Part 2

Myös nukkuvan ihmisen sielu ilmaantuu perhona sadussa, jonka olen muistiinpannut Kasanin läänin Mamadyshin piirissä: "Kaksi miestä menivät metsään puita kaatamaan, puolipäivän aikana he lepäsivät. Toinen nukahti. Toveri näki, miten hänen suustaan lennähti _lul_ perhosen muodossa ja meni vesiämpäriin, joka miehillä oli metsässä mukanaan. Vedestä se lensi erään niinipuun onteloon, josta se uudestaan meni vesiastiaan ja siitä jälleen nukkuvan suuhun. Silloin nukkuva heräsi. Herättyään hän sanoi toverilleen: 'Nukahdin ja näin unen, olin uivinani virran poikki, jonka toisella rannalla oli puu, siinä oli ontelo ja ontelossa paljon kultarahoja.' Työnsä toimitettuaan palasivat miehet kotiin, mutta hetken perästä meni nukkuneen toveri, joka oli nähnyt, missä tämän sielu unen aikana oli liikkunut, uudelleen metsään, etsi sanotun puun ja löysi sieltä paljon rahaa". -- Sieluperhoa nimitti sadunkertoja huolimatta siitä, että hän käytti _lul_ sanaa sielun nimityksenä, nimellä _urt-bugl'i_ ("sieluperho"). Mainitun perhosen hätyyttämistä tai surmaamista votjakit pitävät suurena rikoksena.

Niin paljon kuin edellä kerrotuissa uskomuksissa onkin alkuperäistä ja muinaista, ei kuitenkaan sieluperho-uskoa ynnä siihen liittyviä seremonioita tinakoetuksineen voine pitää Suomensuvun uskomuksiin kuuluvina. Suomalais-ugrilaisena aikana palautti sielun, joka syystä tai toisesta oli lähtenyt asunnostaan, noita "loveen" lankeamalla ilman varsinaisia taikatemppuja. Viimeksimainitut ovat vierasta perua ja kuuluvat myöhempään aikaan. Vertauskohtia onkin olemassa, jotka osoittavat, mistä päin näiden menojen alkuperä on etsittävissä, sillä slaavilaisillakin näyttää aikoinaan olleen tapana vangita sielu liinaseen, ja itse sieluperho-usko on indogermaneilla muinoin ollut yleinen. Samoin vierailta lainattu lienee myös edellämainittu käsitys sielulinnusta, joka ihmisen nukkuessa lentää yölepakon muodossa, sillä tämä usko ei ole votjakeille yksinomainen, vaan on yleinen muutamilla muillakin itä-Euroopan kansoilla, kuten tatareilla ja bashkiireilla.

Votjakkien sielunimityksiä sekä osaksi myös niihin liittyviä käsityksiä vastaavat syrjänien _lol_ (myös _lov_) ja _ort_. Heilläkin on _lol_ nykyaikana astunut etusijalle. Dobrotvorskij kertoo Orlovin piirin permalaisista, että he viettäessään vainajan muistojuhlaa aukaisevat oven, istuutuvat pöytään ja kutsuvat vainajan sielun (_lol_) kanssaan aterioimaan. Että _lol_ meidän aikoihimme asti on säilyttänyt alkuperäisenkin, henkisielun merkityksen, ilmenee uskomuksista, joita Nalimov mainitsee, että nim. _lov_ syrjänien käsityksen mukaan asuu pääkallon sisässä ja että se, kun ihminen kuolee, pakenee ilmaan höyryn muodossa.

_Lol_ saattaa joskus irtaantua ihmisen ruumiista myös unen aikana. Sitä osoittaa seuraava saman keräilijän muistiinpanema tarina, jossa kerrotaan, miten _lol_ erään naisen nukkuessa lähti asunnostaan ja juoksenteli pienen hiiren muodossa edes takaisin nukkuvan rinnoilla. Sillä aikaa peittyi naisen suu verhon alle, mutta sielu muuttui jälleen höyryksi ja sellaisena palasi ruumiiseen niin, että nukkunut saattoi virkeänä nousta vuoteeltaan. Kertomuksessa esiintyvä "sieluhiiri"-usko, joka syrjäneille luultavasti on tullut venäläisten välityksellä, tavataan myös germaneilla.

