Part 19
Myöhempi ja vierasperäinen on käsitys, että tuulenpyörteessä liikkuu paholainen (_tel-peri_, myös _tel-murt_ "tuuli-ihminen"). Tähän nimeen on votjakeilla liittynyt eräitä muka tuulispään tuottamia tauteja, kuten halvaus, _peri sukkem_ ("paholaisen lyömä"), ja "korvien humina", jonka uskotaan aiheutuvan siitä, että sairas on kohdannut _tel-perin_. Mainittujen tautien takia on tuulen haltialle uhrattava sorsa. Tuulenvihurin votjakit uskovat voivansa pysäyttää heittämällä siihen teräaseita. Tarvitessaan tuulta, varsinkin puhdistaessaan viljaa ulkoilmassa, on heillä tapana "tehdä" sitä viheltämällä.
Moshkov tietää votjakeilla olevan tarun myrskyn alkuperästä. Siinä kerrotaan, että tuulet aiheuttaa paholainen (_shaitan_), joka kahlehdittuna istuu maan äärellä. Sillä on suussaan kolme vaskitorvea, joihin puhaltamalla se saa aikaan erilaisia tuulia.
Härmää (_puzhmer_) palvovat nykyään ainoastaan itäiset votjakit, jotka uhraavat sille joka kerta kun viljamaahan kylminä kevätöinä ilmestyy kuuraa. Yleisin uhrieläin on harmaa karitsa tai sorsa. Osan piirin Staraja Kyrgassa kerrottiin entisaikaan olleen tapana uhrata _puzhmertile_ vuotuinenkin uhri keväällä heti pääsiäisen jälkeen. Uhrieläin, joka teurastettiin viljavainiolla oli harmaa lammas. Uhrirukouksessa votjakit kääntyvät, samoin kuin tuulelle uhratessaan, itse luonnonilmiön puoleen. Monissa paikoin on kuitenkin _Inmar_ nykyään jo syrjäyttänyt tämänkin erikoishaltian.
Jotkut kirjailijat tietävät mainita vielä muutamia muita luonnonilmiöitä, joita votjakit jumaloivat. Niin kertoo Aminoff, että he palvovat tulta (_til_); samalla hän huomauttaa, ettei sille mitään erityistä uhria toimiteta. Vereshtshagin sitävastoin tietää sille Glazovin piirissä uhrattavan puuroa, leipää, olutta ja kumyshkaa. Uhriantimet asetetaan lieden tuleen. Kirjailija ei mainitse syytä, miksi tämä uhri on toimitettava.
Tulen jumaloimiseen syrjäneillä viittaa Kandinskijn mielestä se seikka, ettei tuleen saa sylkeä eikä heittää likaisia esineitä sekä ettei sitä sovi jaloin tallata.
Vereshtshagin puhuu lisäksi _akshan_ nimisestä haltiasta, joka votjakkien käsityksen mukaan hallitsee aamu- ja iltahämärän aikana. Mainittua aikaa nimitetäänkin sen johdosta nimellä _akshandir_ ("akshan-aika"). Uhria ei sille kuitenkaan toimiteta, ainoastaan se käsitys on olemassa, ettei tänä aikana sovi meluta eikä mitään askareita toimittaa. _Akshan_, joka on tatarilainen sana, merkitsee hämärää.
Muista huomiota herättävistä luonnonilmiöistä kuten kuusta (_tolez_), tähdistä (_kizil'i_), taivaan kaaresta (_vu-juis_, "veden-juoja"), linnunradasta (_kir-dzhadzheg sures_, "villihanhien tie"), pilvistä (_pil'em_) j.n.e. on votjakeilla yleensä samanlaisia käsityksiä ja kertomuksia kuin heidän naapureillaan sekä monilla muilla ympärillä asuvilla kansoilla. Mitään viimeksimainituista he eivät rukouksilla lähesty, ainoastaan uuden kuun (_vil'-toles_) nähdessään he ottavat lakin päästään sekä kuuta katsellen sanovat: "_Inmar_ antakoon terveyttä".
