa, että muistojuhlassa tulee syödä niin paljon kuin mahdollista, jotteivät vainajat poistuisi pidoista nälkäisinä. Samasta syystä ei tällöin sovi tehdä työtä, ettei vainaja vihastuisi, kun häntä ei ilahuteta, vaan vieläpä pakoitetaan tekemään työtä. Sen vuoksi ei myöskään sovi muistojuhlan aikana mennä levolle, sillä helposti voisi se vainaja, joka on ollut nukkuvien seurassa, maata liian kauan ja siten jäädä muita vainajia kalmistoon saatettaessa elävien keskuuteen. Ilahuttaakseen kuolleita votjakit kehoittavat niitä joskus kanssaan saunaankin kylpemään.

Yhtä tärkeä toimitus kuin vainajain kutsuminen pitoihin ja kestitseminen ovat juhlan päättyessä n.s. saattajaiset _kelan_, jolloin vainajat joukolla saatetaan takaisin maanalaisiin asuntoihinsa, sillä kuolleitten alituinen seura on elossa oleville epämieluinen, saattaapa toisinaan olla onnettomuuttakin tuottava.

Bogaevskij kertoo saattajaisten Sarapulin piirissä tapahtuvan siten, että koko suku viinamalja kädessä menee pihalle portin taakse. Toisessa teoksessa sama kirjailija mainitsee vainajia saatettavan siten, että eräs miehistä ottaa vanhan virsun, jonne hän asettaa sulkia, höyheniä ynnä tulisia hiiliä, sekä vie sen tarhaan. Viedessään hän puhaltaa hiiliin ja lausuu seuraavan rukouksen: "vanhukset syökää, juokaa ja lähtekää täältä, ken meitä kadehtii, se ottakaa mukaanne; ottakaa mukaanne kaikki meidän vihamiehemme." Heitettyään virsun tarhaan, hän ei puhu sanaakaan kenellekään siihen asti, kunnes on hieronut käsiään pesästä otetussa tuhassa.

Yhtä täydellisiä kuvauksia ei ole olemassa votjakkien veljeskansan, syrjänien vastaavista menoista. Kuitenkin ansaitsee mainitsemista Dobrotvorskijn Orlovin piiriä koskeva esitys, jossa kuvataan kolmannen päivän muistojuhlaa. Juhlavieraiden saavuttua sytytetään muutamia vahakynttilöitä ikkunalle ynnä kahden puolen kynnystä. Ovi aukaistaan hetkeksi, jolloin vieraat istuutuvat pöydän ääreen kutsuen vainajan sielua (_lol_) mukaansa pitoihin. Peränurkkaan asetetaan hattu tai liina riippuen siitä, onko vainaja mies- vai naispuolinen henkilö. Paikkaan, mihin hattu on pantu, ei kukaan asetu. Sille kohdalle pöytään asetetaan myös erityinen kuppi, joka täytetään ohukaisilla, kiisselillä, maidolla, pannukakuilla ja viinalla. Jokainen juhlavieras pitää velvollisuutenaan asettaa kuolleen kuppiin juhlaruokaa, jota on pöydässä, samalla kun hän lausuu: "syö, kaimaseni!" tai "juo, veliseni!" Aterioimisen jälkeen astia viedään takapihalle, jonne se asetetaan piiloon jonnekin yksinäiseen nurkkaan, jotteivät koirat siihen koskisi. Kolmen päivän perästä omaiset tarkastavat, onko jotakin jäänyt kuppiin vai ei. Jolleivät linnut silloin ole kaikkea ennättäneet korjata, vaan astiaan on vielä jäänyt jotakin, merkitsee se, ettei vainaja ole halunnut ruokaa, vaan on ollut vihoissaan.

Eri muistopäivien vietossa on kuitenkin jonkinlaisia eroavaisuuksia olemassa. Toisia vietetään paljoa juhlallisemmin kuin toisia. Niin kertoo votjakeista Georgi, että ensimäisessä muistojuhlassa, jota vietetään kolmantena päivänä, ystävät kokoontuvat kuolintaloon ainoastaan ohukaisia syömään ja olutta juomaan, jota kumpaakin viskataan myös pihalle kuolleita varten, mutta seitsemäntenä päivänä sitävastoin teurastetaan lammas ja neljäntenäkymmenentenä päivänä lehmä tai hevonen.

Wichmann mainitsee, että "3:nnen ja 7:nnen päivän muistajaiset tavallisesti yhdistetään hautajaisiin siten, että varsinaisten hautajaismenojen jälkeen uhrataan kana tai, jos varoja on, vasikka".