_Lol_ nimisen sielukäsityksen rinnalla on useissa seuduin vanhempikin _ort_ säilynyt, joskin sen merkitys on jonkun verran entisestään muuttunut, sillä nykyisen kansan käsityksissä muistuttaa _ort_ pikemmin ihmisen haltiaa eli suojelushenkeä kuin varsinaista sielua. Nalimov kertoo jokaisella ihmisellä olevan _ortin_, joka oleskelee aina sen ihmisen läheisyydessä, jota se suojelee. Se ottaa osaa ihmisen toimiin sekä ilmaantuu unissa tavallisesti suojattinsa näköisenä. Popov mainitsee, että lapsi saa _ortin_ syntyessään, josta asti se seuraa ihmistä kaikkialle, minne ihminen menee. Useat kirjailijat tietävät lisäksi, että _ort_ on ennen kaikkea kuoleman ilmoittaja. Silloin se ilmaantuu joko sinisenä liekkinä _ort-bi_ ("ortin tuli") tai itse asianomaisen ihmisen muodossa, joskus se nipistää ihoon sinisiä täpliä. Samanlainen usko ihoon ilmestyvistä täplistä tavataan myös Sarapulin piirin votjakeilla.

Muutamalla taholla vallitsevan käsityksen mukaan on _ort_ tykkänään eristynyt ihmisestä. Wiedemann, joka syrjäninkielen sanakirjassa kääntää _ort_ nimen sanoilla "kuolleen haamu, haltia, ilmestys, harhanäky, kummitus", lisää, että syrjänit uskovat _ortin_ asuvan tilmassa. Samoin kertoo Nalimov, että ihmisen _ort_ asettuu asumaan lintuihin. Kuoleman enne ilmestyy tässä tapauksessa siten, että lintu rajusti lentää huoneeseen, lyö päänsä seinään ja menettää henkensä. Haltiansa jälkeen kuolee pian itse ihminen. Näin muodoin on ortista syrjäneilläkin kehittynyt sielulintu, mutta siihen liittyvä usko, joka muistuttaa meikäläistäkin kansanuskoa, eroaa kuitenkin votjakkien sielulintu-käsityksestä.

Vaikkakin syrjänien _ort_ nykyaikana ilmaantuu vähän toisessa merkityksessä kuin votjakkien _urt_, on siihen liittyvissä käsityksissä, kuten Paasonen aivan oikein huomauttaa, kuitenkin piirteitä, jotka viittaavat _ort_ sanan alkuperäiseen "haamusielu" merkitykseen. Sitä todistaa ennen kaikkea Nalimovin tiedonanto, että ihmisen sielu (arvatenkin _lov_) kuolemassa siirtyy ortiin niin, että kuollut ja _ort_ sen jälkeen ovat yksi ja sama olento. Siihen viittaa myös Kandinskij lausuessaan, että _ort_ ilmaantuu kuolleen haahmossa vielä neljäkymmentä päivää kuoleman jälkeen, jonka ajan kuluttua se katoaa. Syystä saattaa siis Wiedemann sanakirjassaan mainita _ortin_ ensimäisenä merkityksenä juuri "kuolleen haamu".