Vertaillessamme yllämainittuja luonnonjumalia ympärillä asuvien kansain nykyisiin ja entisiin jumaluusolentoihin, löydämme niille vastineita ei ainoastaan itse haltioihin, vaan niille osoitettuun uhripalvontaankin nähden. Samoin kuin votjakit ovat slaavilaisetkin kansat nimittäneet palvomiansa luonnonilmiöitä emoksi. Mielenkiintoinen ja huomattava piirre kaikessa luonnonpalveluksessa on se, että uhrieläimen tulee, mikäli mahdollista, olla itse luonnonilmiön tai esineen värinen. Niin on eri kansojen uskonnoissa yleistä, että esim. auringolle ja päiväntaivaalle on annettava valkoinen, maaemolle musta, pakkashuurteelle harmaa j.n.e. uhri. Samalla kuin se todistaa yhteistä ajatuskantaa eri kansain luonnonpalveluksessa, osoittaa se, että vanhojen kulttuurikansojenkin luonnonjumalat, jotka jo olivat kehittyneet enemmän tai vähemmän ihmisenkaltaisiksi ja persoonallisiksi olennoiksi, ovat kerran olleet vain aistimilla havaittavia, elollistettuja luonnonilmiöitä.
Maanviljelysjuhlat.
Luonnonhaltiain palvonta votjakeilla liittyy läheisesti määräaikaisiin maanviljelysjuhliin. Palvontapaikkana on useimmiten joko itse viljavainio tai erityinen pyhään tarkoitukseen varattu keto pellon laidassa, jota ei koskaan kynnetä. Useimmiten on peltopyhäkössä vanha puu, joskus useampiakin, joiden juurelle palvojat juhlapäivänä kokoontuvat. Ennenmainituista uhrilehdoista eroaa kysymyksessä oleva siinä, ettei sitä ole ollut tapana varustaa aitauksella, että kylän erisukuiset asukkaat palvovat siellä yhdessä ja että uhripapit valitaan arvalla (_pus-kujan_) kutakin yksityistä uhritoimitusta varten.
Tavallisesti on kussakin votjakkikylässä kolme samanlaista peltopyhäkköä riippuen siitä, että kyläkunnan yhteinen viljavainio on jaettu kolmeen lohkoon, joissa kesanto sekä kevät- ja syysviljat vuorottelevat. Viljelyskierron mukaan tapahtuu määräaikainen peltopalvonta jokaisen lohkon pyhäkössä säännöllisesti joka kolmas vuosi.
Kuten luonnollista vietetään maanviljelysjuhlia yksinomaan kesällä. Viettoaika ei ole erityiseen, edeltäpäin määrättyyn vuosipäivään sidottu, vaan riippuu tykkönään ilmasuhteista sekä peltotöiden edistymisestä.
Kevään ensimäinen kasvillisuuden menestymistä tarkoittava yleinen uhrijuhla on _guzhdor-dzhuk_ ("pälvipuuro") tai kuten sitä myös nimitetään _guzhdor-shid peston_ ("pälviliemen keittäminen"). Kasanin läänin Mamadyshin piirissä sitä vietetään nykyään määrättynä vuoden päivänä, nim. ensimäisenä torstaina pääsiäisen jälkeen, Sarapulin piirissä se on siirtynyt erään toisen (_geri-shid_) kevätjuhlan yhteyteen, mutta nimestä päättäen on _guzhdor_-juhlaa alkuaan vietetty, kuten vielä meidän päivinämme muutamissa seuduin Glazovin piirissä, silloin kuin maahan kevään tullen ilmaantuu ensimäinen pälvi.
