Part 18

Tarkastaessa votjakkien _zor-kuriskon_ menoihin liittyviä tapoja huomaa, että "sateen tekeminen" ja uhritoimitus eivät aina välttämättömästi kuulu toistensa yhteyteen. Hyvin usein on votjakeilla tapana "tehdä sadetta" ilman minkäänmoista uhria. Taianomainen "sateenteko" lieneekin uhritoimitusta alkuperäisempi. Että vedellä sadepalvonnassa entiseen aikaan uhraamisenkin ohella on ollut hyvin huomattava sija, osoittaa jo se seikka, että vanhimmat _zor kuriskon_-paikat säännöllisesti sijaitsevat jonkun joen tai puron rannalla. Onpa itse uhrillakin, joka nykyään rukouksista päättäen tulee taivaanjumalan hyväksi, alkuaan ollut tarkoitus vahvistaa itse veden sielullista voimaa. Sitä osoittaa jo uhrieläimen tumma karvaväri, jota votjakit yleensä käyttävät vedelle uhratessaan. Kuten edellä on kerrottu, on nykyään tapana polttaa uhriteuraan verta ja luut nuotiossa, mutta entisinä aikoina on uhriantimet perimätiedon mukaan viskattu veteen. Sitä todistaa myös edellämainittu itäisten votjakkien tapa heittää, joskin vain leikillään, lammas vesikuoppaan sekä saman seudun tsheremissien tapa, jotka sadetta toivoessaan, samalla kun he kastelevat toisiaan, uhraavat mustan uhrieläimen sisälmykset ja luut nahkaan käärittyinä puron tai virran veteen.

Sadeuhrit vesikasteluineen ovat olleet meidän aikoihimme asti käytännössä myös muilla ympärillä asuvilla kansoilla kuten tshuvasseilla ja bashkiireilla.

On luonnollista, ettei ukkosesta sen paremmin kuin muistakaan luonnonhaltioista, koska niitä ei ole käsitetty persoonallisiksi olennoiksi, voi mitään alkuperäisiä taruja olla olemassa. Nykyaikaiset votjakkien ukkosmyytit ovat myöhemmän ajan tuotteita. Ne eivät olekaan liittyneet vanhan _gudiri-mumin_, vaan joko persoonallisen taivaanjumalan (_Inmarin_) tai legendanomaisen ukkoshaltian, pyhän Iljan nimeen. Viimeksimainittu on tässä suhteessa astunut etusijalle. Votjakit kertovat, että pyhä Ilja ukkosilmalla ajaa vankkureissaan taivaan kantta karkoittaen _shaitania_ (paholaista). Pyörien ryskeestä syntyy jyrinä, nuolesta, jolla Ilja ampuu paholaista, syntyvät salamat. Kun salama iskee puuhun, näkyy puun latvassa joskus sininen liekki, mutta se, mikä palaa, ei ole puu, vaan paholaisen veri, joka puuhun on piiloutunut. Senvuoksi ei ole hyvä asettua puun alle ukkosen ajaksi. Estääkseen _shaitania_ piiloutumasta huoneisiinsa votjakit ajavat koirat pihalle. Joskus saattaa paholainen piiloutua munan kuoriin, jotka senvuoksi ovat syödessä särjettävät. Ukkos-ilmalla ei saa meluta eikä kolistella, sillä siitä rajuilma yltyy, myöskään ei ole hyvä viheltää, sillä silloin paholainen hiipii luo. Poistaakseen sen läheisyydestään votjakit iskevät veitsellä tai kirveellä siihen paikkaan, missä oleskelevat tai aukaisevat paidankauluksen ja sylkevät poveensa. Ukonvaajaa he nimittävät _in-keli_ ("taivaan kivi") ja uskovat, että se menee maahan neljänkymmenen sylen syvyyteen palatakseen takaisin neljänkymmenen vuoden päästä. Salamatulesta on heillä käsitys, ettei sitä voi sammuttaa muu kuin mustan lehmän maito.