Palataksemme jälleen syrjänien sukukansaan votjakkeihin eroavat _urt_ ja _lul_ alkujaan suuresti toisistaan siinä, että vaikkakin _urt_ ihmisen nukkuessa tai sairastaessa ajoittain saattaa jättää asuntonsa, pysyy _lul_ sitä vastoin koko elämän ajan uskollisesti ruumiissa. Viimeksimainittua ei alkujaan liene käsitettykään persoonalliseksi sieluolennoksi, vaan pikemmin on sillä ymmärretty ainoastaan ihmisen elämänilmiötä, joka hengityksessä ilmaantuu henkenä eli höyrynä. _Lul_ sanaa, joka on suomalais-ugrilaista perua, on jo Europaeus syystä verrannut suomenkielen _löyly_ sanaan. Vasta kuoleman tullen, jota votjakit kutsuvat _lul-polon_ ("hengenlähtö") jättää _lul_ ikiajoiksi ihmisen ruumiin.

_Lul_ lähtee asunnostaan suun tai sieraimien kautta, "sillä sen korina kuuluu viimeksi kurkun päässä". Mitä on tämä _lul_ ja minne se menee, sitä eivät votjakit osaa selittää. Mihail Jelabuzhskij mainitsee muutaman votjakkiukon hänelle kertoneen, että kun ihminen kuolee, hänen sielunsa (tietenkin _lul_) haihtuu ilmaan ikäänkuin höyry. Kasanin läänin votjakkien kesken on yleensä se usko vallalla, että suuren noidan kuollessa syntyy vihuri tai rajuilma. Käsitys "hengenlähdön" tuottamasta tuulesta ei näytä syrjäneillekään olevan tuntematon.

Yhtä jäljettömiin kuin _lul_ ei haihdu _urt_ ihmisen kuollessa. Se säilyttää yhä edelleen inhimilliset piirteensä ja on vielä kuolemankin jälkeen ruumiin uskollinen seuralainen. Tämä onkin helposti ymmärrettävissä, kun tiedämme, että _urt_ on juuri kuolleen haamu- eli varjosielu. Ruumiin ollessa "niinen kuorilla" se liikkuu sen läheisyydessä. Hautaamisen jälkeen se jonkun aikaa oltuaan kotona siirtyy kalmistoon, josta se kuitenkin silloin tällöin kutsuttuna tai kutsumatta saattaa tulla kotitaloa ja kotolaisia tervehtimään. Sen voi erityisillä menoilla myös asettaa asumaan määrättyyn erikoiseen paikkaan. Näistä kahdesta vainajan sielusta jää siis ainoastaan _urt_ jälkeläisten palvonnan esineeksi.

Samoin kuin votjakkien _urtin_ on myös syrjänien _ortin_ laita. Popov sanoo, että syrjänit palvelevat _ort_ nimellisinä esi-isien henkiä, jotka kuoleman jälkeen liikkuvat kaikissa niissä paikoissa, missä vainajat elämänsä aikana ovat oleskelleet.