Joskus _guzhdor_-juhla on jo muuttunut vain nuorison huvihetkeksi. Kun ensimäinen pälvi ilmaantuu, kertoo Pervuhin viimeksimainitun piirin votjakeista, menee nuori kansa pellolle laulamaan ja tanssimaan; muutamat ottavat mukaansa myös kumyshkaa iloansa lisätäkseen. Useimmissa seuduin on juhla kuitenkin nykyaikaan asti säilyttänyt uskonnollisen luonteen. Niin on esim. Kasanin läänissä tapana, että kylän asukkaat kokoontuessaan määrätylle kedolle tai niitylle, jota käytetään jokavuotisena kokouspaikkana, tuovat mukanaan ohukaisia, leipiä sekä sitä paitsi suurimoita, joista valmistetaan uhripuuro. Kohottaen puurokuppia kädessään palvoo uhripappi kasvot etelään päin suunnattuina anoen Inmarilta lämpimiä, kasvullisuutta edistäviä ilmoja sekä hyvää heinä- ja viljavuotta. Rukouksen päätyttyä poltetaan osa uhriruokaa tulessa, minkä jälkeen juhlakansa maistelee uhripuuroa. Saman votjakkialueen uhritapoja koskee myös Aminoffin mielenkiintoinen kuvaus, jossa kerrotaan, että uhripuuroa pantiin kolmeen kuppiin, joista yksi vietiin uhripaikasta etelään, toinen itään n. 80 askelta, kolmas jätettiin uhripaikalle. Omituinen on lisäksi sanotussa kuvauksessa mainittu tapa, että puurokuppeihin pantiin heinää ja lusikka. Uhritoimituksessa pyydettiin _Inmarilta_ hyvää heinänkasvua.
Kasanin läänissä ja useissa muissakin seuduin ei _guzhdor_-juhlassa nykyään ole tapana toimittaa veriuhria. Entiseen aikaan sitä vastoin näyttää teuraitakin uhratun. Niin tietää Pervuhin kertoa Glazovin piiristä, että siellä ennenvanhaan on ollut tapana teurastaa pälvijuhlassa valkoinen härkä, joka vartavasten hankittiin kylän yhteisillä varoilla. Uhripaikalle, jossa härkä teurastettiin, siroitettiin maahan vihreitä kuusenhavuja. Itse uhritoimitus vesikoetuksineen ynnä muine menoineen tapahtui kuten votjakkien uhrijuhlissa yleensä. Rukouksessa käännyttiin _Inmarin_ puoleen hyvää viljasatoa anoen, osa eläimen verta, lihaa ynnä luut poltettiin nuotiossa. Joskus on juhlan menoihin liittynyt vielä omituinen leikki. Vanhin nuorukaisista ottaa käteensä uhrihärän hännän, joka on puhdistettu karvoista sekä vedessä sitkeäksi lioitettu, heiluttaa sitä takanaan ja painaa päänsä rintaansa vastaan mylvien kuin härkä. Nuorukaista, jota kutsutaan härän vasikaksi (_ospi_), ukot kestitsevät kumyshkalla, mutta muut estelevät häntä sitä juomasta, josta härkä vihastuu ja alkaa hännällään huiskien karkoittaa ympärille tunkeilevaa kansaa.
Mainitun juhlan aikoihin sattuu itäisten votjakkien _busi-kotirton_ ("pellon ympäri käynti"), jota vietetään orasmaalla heti lumen sulattua. Käytyään kerran myötäpäivään viljavainion ympäri he uhraavat _Inmarille_ valkoisen karitsan tai hanhen hyvää vuodentuloa anoen. Että tällä menolla kuitenkin alkuaan on ollut toinen tarkoitus, käy ilmi venäläisten ja Pensan läänin mordvalaisten käsityksestä, että kylän ympärikierto keväällä, varsinkin auraa vetämällä, suojelee sitä karjataudeista. Senvuoksi ei elukoita sitä ennen lasketa laitumelle. Tshuvasseilla tämä toimitus ei ole määrättyyn vuodenaikaan sidottu, vaan suoritetaan milloin hyvänsä vaikean kulkutaudin aikana..
