Part 15

Vuosittaiset uhrit karjapihanhaltian kunniaksi tapahtuvat sekä keväällä, jolloin karja lasketaan laitumelle, että syksyllä, kun se palaa takaisin läävään. Useimmilla seuduin on nykyään tullut tavaksi toimittaa keväällä vain lupausuhri leivällä tai puurolla, joka vasta syksyllä pannaan täytäntöön, jos karja laitumella ollessaan on pysynyt terveenä ja lisääntynyt. Uhri, johon ainoastaan perheenväki ottaa osaa, muistuttaa suuresti edelläkerrottua lattianalaista uhria, ainoa erotus on vain siinä, että _gid-kuzolle_ tulevat uhriantimet kuopataan maahan karjapihaan. Uhrieläimetkin ovat samat kuin lattianalaisessa uhrissa. Kuvaillessaan erästä läävä-uhria Aminoff mainitsee, että uhrikuoppa kaivettiin karjapihan kattoa kannattavan patsaan juureen. Rukouksessa, jossa myös _Inmarin_ nimi esiintyy, pyydetään karjapiha täyteen lihavia hevosia ja lypsäviä lehmiä. Miropoljskij sanoo _gid-kuzolle_ luetun seuraavan rukouksen: "ole terve ja väkevä, karkoita vieras, varjele karjaa ja aja kaikki paha talosta".

Saunanhaltia on _munt'so-murt_ ("sauna-ihminen") tai _munt'so-kuzo_ ("sauna-isäntä"). Glazovin piirissä sitä nimitetään myös _ted'i-murt_ ("valkoinen ihminen"). Se asuu saunan pimeässä loukossa ja on pitkän, keski-ikäisen miehen näköinen, valkoiseen paitaan ja virsuihin puettu olento. Sarapulin piirissä sillä on pitkät hiukset ja yksi silmä. Se puhuu ja itkee kuin rintalapsi. Ihmisille se näyttäytyy vain jonkun onnettomuuden edellä. Kasanin läänissä ynnä muilla eteläisillä votjakkialueilla se on pieni, kääpiön tapainen, karvainen olento. Saunanhaltia kujeilee saunassa kylpeytyvien kanssa, toisinaan se kätkee alusvaatteet, joskus se solmiaa paidanhihan tai kääntää sen nurin, häiriten siten pukeutumista. Luonteeltaan se on pahempi kuin edelliset haltiat. Saunaan ei ole hyvä mennä yksin eikä siellä sovi torua tai puhua ääneen. Samoin kuin tuvanhaltia vaihtaa saunanhaltiakin pienokaiset. Kummassakin tapauksessa käytetään amulettina rauta- tai muuta metallipalaa. Uhria ei viimeksimainitulle yleensä toimiteta. Ainoastaan Gavrilov tietää sille uhrattavan, kun uusi sauna on vihittävä virkaansa. Sorsa, jota uhrina käytetään, teurastetaan saunassa, mutta keitetään ja syödään asuintuvassa. Jollei uhria tällöin toimiteta, voi saunanhaltia panna pahakseen. Kertoja huomauttaa kuitenkin, ettei tämä uhritoimitus ole votjakeilla yleinen.

Edellämainittujen talonhaltiain rinnalla on vielä olemassa muutamia, jotka eivät ole kaikilla votjakkialueilla tunnettuja. Sellainen on Glazovin ja Sarapulin piireissä _obin-murt_ ("riihi-ihminen"), jolle pohjoiset votjakit, kuten Satrapinskij tietää kertoa, uhraavat syksyllä riihessä, jottei haltia vihastuisi eikä säikyttäisi ihmisiä, vaan suojelisi riihtä tulipalolta ja tuulelta. Mainittu uhritoimitus, joka yleisimmin on tunnettu nimellä _ikem_- eli _it'im-ves_ ("riihi-uhri") on käytännössä niilläkin votjakkialueilla, missä riihellä ei mainita erityistä haltiaa olevan. Uhrieläimen, jona tavallisesti käytetään sorsaa tai hanhea, joskus lammastakin, teurastaa perheenpää riihessä tai puimatanterella, minne myös veri vuodatetaan. Uhrilihat keitetään kotona, sen jälkeen mennään teurastuspaikkaan ruokien kera rukoilemaan. Lopuksi kuopataan uhrin jätteet ja luut riihen alle maahan. Entiseen aikaan näyttää suurempiakin teuraita uhratun, sillä vanhimmassa riihipalvontakuvauksessa v:lta 1842, joka koskee Malmyzhin piirin votjakkeja, mainitaan uhrieläimenä hevonen. Paitsi veriuhritoimitusta jätetään usein vielä viljalyhde puimisen päätyttyä riihen parsille haltian hyväksi.