Haudantakaista elämää pakanalliset votjakit nimittävät _so dünne_ ("tuo maailma") tai _sopal dünne_ ("tuonpuolinen maailma"). Maailma on heidän nykyisen käsityksensä mukaan kolmiosainen: taivas, jossa _Inmar_, taivaan jumala asuu, maa, jossa ihmiset asuvat, ja maanalainen osa jalkaimme alla, jossa vainajat asuvat. Georgi mainitsee, että votjakit tekevät vielä erotuksen erilaisten tuonelaolotilojen välillä, hurskaita varten on olemassa "dunja-juggit" (valoisa elämä), jossa on tarjona kaikenlaista onnea ja hyvää, jota votjakit vain voivat mielessään kuvitella, syntisiä varten on "kuratsin-inti" (katkera paikka). Siellä on monta tervakattilaa, joissa pahoja ihmisiä keitetään. Tämä käsitys ei kuitenkaan ole votjakeilla omaperäinen yhtä vähän kuin se usko, jonka Vereshtshagin mainitsee Sarapulin piiristä, että nim. se, joka täällä elää rikkaana, elää tulevassa maailmassa köyhänä, mutta se, joka täällä elää puutteellisissa oloissa, tulee tuolla viettämään onnellisempaa elämää. Alkuperäisempi on se käsitys, jonka viimeksimainittu kirjailija kertoo olevan sikäläisten votjakkien suurimmalla osalla ja jonka mukaan saman suvun vainajat elävät yhdessä muodostaen ikäänkuin yhteisen perheen. Perheen päänä on patriarkka eli suvunalkaja. Mainitaanpa vainajien maanalaisessa sukuyhteiskunnassaan harjoittavan jonkinlaista kurinpitoakin, sillä sitä, joka ei ole eläessään ollut rauhallinen, vaan riitainen ja reuhaava, ei oteta yhteisen perhekunnan jäseneksi. Tässä käsityksessä kuvastuu siis selvästi ikivanha usko, että sukukalmisto (_shai_) on vainajien yhteinen olinpaikka, jossa kunkin hauta (_gu_ "kuoppa") on hänen itsenäinen asuntonsa. Ihmisen kuoltua sukulaisvainajat tulevat häntä sinne noutamaan. Siellä on elämä täydellisesti maallisen jatkoa, lapsi voi kasvaa, naimattomana kuollut voi mennä naimisiin ja kukin vainaja yleensä saattaa harjoittaa samoja toimia kuin ennen maan päällä eläessään. Siellä vainajat voivat myös elossa olevien tavalla nähdä nälkää, olla puutteessa, kärsiä vilua j.n.e.

Että syrjäneillä aikoinaan on ollut aivan samanlainen usko, kuvastuu selvästi vielä muutamalla taholla säilyneestä käsityksestä, että ihminen kuoleman jälkeen jatkaa elämänsä aikaista ammattia, metsästäjä harjoittaa metsästämistä, kalastaja kalastamista. Lisäksi osoittaa sitä, kuten Nalimov huomauttaa, heidän tapansa kutsua taloa ja ruumisarkkua samalla _gort_ ("talo") nimityksellä. Heidänkin alkuperäisen ajatuskantansa mukaan on siis haudan helma vainajan varsinainen tyyssija. Tämä usko ilmaantuu selvästi myös siinä, että he pelkäävät, kuten sama kertoja lisäksi tietää, kuolla vieraassa seudussa, syystä, etteivät he sieltä usko pääsevänsä kotipaikkaan sukulaisvainajiensa luo, joiden keskuuteen heidän sielunsa kuitenkin alinomaa ikävöisivät, niiden kun kuoleman jälkeen on pakko oleskella sen paikan läheisyydessä, jonne ruumis on haudattuna. Tällainen usko ei kuitenkaan ole syrjäneillä yleinen, sillä kristinuskon saavuttua on luonnollisesti uusi maailmankatsomus muuttanut heidän käsityksiään elämästä kuoleman jälkeen. Onpa heillä kristillistenkin käsitysten ohella uskomuksia olemassa, jotka ovat luonnonlasten alkuperäistä ajatuskantaa koko lailla korkeampia. Niinpä muutamat syrjänit ovat uskoneet, että sielu kuoleman jälkeen siirtyy toiselle tähdelle, jossa elämä on maallisen kaltaista, mutta paljoa ihanampaa ja onnellisempaa kuin maan päällä. Toisin paikoin tunnetaan myös muinaisesta Persiasta alkuisin oleva käsitys, että sielun tulevaan elämään astuessaan on kuljettava heiluvaa hirttä myöten tervajärven yli. Jottei vainaja-raukka tällöin horjahtaisi ja hukkuisi, on hänen tuettava itseään tangolla.

Alkuperäisin ja aikaisin haudantakaisen elämän käsitys kuvastuu kuitenkin niin hyvin syrjäneillä kuin votjakeilla parhaiten heidän _hautaamismenoissaan_.

