Part 16

Kaikista metsänhaltioista omaperäisiä saattavat permalaisilla siis olla ainoastaan karhu sekä täydellisesti ihmisen kaltainen ja tapainen ilman minkäänlaista myöhempää kehitystä osoittavia piirteitä oleva olento, jolle he toimittavat uhreja. Ettei viimeksimainittu alkujaan ole mikään muu kuin vainaja, käy ilmi paitsi sen ulkomuodosta myös sille toimitetuista uhreista, joiden suhteen votjakit noudattavat samoja tapoja kuin kuolleita palvoessaan. Yhteisistä piirteistä olemme jo edellä maininneet, miten kumpaisillekin on uhriantimia annettava epätasainen lukumäärä, että uhraamaan mentäessä on vastaantulijoita vältettävä ja että uhritoimituksen jälkeen kädet välttämättä ovat tulessa puhdistettavat. Viimeksimainitusta seikasta huomauttaa myös Jelabuzhskij sanoen, että votjakit, samoin kuin he hautaamisen jälkeen kylpevät saunassa tai savustavat tulessa lakkejaan ja käsiään, samoin menettelevät myös uhratessaan metsänhaltioille. Metsähisten ja vainajain palvonnan yhtäläisyyttä osoittaa myös Kuznetsovin tiedonanto, että _nules-murtille_ uhrattaessa veri ja luut haudataan maahan tehtyyn kuoppaan, kuten maanhaltioita palvottaessa. Lisäksi on huomattava, että votjakeilla on tapana samalla kertaa muistella kumpaisiakin haltioita. Niin lausuu Aminoff, että Vjatkan läänissä (luultavasti Sarapulin piirissä), missä metsästys vielä on tärkeä elinkeino, uhrataan syysmetsästyksen alussa kuolleille samalla kertaa kuin metsänhaltioille. Että vainajista helposti on saattanut kehittyä metsänhenkiä, ei olekaan kumma, kun muistamme, että votjakeilla entisinä aikoina on ollut tapana haudata kuolleensa metsiin. Siitä muistomerkkinä on meidän aikaamme asti säilynyt usko, että vainajat, kuten viimeksimainittu kirjailija huomauttaa, oleskelevat mielellään syvissä metsissä.

Vedenhaltiaa votjakit nimittävät yleisimmin _vu-murt_ ("vesi-ihminen") muutamilla, varsinkin eteläisillä, alueilla myös _vu-kuzo_ ("vesi-isäntä"). Se on ihmisen kaltainen alaston olento, jolla on suuret silmät ja pitkä musta tukka. Glazovin ja Sarapulin piirin votjakit tietävät puhua myös vedenhaltian kivisistä, ukonvaajan tapaisista sormista (_vu-murt-t'shini_), joita he luulevat löytävänsä jokien rannoilta. Useimmiten _vu-murt_ asuu syvissä vesissä, kuten suurissa virroissa ja järvissä, mutta mielellään se oleskelee myös pienissä puroissa ja varsinkin myllyvesissä. Vedenhaltialla on vedessä kartano ja perhe. Saduissa se ilmaantuu rikkaana, sillä on hallussaan paljon kalliita aarteita sekä suuret laumat lihavaa karjaa. Toisinaan se saattaa lyöttäytyä ihmistenkin seuraan, varsinkin markkinoilla. Vetehinen on silloin puettuna talonpojan pukuun, mutta se on helppo tuntea siitä, että sen kauhtanan vasen puoli aina on kostea. Useimmiten ei vedenhaltia ollenkaan näyttäydy, ja onneton se, jolle se ilmaantuu, sillä sen näkeminen ennustaa kuolemaa tai muuta onnettomuutta.

Samoin kuin mies- on naispuolisellakin vedenhaltialla määrätyt, myöhempää kehitystä osoittavat piirteet. Se on ihana, ja sen alaston ruumis on välkkyvän valkoinen. Toisinaan hämärän aikana vedenhaltian "vaimo" (_vu-murt kishno_) tai "tyttö" (_vu-murt nil_) nousee rannalle sukimaan pitkiä, tummia suortuviaan. Niin hyvin mies- kuin naispuolinen vedenhaltia on arka olento, joka heti, kun ihmissilmä sen näkee, heittäytyy veteen.

