Part 17

Ensi sijalla viimeksimainitussa haltiaryhmässä on taivaanjumala, jota votjakit nimittävät _inmar_. Yleisimmin ymmärretään tällä sanalla taivaassa asuvaa jumaluusolentoa, mutta sen ohella se näyttää merkinneen myös itse aistimilla havaittavaa taivasta. Muistomerkkejä siitä on säilynyt meidän päiviimme asti sanontatavoissa sellaisissa kuin _inmar zore_ ("sataa") y.m., joita Smirnov, Munkácsi ja Rogaevskij esittävät teoksissaan. Mielenkiintoinen viimeksimainitun kuvauksessa on votjakkien väite: "kaiken valoisan, minkä me näemme, me nimitämme inmariksi", sillä siitä selvästi ilmenee, että votjakit ovat tarkoittaneet inmarilla ennen kaikkea juuri päiväntaivasta. Nykyään on _inmar_ sanalla kuitenkin etupäässä vain persoonallisen taivaanjumalan merkitys, samalla kun sen kantasana in(m-) (= suomal. ilma) yhä edelleen on säilyttänyt näkyväisen taivaan merkityksen. Kuitenkin on sitäkin joskus esim. Sarapulin piirissä, kuten Aminoff tietää, käytetty myös taivaanjumalan merkityksessä. Viimeksimainittua vastaa täydellisesti syrjänien _jen_, joka myös alkuaan merkitsee taivasta, mutta edellisen lisäksi on saanut monoteistisen Jumalan merkityksen.

On luonnollista, että salaperäinen taivas valoineen, sateineen, salamoineen ynnä muine ihmeellisine voimineen ja ilmiöineen, jotka hyvin läheisesti koskevat kaikkea maanpäällistä elämää, on jo varhain tullut luonnonihmisen erityisen huomion esineeksi. Kuitenkaan ei sitä, miten sielulliseksi se lieneekin ajateltu, ole alkuaan käsitetty persoonalliseksi olennoksi eikä sitä myöskään ole palvottu rukouksilla ja uhreilla. Sitä todistaa ilmeisesti se seikka, etteivät taivaanjumalan uhrit pohjoisimmilla kansoilla, kuten lappalaisilla ja ostjakeilla, ole olleet yleisiä. Voi siis olettaa, että taivaanjumalan _palvonta_ on Suomensuvulle saapunut myöhemmän kulttuurin mukana.

Tätä vierasta vaikutusta etsiessämme sattuu katseemme lähinnä ympärillä asuviin sivistyskansoihin, joilla aikoinaan on ollut vastaavia uskomuksia ja uhritapoja. Samoin kuin votjakit ovat heidän naapureistaan sekä tshuvassit että tatarit palvoneet taivaanjumaluutta itse "taivaan" nimisenä. Viimeksimainittujen pakanuuden aikaisen _tängere_ ("taivas") haltian on Allah jo syrjäyttänyt muhametinoppiin kääntyneillä, mutta kristityt käyttävät sitä yhä edelleen kristillisen Jumalan nimityksenä. Samaa alkujuurta lienee myös _tura_, jolla nykyiset tshuvassit ja heidän edeltäjänsä bolgarit ovat nimittäneet taivaanjumalaa. Että votjakkien _Inmar_ todella on ollut turkkilais-tatarilaisen ylijumalakäsitteen vaikutuksen alaisena, osoittaa ilmeisesti se seikka, että tältä taholta tullut ubrieläin, hevonen, joka Suomensuvun palvonnassa on myöhäisperäinen, on erityisesti taivaanjumalalle omistettu uhri. Samalla on mainittava, että votjakit suurissa uhrijuhlissaan, joissa on tapana teurastaa useita eläimiä, nimittävät _Inmarin_ uhria muista erotukseksi nimellä _kurbon_, mikä johtuu tshuvassinkielen "kurban" ("uhri") sanasta. Lisäksi on _Inmarin_ palveluksen myöhäisperäisiä piirteitä tämän haltian uhrimenoihin kuuluva polttouhri (_tilaskon_), joka, kuten jo ennen olemme huomauttaneet, on nuorin votjakkien uhritavoista.