Vaikka votjakkien hautaamistavat jonkun verran vaihtelevat eri seuduilla, ovat päämenot kuitenkin kaikkialla samoja. Niin pian kuin _lul_ on ihmisestä lähtenyt, suljetaan kuolleen silmät ja suu, suuhun asetetaan voita, joskus voidellaan sillä koko ruumiskin. Sen jälkeen levitetään kuolleen yli verho ja ryhdytään heti hautaushommiin, sillä kuollutta eivät votjakit pidä kauan asunnossaan. Jollei hautaamista syystä tai toisesta ennätetä toimittaa jo samana päivänä kuin elämä on sammunut, jätetään vainaja yöksi kotiin, mutta sinä yönä ei kukaan mene levolle. Kuolleen ollessa kotona ei myöskään kenenkään sovi ryhtyä työhön. Muutamin seuduin kuten Kasanin läänin Mamadyshin piirissä on omaisilla tapana kiskaista kanalta pää, niin pian kuin henki on vainajasta lähtenyt.

Ennenkuin ruumis ennättää jäykistyä, ojennetaan kuolleen kädet ja jalat suoriksi, vainaja nostetaan niinenkuorille ja pestään saippuoidulla vastalla ynnä haalealla vedellä. Kuka sen saa tehtäväkseen, on vainaja usein määrännyt ennen kuolemaansa. Miespuolisen vainajan pesevät miehet, naispuolisen naiset. Kuolleen uskotaan ennen pesemistä kuulevan kaiken, mitä hänen ympärillään puhutaan. Hän saattaa myös osoittaa mieltänsä pesijöitä kohtaan. Niinpä vainaja, jos joku pesijöistä on hänelle vastenmielinen, pitää jäsenensä jäykkinä ja kankeina, kouristaa nyrkkiänsä j.n.e. Jos sitä vastoin ruumis on pehmeä ja taipuisa, silloin ovat kaikki pesijät mieluisia.

Kun ruumis on pesty, puetaan vainaja valkoiseen juhlapukuun, jalkoihin sidotaan uudet hattarat ja niinivirsut. Miehille pannaan päähän kotitekoinen huopahattu, usein vielä rukkaset, vanhuksille sauvakin, käteen. Nainen puetaan iänmukaisiin koristuksiin. Täten varustettuna vainaja asetetaan arkkuun (_koros_), mikä entiseen aikaan veistettiin puusta kovertamalla. Kuolleen päänalaseksi pienennetään vasta ja sen päälle levitetään tyyny. Arkkuun vainaja asetetaan selälleen, pääpuoli suunnattuna oveen päin. Kuolleelle annetaan mukaan kaikenlaisia tarpeellisia esineitä, joista mainittakoon: kattila, kuppi, kirves, veitsi, lapio, lusikka, kylpyvasta, kampa, rahakukkaro, tupakkapussi ja tulukset, jos kuollut oli tupakoitsija; sitä paitsi asetetaan arkkuun niinenkuoria, lesti ynnä virsunaskali uusien jalkineitten valmistamista varten. Naisille annetaan mukaan neuloja ja lankaa. Lisäksi pannaan vainajan käteen rahaa, minkä toiset selittävät olevan sen maan hinta (_muzem kerlim_), jonka kuollut siitä päivin omistaa; toisten mukaan piti vainajalla olla rahaa voidakseen lunastaa itsensä vapaaksi _shaitanin_ (paholaisen) vallasta, joka on "kuollutta vaivaava sentähden, että tämä on kauan elänyt".

Paitsi tarve-esineitä annetaan kuolleelle vielä vaatteita. Vaimo asettaa miehensä arkkuun alusvaatekerran, "jotta vainaja voisi tarpeen tullen vaihtaa pukuaan". Mies kerää vaimonsa arkkuun pyyhinliinoja ynnä koristeita. Neitosille pannaan paljon erilaisia vaatekappaleita, "koska naimattomina kuolleet miehet haudantakaisessa elämässä pikemmin kosivat niitä, joilla on runsaasti myötäjäisiä". Morsiamelle, jonka elämä on sammunut vähää ennen hänen häitään, annetaan mukaan hänen ompeleensa ja kehoitetaan menemään miehelle uudessa elämässä. Lapset saavat kupposen, lusikan ynnä lempileikkikalunsa, "jotteivät ikävystyisi ja kaipaisi äitiään". Sukulaiset, jotka saapuvat vainajaa hyvästelemään tuovat mukanaan lahjoja, muun muassa palttinaa, jota asetetaan arkkuun kuolleen verhoksi. Sen tekevät varsinkin ne, jotka ovat olleet vihoissa kuolleen kanssa. Antaessaan vainajalle lahjoja sanovat jälkeenjääneet: "tässä on sinulle, käytä kun tarvitset".