Lisäksi on mainittava pari talonhaltiaa, joista toinen on eteläisten votjakkien pahanluontoinen _albasti_, joka oleskelee asumattomissa rakennuksissa, toinen Sarapulin piirissä tunnettu _nulliskis_. Edellisestä vapautuakseen on votjakeilla tapana hävittää tai polttaa niin pian kuin mahdollista kaikki vanhat, käyttämättä jääneet asumukset. Viimeksimainittu on kissan muotoinen, joka auttaa omistajaansa kantamalla tälle viljaa vieraista aitoista. Tämänkin haltian inhimillistä alkuperää osoittaa votjakkien usko, että jos "kissan" tappaa, kuolee itse se henkilö, joka mainitun haltian omistaa. Kummallekaan viimeksimainituista haltioista ei toimiteta uhria.

Vertaillessa votjakkien kodinhaltioita naapurikansain vastaaviin huomaa, että ne ovat kaikissa kohdin viimeksimainittujen kaltaisia. Jo Pervuhin huomauttaa, ettei _korka-murt_ Glazovin piirin votjakeilla eroa missään suhteessa venäläisten naapurien "domovoj" haltiasta, kutsutaanpa sitä toisinaan venäläisiltä lainatulla nimitykselläkin "susjetka". Samalla nimellä kutsuvat kodinhaltiaa myös syrjänit, joiden haltia-usko yleensä on mukautunut venäläisen kansanuskon mukaiseksi. Syrjänienkin "susjetka" asuu samoinkuin votjakkien, _korka-murt_ tuvan lattian alla, minne sille on uhri asetettava. Heilläkin se on hyvä haltia, joka hoitaa ja suojelee taloutta. Mutta jos se suuttuu, tulee vastoinkäymisiä, käsityöt eivät menesty ja karja laihtuu, kodinhaltia kun laiminlyö niiden ruokinnan. Joskus se ahdistaa ihmistä painajaisena tai suutelee häntä unen aikana niin, että huuliin ilmestyy kipeitä rakkoja. Toisinaan se kehrää tai kolistelee kovasti, ikäänkuin rakentaisi jotakin, mutta tämä ei ole hyvä enne, sillä semmoista seuraa kuolema tai jokin muu onnettomuus. Uutistaloon siirtyessään on syrjäneilläkin ollut tapana lepyttää uhreilla kodinhaltiaa. Rogov kertoo, että kun syrjäni muuttaa uutistaloon, ottaa hän pyhimyksenkuvan nurkasta sekä astuu samalla vanhan kodin alustaan kutsuen kodinhaltiaa sanoen: "susjetkani, veliseni, lähtekäämme uuteen kotiin. Kuten asuimme vanhassa, eläkäämme myös uudessa kodissa. Rakasta karjaani ja perhekuntaani." Uudessa talossa asetetaan pyhimyksenkuva nurkkaan, mutta kodinhaltiaa kehoitetaan asettumaan alustaan. Syrjänien yleisen käsityksen mukaan talonhaltia muuttaa uuteen rakennukseen vasta sen jälkeen kuin tuvan uuni on valmistunut. Myöskin metsätuvissa uskovat syrjänit kodinhaltian asustavan.

