Part 20
Vastaavaa uhrijuhlaa ei tätä nykyä tietääkseni ole tshuvasseilla, sitä vastoin Pensan läänin mordvalaisilla on samanaikainen orasmaapalvonta (_ozim-osks_).
Estääkseen turmiollisten toukkien tuhoja on Mamadyshin, piirin votjakeilla paikoittain vielä ollut tapana uhrata ruisvainiolla syyskuun kuluessa kukko. Kukon pää sekä jalat haudataan peltoon sitä varten, että kukko noukkisi orasmaasta kaikki turmiolliset toukat. Kukko keitetään ja syödään kotona, mitään rukouksia ei toimituksen aikana lueta. Itäisillä votjakeilla ei tällainen kukkouhri ole määrättyyn vuodenaikaan sidottu, vaan se toimitetaan kesällä milloin hyvänsä, tarpeen tullen. Tavallisesti ottavat ainoastaan akat osaa uhrimenoihin sen jälkeen, kuin he hiukset silmillä, paitasillaan tai aivan alastomina uuniluuta tai hiilihanko kädessä ovat karkoittaneet toukkia. Toimitusta nimitetään nimellä _kibi ul'l'an_ ("toukkien karkoittaminen"). Kukkouhri orasmaalla on ollut tunnettu myös kristittyjen tatarien keskuudessa.
Syksyiseen orasmaa-juhlaan päättyvät votjakkien varsinaiset vainiouhrit. Kiitosuhria, joka myöhään syksyllä peltotöiden päätyttyä toimitetaan _Inmarin_ kunniaksi, ei suoriteta peltomaalla, vaan joko kodin pihalla tai itse asuintuvassa. Vuodenajan mukaan sitä nimitetään nimellä _sizil-kurbon_ ("syysuhri"). Tämäkään uhrijuhla ei ole kylän yhteinen, vaan jokainen perhe toimittaa uhrin erikseen, kukin omasta puolestaan. Pervuhin mainitsee, että Glazovin piirissä on tässä tilaisuudessa tapana teurastaa valkoinen lammas, jonka liha nautitaan tuvassa ja luut viskataan lieteen. Itäiset votjakit toimittavat syysuhrin pihapyhäkössä, jonne nuorista kuusista on tulen yli rakennettu tavanmukainen uhriteline. Yleisimmin käytetty uhrieläin on ruskea, puolentoista vuoden vanha varsa. Uhrin aika ei ole ennakolta määrätty, vaan päätetään tavallisesti kyläkokouksessa. Juhlapäivästä sovittaessa pidetään silmällä, etteivät pidot satu samaan aikaan kuin naapurikylien, jotta halukkaat voisivat kutsua vieraita luokseen sekä itse ottaa osaa muiden kylien kestoihin. Pidot kestävät pari, kolme päivää, jonka jälkeen useissa seuduin seuraavat syysmuistajaiset. Votjakkien _sizil kurbon_ juhlan vastine on tshuvasseilla "kil-jysh putty" ("perhepuuro").