Toista keväistä uhrijuhlaa, joka on tunnettu kaikilla votjakkialueilla, vietetään toukotöihin ryhdyttäessä. Glazovin piirissä sitä nimitetään _geri-potton_ ("auran-vienti"), Kasanin läänissä _gerini poton_ ("kyntämään lähtö"), useilla votjakkialueilla on juhlan nimenä lisäksi _geri-shid_ ("aura-liemi"). Yksityiskohdissaan viettotavat eroavat jonkun verran eri paikkakunnilla, mutta itse päämenot ovat kaikkialla samoja.
Kun peltomaa keväällä on tarpeeksi kuivahtanut, ryhtyy kukin talokas kyntämään pelto-osaansa kauran kylvöä varten. Jotta työllä olisi menestystä, on tämä aloitettava sen, joka kyläläisten kesken on tunnettu "onnelliseksi" (_shudo_) eli jolla toisin sanoen on "kevyt käsi" (_kapt'shi ki_). Vasta tämän jälkeen kuljettavat muutkin ukot auransa pellolle. Sinä aikana valmistetaan jokaisessa votjakkituvassa juhlaruokia, ohukaisia ja leivoksia, joskus vielä olutta ja kumyshkaa. Niin pian kuin kukin isäntä on ennättänyt päättää työnsä, täytetään viljavankkurit kauransiemenillä, perheväki pukeutuu valkoiseen juhlapukuun ja astuu kylväjän jäljessä äsken kynnetylle peltomaalle. Varsinkin nuoriso ottaa osaa juhlaan. Tytöt tuovat kovaksi keitettyjä, joskus keltaiseksi värjättyjä kananmunia mukanaan. Sitä paitsi tuodaan pellolle juhlaruokaa ja -juomaa.
Kun kaikki ovat kokoontuneet, täyttää kylväjä ensimäisen viljavasun, johon siementen lisäksi asettaa pellolle tuodut kananmunat, ja ryhtyy työhön. Siroittaessaan siemeniä hän silloin tällöin heittää ilmaan myös munia, joita neitoset kylväjän edessä hyppien kilvan koettavat poimia. Onnellinen se, joka useimmat munat saa helmaansa kerätyksi, sillä sitä pidetään hyvänä enteenä. Jos munien kokoojat paljon horjahtelevat ja kaatuvat, ennustaa se, että viljakin kesällä kumartuu maahan raskaiden tähkäpäiden painamana.
Heti kun ensimäinen viljavasu on tyhjentynyt, kokoontuu nuoriso jälleen viljavankkurien ääreen, kylväjä täyttää vasunsa uudelleen, asettaa sen maahan eteensä sekä leipä kädessä etelään päin kääntyneenä rukoilee _Inmarilta_ lämpimiä sateita ja hyvää viljankasvua. Rukoiltuaan taittaa kylväjä leipä- tai ohukaispalan kullekin sekä kuoppaa palasen myös peltoonsa kokonaisen munan kera. Usein mullataan maahan muitakin herkkuja kuten lihaa ja voita, joskus vuodatetaan peltoon vielä olutta ja kumyshkaa. Useimpien tietolähteitten mukaan toimitetaan uhri maan jumaluudelle, _muzjem-mumille_ eli _mu-kilt'shinille_, ainoastaan Gavrilov sanoo sen omistetun vainajille, joita votjakit rukoilevat suojaamaan heidän viljaansa rakeilta sekä pahoilta peltotoukilta. Uhritoimituksen jälkeen lähtevät neitoset kylään palatakseen pian jälleen vesiämpäreineen kastelemaan peltoa. Usein he myös kastelevat toisiaan sekä muita pellolta palaavia. Toimituksen tarkoituksena on hankkia virkistävää sadetta äsken kylvetylle viljalle.