Paitsi ihmismuotoisena, mikä on tavallisinta, saattaa vedenhaltia joskus ilmaantua myös kalan muodossa. Sarapulin piirissä ovat tuulastajat sen nähneet hauen muodossa, mikä eroaa muista siinä, että se on tavattoman suuri kooltaan sekä että se nukkuessaan pitää päänsä päinvastaiseen suuntaan kuin muut hauet.

Glazovin ja Sarapulin piireissä uskotaan lisäksi, että vedenhaltiat metsänhaltiain tavalla viettävät häitä kaksi kertaa vuodessa, keväällä ja syksyllä, jolloin ne kulkevat vedessä ilakoiden ja meluten sekä tuottaen tulvia, niin että myllynpadot särkyvät. Sitä paitsi on Glazovin votjakeilla käsitys, että _vu-murtit_ talvella joulun edellä tulevat ihmisten kyliin oleskelemaan saunoissa; joskus voi ne hämärän tullen kohdata myös kylän kadulla. Sen vuoksi votjakit pelkäävät sanottuna aikana liikkua ulkona yksinään ilman tulta. Tänä aikana on myös vaarallista meluta veden läheisyydessä, huuhtoa likaisia vaatteita sekä kulkea joen yli laulaen. Yleisimmin kutsutaan joulunaikaisia vedenhenkiä _vozho_ nimellä ja niiden liikunta-aikaa nimellä _vozho-dir_ (vozho-aika). Loppiaisena (6/1), jolloin sanottu aika päättyy, votjakit saattavat vedenhaltiat takaisin heidän vedenalaisiin asuntoihinsa. Siksi kutsutaankin loppiaisjuhlaa nimellä _vozho-kel'an_ ("vozhon saattaminen"). Pervuhin kertoo, että nuoriso loppiaisyönä kulkee tulisoihdut käsissä saunasta saunaan kuunnellen "kohtaloaan" sekä huutaen _vu-murtille_: "poistu täältä meidän luotamme!" Vielä seuraavana aamuna menevät miehet kirves, keppi tai puunoksa kädessä joelle, jossa kopistavat jäätä huutaen: "lähde luotamme!" Pervuhinin mainitsemissa rukouksissa nimitetään vedenhaltiaa tällöin vozho-emoksi. Vereshtshagin kertoo, että _vozho-kel'an_ tilaisuudessa käännytään uhriantimin itse paikallisen joen puoleen: "Siunaa joki Tshura! Määrättynä aikana me saatamme _vozhoa_. Suojele meitä kaikesta sairaudesta ja onnettomuudesta!" Vähäisen leipää, lusikallinen puuroa ynnä lihapala heitetään veteen. Muutamin seuduin, kuten Munkácsi tietää, on loppiaisena ollut tapana uhrata sorsa vedenhaltialle avantoon.

Votjakkien käsityksen mukaan on _vu-murt_ yleensä pikemmin paha kuin hyvä haltia. Joskus nimitetäänkin sitä nimellä _vu-peri_ ("vesi-piru"). Gavrilov sanoo, että se pääasiallisesti tuottaa tuhoja hävittämällä vesilintuja; paikoissa, missä vesi on syvä, se anastaa sekä ihmisiä että eläimiä. Vereshsthagin kertoo, että se upottaa uijat veteen ja hävittää häämatkallaan myllynpadot. Buchin mukaan se on talvellakin vaarallinen olento, sillä se särkee jään kulkijan alta, niin että tämän on pakko vaipua syvyyteen. Joskus _vu-murtin_ sanotaan lähettävän tautejakin.