Yhtä tarkkoja tietoja ei ole olemassa votjakkien veljeskansan syrjänien maanviljelysjuhlista. Muutamista niukoista tiedonannoista voi kuitenkin päättää, että useat heidänkin peltouhreistaan ovat olleet samanaikaisia votjakkien vainiojuhlien kanssa. Niin tietää muiden muassa Dobrotvorskij heidän juhlineen keväällä silloin, kun orasmaa paljastuu lumen alta, sekä toukotöihin ryhdyttäessä; syysjuhlaa syrjänit ovat viettäneet viljan korjuun jälkeen. Nykyaikana useimmat heidän uhrijuhlistaan ovat liittyneet venäläisen kirkon juhlapäiviin. Monissa seuduin on tullut tavaksi suorittaa uhritoimituksia maanviljelyksen edistämiseksi Pietarin (29/6 v.l.), Iljan (20/7 v.1.) tai Florin ja Lavrin (18/8 v.1.) päivinä. Yleisin on Iljan päivän uhrijuhla, jolloin syrjänikylät yhteisillä varoilla ostavat härjän sekä kokoontuvat jonkun, usein itse Iljalle pyhitetyn rukoushuoneen luo anomaan ukkosjumalalta lämpöistä sadetta ja hyvää vuodentuloa. Uhrieläin teurastetaan kedolla rukoushuoneen läheisyydessä, jossa myös lihojen keittäminen tapahtuu. Uhripappina esiintyy kyläkunnan vanhin, joskus saapuu venäläinen pappikin siunatulla vedellä uhrilihoja pyhittämään. Kaikkia uhriruokia ei yhdellä kertaa nautita, osa jää papiston hyväksi, osa viedään haudoille tai kuopataan maahan sitä varten, että vilja paremmin kasvaisi. Samoin kuin syrjänit ovat votjakitkin niissä seuduin, missä kristinusko on saanut pysyväisen jalansijan, alkaneet yhdistää uhrijuhlansa kirkon viettämiin juhlapäiviin.
Ottaen huomioon, että itse maanviljelys, joka nykyään niin hyvin eteläisimmillä syrjäneillä kuin votjakeilla on tärkein toimeentulon lähde, on suhteellisesti myöhäisperäinen elinkeino, voi olettaa, että myös sen yhteyteen liittyvät uhrijuhlat ovat verrattain nuoria. Niiden vierasperäisyys käykin ilmeiseksi, jos niitä vertaa naapurikansain vastaaviin menoihin. Melkein yksityiskohtiin ulottuva yhtäläisyys, joka vallitsee votjakkien ja tshuvassien peltouhrien välillä, ei ainoastaan mitä uhrin aikaan, vaan myös mitä itse uhrimenojen järjestykseen tulee, osoittaa, että votjakkien opettajina tässäkin suhteessa ovat olleet tshuvassien esi-isät, bolgarit, jotka taas vuorostaan ovat saaneet oppia muilta kehittyneemmiltä kansoilta. Enemmän karjanhoidon kuin maanviljelyksen yhteyteen kuuluu _guzhdor ves_, jonka tarkoituksena etupäässä on hyvän heinäsadon hankkiminen ja jota alkuaan ei näytä vietetyn itse viljamaalla, vaan niityllä, siellä missä kevään ensi pälvi ilmaantuu.
Votjakkien rukoukset vainiouhreissa, kuten yleensäkin, ovat huudahduksen tapaisia pyyntöjä, jotka tatareilta opitun tavan mukaan päättyvät "amin" sanaan. Esitettyään pyyntönsä, mikä aina koskee vain aineellisia etuja, painaa polvillaan oleva uhriyleisö otsansa maahan. Esimerkkinä esitettäköön seuraava rukous, joka luetaan keväällä ruisvainiolla:
"_Osto inmar, kilt'shin!_ Oi jospa sinä kylvetyn, heitetyn viljan (niin tiheäksi) kuin nurmen kasvattaisit, monihaaraiseksi kuin pajupensaston, kuin koivulehdon sen levittäisit; jospa soisit, että siinä (olkea myöten) orava ja näätä voisivat juoksennella, ja että korsi kaartuisi maahan jyvien painon alla! Kun kokoomme ja kasaamme (viljan), suo, että voisimme liittää lyhteen lyhteeseen ja kykään kykääseen; ja kun kuljetamme elot (riihelle), suo, että syntyisi kaksitoista aumaa; ja kun tuomme viljaa riihestä reellä, anna siunauksesi niin, ettei viljanvetämisellä ole loppua! Painukoon se yhteen viljahinkalon pohjalla, mutta pinnalla juoskoon yli laitojen! Anna siunauksesi, että me voisimme maksaa verot suurelle keisarille; raipoilta meitä suojele ja varjele rautaisilta kahleilta! Mennessämme ulos ja sisälle suojele meitä ahdistajalta ja häijyiltä vastaantulijoilta! Varjele jalkaamme kompastumasta ja kieltämme erheellisistä lausunnoista!"