Viimeksimainitut käsitykset ja uskomukset, jotka ovat venäläisillä ja useilla muilla kansoilla yleisiä, ovat tunnettuja myöskin syrjäneille. Mitä itse luonnonilmiön palvontaan tulee, on viimeksimainituilla ainoastaan tapa tervehtiä kevään ensimäistä ukonjyryä.

Maanhaltiaa votjakit kutsuvat nimityksellä _muzjem-mumi_ ("maaemo"). Jelabuzhskij, joka mainitsee sen toisella samaa merkitsevällä nimellä _muzjem-anai_. sanoo, että se on maanviljelyksen päähaltia. Yleensä votjakit uskovat sen asuvan maassa, jonne sille myös on uhrattava. Mamadyshin piirissä kuulin kerrottavan, että _muzjem-mumi_ oleskelee maahan muodostuneissa kumpuloissa, joita siitä syystä ei sovi kaivaa.

Nykyään esiintyy vanha _muzjem-mumi_ enää ainoastaan harvoin votjakkien uhrirukouksissa, sillä kaikilla votjakkialueilla on sen syrjäyttänyt ennenmainittu _mu-kilt'shin_ eli, kuten sitä usein myös nimitetään, _mu-kilt'shin-mumi_. Nimien vaihdos ei kuitenkaan ole mitenkään muuttanut votjakkien vanhaa käsitystä eikä entisiä uhrimenoja. Onpa vanha _muzjem-mumi_ vielä sukupuoleenkin nähden tunnettavissa _mu-kilt'shin-mumi_ haltiattaressa, sillä Aminoff sanoo votjakkipappien itse väittäneen, ettei viimeksimainittu ole mikään muu kuin "maa-emo". Samoin huomauttaa Wichmann, että hän samanlaisessa tilaisuudessa, jossa Aminoff kuuli palvottavan _mu-kilt'shin-mumia_, kuuli käännyttävän _muzjem-mumin_ puoleen. Senvuoksi hän olettaakin, että edellinen maanhaltian nimitys on vain myöhempi sekamuodostus. Samaan tulokseen tulee myös venäläinen tutkija Smirnov.

Jo se seikka, ettei votjakkien maanjumalattarella ole minkäänlaista muotoa heidän mielikuvituksessaan, viittaa, että uhrilahjoin palvottu _muzjem-mumi_ alkuaan on itse maa sielulliseksi kuviteltuna. Sitä osoittaa myös uhritoimituksissa noudatettu tapa asettaa _muzjem-mumin_ eli _mu-kilt'shinin_ uhri, jonka välttämättä tulee olla musta eli maan värinen, itse maan poveen, ynnä se yleiseen vallalla oleva käsitys, ettei _mu-kilt'shinille_ sovi uhrata aivan myöhään syksyllä siitä syystä, että maa silloin jo nukkuu. Lisäksi todistaa sitä eräs rukous, jonka olen pannut muistiin Birskin piirin Mozhgassa, jossa anotaan, ettei _mu-kilt'shin_ suuttuisi, kun ihmisen on pakko kaivaa ja kyntää maata. Huomattava on myöskin, että votjakit toisin paikoin kutsuvat maasta johtunutta tautia nimellä _mu-kilt'shin-mizh_ (mu-kilt'shin tauti). Nämä esimerkit osoittavat, että viimeksimainittuun, joka alkuaan lienee maan elollistettu tuotantovoima, ja maaemoon liittyvät uskomukset ovat samoja.