Polveutuisiko siis _Inmarin_ palvonta näin ollen ehkä vasta bolgarien vallan ajoilta, vai onko syytä päättää, että se on votjakeilla ollut olemassa jo ennen kuin he joutuivat kosketukseen turkkilais-tatarilaisen kansanryhmän kanssa? Jälkimäisen olettamuksen puolesta puhuu eräs uhritapa, joka, sen laajasta leviämisalueesta päättäen, tuntuu varsin vanhalta sekä samalla osoittaa, että useiden niin hyvin Europan kuin Aasian luonnonkansain taivaanpalvonnalla on sama, yhteinen alkuperä. Tämä uhritapa, joka yhdistää votjakkien _Inmarin_ palvonnan Altainkin seutujen taivaanpalvontaan, on se, että uhripapin kasvot ja uhriteuras, jonka tässä tapauksessa tulee olla valkoinen, ovat uhritilaisuudessa suunnattavat itää kohti erotukseksi manalan haltiain uhreista, jotka toimitetaan päinvastaiseen suuntaan. Vielä nykyään votjakit noudattavat tarkoin tätä erotusta, vaikka muhamettilaisten rukoussuunta on entiset ilmansuunnat vaihtanut uusiin, niin että _Inmaria_ on alettu palvoa etelään, vainajia pohjoseen päin. Kummallakin uhritavalla on omat nimityksensäkin, edellisellä _vallan vandon_ ("ylös-teurastus"), jälkimäisellä _ullan vandon_ ("alas-teurastus"). Aivan varmaan on tämä tapa aikoinaan ollut tunnettu myös syrjäneille, koska heitä pohjoisempana asuvat samojeditkin sen tuntevat. Tämä uhritapa näyttää olleen käytännössä jo ennen polttouhria, sillä vanhemmissa tietolähteissä sanotaan samojedeista nimenomaan, että he söivät uhrilihat raakana. Jotta uhriantimet, joita ei siis tällöin vielä tulen savu saattanut taivaan korkeuteen, olisivat olleet lähempänä jumalaa ja hänen käytettävissään, asetettiin valkoisen uhriporon luut ynnä pää korkeimman vuoren huipulle. Pää asetettiin vielä seipään päähän kuono itään päin. Ettei mainittu palvomistapa ole Perman heimollekaan ollut tuntematon, todistaa Vereshtshaginin Sarapulin piiriä koskeva tiedonanto, jossa mainitaan, että seudun votjakeilla perimätiedon mukaan on ollut tapana uhrata korkeimmalle olennolle korkeimmilla vuorilla. Votjakkien taivaanjumalan muinaisuutta osoittaa lisäksi se seikka, että _Inmar_ sanaa vastaa äänteellisesti suomalaisten ilmanhaltian nimi _Ilmari_. Onko siis taivaanjumala ollut tunnettu suvullemme jo suomalais-permalaisena aikana? Tätä olettamusta tukee se asianlaita, että myös indogermanit, joiden naapuruudessa Suomensuku muinaisaikoina on elänyt, ovat palvoneet päiväntaivasta jumalanaan. Johtopäätteellisten _Inmar_ ja _Ilmari_ muotojen yhteydestä voimme päättää, että suvullamme jo tuona etäisenä aikana, s.o. toisella vuosituhannella ennen ajanlaskumme alkua, oli persoonallinenkin taivaanjumala ja että siis esi-isämme jo silloin pyrkivät ylemmäksi tuota alkuperäistä kantaa, millä persialaiset olivat vielä Herodotoksen aikana, kunnioittaessaan jumalanaan "koko taivaan piiriä".