Samoin kuin venäläinen "domovoj" on siis syrjänienkin kodinhaltia samalla kertaa tuvan ja karjaläävän haltia. Votjakeilla sitä vastoin on asuintuvalla ja karjapihalla erinimiset haltiat. Niin on myös laita heidän eteläisellä naapurikansallaan tatareilla, joiden _öi-ejäse_ ("tupa-isäntä") ja _abzar-ejäse_ ("karjapiha-isäntä") eivät vastaa ainoastaan nimien, vaan kaikkien niihin liittyvien uskomusten ynnä uhrien puolesta täydellisesti votjakkien yllämainittuja haltioita, niin että on pakko otaksua votjakkien lainanneen ne sellaisinaan korkeammalla kehityskannalla olevilta naapureiltaan. Vierasperäisiä haltioita heillä ovat myös _albasti, obin-murt_ sekä _nulliskis_, joista ensiksimainitut jo nimiensä puolesta osoittautuvat olevan edellinen tatarilais-, jälkimäinen (_obiri_ = ovinj) venäläisperäinen; viimeksimainitun kansan taholta lienee tullut myös _nulliskis_ "kantaja", joka vastaa suomalaisten "paraa". Votjakkien saunanhaltian vastine syrjäneillä on _pivsan-olisa_ ("sauna-eläjä") eli _pivsanaika_ ("sauna-mies") ja riihenhaltian _rinish-olisa_ ("riihi-eläjä") eli _rinish-aika_ ("riihi-mies"). _Albastia_ vastaava haltia heillä on venäläisiltä nimineen lainattu "kikimora", joka samoin kuin tuo on paha, hyljätyissä rakennuksissa oleskeleva haltia.

Näin ollen näyttävät kaikki yllämainitut permalaisten kodinhaltiat olevan vieraita ja verrattain myöhäisen kulttuurin tuomia. Eivätkä edes kaikki rakennukset, joissa mainittujen haltiain uskotaan oleskelevan, ole aivan alkuperäisiä ja muinaisia. Jo _korka-murtin_ lattianalainen asuinpaikka todistaa ilmeisesti, ettei tämä kodinhaltia ole voinut olla votjakkien palvoma vielä sinä aikana, jolloin he asuivat vanhassa kuala-asunnossa, siinä kun lattian alustaa ei ollenkaan ole. Mitä karjanhaltiaan _gid-kuzoon_ tulee, on jo ennen osoitettu, että niin hyvin syrjänit kuin votjakit ovat palvoneet yleensä vain vainajia karjan suojelushenkinä. Lopuksi ansainnee mainitsemista vielä eräs seikka, johon jo Pervuhin on kiinnittänyt huomiota, etteivät nim. uudet, kehittyneemmät kodinhaltiat milloinkaan ole saaneet asuinsijakseen kualaa, jossa votjakkien omat, jo suomalais-ugrilaiselta ajalta polveutuvat kodin ja perheen suojelushenget, esi-isät oleskelevat.

Samoin kuin kodinhaltiat ovat useimmat metsänhaltioistakin vierailta lainattuja. Yleisin metsähisen nimitys votjakeilla on _nules-murt_ eli _tshatsha-murt_ ("metsä-ihminen"). Glazovin piirissä se on tunnettu myös nimellä _nules-nuna_ ("metsä-setä") ja Sarapulin piirissä _nules-ut'is_ ("metsän-vartia"), Urzhumin piirissä sitä kutsutaan _obidaksi_. Ulkomuodoltaan ja tavoiltaan on metsänhaltia aivan kuin ihminen, mutta usein sitä kuvitellaan yksisilmäiseksi sekä uskotaan, että sillä on kyky pidentää ja vähentää kokoansa, lyhyemmäksi pisintä ihmistä ei se kuitenkaan saata tekeytyä. Tavallisesti se pitää päätään korkeimpien puitten tasalla. Suuren kokonsa vuoksi kutsutaankin sitä Glazovin piirissä vielä nimellä _bidzim nuna_ ("suuri setä"). Metsässä, jossa se asustaa, on sillä talous ja perhe sekä paljon rikkautta, kultaa, hopeaa ja karjaa. Tuulen vihurina se siellä kiitää näkymättömänä toisesta paikasta toiseen. Glazovin piirin votjakit kertovat, että metsänhaltiat viettävät häitäkin. Ne tapahtuvat kaksi kertaa vuodessa kesällä ja talvella, jolloin metsänhaltiat vaeltavat tuulispäissä niin, että korkeat puut ryskyvät. Metsähinen houkuttelee luokseen ihmisiä, varsinkin lapsia. Joskus se eksyttää karjatkin metsään tai kuljettaa niitä pitkät matkat tuulispäässä. Se on ylen väkevä, mutta samalla tyhmä haltia, sen vuoksi se ei ole vaarallinen eikä pelätty olento. Monesti se on ihmiselle suurena apunakin, se antaa näet metsämiehelle riistaa, suojelee karjaa metsässä sekä on mehiläishoidossa avullisena.