_Muzjem-mumia_ eli _mu-kilt'shiniä_ votjakit palvovat pääasiallisesti kesäisissä vainiojuhlissa. Uhriteuraan veri on vuodatettava teurastettaessa maahan kaivettuun kuoppaan, jonne myös _vile-mit'som_-lihaosia vastaavat elimet, sisälmykset ja luut haudataan. Yleisimmin käytettyjä uhrieläimiä tässä tilaisuudessa ovat musta härkä tai lammas. Myöhemmin käytäntöön tulleita, kuten hevosta ei _muzjem-mumille_ uhrata. Votjakit eivät myöskään pidä välttämättömänä uhrata maaemolle vain naaraspuolisia eläimiä. Paitsi vainiouhreissa ilmaantuu _mu-kilt'shinin_ nimi votjakkien rukouksissa säännöllisesti myös kylienvälisessä uhripalvonnassa sekä joskus lattianalaisissa uhreissa, joista jo edellä olemme huomauttaneet. Yleensä muistuttaa muzjem-mumin-palvonta uhrimenojensa puolesta täydellisesti vanhemman ajan vainajainpalvelusta. Vanhin maanhaltialle kohdistettu rukous, jonka tunnemme, on seuraava Satrapinskin Glazovin piirissä kevättoukojuhlassa (1854) muistiinkirjoittama: "oi maa-emo, me kiitämme sinua, että olet meitä ruokkinut menneenä vuonna, älä nytkään kitsastele, kasvata meille viljaa tänäkin kesänä!"

Maan sielullistuttamisesta johtuu myös eräs omituinen tapa, jota syrjänit nimittävät "maa-onnen" (_mu-shud_) varastamiseksi. Nalimov sanoo sen tapahtuvan siten, että varas hiipii toisen pelto-osalle, ottaa sieltä kourallisen multaa ja lausuu: "hyvä onni seuraa minua, anna minulle hyvä sato!" Tshuvasseilla, jotka toimitusta nimittävät "maan varkaudeksi", liittyy siihen vielä häätapoja. Vieraan pellolle ajetaan yöllä kuten häihin kulkusten helistessä sekä häälaulujen kaikuessa, valitaanpa varta vasten maaemolle sulhokin. Päätoimitus on mullan vieminen vieraasta omaan peltoon. Että sama häätapa on votjakeillekin ollut tunnettu, osoittaa Ostrovskijn lud-palvonnan yhteydessä esittämä mullan saattamiskuvaus, josta edellä on kerrottu, sillä on todennäköistä, että tämä toimitus alkuaan on kuulunut maanviljelyksen yhteyteen.

Jelabuzhskij tietää samannimisen piirin votjakkien lisäksi uskovan, että maan alla asustaa suuri musta härkä _muzjem-ut'is-osh_ ("maata vartioiva härkä"). Heidän käsityksensä mukaan on näet maan alla meri, meressä kalahirviö ja sen selässä suunnaton härkä, joka kannattaa maata sarvillaan. Myös Sarapulin piirin votjakeilla on Vereshtshaginin mukaan kertomuksia maanalaisesta härästä _muzjem-osh_. Maanjäristysten uskotaan aiheutuvan siitä, että härkähirviö lähtee liikkeelle. Auringon valoa se pelkää, sillä päivänsäteet surmaavat sen. Tämä kummitus ei tietysti kuitenkaan ole milloinkaan ollut uhripalvonnan alaisena.

Viljanhaltiaa votjakit nimittävät _d'u-urt_ ("vilja-sielu"), joskus nimitetään sitä myös _busi-urt_ ("pelto-sielu"). Nykyään se näyttää olevan tunnettu ainoastaan itäisille votjakeille. Tämäkään haltia ei alkuaan ole muu kuin itse vilja sielullistettuna. Senvuoksi ei _d'u-urt_ votjakkien mielikuvituksessa voi pukeutua minkäänmoiseen muotoon. Ainoastaan eräs omituinen pellolla tapahtuva toimitus todistaa, että votjakit ovat uskoneet vilja-sielun irtautuessaan viljasta ilmaantuvan pienen valkoisen perhon hahmossa, samoin kuin ihmissielu ruumiista lähdettyään heidän käsityksensä mukaan ilmenee.