Maanalaiseen asuntoonsa saa kuollut myös evästä, leipää ja suolaa, lihaa ja pannukakkua sekä kotitekoista viinaa, kumyshkaa y.m., "jottei hän nälkäisenä palaisi kotiin häiritsemään kotolaisten rauhaa". Lapset saavat munan tai maitopullon, usein sivellään niiden suuhun vielä hunajaa ja voita. Gavrilovin mukaan on muutamilla äideillä lisäksi tapana pusertaa maitoa rinnastaan kuolleen pienokaisensa suuhun hyvästellessään sitä.

Ennen kuin arkku kannetaan pihalle hyppivät omaiset sen yli, "jotteivät pelkäisi kuollutta". Hautaan saatetaan vainaja reessä tai vankkureilla vuodenajasta riippuen: siinä tapauksessa että hautausmaa on lähellä, kannetaan kuollut niiniköysillä viimeiseen leposijaansa. Kun arkku on rekeen nostettu tapahtuu Urzhumin piirissä vielä tärkeä toimitus, n.s. "kauhun lieventäminen". Vainaja säikähtää tällä hetkellä häntä vastaanottamaan tulleita manalaisia. Kauhua lievennetään siten, että pieneen leipä- ja voipalaseen, näitä kuolleen suun kohdalla pidettäessä, piirretään risti, jota tehdessä lausutaan: "kauhuasi lievennämme". Vielä hautaan heittävät omaiset ja sukulaiset rahaa sanoen: "elä tuonpuoleisessa maailmassa rahallisena, älä ole puutteessa!" Jos vainaja oli eläessään naimaton, kehoitetaan häntä menemään avioliittoon eikä elämään yksinäisenä. Kun lapsi on kuollut, pyydetään sukulaisvainajia pitämään huolta pienokaisesta, Siroittaessaan multaa arkulle sanovat Jelabugan piirin votjakit: "maa, joka putoo suullesi ja nenällesi, tulkoon sinulle kullaksi ja hopeaksi. Jälkeenjäävää perhettä hyvin suojele, älä tee sen eloa raskaaksi. Anna runsas viljansato sinulle kumyshkaksi ja olueksi". Kun hauta on luotu umpeen sytyttävät omaiset muutamia vahakynttilöitä ja murentavat leipää kummulle. Samalla jätetään vainajan käytettäväksi puukuppi ja -lusikka, mitkä paikalla särjetään, "jottei kukaan sivullinen voisi niitä anastaa". Nuorten neitosten haudoille on sitä paitsi ollut tapana sitoa muutamia kangastilkkuja, jota tehdessä sanotaan: "tässä on sinulle paita, tässä hame, tässä pääliina". Haudan suunta pakanoilla on pohjoisesta etelään, niin että kasvot ovat käännettyinä etelää kohti.

Entiseen aikaan eivät votjakit ollenkaan valmistaneet kuolleelle arkkua, vaan käärivät vainajan ruumiin koivuntuohiin ja asettivat hänet siten hautaan. Joskus asetettiin kuolleen peitteeksi lampaantalja.

