Part 14

Puun vasemmalla sivulla oli kattilain sija, joissa kiehui uhriksi tuotujen eläinten lihoja. Kattilat riippuivat puukannattimessa. Läheisyydessä myös oli karitsa, joka sinä päivänä aiottiin uhrata. Pääpaikassa pöydän ääressä istui arvossa pidetty vanhus. Se oli _tere_, huomattavin henkilö uhrijuhlassa. Hänen toimenaan oli vihkiä uhrilihat. Häntä paitsi oli uhrin toimitusmiehinä kaksi rukoilijaa (_vesas_) neljä teurastajaa (_part't'shas_) sekä kaksi, joskus useampiakin tarjoilijoita (_kodok_). Kaikki uhripapit oli valittu vain yhtä uhrijuhlaa varten. Kun uhrilihat oli keitetty, kutsuivat tarjoilijat kansaa rukoilemaan. _Tere_ istui pöytään ja hänen ympärilleen asettui muita arvokkaannäköisiä ukkoja. Akat asettuivat heitä varten valmistettuun pöytään. Etumaisimpina seisoivat "rukoilijat" lakki päässä, kasvot käännettyinä kuusta kohti, samoin seisoivat miehet rivissä heidän takanaan. Naiset olivat takimaisina. Toinen "rukoilijoista" alkoi nyt lukea rukousta, pitäen vähäistä uhrikuppia kädessään. Samanlainen oli hänen apulaisensa kädessä, johon "tarjoilijat" vuodattivat kustakin pullosta vähäisen kumyshkaa. Sen jälkeen pappi kaatoi uhrijuoman rukousta lukevan apulaisensa kuppiin, joka vuorostaan vuodatti sen tuleen. Täten tuli jokaisen perhekunnan kumyshkaa vuodatetuksi tuleen. Nyt meni toinen rukoilijoista kuusen juurella olevan pöydän ääreen, täälläkin hän luki rukouksen sekä kumartui sen tehtyään maahan asti, jolloin teurastajat alkoivat ammentaa kattiloista lihaa. Osa uhrilihaa paloiteltiin kahteen kuppiin, toinen asetettiin puun juurelle, toinen kannettiin kumyshkan kera _terelle_. Tämä siunasi ruuan sekä alkoi sitä maistaa vanhusten ja pappien kera. Kansanjoukot kokoontuivat nyt sinne, minne uhriantimet oli asetettu, ja "teurastajat" jakoivat lihat antaen kullekin hänen osansa. Ruuan saatuaan miehet istuutuivat kedolle aterioimaan yhdessä vaimojen, lasten ynnä muun perheväen kanssa. Naiset kestitsivät sukulaisiaan ja naapureitaan kumyshkalla. Kun ateria oli päättynyt, kuului jälleen "tarjoilijain" kutsu ja pian alettiin uudelleen rukoilla; tällä kertaa laskeutui uhrikansa polvilleen.

Vähän sen jälkeen ryhdyttiin teurastamaan uutta uhria, nim. karitsaa, joka seisoi sidottuna jonkun matkan päässä kattiloista. Kaksi toimitusmiestä "pesi" eläimen sekä johti sen syrjään erään puun juurella olevan kaukalon luo. Puun juurelle oli maahan asetettu leipää, suolaa ja kumyshkaa. Teurastettaessa asetettiin eläimen pää kaukalon kohdalle, kurkku leikattiin poikki ja veri vuodatettiin astiaan. Tässä tilaisuudessa ei kuitenkaan kansa eivätkä kaikki papitkaan olleet läsnä. Kun lammas oli teurastettu, ripustettiin se puuhun nylkemistä varten, samalla poistettiin sisälmykset, joista votjakeilla on tapana valmistaa erityinen uhriruoka. Sen jälkeen eräs teurastajista alkoi lähelle sytytetyssä nuotiossa savustaa karitsan päätä, joka lopuksi luiden mukana kuopattiin maahan. Taas oli rukoilemisen aika tullut, kansa kutsuttiin koolle ja papit alkoivat rukoilla heittäen toimituksen päättyessä tuleen leipää, suolaa ja kumyshkaa sekä myös oksan, josta edellä on ollut puhe. Poltettuaan sen lausui uhripappi, että uhriteuraan sielu menee taivaalle kuten savu, joka kohoaa palavasta oksasta. Sen jälkeen asetettiin karitsan lihat kattilaan, jotta ne olisivat kypsiä seuraavana päivänä, jolloin uhrimenoja vielä oli jatkettava. Pian alkoi kuulua syrjästäpäin soittoa, uhrikansa hajaantui kisailemaan ja tanssimaan, kunnes illan tullen oli lähdettävä kotiin.