Taivaanjumalan palvonta on varmaankin hyvin läheisessä yhteydessä maanviljelyksen kanssa, se kun ennen muita elinkeinoja suuntaa ihmisten katseet taivaalle päin. Että votjakkienkin _Inmar_ on ennen kaikkea maanviljelyksen jumala, osoittaa ilmeisesti se seikka, että hänelle uhrataan etupäässä viljavainioilla. Siitä kertoo jo Rytshkov samalla huomauttaen, että votjakit rukoilevat _Inmarilta_ maalle hedelmällisyyttä. Sitä osoittavat myös määresanat _kildis-vordis_ ("siittävä, ylläpitävä"), joita votjakit uhrirukouksissaan usein antavat taivaanjumalalle. Lisäksi on huomattava, että taivaanjumalan alkuperäinen palvonta-aika on vain kesäkausi, sillä, kuten Potanin sanoo, votjakit uskovat, että Inmarille voidaan uhrata ainoastaan pokrovan päivään (l/X v.l.) asti; sen jälkeen se on sopimatonta. On siis oletettavissa, että taivaanpalvonta on edennyt kansalta toiselle etupäässä maanviljelyskulttuurin mukana. Tällä ei kuitenkaan ole väitetty, etteivät luonnonkansat olisi sitä saattaneet omaksua maanviljelijänaapureiltaan jo ennen mainittua elinkeinoa. Pohjoiset paimentolaiskansat kuten samojedit ovat siitä todistuksena.

Taivaanjumalan palvonta kuten luonnonhaltiain yleensä eroaa suuresti vainajainpalveluksesta siinä, ettei se ole määrättyyn uhripaikkaan sidottu, että siihen saattaa ottaa osaa kuka hyvänsä sukuun tai sukupuoleen katsomatta, että uhripapin toimi ei ole perinnöllinen, vaan hänet valitaan kutakin yksityistä uhritoimitusta varten ja ettei sille pyhitettyä uhripaikkaa pidetä taudin (_mizh_) aiheuttajana.

Vanhin votjakkien _Inmarin_ palvelusta koskeva tiedonanto on Rytshkovin kuvaus, jossa, niin lyhyt kuin se onkin, on säilynyt useita varsin arvokkaita piirteitä: "Pääjumala Ilmer (_Inmar_) asuu taivaassa ja on kaikki luonut. Hänen juhlaansa vietetään keväällä, jolloin palvonta tapahtuu peltojen keskellä. Sinne menevät sekä miehet että naiset anoen häntä lisäämään heidän vainioittensa hedelmällisyyttä. Uhrieläinten, joina käytetään hevosta, lehmää, lammasta tai vasikkaa, tulee olla valkeakarvaisia."

Nykyaikana votjakit, mitä uhrieläinten karvanväriin tulee, eivät aina enää tarkoin noudata mainittua vanhaa uhrisääntöä; ainoastaan sitä he pitävät silmällä, ettei uhriteuraaksi mitenkään tule mustavärinen. Yleisin _Inmarille_ omistettu uhrieläin on tätä nykyä, varsinkin eteläisillä ja itäisillä alueilla, ruskea varsa. Uhritoimituksessa on tapana asettaa taivaanjumalalle tulevat uhriantimet tuleen, kuitenkin on polttouhrin ohella joskus vanhempi _vile-mit'son_ uhritapa säilynyt.