"Kun me keväällä ajamme karjamme laitumelle, varjele sitä puun juurilta, kuopilta ja rotkoilta, soilta, pedoilta, auringonpistokselta, sairaudelta ja taudeilta, kulkutaudeilta varjele; kartuta sitä niin, että läävät ja karjapihat, vieläpä vainiotkin täyttyisivät."
"Kesällä suo lämpöisiä, terveellisiä ilmoja, anna lauhkeita ja hyviä sateita, vahingollisilta rankkasateilta suojele meitä, niin myös tuimilta tuulilta, ukkoselta ja salamalta."
Lopuksi uhripappi vielä huomauttaa:
"Ehkä olen alussa sanonut sen, mikä olisi pitänyt lausua lopuksi tai päinvastoin, aseta sinä itse rukous oikeaan järjestykseen."
Taudinhaltiat ja tietäjät.
Henkien vaikutus ulottuu votjakkien käsityksen mukaan kaikille elämän aloille. Useissa vähäpätöisissäkin asioissa ilmenee niiden oikullinen mieli, mutta varsinkin jokaisen vastoinkäymisen uskotaan niistä aiheutuvan. Ennen kaikkea taudit ovat niiden lähettämiä vitsauksia. Olemme jo maininneet, että votjakit nimittävät henkien aiheuttamia tauteja _mizh_, nimellä. Niistä ei voi selviytyä ulkonaisilla keinoilla, vaan yksinomaan veriuhreilla. Uhri on toimitettava siinä pyhäkössä, missä taudin lähettäjän uskotaan asustavan. Henkien olinpaikan mukaan saavat mainitut taudit erikoisnimiä: _kuala-mizh, lud-mizh_ ja _kulem-murt mizh_. Että _mizh_ sana siihen liittyvine käsityksineen polveutuu jo Perman heimon yhteisajalta, todistaa se seikka, että myöskin syrjänit käyttävät sitä niistä taudeista puhuessaan, joita vainajien tai kirkon pyhimysten uskotaan lähettävän.
Paitsi määrättyihin pyhiin paikkoihin sidottuja on olemassa suuri joukko henkiolentoja, joiden uskotaan rauhattomina kuljeksivan kaikkialla pahoina, sairautta levittävinä taudinhenkinä. Sellaisia ovat _üi vetlis-minis_ ("yöllä vaeltava"), joka nimensä puolesta vastaa venäläisten puoliyön henkeä (polunotshnik), mutta siinä, että se imee nukkuvan ruumiista verta jättäen ihoon sinisiä pilkkuja, muistuttaa "vampir" henkiä, sekä _süs-juis_ ("syövä-juova"), jolle votjakit tshuvassien tavalla asettavat ruokaa portin pylvään päähän. Edellämainitulle uhrataan sorsa lapsen syntyessä, sillä muuten lapsi muka voi sairastua langettavaan tautiin. Paha, yöllä liikkuva palvonnanalainen taudinhaltia on myös _aktash_, joka tatarien taholta tulleena on tunnettu etupäässä vain itäisten ja eteläisten votjakkien keskuudessa. Vielä on mainittava _kil'_, kaikkialla pelätty kuumetaudinhaltia, joka sana, samoin kuin syrjänien _kul'_ (vedenhaltia), vastaa suomalaisten _koljo_ (jättiläinen, paholainen) nimeä.
Itse taudin personoimisesta ovat sitä vastoin johtuneet sellaiset taudinhaltiat kuin horkan aiheuttaja _ked'zeg_, jota votjakeilla, kun he tietävät sen liikkuvan kylissään, on samoin kuin tatareilla tapana piileksiä, sekä isorokko, jota he, kuten naapurikansatkin, nimittävät emoksi, _t'satsa-mumi_. Ensiksimainittua votjakit sekä lepyttävät uhreilla että koettavat karkoittaa ampumalla salaa sairaan läheisyydessä tai tekemällä pieniä puunukkeja, joita he heittävät metsään, veteen tai kolmen tien haaraan lausuen: "vaivaa tuota, älä sairasta vaivaa!" Viimeksimainitulle teurastetaan pihalla valkoinen lammas, jonka luut ja osa verta poltetaan tulessa, tai lyylitellään taudin haltiatarta ainoastaan siten, että ohukaisia ja leipää asetetaan sairaan patjan alle.