Samoin kuin kodin- on metsänhaltiallekin ollut tapana toimittaa uhreja. Ne ovat kuitenkin vuosi vuodelta alkaneet käydä yhä harvinaisemmiksi. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että itse metsät useimmilla votjakkialueilla ovat viime aikoina suuresti supistuneet. Entisinä aikoina oli asian laita toisin. Vielä v. 1733, jolloin Gmelin matkusti votjakkien keskuudessa, kertoo hän heidän pääelinkeinonsa olleen metsästyksen. Paitsi pienempää metsänriistaa hän mainitsee heidän pyydystäneen myös karhuja, susia ja kettuja. Aseena he käyttivät metsämatkoillaan jousta, muutamilla oli pyssykin. Siihen aikaan olivat metsänhaltian uhrit vielä runsaat ja yleiset.

Nykyaikana sitävastoin votjakit toimittavat uhreja metsänhaltialle ainoastaan pohjoisalueilla, missä metsiä vielä meidän päivinämme on olemassa. Aminoff sanoo, että Sarapulin piirissä on tapana uhrata _nules-ut'isille_ syksyllä metsässä kuusen alla. Uhritoimitukseen ottavat osaa kaikki metsämiehet. Uhrina on viinaa, leipää sekä härkä ja harmaja oinas. Uhrin toimittavat vartavasten valitut miehet: rukoilija, liemenkeittäjä ja teurastaja. Ensinmainittuja saattaa joskus olla kaksikin. Muutamin paikoin on tapana panna leipää puunoksille metsänisäntää varten. Omituista metsänhaltioille uhrattaessa on, että vainajiakin samalla kertaa muistellaan. Heille annetaan uhriksi sorsa. Eräs Aminoffin kirjoittama rukous metsänisännälle kuuluu: "anna minulle, metsänisäntä, metsäneläviäsi, oraviasi, kettujasi, karhujasi. Anna myös mehiläisiäsi, tekemääni mehiläispesään niitä johdata. Siitäpä vielä sinulle lahjoja annamme."

Saman piirin votjakkien kertoo Vereshtshagin uhraavan _nules-murtille_ kaksi kertaa vuodessa, keväällä ja syksyllä. Keväällä teurastetaan harmaa lammas ja hanhi sekä rukoillaan, ettei kesällä kävisi väkeviä tuulia. Syksyllä votjakit pyytävät siltä jäniksiä, oravia, lintuja y.m. metsänriistaa.

Sama kirjailija kertoo Glazovin piirin votjakkien uhraavan metsänhaltialle myös karjan menestykseksi. Keväällä, kun karja ajetaan laitumelle, rukoilee perheenpää sitä seuraavin sanoin: "_bidzim-nuna! nules-nuna!_ nyt me ryhdymme ajamaan karjaa vainiolle ja samalla aloitamme kyntämisen. Sen vuoksi me annamme sinulle uhrin. Ota se vastaan. Varjele karja pedoilta ja pahoilta ihmisiltä. Meidän karjamme kulkee kahdentoista joen yli, kahdentoista niityn taakse. Varjele ja suojele sitä taudeista ja kaikesta pahasta." Uhripuuro, joka metsänhaltialle on valmistettu, viedään tuohisessa peltoaitaukselle. Syksyllä, kun karja palaa kotiin, toimitetaan jälleen uhri _pirtan-soton_. Uhrina on tällä kertaa harmaa hanhi ja toimitus tapahtuu läheisessä metsikössä. Metsänhaltiaa kiitetään siitä, että se on karjaa metsässä kesän aikana hyvästi hoitanut.

Bessermaneillakin, kuten Wichmann kertoo, on tapana teurastaa hanhi metsänhaltialle (_t'ashsha-murt_). Uhri toimitetaan syysaikaan jossakin metsän laidassa, mieluimmin kuusikossa, jonne tehdään pöydäntapainen teline. Liina levitetään pöydälle, johon asetetaan kaksi ruokakuppia, toisessa on puuroa, toisessa uhratun hanhen lihaa. Metsänhaltiata pyydetään olemaan suosiollinen metsässä kulkevia ihmisiä ja eläimiä kohtaan; varsinkin pyydetään, ettei hän niitä säikyttäisi.