Tietoja siitä, ovatko votjakit valmistaneet kuvaa taivaanjumalasta, puuttuu tykkänään. Ainoastaan Koshurnikov tietää kertoa, että he piilottivat asumattomiin majoihin _Inmarin_ kuvan, joka oli vain karkeasti veistetty päätä kuvaava pölkky, parta oli muodostettu suoruohoista. Toinen _Inmarin_ kuva, josta sama kirjailija puhuu, säilytettiin pieneen laatikkoon kätkettynä yleisessä rukoushuoneessa. Kuva oli taikinasta tehty, ihmisen muotoinen. Palvonnan ajaksi asetettiin arkku pöydälle ja siinä oleva pieni, ikkunan tapainen reikä aukaistiin, "jotta jumala kuulisi uhraajain rukoukset". Mainittuihin tietoihin ei kuitenkaan voi mitään perustaa, sillä epäilemättä ne koskevat kumpikin _vorshud_-palvontaa. Edellinen kuva ei ilmeisesti olekaan mikään muu kuin _vorshud-vakka_, jonka alle votjakit toisinaan asettavat suoruohoja. Näin ollen jää kysymyksemme vaille vastausta. Luultavasti me hyvin voimme sovelluttaa votjakkeihin sen, mitä Tacitus sanoo germanien luonnonjumalista: "He eivät pidä taivaallisten suuruutta vastaavana sitä, että jumalat suljetaan seinien sisään ja että niille muodostetaan ihmisen kaltaiset kasvot."

Myöhempinä aikoina _Inmar_ on korkeampien uskontojen vaikutuksesta yleistynyt Jumalaksi monoteistisessä merkityksessä, ja votjakit ovat alkaneet häntä palvoa kaikissa elämäntarpeissa. Kuitenkin he kääntyvät hänen puoleensa yhä vieläkin yksinomaan aineellisen hädän hetkinä. Votjakkien yleisintä uskoa kuvailee sattuvasti eräs nimetön kirjoitus Vjatkan lääninlehdessä (1861): "_Inmar_ on heidän käsityksensä mukaan vain hyvä haltia, joka suojelee heidän elämäänsä sekä antaa heille ruuan ja vaatteet, mutta jolla ei ole mitään tekemistä ihmisten kesken vallitsevien suhteiden kanssa." Näin ollen ei siis _Inmar_ alkuaan, kuten luonnollista onkin, ole votjakkien käsityksen mukaan ollut vainajien tavalla tapain tuomari.

Nykyisen ajan _Inmar_ muistuttaa toiselta puolen muhamettilaisten Allahia, toiselta puolen kristittyjen Jumalaa. Edellisten taholta, jotka varhemmin ovat joutuneet kosketukseen votjakkien kanssa, johtuu _Inmarin_ määresana _budzim_ ("suuri"), jota muhamettilaiset aina Allahia rukoillessaan käyttävät. Kristinuskon vaikutusta todistavat _Inmar-atai_ (I.-isä) sekä _Inmar-anai_ (I.-äiti), jolla votjakit tarkoittavat neitsyt Maariaa. Kolminaisuus _Inmar-kildisin-kuaz_, joka Glazovin piirin votjakkien uhrirukouksissa säännöllisesti ilmaantuu, ei myöskään voi olla satunnaista, vielä vähemmän omaperäistä. Asia onkin ymmärrettävissä, kun tiedämme, että _kildisin_ esiintyy votjakkien legendanomaisissa tarinoissa aina Vapahtajan sijalla, ja että _kuazia_, mikä oikeastaan merkitsee "säätä, ilmaa" ja joka jumaluusolentona, kuitenkaan ei erikoisen uhripalvonnan esineenä, on tunnettu yksinomaan tässä piirissä, käytetään Pyhänhengen kansanomaisena nimityksenä. Viimeksimainittua käsitystapaa verrattakoon Viron setukaisten vastaavaan, jotka "tasast tuult" nimittävät Jumalan "pühä hõngukene". Pervuhin huomauttaa, että venäläinen papisto tahtoo votjakkien rukouksista poistaa _kuaz_ sanan ja asettaa sen sijalle nimen _dzhets lul_ ("hyvä henki").