Onnellinen se henkilö, jonka pellossa _d'u-urt_ viihtyy, sillä siinä kasvaa hyvä ja runsassatoinen vilja. Sitävastoin kun vilja ei tule oraalle tai muuten kasvaa kitumalla, on se todistus siitä, että _d'u-urt_ on jättänyt entisen asuntonsa ja muuttanut naapurin viljamaahan. Siinä tapauksessa se on etsittävä takaisin. Toimitukseen, jota nimitetään _d'u-urt-kuton_ ("vilja-sielun etsintä"), ottaa osaa paitsi varsinaista etsijää, _sinad'd'zis_ ("näkijä"), kolme poikaa ja kolme tyttöä. Viimeksimainitut nousevat kukin valkoisen hevosen selkään valkoiseen pukuun puettuina. Yhden pojista tulee olla viulutaituri. Hartain mielin ajaa saattue hiljalleen viljapeltojen ympäri etsien viljan "sielua". Vihdoin huomataan sen liitelevän valkoisena perhona ruohikossa. "Näkijä" vangitsee sen silloin valkoiseen liinaan, mikä hänellä on kädessään. Sen jälkeen saattue palaa riemuiten pellon laidassa olevaan uhripaikkaan, jossa vanhukset sillä välin ovat teurastaneet uhriksi valkoisen lampaan. Tullessaan nuorukaiset ja neitoset laulavat erityistä _urt-kuton_-laulua. Se henkilö, jota perho etsittäessä lähenteli, saa sen nyt huostaansa säilyttääkseen sitä viikon päivät vilja-aitassaan, minkä ajan kuluttua _d'u-urt_ viedään takaisin viljamaalle ja lasketaan vapauteen.

Muulloin kuin tässä yhteydessä eivät votjakit tätä nykyä _d'u-urtille_ uhraa. Siihen on varmaankin vaikuttanut se, että mainitun haltian sijalle yleiseen on tullut toinen, kaikilla votjakkialueilla tunnettu _d'u-kilt'shin_, jota myös palvotaan viljamaan haltiana. Sille votjakit uhraavat maanviljelysjuhlien aikana, joskus myös kylien yhteisissä uhrilehdoissa valkoisia lampaita, hanhia ja sorsia. Uhriantimet poltetaan tulessa.

Vanhanaikainen _urt_ sana, joka ainoastaan tässä yhteydessä on säilynyt esinesielun merkityksessä, todistaa, että d'u-eli _busi-urt_ polveutuu jo sangen varhaisilta ajoilta. Sama haltia näyttää tsheremisseillekin olevan tunnettu nimellä _pasu-ört_ ("pelto-sielu").

Samoin kuin maata votjakit pitävät vettäkin elävänä oliona. Siitä johtuu järvien, jokien, purojen ja lähteiden palvonta, jota ei ole sekoitettava ennen mainittujen ihmisenkaltaisten vedenhaltiain palvontaan, vaikkakaan niitä ei aina ole helppo toisistaan eroittaa. Jokia, järviä ja lähteitä palvoessaan votjakit kääntyvät suoraan niiden puoleen mainiten niitä nimeltä. Kuten yleensä luonnonhaltioita käytetään näitäkin puhuteltaessa usein _mumi_ sanaa. Järvi- ja joki-emoja votjakit palvovat hedelmöittävän sateen ja runsaan kalansaaliin saamiseksi sekä estääkseen sumujen, tulvien, myrskyjen, rankkasateiden, raeilmojen ja vedestä aiheutuvien tautien syntymistä.