Kuitenkaan ei _vu-murt_ sen paremmin kuin muutkaan _murt_ haltiat ole ehdottoman paha olento, jota ei kannattaisi lyylitellä ja palvoa. Hyvitettynä saattaa siitä olla ihmiselle apuakin. Niinpä se voi auttaa mylläriä tämän toimissa sekä kalastajaa ajamalla kaloja pyydyksiin. Sitä paitsi sen uskotaan suojelevan ja kartuttavan kotoista, vedessä elävää siipikarjaa.

Uhreja vedenhaltialle toimitetaan paitsi satunnaisista syistä myös määräaikoina. Miropoljskij kertoo Kasanin läänin votjakkien uhraavan sille syksyllä sorsan tai hanhen jokeen, jottei kukaan hukkuisi eikä sairastuisi vilutautiin; samalla pyydetään vedenhaltiaa suojelemaan hanhia ja sorsia sekä kartuttamaan niiden lukua. Osa uhrikeittoa on heitettävä veteen. Gavrilov huomauttaa, että uhri vedenhengelle toimitetaan joko kokonaan joen rannalla tai siten, että lintu ainoastaan teurastetaan siellä, mutta keitetään ja nautitaan kotona. Syysaikaan uhraavat myös Sarapulin piirin votjakit, kuten Aminoff tietää, sorsan vedenhaltialle. Uhrilinnun veri vuodatetaan virran veteen. Rukouksessa pyydetään paljon sorsanpoikia tulevaksi. Vasiljev tietää, että vetehiselle uhrataan sekä ihmisten että karjan puolesta, jotteivät ne vikaantuisi vedessä tai veden yli kulkiessaan. Uhripaloja heitetään veteen. Bessermanienkin kertoo Wichmann uhraavan _vu-murtille_ joka syksy hanhen tai sorsan. Veri, luut ja hiukan lihaa heitetään veteen, sen ohella myös leipää. Satunnaisista syistä uhrataan sille taudin tullen, kun tietäjä määrää. Uhriksi riittää silloin vain hanhen tai sorsan höyhen. Joskus uhrataan vetehiselle sorsa myös myllynpadon särkyessä tai kun suuria tulvia pelätään. Entiseen aikaan on _vu-murtin_ kunniaksi paljon suurempia uhreja toimitettu. Pervuhin sanoo, ettei sille Glazovin piirissä ole uhrattu ainoastaan lintuja ja lampaita, vaan ainakin kerta vuodessa myös ruskea härkä. Vastaava vedenhaltia syrjäneillä on _va-kul'_ ("vesi-hiisi"). Usein kuulee sitä nimitettävän myös _vais_ eli _vasa_ ("vetehinen"). Fuchs tekee eron _kul'in_ ja _vasan_ välillä sanoen, että edellinen on mies-, jälkimäinen naispuolinen olento, jota joskus nimitetään myös _vasa-tisa_ ("vetehinen-järvehinen") ja (saduissa) _vasa-tetka_ ("u.-täti"). Nalimovin kokoelmista käy kuitenkin ilmi, että syrjänit käyttävät kumpaakin nimitystä yhtä hyvin mies- kuin naispuolisesta vedenhaltiasta puhuessaan.