Paitsi ennenmainittua _kildisiniä_, jota toisinaan nimitetään _kilt'shin-inmar_, ilmaantuu votjakkien ylijumalan apulaisina ja palvelijoina myös _alak-inmar_ ("panettelija jumala"), joka ilmoittaa imnarille ihmisten pahat teot ja suojelee heitä ilkeämielisten parjauksilta sekä _kaba-inmar_ ("kohtalon jumala"), joka voi tehdä ihmiset joko onnellisiksi tai onnettomiksi katsoen siihen, muistelevatko he häntä vai eivät. Kummallekin viimeksimainitulle vierasperäiselle haltialle, jotka ovat tunnettuja myös tshuvasseille ja tsheremisseille, votjakit uhraavat vain suurissa kylien keskisissä uhrijuhlissa. Uhrieläiminä käytetään valkoisia lampaita sekä kotilintuja. "Inmareiksi" ovat votjakit lisäksi alkaneet nimittää venäläisiltä saatuja pyhimyksiä kuten pyhää Iljaa (_Il'ja-inmar_) sekä Nikolai Ihmeidentekijää (_Nikolai-inmar_). Samoja suojeluspyhiä, jopa niiden kuviakin nimittävät syrjänit _Jen_ nimellä.

_Inmarin_ jälkeen ovat votjakkien luonnonhaltioista mahtavimmat auringon, ukkosen ja maan haltia. Nämäkin haltiat ovat syntyneet itse luonnonilmiön tai esineen elollistamisesta, eivätkä senvuoksi myöskään ole ihmisenkaltaisia. Votjakit sanovat niitä "emoksi" (_mumi_), jota vastoin he ihmisenkaltaisia haltioita nimittävät "ihmiseksi" (_murt_).

Auringon ja siitä säteilevän ihmeellisen valon ja lämmön haltia on _shundi-mumi_ ("aurinko-emo"). Nimi ei tarkoita mitään muuta kuin itse aistimilla havaittavaa aurinkoa. Gavrilov tosin kertoo, että _shundi-mumi_ on haltiatar, joka pitää huolta auringosta, jotta se loistaisi, kuten tulee, sekä tietäisi ajan nousta ja laskea, mutta votjakkien käsitykset ja tavat osoittavat ilmeisesti, että he _shundi-mumilla_ tarkoittavat itse aurinkoa. Muun muassa osoittaa sitä heidän tapansa kääntyä _shundi-mumia_ palvoessaan itse auringon puoleen. Aineellisen auringon sielullistuttamista todistaa lisäksi heidän käsityksensä, että silmäsairaus (trachoma), jota nimitetään _shundi-mumi-kuton_ ("aurinko-emon koskenta"), johtuu siitä, että _Shundi-mumi_ on tarttunut sairaan valonarkaan silmään. Jelabuzhskij tietää lisäksi, että _shundi-mumi_ kulkee auringon edellä ikään kuin musta malja osoittaen sille tietä; samalla hän kuitenkin huomauttaa, että votjakit silminnähtävästi elollistavat itse auringon.

Vanhin votjakkien auringon palvontaa koskeva kuvaus on Rytshkovin, joka sanoo _shundi-mumia_ jumalattareksi: "sitä palvotaan isonrokon ynnä muiden lastentautien aikana. Yleistä juhlaa sen kunniaksi vietetään pääsiäispäivänä, jolloin uhriantimina on ruisleipä ja ohrapuuro. Juhlatoimitus tapahtuu kyläläisten kesken, jotka pellolla tai metsässä valitsevat siistin paikan, minne niin hyvin miehet kuin naiset saapuvat päivän koittaessa. Seuran vanhin mieshenkilö tarttuu leipään ja puurokuppiin, kaikki laskeutuvat polvilleen ja katsoen päin aurinkoa rukoilevat: _shundi-mumi_, vapahda meidän lapsemme taudeista!" Lausuttuaan rukouksen painavat palvojat kasvonsa maahan sekä alkavat noustuaan syödä yhdessä uhriruokaa. Juhla päättyy juominkeihin ja ilonpitoon.