Paitsi satunnaisista syistä ovat votjakit palvoneet vesi-emoa myöskin määräaikoina. Vuoden ensimäinen yleinen uhrijuhla veden ja vedenhaltiain kunniaksi on _je-kel'an_ ("jään saattaminen"). Nykyään sitä vietetään keväällä kyntöjuhlan yhteydessä, mutta nimestä päättäen ja perimätiedon mukaan on sitä ennen vietetty jo jäiden lähtiessä. Sellaisena siitä kertookin vanhin mainittua palvontaa kuvaileva tieto: "Keväällä kun jää lähtee liikkeelle, menee isäntä perheineen oluen ja kumyshkan kera joen rantaan tai sillalle, vuodattaa siellä lasin olutta ja pikarin viinaa veteen ikäänkuin kestitäkseen sitä ja pyytää, että vesi virtaisi onnellisesti tuottamatta tuhoja ja anastamatta ketään aaltoihinsa." Pervuhinin mukaan uhrataan veteen paitsi juomaa myös leipää ja pannukakkua, samalla kun pyydetään, että kevät olisi tyyni, ettei joen tulva tekisi vahinkoja, että jäät veisivät mukanaan ihmisten ja eläinten taudit sekä ettei kukaan hukkuisi veteen. Rukouksessa, jonka Pervuhin tässä tilaisuudessa on kirjoittanut muistiin, käännytään sekä paikallisen joki-emon että _vu-murtin_ puoleen. Vereshtshagin sanoo uhripalvonnan tarkoituksena olevan pyytää, että joen jumala juottaisi tulevana kesänä ihmisiä ja karjaa vedellään sekä elähyttävillä nesteillään kostuttaisi pellot ja niityt. Uhrileipää veteen viskattaessa käännytään itse joen puoleen: "Joki Tshura! Me tulimme kaikki saman perheen jäsenet yksimielisesti sinua kunnioittamaan!" Tällöin maistellaan joen terveydeksi viinaa. Kotiin palatessaan uhrikansa kääntyy vielä jokeen päin sekä paljastaen päänsä sanoo kolme kertaa kumartaen: "Me kiitämme sinua, Tshura joki! Olemme kyllin syöneet ja juoneet. Kaikista taudeista meitä varjele!"

Samoihin aikoihin kuin Glazovin votjakit viettävät itäisetkin Buj-joen rannalla asuvat jokijuhlaa uhraten teuraitakin. Tezjakov sanoo heidän uhraavan veteen varsan luut ja nahan, jottei tulisi sumuja ja jotta kalansaalis olisi runsas. Staraja Kyrgassa oli minulla tilaisuus ottaa osaa Buj-joen juhlaan. Kun nuori uhrivarsa oli teurastettu ja keitetty itse joen äyräällä, polvistui uhrikansa kasvot veteen päin ja uhripappi luki laajanlaisen rukouksen pyytäen Inmarilta ja virralta kaikkea menestystä. Rukouksen aikana heitettiin eläimen luut, nahka sekä palasia jaloimmista ruumiinelimistä, vieläpä uusi niinenkuorinen marhamintakin veteen, jonne jo teurastettaessa veri äyräälle tehtyä uraa myöten oli juoksutettu. Sanotussa kylässä vaihtelee uhriteuras vuosittain, toisena on ruskea varsa, toisena musta härkä. Kylän asukkaat ovat siinä vakaumuksessa, että, jollei joelle -- täällä ei jäänlähtöjuhlassa _vu-murtia_ muistella -- uhrata, tekee se tulvillaan tuhoja viljamaalle, muodostaa rantoihin pahoja repeämiä sekä lähettää myrskyjä ja turmiollisia raesateita. Eräässä kylässä oli kerran jätetty kevätuhri tekemättä, mutta rangaistukseksi rakeet löivät kylän viljat maahan.

Vastaavaa kevätjuhlaa ovat viettäneet myöskin venäläiset, joista Saharov kertoo, että he jäiden lähtiessä uhrasivat vanhan hevosen vedenhaltialle (vodjanoj), syystä että se tänä vuodenaikana on hyvin nälkäinen ja vihainen.