Vaikeiden tautien aikana on lisäksi ollut tapana polttaa uhrin mukana sairaan hiuksia, jolloin sairas samalla luopuu vanhasta nimestään saaden siitä päivin uuden, tietäjän antaman nimen. Eipä itse ihmisuhrikaan tällöin ole votjakkien kesken ollut tuntematon.
Yhteisellä nimellä votjakit nimittävät pahoja kulkutauteja _t'ser_ sanalla, joka samalla on itse taudin haltian nimitys. Koiran tai kissan muodossa _t'ser_ kulkee kylästä toiseen ja vaivaa yhtä hyvin ihmisiä kuin eläimiä; varsinkin se on hevosten tauti. Tähän taudinhaltiaan liittyy votjakeilla eräitä omituisia uhritapoja. Pervuhin kertoo, että kun t'serille uhrataan hevonen, ei uhrilihaa syödä, vaan jätetään se paloiteltuna uhripaikalle. Nahka, johon jätetään pää kokonaisena, täytetään risuilla sekä asetetaan neljän, hevosen korkuisen seipään varaan, joten uhri siten on aivan elävän hevosen näköinen. Samanlaisesta uhrista puhuu myös Vereshtshagin. Omituinen uhritapa on vielä se, ettei eläintä surmata uhrattaessa. Siten votjakit menettelevät kanojen kanssa, joita he taudin aikana sitovat elävinä pellonaitaan tai asuessaan metsäisellä seudulla ajavat metsään sidotuin siivin. Hyvin yleinen tapa on lisäksi kulkutaudin aikana kuopata koira elävänä maahan. Mistäpäin mainitut käsitykset ja uhritavat ovat votjakeille saapuneet, osoittaa taudinhaltian nimitys, joka on tatarinkielestä lainattu.
Vierailta saatuja menoja ilmaantuu myös eräässä toisessa uhritavassa, jolla votjakit koettavat vapautua ruttotaudin tuhoista. Jo Georgi tietää kertoa, että kun rutto ilmaantuu votjakkikylään, teurastetaan joen rannalla uhriksi musta lammas. Sillä aikaa kun liha kiehuu, menee kukin isäntä keppi kädessä tupaansa, jossa hän iskee ympärilleen sanoen: "lähde asunnostani!" Sen jälkeen ammutaan kylässä koira tai kissa, joka raahataan uhripaikalle. Uhrimenoa sanoo kirjailija nimitettävän "orvas".
Nykyään vietetään _urves_ juhlaa useimmilla votjakkialueilla kerta vuodessa joko keväällä tai syksyllä, ainoastaan Vereshtshagin tietää sitä Sarapulin piirissä vietettävän kaksikin kertaa, nimi joulu- ja kesäkuun lopulla. Nykyään se on enimmäkseen vain nuorten leikki, jonka alkuperäinen tarkoitus on joutunut unhoon. Uhripäivänä nuoriso kerää jokaisesta talosta vähäisen lihaa, munia ja suurimoita sekä lähtee illalla myöhään lähipuron rantaan, jossa keitetään puuro. Usein on _urves_-juhlaan vielä liittynyt iloisia tautienkarkoittamismenoja. Siitä, että entiseen aikaan on ollut tapana kerätä uhrikeitoksi eläinten korvia ja jalkoja, on toimitus saanut nimen _pel-sion_ ("korvien syönti").