Luultavasti senvuoksi, että aurinkoa palvotaan lasten sairastuessa, Georgi nimittää _shundi-mumia_ auringon ja lasten äidiksi.

Nykyaikana votjakit rukoilevat _shundi-mumia_ sekä määräaikaisissa juhlissaan valon ja lämmön tuojana että satunnaisista syistä varsinkin silmäsairauden takia. Jälkimäisessä tapauksessa sille uhrataan talon pihalla valkoinen sorsa. Kasvillisuuden vuoksi votjakit uhraavat _shundi-mumille_ viljapellolla, joskus sitä paitsi suurissa kylien yhteisissä uhrilehdoissa. Yleisimmin teurastetaan sille tällöin valkoinen lammas tai hanhi. Osan piirin Staraja Kyrgassa on sille ollut tapana teurastaa toisinaan myös valkoinen hevonen. Auringolle tulevat uhriantimet ovat votjakkien käsityksen mukaan aina viskattavat tuleen.

Auringonpalvelukseen Montelius lukee myös erään useilla kansoilla tavattavan omituisen käsityksen, että nim. vanha tuli on kerta vuodessa sammutettava ja sytytettävä uusi, joka viritetään kahta kuivaa puuta yhteen hankaamalla. Tästä vanhanaikaisesta tavasta on votjakeillakin säilynyt jälkiä. Niin tietää Aptiev kertoa, että Birskin piirin votjakit määrättynä kevätiltana viettävät juhlaa, jota he nimittävät _vil'-til_ ("uusi tuli"). Kaimashebashin kylässä kuulin sitä vietettävän kesällä Pietarin päivän tienoissa ja mainittavan nimellä _pudo-tet't'shaton_ ("karjan hypitys") tai _val-tet't'shaton_ ("hevosten hypitys"). Sinä päivänä ajetaan karja kotiin, viritetään kitkatuli sekä sytytetään kylän laidunmaalle päin johtavalle portille suuri olkinuotio, minkä ääreen sekä ihmiset että elukat kokoontuvat. Tulen palaessa nuoriso hyppii peräkanaa valkean yli, samalla ajetaan sen läpi hevoset, lehmät ja lampaat. Kun tuli on sammunut, tuodaan paikalle koira, raahataan tulisijalle, vatsa puhkaistaan ja sen jälkeen haudataan vartavasten kaivettuun kuoppaan. Toisin paikoin on ollut tapana polttaa koira tulessa. Minkäänlaisia rukouksia ei toimituksessa lueta. Kaimashebashin kylässä teurastetaan myöhemmin juhlapäivän iltana vielä musta karitsa, jonka luut kuopataan maahan tai poltetaan nuotiossa.

Sarapulin piirissä on Vereshtshaginin mukaan tapana virittää _vil'-til_ vain siinä tapauksessa, että jokin onnettomuus, kuten sairaus, on kohdannut perhettä, sillä "uusi tuli" muka palauttaa terveyden.

Votjakkien veljeskansallakin syrjäneillä näyttää aikoinaan olleen samanlainen tapa. Smirnov kertoo, että he määrättynä aikana syksyllä tai yleensä karjan sairastuessa tekevät hankaamalla "elävän tulen" eli "puutulen", sytyttävät sillä turvenuotion sekä ajavat karjansa tulen läpi. Smirnov pitää tätä omituista tapaa tulen palvontana. Nähtävästi ei tällä toimituksella, joka venäläisille ja tshuvasseillekin on, tunnettu, ainakaan alkuaan ole ollut mikään palvomisen tarkoitus, vaan siinä ilmenee ainoastaan luonnonlasten usko uuden tulen puhdistavaan voimaan. Sama alkuperä lienee suomalaistenkin helka- ja juhannustulilla.