Samoin kuin votjakkien on syrjänienkin vedenhaltialla määrätyt, kehitystä osoittavat tuntomerkit. Tämä koskee niin hyvin mies- kuin naispuolista haltiaa. Hlopin sanoo, että miespuolinen on musta, karvainen olento, joka toisinaan istuutuu rannalle ja pudistelee itseään; joskus se tarttuu myllyn vesirattaaseen. Zhakov kertoo sitä kuviteltavan ihmisen kokoiseksi, suuripäiseksi olennoksi, joka toisinaan näyttäytyy rannalla sukimassa pitkiä, tummanvihreitä hiuksiaan. Yllään sillä on vihreä kauhtana, suussa rautaiset hampaat. Kun se heittäytyy rannalta veteen, syntyy myrsky ja laineet läiskyvät korkealle. Nalimovin mukaan on vedenhaltia ihmismuotoinen, päässä on pitkät hiukset ja suuret silmät, ruumis on aivan alaston. Sellaisena se uiskentelee vedessä varsinkin rajuilman aikana; onpa se joskus muulloinkin nähty veden pinnalla keikkumassa tai kalanpyydyksillä tahi sillalla istumassa. Ihmisen lähestyessä se aina heittäytyy veteen. Wichmannin kokoelmissa vedenhaltia kerran esiintyy myös hiuksettomana, sellaisena kalastajat sen näkivät veden sisässä, muuten se oli ihmisen muotoinen, sillä oli nenä, suu ja korvat, silmät olivat suljetut ja kädet ulonnetut pitkin kylkiä. Toisinaan kummittelee vedenhaltia yössä pieksämällä pyykkiä tai itkemällä ääneen jokirannassa. Joskus se lisäksi on nähty tuulastamassa ja tunnettu siitä, että sen vene ja tuli, kun ihminen niitä lähestyy, heti häviävät. Samoin kuin votjakit tietävät myös syrjänit puhua vedenhaltian kivisistä sormista, _kul'-t'sun_ ("kul'in sormi").

Miespuolisen tavalla vaihtelee naispuolisenkin vedenhaltian ulkomuoto jonkin verran eri paikkakunnilla. Hlopin sanoo senkin olevan märän, karvaisen olennon, joka suurin käpälin sukii pitkiä hiuksiaan. Janovitsh kertoo, että vedenhaltia joskus näyttäytyy alastomana, pitkätukkaisen naisen näköisenä, joka pajupensaiden nojaan istuutuen sukii pitkiä suortuviaan. Shatrov tietää mainita, miten muuan talonpoika, nähdessään vedenneidon alastomana istuvan mättäällä hiuksiaan kampaamassa, säikäytti sen niin, että se heti heittäytyi veteen jättäen mättäälle kampansa. Talonpoika otti kamman ja vei kotiinsa, mutta yöllä tuli vedenneito sitä vaatimaan takaisin.

Joskus vedenhaltiat ilmaantuvat myös pienen lapsen muodossa. Nalimov mainitsee tapauksen, jolloin kalastajat löysivät pyydyksistään vetehisen lapsen, joka oli ihmislapsen kaltainen, mutta hiukset olivat vaalean vihreät. Lisäksi se näyttäytyy täällä samoin kuin votjakeilla suuren hauen muodossa. Smirnov kertoo, miten kalastajat kerran haavoittivat ahraimella suurta haukea, joka oli pistäytynyt myllyveteen, sillä seurauksella, että vetehinen yöllä tuli valittamaan poikansa puolesta. Myös Nalimovin kokoelmissa puhutaan haukena ilmaantuvasta vedenhaltiasta, joka osasi puhua ja jolla oli päässään pitkät, valkoiset hiukset. Se oli erehdyksestä joutunut kalastajan verkkoon. Joskus saattaa vedenhaltia ilmaantua muussakin muodossa, mutta, kuten Zhakov huomauttaa, useimmiten se on ihmisen muotoinen.

Votjakkien tavalla uskovat myös syrjänit, että vedenhaltiat toisinaan vedessä meluten ja myllynpatoja särkien "matkustavat häihin". Sitä paitsi he uskovat, että ne talvella joulun tienoissa tulevat ihmisten ilmoille, mutta loppiaisena, kun risti pannaan avantoon, katoavat takaisin veteen. Tällöin kutsuvat syrjänit vedenhaltiaa nimellä _kut'ja-voisa_ tai _kut'ja-dad'ja_. [_Kut'ja_ (venäl. kutja) merkitsee juhlaruokaa, jota syrjänit käyttävät joulun ja loppiaisen aattona.]