_Urves_-uhrin hämärästä alkuperästä on Mamadyshin votjakeilla säilynyt mielenkiintoinen perintätieto, jonka mukaan uhritoimitus entiseen aikaan tapahtui ainoastaan jonkun vaikean kulkutaudin johdosta. Koko kylän rahvas, niin hyvin suuret kuin pienet, kerääntyivät silloin rotkon partaalle, johon hiekkamäkeen kaivettiin pienoinen tunneli. Siitä oli kaikkien käsikädessä peräkanaa kuljettava läpi, joukon etunenässä kulki itse tietäjä (_tunot'shi_). Sen jälkeen teurastettiin se koira, joka ensiksi sattui väkijoukon silmiin. Sitäpaitsi viritettiin kitkatuli ja musta lammas uhrattiin samassa paikassa.
Luonnonvoimien aiheuttamista taudeista puhuessaan votjakit käyttävät sanaa _kuton_ ("tartunta"). Siten he nimittävät, kuten jo yllä on mainittu, silmätautia _shundi-mumi-kuton_ ("aurinko-emon tartunta") sekä vedestä johtunutta tautia _vu-kuton_ ("veden tartunta").
Mutta onpa esimerkkejä siitäkin, että he ovat olennoinneet itse tartunnan ja siten muodostaneet itselleen uusia erikoishaltioita. Sellaisia olennoiksi käsitettyjä taudinhenkiä ovat muiden muassa _vu-kutis_ ja _vu-vozho_ ("vedenviha"), jotka ovat syntyneet siitä, että vedenvihoista aiheutuvia tauteja on alettu pitää persoonallisina, ei kuitenkaan ihmisen kaltaisina olentoina. Niille uhrataan veteen aivan kuin itse vedelle uhrattaessa. Uhripaikkana on pieni joen tai puron rannalla sijaitseva lehto, jota votjakit senvuoksi, että he siellä uhraavat _vozholle_, kutsuvat nimellä _vozho-inti_ ("vozho-paikka").
Viimeksimainitut taudit ovat votjakkien käsityksen mukaan helposti lääkittävissä, sillä niiden tuntomerkit ovat ilmeiset. Vaikeampi sitä vastoin on selviytyä taudeista, jotka ovat johtuneet vihamielisten henkien kostonhimosta. Niitä ei kuka hyvänsä ole mestari parantamaan, monesti kun on vaikeata päästä selvyyteen siitä, kuka on taudin aiheuttaja, missä pyhäkössä uhri on toimitettava sekä millainen uhri kulloinkin on tarpeen. Tällaisissa tapauksissa votjakit kääntyvät erityisen tietäjähenkilön, _tunon_ puoleen, jota he pitävät välittäjänä näkyväisen ja näkymättömän maailman välillä.
Jo Müller aikoinaan tietää puhua "tona" eli _tuno_ nimisistä tietäjistä. Niiden hän sanoo olevan harmaapartaisia ukkoja, joita muu kansa suuresti kunnioittaa ikäänkuin he tietäisivät edeltäpäin tulevia asioita tai ikäänkuin heillä olisi salaperäinen yhteys jumalan kanssa. Kirjailija kertoo _tumoja_ olevan myös naispuolisia. Kuitenkaan ei jokaisessa votjakkikylässä ole tietäjää, vaan usein neljä, jopa useampikin kylä käyttää yhtä.
Tietäjän puoleen votjakit kääntyvät kaikissa vaikeissa elämän kohtaloissa. Ei ainoastaan sairauden tila, vaan myös vähemmät huolet, karjan katoaminen, metsän riistan etsiminen tai varastetun tavaran takaisinsaaminen saattavat pakoittaa asianomaista turvautumaan tietäjän apuun. Nykyaikana _tuno_ tutkii tiedusteltavia asioita etupäässä arpomisvälineiden avulla. Niin kertoo jo Rytshkov 1700-luvulla, että _tuno_ saadakseen tietää, mikä uhri taudin johdosta kulloinkin on uhrattava, täyttää puulusikan vedellä, asettaa siihen hopearahan sekä rahaan tuijottamalla tutkii jumalien tahtoa. Tekemättä erotusta votjakkien, tsheremissien ja tshuvassien välillä kertoo Müller kaikilla kolmella kansalla olevan tapana tutkia tuntemattomia asioita myös 41 pavun avulla, jotka tietäjä siroittaa pöydälle. Papujen asemasta arvaa tietäjä, minä hetkenä, missä seurassa ja millaisilla uhreilla apua kysyvän tulee lepyttää vihastunutta jumaluutta. Myöskin maljaan vuodatetusta viinasta tai käteen kaadetusta nuuskasta kirjailija kertoo tietäjien tiedustelevan hämäriä asioita.