Muutamin seuduin kyläläiset kokoontuvat vielä yhteiseen peltopyhäkköön rukoilemaan. Eläimiä ei tässä tilaisuudessa uhrata. Pyhä toimitus päättyy vihdoin kotoisiin pitoihin, kisoihin sekä kilparatsastukseen, jolloin paras ajaja saa palkkioksi pitkän, korearaitaisen pyyhinliinan. Samanaikainen ja kaikkien menojen puolesta aivan vastaava juhla on tatarien "saban-tuj" ("aurajuhla") sekä tshuvassien samaa merkitsevä "aga-dui", josta voi päättää, että votjakit monien maanviljelystapojen mukana ovat lainanneet juhlamenonsa jonkun verran kehittyneemmiltä naapureiltaan. Munien kylvämisessä, joka on useille itäeurooppalaisille kansoille yhteinen meno, ilmenee taianomaisella tavalla esitetty toivomus, mikä usein rukouksissakin lausutaan julki, että nim. kylvetystä viljasta kehittyisi jyviä keltaisia, täysinäisiä ja hyvänmakuisia kuin kananmuna.
Glazovin piirissä vietetään _geri-potton_ juhlan yhteydessä vielä _geri-sektan_ ("aura-kestitys") nimistä juhlaa, jolloin kotona keitetty puuro kannetaan vainiolle ja nautitaan siellä peltomiesten seurassa oluen ja viinan kera. Samalla rukoillaan, etteivät työkalut työn aikana särkyisi, että aura olisi kevyt kynnettäessä, että kylvetty vilja hyvin itäisi ja kasvaisi sekä että ilmat olisivat suopeita ja ihmiset työkuntoisia ja terveitä. Pervuhin arvelee, että mainittua juhlaa alkuaan olisi vietetty vasta toukotöiden päätyttyä. Hänen olettamustaan tukee se seikka, että tatareilla paikoittain on siihen aikaan samantapainen juhla "saban-butkasy" ("aura-puuro") ja tshuvasseilla samaa merkitsevä "aga-putty".
Vain jokunen viikko sen jälkeen, kuin kevätkylvöt aherruksineen ja kiireineen ovat päättyneet, votjakit viettävät ruislaihon pyhäkössä jälleen iloista uhrijuhlaa, joka Kasanin läänissä on tunnettu nimellä _d'u-kurbon_ ("vilja-uhri"), Sarapulin sekä itäisten alueitten votjakit nimittävät sitä nimellä _busi-ves_ ("pelto-uhri"), Glazovin piirissä sen nimenä on _dzeg-lud dure kuriskon_ ("rukous ruisvainiolla"). Niin hyvin uhrien aika kuin itse menotkin vaihtelevat jonkun verrai eri seuduissa. Pervuhin kertoo, että sitä viimeksimainitussa piiri kunnassa vietetään ilmasuhteista riippuen joko toukokuun lopussa tai kesäkuun alussa. Uhriteuraana on tavallisesti härkä, jonka luu palvontamenojen päätyttyä haudataan maahan. Sarapulin piirissä on uhrieläinten luku runsaampi. Aminoff sanoo, että paitsi maanjumaluudelle (_mu-kilt'shin_), jolle toisena vuonna uhrataan musta härkä, toisena musta lammas, teurastetaan vielä _Inmarin_ kunniaksi joko härkä tai valkoinen oinas. Sitä paitsi on ollut tapan uhrata ukkosemolle (_gudiri-mumi_) lammas, tuulelle sorsa, sorsa teurastetaan myös vainajille. _Inmarille_ ja ukkosemolle asetetaan uhriantimet tuleen, maanjumaluuden osa kuopataan maahan, mutta vainajille tulevat antimet nostetaan kuusen oksille. Kullekin kolmesta pääjumaluudesta viritetään eri uhritulet.
Mamadyshin piirissä, missä _d'u-kurbon_ juhlaa vietetään säännöllisesti kesantokyntöön ryhdyttäessä, on tullut tavaksi toimittaa kaksi uhria: valkoinen oinas teurastetaan taivaanjumalan, musta maaemon kunniaksi. Seuraava uhrikuvaus, joka perustuu omiin muistiinpanoihini, koskee sanotun piirin Staraja-Jumjan _d'u-kurbon_ juhlaa.