Auringon kierroksen mukaan votjakit jakavat vuoden itämaisten kansojen tavalla kahteen puoliskoon, joita rajoittaa keskikesän ja keskitalven aika. Näihin raja-aikoihin on enemmän kuin muihin vuoden hetkiin ihmisten huomio kiintynyt. Votjakit nimittävät niitä _vozho-dir_ ("vihainen aika"). Talvinen vozho-kausi liittyy joulunaikaan, kesäinen n.s. _invozho-dir_, lasketaan Glazovin piirissä alkavan kesäpäivän seisauksesta ja kestävän kokonaisen kuukauden tai vain kulumassa olevan kuun loppuun. Sarapulin piirissä sanoo Vereshtshagin sen ulottuvan kesäkuun 20:sta -- heinäkuun 20:teen. Vasiljev nimittää siksi kahta kesän kuuminta kuukautta. Kasanin läänissä kuulin sen alkavan helluntain jälkeensä päättyvän kesantokynnön alkaessa kesäkuun lopulla. Vaikka tämä aika eri seuduilla jonkun verran vaihtelee, keskittyy se kuitenkin kaikkialla rukiinkukinta-aikaan. _Invozho_-kautena kartetaan monenlaisia toimia, ei kylpeydytä, ei huuhdota likaisia vaatteita, ei pestä astioita eikä mitenkään meluta veden läheisyydessä. Erikoisesti koskee sääntö puolipäivän aikaa, jolloin ei tehdä semmoisia töitä, joista vain vähänkään voisi syntyä melua, ei edes taiteta kukkaa eikä puhuta ääneen. Jos joku rikkoo määrättyjä tapoja vastaan, saa siitä koko kyläkunta kärsiä rangaistuksen, sillä seurauksena tulee ankara raeilma tai rankkasade.

Votjakkien _in-vozholle_ on syrjäneilläkin vastine. Täälläkin se liittyy etupäässä rukiinkukinta-aikaan. Erotus veljeskansain samaa ajanjaksoa koskevissa uskomuksissa on vain se, että syrjänit ryhtyvät varovaisuustoimenpiteisiin siinä tarkoituksessa, etteivät suututtaisi _peleznit'sia_ nimistä haltiaa. Niin kertoo Nalimov, että rukiinkukinta-aikana "pelätään pesulla loukata erikoista naispuolista olentoa, _peleznit'saa_, joka oleskelee rukiissa." Mainittua haltiaa pitää Kandinskij erityisenä rukiin suojelusjumalattarena ja sanoo, että usko siihen oli entiseen aikaan niin vankka, ettei yksikään syrjäni tohtinut koskea rukiiseen ennen Iljan päivää peläten kauheaa rangaistusta. Nykyään pelkäävät sitä vain lapset, mutta vieläkin on vanhoilla tapana sanoa, että silloin, kun _peleznit'sa_ suojeli ruista, oli vilja parempaa.

Mikä olento tämä syrjänien _pelznit'sa_ (Wied. _pölödnitsa_) oikeastaan on, ovat jo Lytkin ja Savvaitov oivaltaneet mainitessaan sille venäläisenä vastineena "poludnitsan" ("puolipäivänhaltiatar"), joka kesällä kulkee ruispellossa ja rankaisee sitä, joka tekee työtä keskipäivällä. Myöskin votjakit pitävät puolenpäivän aikaa muita vaarallisempana. Vereshtshagin sanookin, että _in-vozho_ on "puolipäivän jumala". Samat uskomukset ja tavat ovat tunnettuja myöskin votjakkien naapurikansoilla tshuvasseilla (_sinzä_) ja tatareilla (_näzek_).

Ukkos-jumalaa votjakit nimittävät _gudiri-mumi_ ("ukkos-emo"). Tälläkään he eivät tarkoita mitään persoonallista olentoa, vaan itse luonnonilmiötä, jota palvotaan lämpöisen ja virkistävän sateen antajana. Kuten muille maanviljelyksen suojelushaltioille uhrataan ukkos-emollekin etupäässä viljavainiolla. Uhriteuraina käytetään yleensä samoja eläimiä kuin _Inmarille_ uhrattaessa. Valkoinen uhriväri ei aina ole välttämätön. Uhriantimet poltetaan tulessa samoin kuin auringolle uhrattaessa.