Glazovin piirissä vietetään joen kunniaksi määräaikainen uhrijuhla vielä kesällä heinänkorjuun jälkeen, jolloin veteen uhrataan ruskea härkä ja jokiemoa pyydetään suojelemaan ja vahvistamaan karjaa sekä varjelemaan ihmisiä tulipaloilta. Kolmatta juhlaa vietetään vielä syksyllä vähää ennen jokien jäätymistä. Uhrina on tavallisesti sorsa tai hanhi. Pervuhinin mukaan kiitetään tällöin jokea ja _vu-murtia_ siitä, etteivät ole tuhonneet karjaa,, vaan antaneet sille ruuaksi hyvän heinän. Sitä votjakit pyytävät tulevaksikin vuodeksi luvaten silloin antaa suuremman uhrin. Vereshtshagin, joka huomauttaa, että syysuhri toimitetaan yöllä, mainitsee itse joen uhrirukousten esineenä. Kumartaen jokeen päin kolme kertaa uhripappi palvoo sanoen: "Siunaa, joki Tshura! Sinä näet, että me tuomme sinulle uhrin. Mennessään juottopaikkaan ulottuu karjalauma jo navetasta jokeen asti." Uhrihanhen veri, pää, muutamia höyheniä, vähän uhrikeittoa y.m. ruokaa pudotetaan veteen ja sanotaan: "Tule, joki Tshura, syömään maukkaita ruokiasi!" Joelta palatessaan votjakit kumartavat vielä veteen päin.

Paitsi määräaikoina uhrataan veteen myös satunnaisista syistä. varsinkin sairauden sattuessa. Veden vihoista aiheutunut on votjakkien käsityksen mukaan ihotauti _vu-kuton_ ("veden tartunta"), joka saa aikaan, että iho muuttuu araksi, kosteaksi ja punaiseksi. Tällöin uhrataan tietäjän määräyksen mukaan niihin vesiin, joista taudin uskotaan aiheutuvan. Sellaisia uhripaikkoja on lukematon joukko kaikilla votjakkialueilla. Uhreina käytetään joskus kotilintuja, mutta useimmiten vain puuroa, munia, ryynejä, rahoja tai höyheniä. Entiseen aikaan ovat uhrit olleet arvokkaampia. Se käy ilmi Georgin kuvauksesta, jossa mainitaan, että "tona" (_tuno_) määrää sairaan uhraamaan vedelle vuohen tai kukon siinä tapauksessa, että tauti on johtunut "vihastuneesta vedestä" (_vu-vozho_). Veden vihoja välttääkseen on votjakeilla tapana joka kerta, kun he joko kulkevat itse tai ajavat karjansa puron yli, heittää veteen jotakin uhriksi, jollei muuta niin leivänmuru tai langanpätkä.

Vedelle uhraamisesta sateen saamiseksi olemme puhuneet "sateen tekemisen" yhteydessä. Kun veden salaperäinen, kasvillisuutta hedelmöittävä voima kerran on päässyt ihmisen huomionalaiseksi, herää helposti usko, että vedellä on sama tenhovoima myös ihmisiin ja eläimiin. Ettei tämä useilla kansoilla tavattava käsitys ole votjakeillekaan outo, käy ilmi heidän häämenoistaan. Selvimmät muistomerkit tästäkin ovat säilyneet Glazovin piirissä. Kuvaillessaan bessermanien häätapoja kertoo Wichmann, että morsian ja sulhanen viedään kolmantena hääpäivänä joelle siellä "astuakseen veteen." Samalla morsian uhraa leipäpalan ja voita veteen puhutellen joki-emoa (_vu-shur-matuska_). Rukouksesta ei tosin ilmene, mikä tarkoitus veteen astumisella alkuaan on ollut, mutta vertailemalla sitä tapoihin, joita tapaamme esim. mordvalaisilla, ei ole tarvis jäädä asiasta epätietoiseksi. Arvokas votjakkien vanhoja, jo useilla seuduin unohtuneita häätapoja valaiseva tieto on lisäksi Pervuhinilla, joka sekin koskee yllämainittua piiriä. Täällä päättyy näet jäänsaattamisjuhla omituiseen, n.s. _salam baston_ ("lahjanotto") leikkiin, jota Pervuhin kuvailee seuraavasti: "leikki tapahtuu siten, että nuorukaiset ja neitoset laahaavat talvella häitä viettäneen nuorikon veden partaalle ja siellä koettavat pirskoittaa ja valaa häntä vedellä, vieläpä uhaten hänet vaatteineen päivineen upottaa jokeen pitävät häntä veden pinnalla. Pelastuakseen epämieluisesta kylvystä nuorikko lupaa antaa lunnaiksi jotakin, kuten kupin olutta, pikarin viinaa, joskus hän antaa arvokkaammankin lahjan, kuten pää- tai pyyhinliinan." Epäilemättä on kysymyksessä olevan vesikastekin alkuperäinen tarkoitus votjakeilla samoin kuin muillakin kansoilla nuoren vaimon hedelmöittäminen, joka siinä tapauksessa, että häitä on vietetty kylmänä vuodenaikana, on siirtynyt kevätjuhlan yhteyteen.