Auringon ollessa korkeimmillaan saapuu ruislaihon reunassa olevalle kedolle uhripappi (_pop_ eli _vesas_) ja pari teurastajaa (_part't'shas_) sekä sitä paitsi veden kantaja ja valaja (_vu-vais_ ja _vu-kistis_). Teurastajat tuovat mukanaan jo edeltäpäin hankitut uhrilampaat. Polttopuut, padat, kaukalot, veitset, kirveet y.m. pyhässä toimituksessa tarvittavat esineet kuljetetaan paikalle hevosen vetämillä vankkureilla. Uhriteuraat sidotaan niiniköysillä pyhäkössä olevaan hopeakuuseen. Ensiksi on nuotiotuli sytytettävä ja tavanmukainen uhrilupaus toimitettava. Uhripappi tarttuu vanhanaikaiseen, ainoastaan uhrijuhlissa käytettyyn puuvatiin, jossa on leipiä ja ohukaisia, asettuu kasvot etelään päin ja anoo jumalilta juhlan onnistumista sekä lupaa toimittaa isien tavalla _d'u-kurbon_ uhrin. Rukouksen päätyttyä paloittaa uhripappi leivän sekä jakaa palat toimitusmiesten kesken, jotka harrasmielisinä maistelevat siunattua leipää. Sen jälkeen tuo vedenkantaja lähellä olevasta lähteestä raitista vettä, jota hän valaa koivunlehvien läpi uhriteurasten selkään. Sen hän tekee useat kerrat, sillä kesäkuumalla ei raitiskaan vesi voi heti eläintä värisyttää. Kaatamalla sitä yhä runsaammin, vieläpä valamalla vettä lammasten korviin sekä rukoilemalla yhä hartaammin: "_Inmar_, ota vastaan uhri!" uhripapit vihdoin saavat nähdä onnellisen merkin. Ilomielin käydään nyt teurastukseen käsiksi. Ensiksi puhkaistaan valkoisen lampaan kaula, sillä taivaanjumalan uhri on ensiksi toimitettava. Veren vielä lämpimänä ollessa uhripappi valaa sitä puulusikalla tuleen lukien rukousta puoliääneen. Mustan lampaan veri vuodatetaan maahan pienoiseen kuoppaan, joka on kaivettu nuotiotulen läheisyyteen. Kumpikin eläin on erikseen teurastettava ja niiden lihat ovat myös eri padoissa keitettävät. Kun uhrilihat jonkun aikaa ovat kiehuneet, alkaa joka talosta saapua leipien ja ryynien tuojia. He tulevat pyhäkköön hiljaa, huomiota herättämättä, asettavat tuomisensa puuvadeissa maahan valkoisille liinoille ja poistuvat jälleen sanaa sanomatta.
Vasta iltapäivällä, kun uhrilihat ovat kypsyneet, kokoontuu juhlakansa vähitellen pyhäkköön. Kasanin läänissä ottavat etupäässä vain miehet osaa peltouhreihinkin, ainoastaan harvoin näkee niissä naisia. Niin ei kuitenkaan ole asianlaita kaikilla votjakkialueilla. Paloitettuaan kummankin lampaan lihat erikseen asettavat teurastajat ne puukaukaloihin ja kantavat pyhäkön eteläpuoliselle rinteelle, missä muutkin uhriantimet ovat maassa riviin ladottuina. Kyläläisten tuomat uhrileivät kootaan nyt kedolle yhteen kasaan ja ryyneistä keitetään uhripuuro. Sen jälkeen tapahtuu uhriruokien siunaaminen. Lihakaukaloihin ja puurovateihin tarttuen toimitusmiehet asettuvat riviin kasvot etelää kohti, edellimäisenä seisoo uhripappi pitäen kädessään puurokuppia ja ääneen rukoillen, että jumalat siunaisivat uhritoimituksen sekä suosiollisesti ottaisivat uhriantimet vastaan. Palvoessaan hän tavan takaa kohottelee ilmaan uhrivatiaan. Samoin tekevät hänen takanaan muutkin toimihenkilöt. Rukouksen päätyttyä asetetaan _Inmarille_ omistetun uhrilampaan lihoja tuleen, vieläpä osa nostetaan puun oksalle (_vile mit'son_), maaemon uhriantimet asetetaan ennenmainittuun kuoppaan.