Hyvin yleinen tiedustamiskeino on lisäksi heiluvan kirveen tai värttinän avulla arpominen. Värttinällä tiedustaminen (_t'sersen tunaskon_) tapahtuu siten, että pöydälle ladotaan vastakkain neliön muotoon kaksi leipä- ja yhtä monta hiilipalaa. Mitä mainituista esineistä värttinä, joka tietäjän kädessä näiden yläpuolella riippuen heiluu, vihdoin lähenee, siitä votjakit tekevät johtopäätöksiä tiedusteltavan asian suhteen. Joskus tietäjä pitää värttinää vain kämmenensä yläpuolella, tarkastaen mille sormelle arpaheiluri pysähtyy, jos se pysähtyy pivon puolelle, ennustaa se onnettomuutta tai kuolemaa. Mainitut arpomiskeinot, joista useimmat hyvin yleisinä ovat syrjäneillekin tunnettuja ja säilyneet käytännössäkin aina meidän päiviimme asti, eivät kuitenkaan polveutune aivan varhaisilta ajoilta. Alkuperäisempi tiedustamistapa on "unen asettaminen" (_vet ponon_), joka tapahtuu siten, että apua etsivä asettaa jonkin hänelle kuuluvan esineen, kuten kaulahuivin tai hatun, tietäjän pään alle unen ajaksi, jolloin tämä uskoo näkevänsä, mikä asianomaista vaivaa ja miten asia on autettavissa.
Varsinaista vanhaa, suomalais-ugrilaista noitaa, jommoisia pohjoisimmilla kansoilla, kuten lappalaisilla ja ostjakeilla, on ollut olemassa aivan viime aikoihin asti, emme enää votjakeilla tapaa. Kuitenkin muutamista tiedonannoista, joissa kerrotaan, mitenkä uusi suku-kualan vartia on valittava virkaansa, ilmenee, ettei aika, jolloin viimeksimainitullakin kansalla oli tainnostilaan eli "loveen" lankeevat tietäjänsä, saata olla aivan kaukainen. Seuraava mielenkiintoinen kuvaus on Bogaevskijn antama Sarapulin piiristä:
Kun uusia uhripappeja on valittava, etsitään _tuno_, joka tavallisesti tuodaan niin kaukaa, ettei hän persoonallisesti tunne ketään kyläläisistä. Hänet noudetaan kotoa juhlallisesti kulkusten helistessä pari- tai kolmivaljakolla. Sinä aikana keitetään kylässä runsaasti olutta ja kumyshkaa ja asukkaat valmistautuvat vastaanottamaan kunnioitettua vierasta kylpemällä saunassa.