Myöskin satunnaisia uhreja toimitetaan metsänhaltialle. Niin tekevät metsämiehet eräretkille lähtiessään. Sarapulin piirissä uhrataan sille joskus myös myrskyilman aikana. Tällöin on uhrieläimenä tavallisesti sorsa. Usein uhrataan sille vielä sairauden sattuessa tietäjän määräyksen mukaan. Niin tekevät esim. bessermanit, jotka taudin tullen uhraavat metsänhaltialle puuroa. Glazovin piirin votjakit nimittävät satunnaisesta syystä esim. taudin takia toimitettavaa uhria nimellä _sion-poton_ ("ruuan vienti"). Toimitus muistuttaa suuresti vainajainpalvontaa. Kuten vainajille viedään metsänhaltiallekin uhri peltoaitauksen luo. Ohukaisten luvun, joita perheenemäntä vartavasten valmistaa, tulee välttämättä olla epätasainen, kolme, viisi tai seitsemän. Jos joku uhraamaan mentäessä sattuu tulemaan vastaan, on se paha enne, siksi on vastaantulijoita kartettava. Palattuaan uhripaikasta tupaan tulee uhraajan mennä suoraa päätä sanaa sanomatta liedelle tuhassa käsiään puhdistamaan, jonka toimituksen jälkeen hän vasta voi omaisiaan lähestyä.

Metsänhaltioihin, joille uhreja annetaan, on myös _lud-murt_ ("vainio-ihminen") luettava, jota emme saa sekoittaa ennen mainittuun _lud-kuzo_ tai _lud-asaba_ (keremet) haltiaan. _Lud-murt_ on tunnettu etupäässä Glazovin piirissä. Se on viisivuotiaan lapsen kokoinen kääpiö, joka _nules-murtin_ tavalla voi jonkun verran pitentää tai lyhentää kokoansa. Korkeiden korsien keskellä se on niiden pituinen, matalassa ruohikossa se on ruohon mittainen. Siksi sitä on vaikea nähdä. Yllään on sillä valkoinen puku. Pääasiallisesti se oleskelee laitumilla, joissa se kaitsee ja suojelee karjaa. Sille toimitetaan ainoastaan satunnaisia uhreja, niitäkin vain harvoin. Keväällä kun karja ensi kerran lasketaan laitumelle, palvoo jokainen isäntä sitä lakki päässä rukoillen: "hyvin suojaa elukoita, hyvästi saata ne laitumelle, älä anna niitä petojen käsiin".

Paitsi edellämainittuja palvonnan alaisia on votjakeilla vielä joukko metsänhaltioita, joille ei milloinkaan uhria toimiteta. Sellainen on ennen muita kaikilla votjakkialueilla tunnettu _pales-murt_ ("puoli-ihminen"), jota Georgi nimittää myös _alidaksi_. Sekin on ihmismuotoinen, mutta sillä on ainoastaan toinen puoli ihmisen ruumista. Niin on sillä vain yksi silmä, yksi jalka ja yksi käsi sekä yksi rinta, joka on niin iso, että kun _pales-murt_ sen tunkee ihmisen kitaan, tukehtuu tämä. Se ei kuitenkaan ole kovin pelätty haltia, sillä se ei ole ihmissyöjä. Ainoastaan huutamalla se hämärän tullen peloittelee metsässä yksinäistä kulkijaa. Jelabugan piirissä kerrotaan, että jos se tavalla tai toisella sattuu verta vuodattamaan, syntyy joka veripisarasta uusi _pales-murt_.

Pahempi edellistä on eteläisillä votjakki-alueilla tunnettu _shurali_, joka sekin on ihmisenkaltainen, mutta alaston ja karvainen. Kädessään on sillä ainoastaan kolme pitkää sormea. Se huutaa yöllä metsässä, eksyttää ihmiset polulta ja vie ne luokseen. Toisinaan se ilman muuta hyökkää ihmisten päälle, kutkuttaa heitä kovasti tai tanssittaa uuvuksiin. Usein se laitumella nousee hevosen selkään ja ajaa sillä hurjasti ympäri vainioita, niin että hevonen on aivan nääntyä.

Pahoja metsänhaltioita on myös _iskal-pido-murt_ ("lehmänjalka-ihminen"), jonka nimestä jo voi päättää sen ulkomuodon. Vyötäisiin asti on sen yläruumis puettu talonpojan pukuun, mutta jalat, jotka ovat karvapeitteiset ja sorkalliset, ovat paljaat. Viimeksimainittu on metsänhaltia, kuten _nules-murt_, jonka seuraan se kuuluu, mutta se on paljoa julmempi ja raaempi kuin tämä, votjakit uskovat sen syövänkin ihmisiä.