Itäisten votjakkien hautaamismenot eroavat jonkun verran edellämainituista. Niin on heillä esim. tapana viedä arkku tyhjänä kalmistoon, minne vainaja sen jälkeen kuljetetaan omaisten saattaessa. Naiset itkusilmin seuraavat ainoastaan talon portille tai kylän veräjälle. Vasta haudan ääressä nostetaan vainaja arkkuun. Se on veistetyistä lankuista tehty nelinurkkainen, suorasyrjäinen laatikko, minkä pohjalle on asetettu niinen lastuja ja villoja ynnä pieni patja päänalaseksi. Kanteen, joka puunauloilla kiinnitetään arkkuun, on oikealle puolelle pään kohdalle kaiverrettu vähäinen nelikulmainen reikä, jotta kuolleen _urt_ voisi sen kautta tarpeen tullen vapaasti kulkea. Reikää nimitetäänkin sen vuoksi _urt vellon pas_ ("sielun kulkureikä"). Ennenkuin arkku suljetaan, repäisee joku kuolleen omaisista valkoisen liinan, jonka hän on tuonut mukanaan kalmistoon, haudan ääressä kahtia: sen osan, joka jää vasempaan käteen, jättää hän kuolleen rinnan päälle, oikean käden puoleinen osa viedään kotiin ja sidotaan vuoden ajaksi tuvan orteen tai seinään. Reväistessä sanotaan: "samoin kuin osa tästä kankaasta jää tänne ja osan otamme kotiin, samoin älä sinä meistä vielä kokonaan erkane" tai lyhyesti: "sielun (_urt_) otamme tänne, onnen tänne otamme". Muutamin seuduin on lisäksi ollut tapana rakentaa haudan yli neljän tolpan varaan niinenkuorinen suojakatto _lipet_.

Sama maailmankatsomus, joka erittäin elävästi ilmenee votjakkien huolellisissa hautausvarustuksissa, kuvastuu myös syrjänien aikaisimmissa vastaavissa menoissa. Vanhoista tietolähteistä ammentaen kertoo Budrin, että syrjänit asettivat entisaikaan vainajan mukaan useita hänen tarvekapineitaan kuten jousen, nuolen, kattilan, kupin, lusikan, padanjalan sekä sitä paitsi yhden vainajan parhaista puvuista, mitkä esineet kuopattiin metsässä kaukana asunnosta olevaan hautaan. Samoin todistavat vanhat hautalöydöt, että vainajat muinoin ovat saaneet runsaan määrän omaisuutta mukanaan.

Nykyaikana ovat syrjänien uhrit vainajille jo käyneet vähäpätöisiksi. Hlopin (1849) kuvailee heidän peijaismenojaan seuraavin sanoin: "He pitävät syntinä asettaa kuollut pöydälle, ja siksi he panevat hänet penkille tai lattialle. Hautauspäivänä asetetaan arkkuun punaisia vöitä, pehmitettyä niintä sekä pieni leipä, ynnä kuolleen käteen vähäisen rahaa. Saattaessaan ruumista he istuvat arkulla ja laulavat virsiä (ven. gimni). Sitä paitsi he ylistävät kuollutta sellaisilla mairesanoilla, joita tämä ei koskaan ole saanut kuulla eläessään. Arkussa olevia punaisia vöitä he antavat jokaiselle vastaantulijalle". Eräs S.M.A. Permin hiippakunnanlehdessä (1889) selittää, että raha, jota on ollut tapana asettaa kuolleen käteen, annetaan vainajalle paikan ostamista varten. Sama kirjoittaja mainitsee vielä, että vainaja toisinaan saa mukaansa myös liinavaatteita voidakseen niitä tuolla tarpeen tullen vaihtaa. Smirnov mainitsee, että kuolleelle asetettiin arkkuun myös ruokaa ja juomaa.