Itse toimitus tapahtuu joko suur-kualassa, jos aika on kesäinen, talvella muussa sopivassa huoneessa. Tunon saavuttua saatetaan hänkin ensiksi saunaan, jona aikana kansa kokoontuu toimituspaikkaan. Kun kaikki ovat koolla, ilmestyy guslin soittaja ja ryhtyy koskettelemaan soittimensa kieliä. Tässä tilaisuudessa ei milloinkaan käytetä muunlaista soittokonetta, ovatpa säveletkin pyhiä uhrisäveliä. Huoneessa on valkoisella liinalla katetulla pöydällä kolme leipää sekä kumyshkapulloja, joita kukin asianomaisessa suur-kualassa palvova perhe on tuonut mukanaan, joskus on lisäksi vielä olutta. Saunassa kylvettyään pukeutuu tietäjä valkoiseen pukuun, päähän kääritään vielä valkoinen pyyhinliina. Nyt asettaa entinen kualan-vartia pöydälle hopeisen rahan, jonka hänen vaimonsa antaa tietäjälle. Tämä panee sen puukuppiin, jossa on kumyshkaa, ja alkaa loitsia. Noidan ympärille kokoontuvat entiset uhripapit, jotka vyöttävät hänet valkoisella käsiliinalla. Hetken aikaa loitsittuaan tietäjä nousee ja alkaa tanssia guslin säestyksellä pitäen kädessään kalpaa sekä ruoskaa, jonka varren tulee ehdottomasti olla angervoisen, koska pahahenki votjakkien käsityksen mukaan pelkää sitä pensasta. Jotkut kertovat, että tanssi tapahtuu miekan ympärillä, joka on isketty lattiaan tuvan keskelle. Tanssin aikana tietäjä kiihtyessään lankeaa ja huutaa tulevien uhripappien nimiä, samalla joka kerta kysyen, onko sen nimistä olemassa. Jollei ole, nostetaan tietäjä pystyyn, tanssi jatkuu ja yhä edelleen hän huutaa uusia nimiä, kunnes hän ei enää saa kysymykseensä kieltävää vastausta.
Yhtä mielenkiintoinen on Jelabuzhskijn esitys, jossa kerrotaan, miten votjakit menettelivät, kun he jonkun aikaa palvottuaan naapurikylän isossa kualassa halusivat perustaa itselleen oman suku-kualan. Voidakseen tietää, mihin paikkaan pyhäkkö oli perustettava, oli _tuno_ etsittävä. Hänen toimenaan oli myös uhripappien ja tämän apulaisten valitseminen. Kun tietäjä saapui kylään, kokoontuivat kaikki määrättyyn taloon. Tietäjä asettui pöydän ääreen, jossa oli vesikuppi ja alkoi siihen tuijottaa. Kauan katseltuaan hän lausui: "en voi nähdä, kenet jumala valitsee teille uhripapiksi, tosiaan teidän tulee minua kovasti vaivata. Sitokaa käsiliina vyölleni ja kiristäkää niin paljon kuin teillä riittää voimaa". Väkijoukko teki tietäjän määräyksen mukaan ja pian _tuno_ kaatui seljälleen lattialle maaten tainnostilassa puoli tuntia. Sen nähdessään muut säikähtyivät niin, että hekin lankesivat polvilleen. Toinnuttuaan horrosunestaan puristi noita sormensa nyrkkiin ja kehoitti ympärillä seisovia niitä oikaisemaan. Mutta kukaan läsnäolevista ei ollut halukas sitä tekemään. Silloin tietäjä kutsui joukosta kolmea nimeltä. Ensimäinen aukaisi etusormen, hänestä tuli _vesasi_ (uhripappi), toinen ja kolmas aukaisivat seuraavat sormet ja heistä tuli uhripapin apulaiset.
Tietäjän toimeen ei kuka hyvänsä saata ryhtyä. Tavallisesti _tuno_ perii tietäjätaipumusten mukana arvon isältään. Joka tapauksessa tulee hänen vuoden ajan, joskus kauemminkin, olla henkien oppilaana. Naapurien ihmeeksi kokelas usein poistuu paikkakunnalta kenenkään tietämättä, minne hän menee. Sitä paitsi ilmenee tietäjänalussa silmäänpistäviä omituisuuksia: ajoittain hän kadottaa järkensä, ruoskii itseään, huutaa j.n.e. Vähitellen hänestä kehittyy täydellinen _tuno_. Hänen ruumiinsakin tulee votjakkien käsityksen mukaan aikojen kuluessa niin karaistuksi, ettei tuli voi sitä polttaa, ei teräs eikä vesi vahingoittaa. Hän voi tehdä monenlaisia ihmetekojakin; niin hän esim. saattaa tanssia vesimalja päänsä päällä yhdenkään pisaran siitä valumatta maahan. Hänellä on myös eriskummallinen kyky tuntea jokaisen ihmisen luonnonlaatu ja mieliala; vieläpä hän saattaa mainita kenen hyvänsä tuntemattoman henkilön nimen. Sitä paitsi ovat kaikki henget ja haltiat hänen käskettävissään.