Sarapulin piirissä tunnetaan Vereshtshaginin mukaan vielä _babasir_ ("metsäpiru"), joka hohottaa metsässä, sekä _kuzpino murt_ ("pitkähampainen-ihminen"), jolla on suussa pitkät ihmisverta himoavat hampaat, ynnä _kukri-baba_, jota kirjailija vertaa venäläisten "baba-jaga" nimiseen syöjättäreen.

Pahojen haltiain joukkoon on lisäksi luettava _ubir_, joka on kuolleen velhon sielu. Se tulee haudasta juomaan elossa olevien ihmisten verta. Votjakit nimittävät sitä myös _kulem-ubir_ ("kuolleen u."). Kalpeaan ruumiiseen, josta se on imenyt verta, jää merkiksi sinisiä täpliä. Se ryöstää myös sikiön äidin kohdusta. Ilmassa se lentää tulikäärmeenä, s.o. meteoorina. Ken sen näkee, voi sen pysäyttää repäisemällä poikki paidankauluksen nauhat, silloin _ubir_ tulee voimattomaksi, putoaa maahan, vieläpä muuttuu siksi ihmiseksi, joka tulikäärmeenä liikkui. Votjakit uskovat lisäksi, että auringon ja kuun pimeneminen johtuu siitä, että _ubir_ ne hotkaisee suuhunsa; kun tulipallot kuitenkin pian alkavat sitä polttaa, sylkee se ne jälleen suustaan. Tällekään pahalle hengelle eivät votjakit milloinkaan uhraa. Yhteisellä nimellä he nimittävät kaikkia pahoja henkiä tatarilaisilla nimillä _shaitan_ (saatana) ja _peri_ (paholainen).

Metsänhaltiana on vielä karhu (_gondir_) mainittava, jota votjakit pitävät ihmisenkaltaisena olentona. Se on kuitenkin heidän käsityksensä mukaan ihmistä viisaampi ja väkevämpi. Ihmiskieltäkin se ymmärtää, mutta ei osaa itse sitä käyttää. Karhusta puhuessaan votjakit eivät mainitse sen oikeaa nimeä, vaan käyttävät kaikenlaisia mairenimityksiä, useimmiten sanovat sitä "vanhaksi mieheksi". Kun he metsässä kohtaavat kontion, paljastavat he sille päänsä kuten metsänisännälle ainakin. Joskus kumartavatkin sitä, vieläpä asettuvat polvilleen, sillä he uskovat, että kun karhua kunnioittaa, se ei vastaantulijaa vahingoita. Vihamiehensä karhu tuntee vielä kuoltuaan ja vainoaa sitä. Sen vuoksi ei ole hyvä nauraa kaadetun karhun ääressä. Mitään karhunpalvelukseen viittaavia peijaisia ei votjakeilla kuitenkaan tätä nykyä enää ole olemassa. Eivät edes vanhukset tiedä niistä kertoa. Tämä johtuu siitä, että karhut metsien hävitessä ovat vetäytyneet pohjoisempiin seutuihin.

Glazovin piirin votjakeilla sanoo Pervuhin olevan myös _gondir_ ("karhu") nimisen talonhaltian, joka asustaa kellarissa tai aitassa ja jota kuten _korka-murtia_ on kestittävä uutistaloon muutettaessa. Kun se vihastuu, vähenevät talon ruokavarat. Nimestä päättäen on tämä kuitenkin alkujaan metsänhaltia.