Siinäkin muistuttaa syrjänien vedenhaltia votjakkien vastaavaa, että se on pikemmin paha ja pelätty kuin hyvä haltia. Jo sen näkeminen ennustaa myrskyä, kuolemaa tai muuta onnettomuutta. Vesissä, missä se oleskelee, on vaarallista kylpeä varsinkin myöhään illalla, sillä, kuten Popov sanoo, vetehinen vetää luokseen yhtä hyvin ihmisiä kuin eläimiä. Nalimov tietää, että naispuolinen _vasa_ houkuttelee miehiä luokseen saadakseen harjoittaa sukupuoliyhteyttä heidän kanssaan. Zhakov sanoo vetehisen iloitsevan jo edeltäpäin ihmisuhreista, sillä monet ovat sen nähneet rannalla tai vedessä vähää ennen hukkumistaan. Paitsi ihmisiä anastaa vedenhaltia hyvin mielellään myös hevosia, joita tavan takaa uppoaa soihin ja jokiin.

Kristillisenä aikana on vedenhaltia tullut entistään pahemmaksi ja sen nimeä _kul'_ on alettu käyttää myös paholaisen merkityksessä. Sellaisena ei vetehinen voi sietää ristinmerkkiä eikä kirkonkellojen ääntä, jota kuullessaan se aina heti pistäytyy maan sisään. Vihaansa vedenhaltiaa kohtaan osoittaa _Jen_ (taivaan jumala) iskemällä siihen ukkosilmalla salamoitaan.

Kansan alkuperäisen käsityksen mukaan ei _kul'_ kuitenkaan ole ollut ehdottoman paha olento. Zhakov sanoo, että kun vetehiselle uhraa, se antaa kaloja sekä sallii ihmisten matkustaa joilla. Wichmannin muistiinpanoissa kerrotaan, että syrjänit uhraavat järvenhaltialle hyvän kalasaaliin vuoksi voita ja leipää. Kalastaessa on varottava rumien sanojen lausumista, sillä siitä vedenhaltia suuttuu tarttuen kiinni nuotan periin. Samoin kuin kalastajain tulee myllärien olla sovussa vetehisen kanssa. Janovitsh tietää, että vedenhaltia vaatii myllyä rakennettaessa uhriksi "pään", muuten se häämatkallaan särkee padot. Nykyään sille uhrataan vain kukon pää. Muussakin tarkoituksessa annetaan vetehiselle silloin tällöin pieniä uhreja. Janovitsh sanoo, ettei yksikään syrjäni astu veden yli antamatta vedenhaltialle lahjaa, jollei muuta, niin langan vyöstään hän heittää veteen. Popov kertoo, että paremman puutteessa on vetehiselle uhrattu kivi tai lastu. Hyvin yleinen on lisäksi tapa uhrata vedenhaltioille hopeaa.

Shatrov tietää vielä puhua kääpiömäisistä _it'setik_ nimisistä vedenhengistä, jotka ovat hyvin pieniä, pitkähiuksisia, ihmisenmuotoisia, syvissä joissa eläviä olentoja. Niiden hän sanoo olevan alkujaan veteen hukkuneitten pienokaisten henkiä, joita myöhemmin on alettu pitää vedenhaltiain joukkoon kuuluvina. Ne ovat ihmiselle vihamielisiä. Pyytämään ryhtyessään on kalastajilla tapana palvoa niitä heittämällä veteen uhriksi munaa, leipää, ohukaisia, rahaa y.m. Muutamassa Smirnovin esittämässä kertomuksessa mainitut olennot esiintyvät karvaisina peukaloisina, ne tulevat esiin myllyn lattian alta, istuutuvat talonpojan käsille, jaloille ja rinnan päälle sekä pyytävät häneltä jauhoja uhaten muussa tapauksessa vetää hänet veteen. Smirnov vertaa niitä votjakkien _kutis_-henkiin, mutta on huomattava, ettei viimeksimainituilla kuten näillä ole tarkoin määrättyä ilmenemismuotoa.