Myöhempinä aikoina, varmaankin venäläisten tapojen vaikutuksesta ovat kerjäläiset päässeet kuolleille kuuluvien uhrien perillisiksi. Niin kertoo Popov, että muutamilla on peijaispäivänä tapana antaa arkun yli kerjäläisille armolahjoja. Tätä omituista tapaa selittää Nalimov mainiten, että minkä kerjäläiset saavat kuolleen muistajaisiksi, tulee vainajan osaksi haudantakaisessa elämässä. Vainajalle annetun uhrin jäännös on myös Smirnovin teoksessa mainittu tapa antaa osa vainajan omaisuutta arkuntekijälle ruumisarkun yli. Samoin on ruumiin puhdistuksessa käytettyjen esineiden, kuten saippuan, kamman ja pyyhinliinan laita, jotka ruumiin pesijällä on tapana saada palkkioksi toimestaan.

Syrjänit, jotka kauan aikaa ovat olleet kristittyjä, noudattavat luonnollisesti hautausmenoissaan jo tarkoin venäläisen kirkon tapoja, myös mitä hautaamispaikkaan tulee. Vanhoja pakanallisia kalmistoja tavataan käytännössä enää ainoastaan kastamattomilla votjakeilla. Tavallisesti ne sijaitsevat metsässä. Niin kertoo vanhin mainitun kansan hautausmenoja käsittelevä tietolähde, että votjakit hautaavat omaisensa kauas metsään. Tästä varmaankin johtuu heidän uskonsa, jonka Aminoff mainitsee, että vainajain henget mielellään oleskelevat syvissä metsissä, mikä käsitys ei ole syrjäneillekään tuntematon. Toisinaan sijaitsee kalmisto lähellä kylää jonkun joen tai puron rannalla. Jokaisella pakanallisella votjakkikylällä on tavallisesti oma, yhteinen, aidattu hautuumaansa, johon kaikki kylän asujamet ilman erotusta hautaavat omaisensa. Muutamin seuduin, missä kylät ovat lähellä toisiaan, voi joskus useammalla kylällä olla yhteinen kalmisto. Tämä johtuu siitä, että alkuperäisestä emäkylästä on aikojen kuluessa muodostunut uutiskyliä, joiden asukkaat yhä edelleen käyttävät emäkylän kalmistoa. Samoin kuin votjakkien vanhimmat kylät ovat olleet sukukyliä, ovat heidän vanhimmat hautuumaansa myös olleet sukukalmistoja. Ettei niihin ole ollut tapana haudata vieraita, osoittaa parhaiten se seikka, että muutamissa votjakkikylissä kyläkalmiston ohella vielä näkee erityisen, usein maantien varrella sijaitsevan, hautausmaan niitä vieraita kulkijoita varten, joita kylässä ollessaan on kohdannut kuolema.

Votjakkien pakanallisissa kalmistoissa, jotka nykyään, kun metsä niiden ympäriltä on hävinnyt, kohoavat aukealla maalla pieninä puistikkoina, kasvaa erotuksetta kaikenlaisia puita seudun metsälajista riippuen. Monet rungot ovat jo vanhuuttaan mädänneinä sortuneet hautojen yli. Haudoilla ei huomaa minkäänlaisia muistomerkkejä, ainoastaan muutamilla varakkaammilla votjakeilla on tapana rakentaa tatarien tavalla hirsi- tai lautakehys haudan ympärille. Siellä täällä maassa näkee uhrien jätteitä, rikkoutuneita puukuppeja ja -lusikoita ynnä kangastilkkujp. Kalmistossa ei naisilla ole tapana käydä eikä miehilläkään ilman syytä, sillä votjakit pitävät sitä pelottavana ja pyhänä paikkana. Kulkiessaan sen ohi on elossaolevien velvollisuus aina, välttääkseen vainajien vihoja, heittää kuolleille jotakin, jollei muuta niin pieni vaskiraha, leipäpala tai langanpätkä.

Luonnonlasten kuolleen kammo kuvastuu selvimmin votjakkien maahanpanijaisiin liittyvissä puhdistusmenoissa, joiden avulla elävät koettavat vapautua vainajien tuskallisesta ja monesti tuhoa tuottavasta seurasta.