Eläintenkin hedelmöittäjä näyttää vesi votjakkien käsityksen mukaan olleen. Se ilmenee jo edelläolleesta Vereshtshaginin mainitsemasta rukouksesta, jossa jokea kiitetään siitä, että karja kesän aikana on karttunut. Myös Aminoff tietää, että Kasanin läänin votjakit uhraavat vedelle sorsan, jotta sorsien ja hanhien lukumäärä lisääntyisi. Glazovin piirissä on Wichmann muistiinkirjoittanut seuraavan rukouksen: "Ybyt-emolle minä annan hanhen. Tuota paljon hanhia, kun niiden aika joutuu!"

Veden puoleen käännytään myös kalastuksen huolissa. Siitä todistuksena on rukous, jonka Wichmann on muistiinkirjoittanut Glazovin piirissä: "_oste Inmar, kildisin!_ Löytyköön paljon kaloja! Anna meille onnea! Minä menen Ybyt-joelle kalaan. Ybyt-emoni, anna kalojasi!" Tavallisimmin käännytään kalastushuolissa kuitenkin _vu-murtin_ puoleen.

Itse veden elostamisesta on johtunut vielä usko, että järvi sellaisenaan saattaa muuttaa paikasta toiseen. Tämä käsitys liittyy Kasanin läänin votjakeilla Löza-järveen, josta Miropoljskij kertoo, että se yleisen käsityksen mukaan on muualta muuttanut nykyiseen paikkaansa. Suuttuneena siitä, että sen vedessä oli huuhdottu likaisia vaatteita, järvi päätti poistua paikoiltaan. Vedestä nousi silloin sotamiehiä, jotka valmistivat sille sijan vuorelle kahden virstan päähän sen entisestä paikasta. Kun uusi sija oli tehty, lähti järvi kohisten liikkeelle yön aikaan sotamiesten ja suuren härkälauman saattamana. Muuttaessaan oli sen mentävä joenkin poikki, jolloin härät, ylimeno kun oli hankala, alkoivat kauheasti mylviä. Sen kuultuaan virta jakaantui kahtia niin, että järvi sotamiehineen ja härkineen pääsi kulkemaan kuivaa myöten sen veden sekaantumatta joen veteen. Samoin kertoo Jakovlev mainiten lisäksi, että muutto tapahtui rajuilman aikana.

Löza-järvi on siinäkin suhteessa huomattava, että sitä palvotaan suurilla uhreilla. Uhria ei kuitenkaan toimiteta joka vuosi, vaan ainoastaan joka kolmantena. Miropoljskij mainitsee uhriteuraana mustan härän, joka hankitaan yhteisillä varoilla. Rukouksen aikana seisoo kansa kasvot järveen päin käännettyinä; teuraan liha keitetään ja nautitaan järven rannalla, jonne myös luut jätetään. Kirjailija huomauttaa votjakkien uskovan, että, jollei uhria toimiteta, tulee myrskyjä ja raesateita. Jakovlevin mukaan uhrataan järvelle joka kolmas vuosi kolme eläintä, nim. härkä, vasikka ja lammas; muina vuosina toimitetaan uhrileivällä vain "uudistus" (_vildiskon_). Sellaisesta tilaisuudesta on Wichmannilla muistiinpantuna rukous: "Minä uudistan Löza-järven mustan härän, oinaan ja hanhen. Uhrin minä uudistan. Odota siksi kunnes saat. Musta härkä, oinas ja hanhi ovat kyllä olemassa." Sairauden sattuessa käydään Löza-järvellä kaukaakin uhraamassa tietäjän määräyksestä.