Vertaillessa votjakkien ja syrjänien vedenhaltioihin liittyviä uskomuksia keskenään ovat yhtäläisyydet silmäänpistävät. Tämä ei kuitenkaan aiheudu siitä, että mainitut kansat veljeskansoina kuuluvat samaan permalaiseen kansaryhmään, vaan siitä, että kumpikin kansa toisestaan eronneena on ollut saman kolmannen, heitä korkeammalla kehityskannalla olleen kansan vaikutuksen alaisena, sillä isovenäläisten vedenhaltiain sekä ilmenemismuodot että muut niihin liittyvät uskomukset vastaavat pikku piirteitään myöten niin hyvin votjakkien kuin syrjänien uskomuksia. Suoranaisimmin näkyy venäläinen vaikutus koskeneen, paitsi syrjäneihin, Glazovin ja Sarapulin piirin votjakeihin. Eteläisillä ja itäisillä alueilla vastaa votjakkien vetehinen tatarien _siu-ejäse_ ("veden isäntä") ja tshuvassien _shu-hozi_ ("veden isäntä") haltiaa, joita se muistuttaa jo nimensäkin _vu-kuzo_ ("veden isäntä") puolesta. Kuitenkin on hyvin vaikea vetää rajaa venäläisten ja tatarien vedenhaltioita koskevien uskomusten välille, sillä nähtävästi on niilläkin paljon yhteistä. Että syrjänien vedenhaltiain luonteenomaiset piirteet ovat samat kuin venäläisten vetehisten, ovat jo useat mainitun kansan mytologian tutkijat, kuten Popov ja Dobrotvorskij, oivaltaneet. Nalimov tosin vastustaa Popovin väitettä, että syrjänit ovat lainanneet vedenhaltioihin liittyvät uskomuksensa venäläisiltä huomauttaen, että syrjänien käsityksen mukaan _omel'_ (paholainen) on luonut vetehiset, jota vastoin venäläinen rahvas uskoo, että ne ovat syntyneet hukkuneitten hengistä. Perustelut, joilla Nalimov tukee olettamustaan, mikä enemmän lienee kansallistunteen kuin tieteellisen arvostelun aiheuttama, ovat kuitenkin kaikkea todistusvoimaa vailla. Ensinnäkin on huomattava, että kertomukset omel'in luomista hengistä ovat legendoina myöhäis- ja vierasperäisiä, ja toiseksi ei käsitys hukkuneitten muuttumisesta vedenhaltioiksi, jossa kuvastuu sangen alkuperäinen ajatus, ole syrjäneillekään vieras. Popov on epäilemättä oikeassa väittäessään, että _vasa_ nimikin on suoranainen käännös venäläisestä "vodjanoj" sanasta. Vierasta vaikutusta todistaa lisäksi nimi _shishiga_, jolla syrjänit, kuten Smirnov tietää, toisinaan nimittävät naispuolista vedenhaltiaa, mikä nimi on sellaisenaan isovenäläisiltä lainattu.

Vedenhaltiain ihmisellistä alkuperää todistaa paitsi niiden ulkomuotoa käsitys, että uusia vedenhaltioita muodostuu joka kerta, kun ihmisiä hukkuu veteen. Zhakov tietää syrjäneillä olevan tapana kantaa uhriakin hukkuneille pudottamalla veteen leivänpaloja. Sellaisina uhripaikkoina hän mainitsee Vytshegdan sivujokien laskupaikat, joihin usein ihmisiä hukkuu. Myöhäis- ja venäläisperäinen on käsitys, että ihminen, joka ilman ristiä käy uimassa, joutuu vedenhaltiain joukkoon, mutta voi jälleen muuttua ihmiseksi, niin pian kuin joku ripustaa ristin hänen kaulaansa.