Ukkosen kunnioitukseen liittyy votjakeilla muutamia omituisia taikamenoja. Niin on esim. Birskin piirin asukkailla tapana kuullessaan ensi kerran kevätukkosen jyrisevän heittäytyä maahan pitkälleen paikassa, missä silloin sattuvat seisomaan, joskus vielä heittävät jonkun kerran kuperkeikkaa. Tavan tarkoitusta ei kansa enää osaa selittää. Samalla tavalla menetellään Vereshtshaginin mukaan Sarapulin piirissä. Toinen ukkoseen kohdistuva taikatoimitus, joka on yleinen kaikilla votjakkialueilla, on "sateen tekeminen". Se tapahtuu siten, että kylänrahvas pitkällisen kuivuuden aikana kerääntyy lähipuron rantaan kastelemaan vedellä toinen toistaan. Osan ja Birskin votjakeilla on lisäksi tapana kerätä purosta rapaa sekä sivellä sitä rakennusten ikkuniin ja seiniin, tuhrivatpa vielä toinen toisensakin ynnä kyläkadulla vastaantulevat. Samalla pistäytyy joku naisista lammaslaumaan, sieppaa sieltä lampaan sekä heittää sen vesikuoppaan. Sen värinen, mikä silloin sattuu hänen käsiinsä, uhrataan myöhemmin _gudiri-mumille_. Kyllin toisiaan ravalla tuhrittuaan kokoontuvat nuorukaiset ja neitoset vihdoin puron rantaan, jossa vielä valavat toisiansa vedellä sekä työntävät leikillään toisiaan puroon. Toimituksen päätyttyä kukin palaa kotiinsa, puhdistautuu sekä pukeutuu juhlapukuunsa. Uhrilammas, joka ostetaan yhteisillä varoilla, teurastetaan kevätviljavainiolla. Rukouksessa pyydetään Inmarilta ja _gudiri-mumilta_ lämpöistä, virkistävää sadetta. Uhriteuraan luut poltetaan nuotiossa.

Usein toimitetaan mainittu "sade-palvonta" (_zor kuriskon_) lähteen, puron tai joen rannalla. Rukouspaikka on tavallisesti hyvin vanha ja tunnettu. Uhreihin, varsinkin jos ne ovat vuotuisia, ottaa osaa joskus hyvinkin monta kylää. Aminoff kertoo Sarapulin Bödjan Parvun kylässä olevan niin kuuluisan sateenpalvontapaikan, että sinne saapuu viisitoista kylää vuosittain uhraamaan. Uhripaikka on lehdossa lähteen ääressä. Pyhäkössä toimii pappeina kaksi arvalla valittua uhraajaa sekä kaksi teurastajaa. Uhrieläiminä ovat punainen tai valkea härkä ynnä kaksi lammasta. Mamadyshin piirissä vietetään myös suuria kylien keskisiä sade-uhreja. Palvontapaikka on aina jonkun joen tai puron rannalla. Musta härkä on täällä yleisimmin käytetty uhrieläin. Esimerkkinä täkäläisistä kylien välisistä sadeuhreista mainittakoon, että Staraja Kanizarj nimisessä kylässä on kaksi uhripaikkaa, joista toisessa, Butshkopuron rannalla, uhraa viisi, toisessa, Bynty-lähteen luona, kaksi kylää. Kummassakin uhripaikassa on palvojilla tapana härkäuhrin jälkeen kastella toisiaan. Uhriteuraan luut poltetaan nuotiossa. Rukouksissa käännytään _Inmarin, gudiri-mumin_, usein myös itse puron tai lähteen puoleen, jonka rannalla palvotaan.