Kuten luonnollista on etevällä tietäjällä monesti suuri vaikutusvalta kansalaistensa keskuudessa. Hänen sanojansa noudatetaan tarkoin. Esimerkkinä siitä mainitsee Jelabuzhskij tapauksen, jolloin _tuno_ loitsittuaan lausui eräälle talolliselle: "jos tahdot rikastua, on sinun aluksi poltettava kotisi" ja tämä meni heti ja sytytti tupansa, jonka takia vielä kymmenen naapuritaloakin joutui tulen uhriksi.
Että votjakkien veljeskansallakin, syrjäneillä, on ollut aikoinaan "loveen" lankeavat tietäjänsä, ilmenee selvästi muutamista pyhän Tapanin elämäkerrassa olevista tiedonannoista, joissa heidän kerrotaan uskovan "sinä päivänä ja sillä hetkellä" saavansa tiedot siitä, "mitä tapahtuu kaukaisessa seudussa, toisessa kaupungissa, yhdeksännessä maassa". Tietäjät voivat myös laskea jumalansa valloilleen ja siten tuottaa ihmisille tuhoja. Manauksilla ja taioilla he voivat aikaansaada "taudinväänteitä, tuskia ja poltteita". Syrjänienkään suurnoitaa eivät elementit, kuten vesi ja tuli, saattaneet vahingoittaa.
Vanhalla permalaisella noidalla näyttää olleen huomattava sija yhteiskunnallisessakin elämässä. Pam, joka pyhän Tapanin toimintakautena oli Permissä "kuuluisa noita, velhojen päämies, loitsijoiden vanhin", ei ollut kansansa johtaja ainoastaan uskonnollisissa, vaan myös maallisissa asioissa. Nimenomaan sanotaan, että hän oli Permin maassa "opettaja ja johtaja". Hän näyttää toimineen myös sotapäällikkönä ja tuomarina, vieläpä kuolemantuomioita on hänellä ollut valta langettaa. Innokkaana isiltä perityn katsantokannan ja kansallisten tapojen puolustajana Pam on harvoja Suomensuvun pakanuudenajan sankareita, jotka ovat jättäneet nimensä aikakirjoihin.
Paitsi varsinaista noitaa, _tunoa_, on votjakeilla ollut vielä muita vähempiä tietäjiä, joita he nimittävät nimellä _pel'l'askis_ ("puhaltaja"). Ne voivat olla joko mies- tai naispuolisia, sekä nuoria että vanhoja. Samoin kuin _tunon_ etsitään näidenkin apua monissa eri tarpeissa, kuten varkauden, sairauden y.m. vastoinkäymisten kohdatessa. Ennen kaikkea _pel'l'askis_ on puoskari, joka parantaa sairaita kansanomaisilla lääkitsemiskeinoilla, mutta varsinkin loitsujen lukeminen on hänen erikoisalansa. Hänen omituisen nimensä selitetään johtuvan siitä, että hän ikäänkuin puhaltaa loitsun sanat sairaan ruumiiseen. Yleisimmin parantaa _pel'l'askis_ vain ulkonaisia vammoja, henkien lähettämiä vitsauksia hän ei voi poistaa senvuoksi, ettei hän, kuten _tuno_, ole yhteydessä henkimaailman kanssa. Buch huomauttaa, että kaiken, mitä _pel'l'askis_ saa aikaan, voi tunokin toimittaa, mutta ei päin vastoin.