Votjakkien ihmisenkaltaisiin haltioihin, joskin suuresti muista eroten, on lisäksi luettava _kilt'shin_ eli _kildisin_ (Glaz. p.), jota valkean ulkomuotonsa ja pukunsa vuoksi kutsutaan myös nimellä _ted'i kilt'shin_ ("valkoinen kiltsin"). Votjakit väittävät, että se on ihmisten ja _Inmarin_ välittäjä. Kuten muista ihmisenkaltaisista haltioista on _kilt'shinistäkin_ runsas määrä kertomuksia olemassa. Nämä eroavat kuitenkin edellisistä legendanomaisen sisältönsä puolesta. Niissä kerrotaan, miten _kilt'shin_ ennen vanhaan kulki maan päällä tehden ihmeitä, lausuen ennustuksia sekä muistuttaen ihmisiä heidän velvollisuuksistaan kanssaihmisiään kohtaan. Joskus hän ilmaantuu myös erään toisen nimettömän henkilön seurassa. Hyvin yleinen kaikilla votjakkialueilla on kertomus _kilt'shinistä_ viljamaan vaalijana. Sen mukaan hänellä on tapana kulkea pitkin pellonsarkojen välisiä pientareita, jotka kynnettäessä ovat jätettävät leveiksi, jottei vilja koskisi _kilt'shinin_ valkoiseen viittaan. Kulkiessaan hän osoittaa kasveille hellyyttä nostamalla ja tukemalla tuulen kumoamia korsia. Pellon pientarella kulkevana nimitetään _kilt'shiniä_ Sarapulin piirissä nimellä _mezha-ut'is_ ("pientaren-vartia").

Monipuolisena suojelushenkenä _kilt'shin_ on vähitellen alkanut syrjäyttää eräitä votjakkien vanhoja, alkuperäisempiä haltioita. Useimmiten on haltiain vaihdos kuitenkin enemmän vain nimellistä kuin todellista laatua, sillä entisiin haltioihin liittyvät uskomukset ynnä uhrimenot ovat useimmiten nimien vaihtuessa säilyneet muuttumattomina. Vanhan _vu-murtin_ sijalle on tullut _vu-kilt'shin_, talonhaltiain sijalle _dürt-kilt'shin_ ja _gid-kilt'shin_. Yleisempiä ovat _dü("vilja")-kilt'shin_ sekä _mu("maa")-kilt'shin_. Yksinään _kilt'shin_, joskus myös _nuni("lapsi")-kilt'shin_, nimisenä votjakit palvovat mainittua jumaluusolentoa ainoastaan synnytyksen ja lasten suojelushaltiana. Senvuoksi on heillä tapana uhrata lapsen syntyessä _kilt'shinille_ valkoinen lammas. Uhri, jota nimitetään _kilt'shin-taka_ ("kilt'shin-lammas"), teurastetaan pihalla, jossa myös uhrin jätteet poltetaan tulessa. Rukouksessa pyydetään vastasyntyneelle onnea, terveyttä ja runsaasti elonpäiviä. Tavallisesti ei _kilt'shin_-uhria kuitenkaan toimiteta heti syntymäpäivänä, vaan aluksi tehdään vain uhrilupaus. Se seikka, ettei Glazovin piirissä tunneta _kilt'shin-taka_ uhria, vaikka siellä on säilynyt hyvin alkuperäisiäkin synnyttämiseen liittyviä uhritapoja, kuten vainajien muistajaiset, herättää epäilystä, tokko eteläisten ja itäistenkään votjakkien _kilt'shin-taka_ on omaperäistä laatua. Kuitenkin on huomattava, että tsheremisseilläkin tavataan aivan vastaava uhritoimitus.

Niin hyvin _kilt'shinin_ ulkomuoto kuin hänen nimeensä liittyvät kertomukset osoittavat, että tämä haltia, sellaisena kuin se nykyään esiintyy, on sulautunut myöhemmän ajan legendaperäisiin jumaluusolentoihin. Vähävenäläisillä säilyneet runsaat legenda-aarteet, joissa on useita, jotka miltei sanasta sanaan vastaavat votjakkien _kilt'shin_-kertomuksia, osoittavat kumpaistenkin olevan yhtä kristillistä alkuperää. Sama käsitys on votjakeilla itsellään. Joskus kutsuvat he _kilt'shiniä_ enkeliksi, joskus pyhimykseksi, joskus profetaksi. Hyvin yleisesti häntä verrataan myös Kristukseen. Ilmaantuupa Jeesus Kristus votjakkien rukouksissa toisinaan _kilt'shinin_ synonyymina. Votjakkien legendanomaista _kilt'shiniä_ vastaa tarkoin tsheremissien _puirsho_.