Nyt alkaa uhriruokien jakaminen. Ensiksi pannaan puuro kunkin perhekunnan kuppiin, johon höysteeksi vielä valetaan rasvaa sekä lihalientä. Kukin perhekunta istuutuu erikseen ruokakuppinsa ääreen kedolle aterioimaan. Sillä aikaa uhripappi ja hänen apulaisensa latovat riviin kaksitoista suurta puuvatia, joihin kuhunkin jaetaan yhtä suuri lihamäärä sekä yhtä monta leipää. Ennenkuin uhrilihoihin käydään käsiksi, valmistetaan vielä jokaisen kahdentoista perhekunnan osalle pieni arpanoppa, johon kukin asianomainen suku piirtää puumerkkinsä. Merkityt nopat kokoaa nyt joku ukoista lakkiinsa, kohottaa sitä korkealle ilmaan sekä kehoittaa naapuriaan poimimaan ne sieltä yksitellen. Samalla kun tämä tarttuu arpaan, hän lausuu, mikä onni (_shud_) sillä perhekunnalla on elämässään, jonka puumerkki noppaan on piirretty. Siten saa uhrikansa tietää, mikä toimi kullekin on onnea tuottavin, toisin sanoen, kenellä on hevosonni, kenellä lampaat menestyvät, kuka on luotu kauppamieheksi, kuka maanviljelijäksi, kenellä on matkaonni j.n.e. Sen jälkeen uhrikansa ryhtyy tyytyväisin mielin jatkamaan uhripitoja. Kedolle kannetaan yllämainitut kaksitoista lihavatia leipäkasoineen ja perheittäin asetutaan kehiin niiden ympärille. Syötyään juhlayleisö kerää ruuan tähteet liinakääröihin kotolaisille vietäväksi, osa jäljellejääneitä luita poltetaan nuotiossa, osa haudataan kuoppaan, joka täytetään mullalla. Lopuksi asettuvat kaikki polvilleen palvontajärjestykseen ja uhripappi lukee ääneen rukouksen, jossa hän yhä uudelleen esittää jumalille vaatimattoman kansan tarpeet ja toiveet. Kaikissa maanviljelysjuhlissa ovat luonnollisesti leipähuolet etualalla. Toimitus päättyy rahan keruuseen: kukin osaaottavista jättää uhripapin lautaselle roponsa (_l'ugez_), joilla uhrikustannukset suoritetaan. Uhrieläinten taljat myydään huutokaupalla enimmän tarjooville ja kansa hajaantuu vihdoin koteihinsa jatkamaan kesän iloista uhrijuhlaa vielä senkin jälkeen kuin ilta-aurinko on heittänyt viimeiset säteensä.
Glazovin piirissä liittyy mainitun vainiouhrin menoihin toisinaan vielä yleinen vesikastelu, jonka tarkoitus, kuten _gerini poton_ juhlassa, on taianomaisella tavalla aikaansaada viljamaalle virkistävää sadetta kuuman ja kuivan kesän aikana.
Samaan aikaan kuin eteläiset votjakit, s.o. kesantokynnön alkaessa eli n. pari viikkoa ennen Pietarin päivää, viettävät myös tshuvassit samannimistä ja samantapaista uhrijuhlaa "oj-tshüge" ("peltouhri"). Mamadyshin piirin kristittyjen tatarien vastaava uhrijuhla on "syjyr kurmany" ("lehmäuhri") eli "saryk kurmany" ("lammasuhri"). Mitä onnenarpomiseen tulee, tavataan senkin esikuva tshuvassien keväänaikaisista palvontamenoista.