Votjakkien _nules-murtia_ vastaa täydellisesti syrjänien _versa_ ("metsällinen") eli _veris-mort_ (joskus myös _lesak-mort_ "metsä-ihminen"). Janovitsh kertoo, että syrjänit pelkäävät sitä nimittää sen oikealla nimellä, sen vuoksi he sanovat sitä milloin miksikin. Yleisimmin he nimittävät sitä venäläisten tavalla "djadja" (vrt. Glazovin piirin votjakkien _nuna_). Samoin kuin votjakkien on syrjänienkin metsänhaltia ihmisenkaltainen, jolla on metsässä kartano ja perhe. Sekin on suuri kooltaan, korkeampi kuin pisin puu, sen vuoksi syrjänit usein nimittävät sitä myös _kuz dada_ ("pitkä setä"), mikä nimitys siis vastaa Glazovin votjakkien _bidzim nunaa_ ("suuri setä"). _Nules-murtin_ tavalla kiitää _veris-mortkin_ vihurina paikasta toiseen vieden mukanaan joskus myös ihmisiä ja karjaa. Naiset suuresti sitä pelkäävät, sillä se pyrkii lemmenseikkailuihin heidän kanssaan. Samoin kuin pohjoisten votjakkien metsähiset, viettävät syrjänienkin metsänhaltiat häitä matkaten, kuten ihmiset, suurissa hääsaatoissa. Yleensä on _veris-mort_ hyvä haltia, josta ihmisellä on monenlaista hyötyä. Varsinkin metsämiehiä, joiden kanssa se on sovinnossa, se opastaa saloilla, tulee heidän nuotioilleen lämmittelemään sekä ajaa heidän pauloihinsa metsän karjaa. Sen vuoksi on metsämiehillä tapana toimittaa sille silloin tällöin pieniä uhreja. Hlopin sanoo, että syrjänit vievät metsään kerran vuodessa lehtitupakkaa, jota he asettavat kannon päähän tiheikköön, sillä "metsä-setä" pitää tupakasta. Arvokkaampia uhreja, kuten pyitä, oravannahkoja ja ryynejä, tietää Dobrotvorskij sille uhratun. Nalimov kertoo lisäksi, että syrjänit uhraavat metsänhaltialle leipää, suolaa ja kalapiirakkaa karjan kadotessa.

Karhua koskevat käsitykset ja uskomukset ovat syrjäneillä samat kuin votjakeilla.

Luodessamme yleissilmäyksen permalaisten metsänhaltioihin, huomaamme niidenkin joukossa useita, jotka ovat tunnettuja myös ympärillä asuvilla kansoilla. Eri votjakkialueiden uskomuksia vertaillessa huomaa, että melkoinen eroitus vallitsee pohjoisten ja eteläisten käsitysten välillä, joka johtuu siitä, että uskomukset ensiksimainituilla seuduilla lähenevät venäläisten, viimeksimainituilla taas tatarien kansanuskoa. Olemme jo edellä huomauttaneet niistä yhtäläisyyksistä, jotka vallitsevat syrjänien ja Glazovin piirin votjakkien metsänhaltia-käsitysten välillä. Tämä yhtäpitäväisyys, joka ei aina ole alkuperäistä, johtuu siitä, että kumpaisetkin ovat lainanneet uskomuksensa suoraan venäläisiltä, joiden metsänhaltiaa ne yksityisiä piirteitä myöten muistuttavat ja joiden nimityksiäkin usein käytetään omien nimien rinnalla. Samalta taholta on tullut myös votjakkien vainio-ihminen (_lud-murt_), jota vastaa venäläisten "polevik" ("peltohinen"). Samoin kuin votjakit ovat Orlovin piirin venäläisetkin joskus toimittaneet sille uhreja. Syystä siis huomauttaa Pervuhin, että on varsin vaikeata huomata rajaa, missä votjakkien alkuperäiset käsitykset päättyvät ja venäläinen kansanusko alkaa. Vieras kulttuuri on samalla saanut aikaan, että aiemmin tunnetut haltiat, joilla ei ole mitään vastaavia venäläisten naapurien nykyisessä kansanuskossa, vähitellen alkavat votjakkien muistosta hävitä. Unohtumaisillaan olevia haltioita pohjoisilla votjakkialueilla ovat kirjailijan mukaan _pales-murt_, ja _iskal-pido-murt_, joista ensiksimainittua vastaa tshuvassien _ar-zori_ ("puoli-ihminen") ja jälkimäistä tatarien _sijir-ajak_ ("lehmä-jalka"). Eteläisillä votjakkialueilla on tatarilainen vaikutus vielä meidän päivinämme varsin voimakas. Täällä votjakkien metsällinen muistuttaa suuresti tatarien _urman ejäse_ ("metsä-isäntä") haltiaa. Samalta taholta tulleita ovat myös pahat _shurali_ ja _ubir_-henget, joiden nimetkin ovat lainatut viimeksimainitun kansan kielestä. _Obida_, joka on tshuvasseillekin tunnettu, on voinut tulla näille maille bolgarien taholta.