Joskus ilmaantuu miespuolisen _kilt'shinin_ rinnalla myös naispuolinen _kilt'shin-mumi_. Ensi kerran mainitsee hänet Rytshkov kutsuen häntä "Kaldyni mumas" (synnyttämis-emo). Kirjailija lausuu, että tämä jumalatar on ensi sijalla Ilmerin (_Inmar_) jälkeen, ja että votjakit väittävät sen olevan Ilmerin äidin. Naiset rukoilevat siltä lapsen synnyttämistä ja neitoset onnellista miehelään joutumista sekä antavat sille uhriksi valkoisen lampaan. Georgi kutsuu sitä "Mukalzin", "Mutzien kalzin" ja "Mumu kalzyn" ja kertoo, että votjakit pitävät sitä _Inmarin_ äitinä, joka hallitsee maan satoa sekä ihmisten ja eläinten hedelmällisyyttä. Myöhemmänkin ajan lähdekirjallisuudessa esiintyvät samat nimet tarkistamatta Georgilta lainattuina. Pallas, jonka esitys on edellämainittua vanhempi, mainitsee ainoastaan nimet "Mu kalzin" ja "Muldsien kalzin" maan jumaluuden nimityksinä. Varsin otaksuttavaa on, että _muzem-mumi_ ("maa-emo"), joka myöhemmin tulee puheeksi, on vaikuttanut _mu-kilt'shinin_ sukupuoleen. Ainakin nykyään vastaa _mu-kilt'shin mumi_ sekä käsitteellisesti että uhriensa puolesta _muzem-mumia_. Miten lieneekin, joka tapauksessa puhutaan Rytshkovin tiedonannossa naispuolisesta _kilt'shinistä_ synnytyksen jumalattarena. Vaikkakin hänen lauseessaan, että votjakit sanovat "Kaldyni mumas"-haltiattaren olevan Jumalan (Ilmerin) äidin, on jotakin legendanomaista, näyttää kuitenkin todennäköiseltä, että _kilt'shin_ on ollut permalaisilla jo pakanuuden aikainen sikiämisen ja syntymisen haltia. Siihen viittaa itse haltian nimikin, joka johtuu sanasta _kildini_ ("siittää, synnyttää, luoda"). Rytshkovin mainitsemaa "Kaldyni mumas" jumalatarta vastaa tarkoin tsheremissien _shotshen-ava_ ("synty-emo").

Luonnonhaltiat ja niiden palvonta.

Edellisen ryhmän haltioita olemme yhteisellä nimellä nimittäneet ihmisenkaltaisiksi siitä syystä, että ne permalaisten mielikuvituksessa ilmaantuvat ihmisen näköisinä. Niiden joukkoon olemme lukeneet myös karhun, koska luonnonkansat yleensä eivät pidä sitä tavallisena eläimenä, vaan pikemmin jonkinlaisena metsäihmisenä. Mainitun ryhmän haltioiden ihmisenkaltaisuus on oletettu aiheutuvan siitä, että ne alkujaan ovat olleet manallemenneiden henkiä, joita on aljettu palvoa niiden olopaikan mukaan erilaisten elinkeinojen suojelushaltioina.

Näiden rinnalla on Perman heimon jumalistossa toinen huomattava ryhmä palvonnan alaisia olentoja, joita yhteisellä nimellä lienee sopivinta nimittää luonnonhaltioiksi. Nämä eroavat yllämainituista ennen kaikkea siinä, ettei niillä, kuten edellisillä, ole inhimillistä alkuperää eivätkä sen vuoksi myöskään, ainakaan alkuaan, ole ihmismuotoisia. Luonnonhaltiat ovat syntyneet itse luonnonvoimien ja esineiden elollistamisesta, jotka sikäli, mikäli ne voivat joko edistää tai ehkäistä ihmisen elämää ja hyvinvointia, ovat päässeet palvonnan esineiksi.