_D'u-kurbon_ eli _busi-ves_ juhlaan, jota joskus vietetään useampia päiviä, päättyvät kevätkauden varsinaiset vainiouhrit. N.s. heinäuhri (_turnan-juon_ eli _turin vesaskon_) heinänteon edellä ludissa sekä kesäinen kuala-juhla _kvar-sur_, jota Glaszovin piirissä nimitetään nimellä _gerber_ ("auran jälkeen"), eivät ole varsinaisia maanviljelysjuhlia. Viljan leikkuunkaan yhteyteen ei votjakeilla enempää kuin tshuvasseillakaan liity mitään varsinaisia uhrimenoja. Muutamin paikoin on tapana aloittaa elonleikkuu torstaipäivänä, jolloin kustakin talosta ainoastaan yksi henkilö menee pellolle sirppi kädessä sekä rukoiltuaan, että jumala antaisi terveyttä hänen perhekunnalleen elonkorjuun aikana, leikkaa kolme lyhdettä jumalalle. Seuraavaa päivää vietetään tatarien tapaan pyhänä, ja vasta lauantaina alkaa yleinen elonleikkuu. Leikkuun päättyessä on ainoastaan muutamilla seuduin tapana palvoa leipä kädessä viljapellolla. Samanlaisia menoja noudattavat kristityt tatarit.
Venäläiseltä taholta tullut vaikutus on tuntuva uhrijuhlassa, jota votjakit viettävät Iljan päivänä (20/7 v.l.). Glazovin piirissä se on tunnettu nimellä _pot'si gerber_ ("vähäinen gerber") tai _vil' dzhuk_ ("uusi puuro"), Jelabugan piirissä _vil' ninal_ ("uusi päivä"), itäiset votjakit nimittävät sitä nimellä _vil' nan_ ("uusi leipä"). Sinä päivänä on viimeksimainituilla tapana uhrata pyhälle Iljalle, ukkosjumalalle, kevätviljavainiolla hanhi tai valkoinen oinas. Glazovin piirissä on Tsheptsa-joen rantalaisilla tapana uhrata jo juhlapäivän aattona ruskea härkä, jonka kyläläiset vartavasten yhteisillä varoilla hankkivat. Teurastus ja uhritoimitus tapahtuvat metsässä, samassa piirissä on tällöin toisin paikoin myös ollut tapana teurastaa kualassa valkoinen lammas. Uhripuuroon asetetaan kokonaisia tähkiä. Kasanin läänin votjakeilla samoin kuin tshuvasseilla ei lainkaan nykyään näytä olevan vastaavaa uhrijuhlaa.
Ne vainiouhrit, joita votjakit toimittavat syyskesän kuluessa eivät vedä vertoja keväisille, mitä uhrieläinten runsauteen ja juhlayleisön ilonpitoon tulee. Syyskauden varsinaisia jokavuotisia syysuhreja onkin oikeastaan vain yksi, joka on yleinen kaikilla votjakkialueilla. Sen viettoaika ei ole lähemmin määrätty, useimmiten se toimitetaan syyskuussa, missään tapauksessa se ei saa tapahtua pokrovan (1/10 v.l.) päivän jälkeen. Glazovin piirin votjakit kutsuvat juhlaa, syystä että sitä aina vietetään orasmaalla, nimellä _ozim dure kuriskon_ ("orasmaa-uhri"), Kasanin läänissä uhrijuhla on yleisimmin tunnettu nimellä _d'iran ves_ ("piennaruhri"). Keväisistä ruisvainiouhreista eroaa syksyinen siinä, ettei se tällä kertaa tapahdu koko kylän kesken, vaan kukin perheenpää menee omaistensa kera pelto-osalleen vieden mukanaan, mikäli varat sallivat, sorsan, hanhen, karitsan tai lampaan. Uhri teurastetaan pellon pientarella, veri vuodatetaan maahan, lihat keitetään joko paikalla tai kotona. Joka tapauksessa on uhriateria itse pellolla nautittava, jolloin perheenpää peltosaralla seisten rukoilee maanjumaluudelta runsasta ruissatoa, ennen kaikkea hän anoo, etteivät toukat ja madot turmelisi oraita. Uhriteuraan, jonka luut kuopataan peltoon, pitää välttämättä olla musta, se kun teurastetaan _mu-kilt'shinille_.