Malmyzhin piirin uhrimenoja, joissa ilmenee omituinen uhriteuraan tiedustamistapa sekä erittäin alkuperäinen _vile mit'son_ uhri, kuvailee Osokin (1856). Kevätkylvön sekä viljankorjuun jälkeen kokoontuvat muutamat votjakkikylät uhraamaan eläimiä uhripapin määräyksen mukaan; tämän henkilön tärkeimpiä velvollisuuksia on tiedustella, millaisen uhrin jumala vaatii. Sen vuoksi on hänen uhrijuhlan edellä mentävä metsään uhrien otollisuutta tutkimaan. Palattuaan sieltä hän kertoo kyläläisille nähneensä, mitenkä Jumala metsässä kiiti hänen ohitseen vihurin tavalla esim. valkoisen härän selässä. Tästä votjakit päättävät, että jumala haluaa valkoisen uhriteuraan. Jos uhripappi kertoo, että hän näki jumalan mustan lampaan tai harmaan hanhen selässä, merkitsee se, että uhriksi on annettava musta lammas tai harmaa hanhi. Joskus uhripappi määrää sen näköisen eläimen, joka hänellä sattuu olemaan omassa läävässään ottaen siitä silloin tavallista kalliimman hinnan. Teurastaminen tapahtuu pyhäkössä uhritulen ääressä. Lukien uhrirukousta lakki päässä uhripappi heittää tuleen vähäisen verta ja lihaa. Tuleen hän heittää lusikalla myös muutamia pisaroita kumyshkaa. Silloin kaikki, jotka ottavat osaa uhrijuhlaan, laulavat kuorossa ja tanssivat tulen ympärillä. Kun laulu ja tanssi on päättynyt, otetaan uhriteuraista sisälmykset, osa suolia ripustetaan puuhun sekä ennen kaikkea eläinten sydämet, jotka votjakkien käsityksen mukaan ovat jumalan mieliruokaa. Sitten lihat keitetään ja nautitaan yhdessä. Juhlamenojen jälkeen vielä huvitellaan kaikin tavoin, ajetaan pari- ynnä kolmivaljakolla sekä pidetään iloista melua. Näin vietetään juhlaa kokonainen viikko. Uhrilihojen ylijäämät käytetään kotitarpeisiin, köyhät ottavat suolet, siistivät ne, täyttävät uhriteurasten verellä sekä syövät uhrijuhlan kunniaksi.

Muutamin seuduin liittyvät yllämainittuun uhrijuhlaan vielä vainajien muistajaiset. Niin kertoo Potanin, joka v. 1884 otti osaa Jelabugan piirin suureen, kokonaisen viikon kestävään bulda-juhlaan. Juhla alkoi toisena päivänä Pietarin päivän jälkeen, jolloin votjakit teurastivat illalla kylän takana olevalla niityllä lampaan ja keittivät sen vainajia varten. Niitylle oli asetettu tuohivakka. Siihen vuodatettiin teurastetun eläimen veri, ja sitä paitsi oli jokaisen osaaottavan velvollisuus heittää sinne myös vähäisen kumyshkaa sekä ohukaispaloja, joita oli valmistettu muistajaisruuiksi; lopuksi vuodatettiin siihen myös uhrilampaasta laadittua keittoa. Menojen päätyttyä tuohivakka jätettiin pellolle, ja koirat söivät sen sisällyksen.