Samoinkuin votjakeilla on heidän veljeskansallaankin syrjäneillä säilynyt jälkiä joki-emojen palvomisesta. Zhakov sanoo, että Vym-joen rantalaiset sivelevät kalaan mennessään voita leivälle ja viskaavat sen veteen sanoen: "_vörik-va_ emo, kanna meitä terveinä, pidä meistä huolta, suojele meitä sekä anna meille paljon kaloja, koko vene täyteen". Myös vesimatkoille lähtiessään on heillä tapana uhrata veteen leipää ja rahaa samalla pyytäen joelta menestystä ja terveyttä. Sen he tekevät joka kerta, kun tulevat uudelle joelle. Että itse joen lyylittelystä on kysymys, käy ilmi Nalimovin tiedonannosta, jonka mukaan syrjänit, matkaillessaan Sysolan yli, pyytävät siltä menestystä sanoen: "Sysola emo, anna onnea ylisoutaessamme!" Samalla pyynnöllä he kääntyvät Vytshegdan puoleen tämän yli kulkiessaan. Samoin kuin votjakit uhraavat syrjänit vedelle myös siinä tapauksessa, että tietäjä selittää taudin tulleen "veden vihoista". Veden aiheuttama kipu parannetaan siten, että sairas ennen aamun koittoa menee sille joelle tai järvelle, josta tauti on aiheutunut, lyylittelee "vihastunutta vettä" sekä peseytyy siinä. Estääkseen veden tautien tarttumista on syrjäneillä tapana joka kerta, kun he juovat purosta tai lähteestä, heittää veteen vähäpätöinen uhri.

Lisäksi syrjänit uhraavat veteen avio-onnen edistämiseksi. Nalimovin kokoelmissa kerrotaan, mitenkä nuorella parilla kolmantena hääpäivänä on tapana mennä joelle tai lähteelle uhraamaan vedelle leipää, rahaa ja juustoa, Sen jälkeen kumpikin pesee siinä kasvonsa, kätensä, toisinaan vielä muutkin ruumiinosat. Talvella tapahtuu toimitus jokeen tehdyssä avannossa. Rukouksessa, jonka Nalimov mainitsee, sanotaan joelle: "Inva-emo, ota lahja vastaan". Joskus muulloinkin uuteen paikkaan muutettaessa on ollut tapana lyylitellä paikallisia vesiä.

Votjakit palvovat vielä tuulta (_tel_) ja härmää (_puzhmer_), jota viimeksimainittua Birskin piirissä kuulin nimitettävän myös emoksi (_puzmer-mumi_). Edelliselle uhrataan viljapellolla sorsa yleisten vainiouhrien aikana sekä pyydetään, ettei se liioin riehuisi ja siten turmelisi viljaa, vaan liikkuisi lauhkeana viljavainioiden yli. Uhrilinnun väri ei ole tarkemmin määrätty, kuitenkaan tuulelle ei sovi uhrata valkoista eikä mustaa. Eläin, joka yhteisillä varoilla ostetaan, teurastetaan kuusenhavujen päällä, mitkä lopuksi linnun veren ja luitten kera poltetaan nuotiossa. Toisin paikoin on tuulelle uhrattaessa tapana pirskoittaa verta ilmaan. Satunnaisistakin syistä uhrataan tuulelle, varsinkin myrskyilman aikana. Paitsi viljan vuoksi vainioilla palvotaan sitä joskus myös karjapihassa, jottei aukean maan ankarat syystuulet hävittäisi olkikattoisia karjansuojia eivätkä vahingoittaisi karjaa.