Seuraavan päivän aamuna kaikki kylpivät saunassa. Bulda-paikkaan, joka sijaitsi vuoren rinteellä ja oli risuaitauksella ympäröity, kerääntyi jo varhain uhripappeja, mutta kansaa saapui hitaasti. Puolipäivään asti, jolloin kertoja saapui pyhäkköön, ei siellä ollut muita kuin uhrin toimitusmiehiä. Pyhäkkö oli puuton, vain keskellä seisoi kuivettunut koivu ja sen oikealla puolella lehmus. Koivun alla oli vähäinen miesjoukko, jonka keskellä uhripapit puuhasivat valkoisissa mekoissa. Erillään miesjoukosta ylempänä seisoi naisten juhlapukuinen ryhmä. Kuivuneen koivun alle oli viritetty tuli ja tulen yläpuolelle asetettu riukuteline kattilain ripustamista varten. Noin kuusikymmentä askelta etelään päin uhripuusta oli riviin pystytetty kolme nuorta koivua, joiden eteen oli asetettu pöytä. Koivusta koivuun oli sidottu köysi, johon oli ripustettu valkoisia, päistä koruompeleella kirjailtuja pyyhinliinoja. Niitä oli niin paljon, että ne muodostivat ikäänkuin yhtäjaksoisen seinän. Äärimäisenä vasemmalla sivulla olevaan koivuun oli ihmisvartalon korkeudelle punottu puunoksista linnunpesän tapainen, johon oli asetettu pyyhinliinalla peitetty lautanen. Tähän pani pääpappi uhrirahat. Pöydällä koivujen edessä oli n. 20 tuoppia kumyshkaa. Uhripöydän ääreen maahan siroitetuille pähkinäpensaan oksille oli ladottu lautasia. Niissä oli ohukaisia ja leivänviipaleita, joiden pinta oli sivelty voilla tai munavoiteella. Lautasia oli maassa noin kolmen sylen leveydeltä. Pöydän eteen oli asetettu kaksi pitkää penkkiä vanhuksia varten. Neljä valkopukuista pappia istui heidän seurassaan tai puuhaili pöydän ääressä hatuttomin päin. Uhrirukouksen aikana kansa asettui pöydän eteen polvilleen. Vanhin uhripapeista, joka seisoi äärimäisenä vasemmalla kädellä, otti nyt käteensä kumyshkakupin ja alkoi lukea rukousta, jota tehdessään hän toisinaan kohotti kuppia ilmaan. Toisillakin papeilla oli kädessään kuppi tai puumalja: Uhrianomukset päättyivät tuon tuostakin "amin" sanaan, johon koko uhrikansa yhtyi. Rukouksen jälkeen menivät papit uhritulen luo, jonne astuessaan he, sen sijaan että olisivat kääntyneet vasemmalle, joka olisi ollut suorinta, kääntyivät oikeaan ja tehtyään koko käänteen menivät peräkanaa, pääpappi etumaisena. Vielä nuotion ääressä luki uhripappi rukouksen kaataen samalla kumyshkaa tuleen. Sen jälkeen papit tekivät jälleen koko käänteen vasemmalta oikealle ja palasivat takaisin pöydän ääreen, mutta tällä kertaa astui ensimmäisenä se, joka äsken kulki viimeisenä. Tultuaan pöydän luo pääpappi joi kumyshkaa tarjoten sitä myös apulaisilleen, sen jälkeen saivat muutkin ukot sitä maistella. Rukouksen aikana oli papeilla muhamettilaisten tapaan pyyhinliina päässään. Toisin paikoin, kertoja huomauttaa, uhripapit käyttävät merkkinään, paitsi pyyhinliinaa, koivun oksaa, joka halkaistaan kahteen haaraan ja asetetaan kaulaan siten, että toinen haara tulee käymään oikean, toinen vasemman olkapään alitse.

Muut uhrimenot eivät suurinkaan eroa edellämainituista. Huomiota ansaitsee vain, että jokaisesta uhrileivästä leikataan viipale kahteen kuppiin, joista toisen sisällys kaadetaan tuleen, toisen syövät uhripapit. Mainittakoon myös, että uhripappi rahaa kerätessään asettuu polvilleen. Samoin tekevät ne, jotka uhraavat roponsa. Uhrirahaa ei saa antaa paljaasta kädestä, vaan kunkin on se tuotava kämmenen yli vedetyllä hihallaan.

Eri seutujen uhrikuvauksia vertaillessa huomaa samojen päämenojen ohella vähäisiä paikallisia eroavaisuuksia. Niin on esim. itäisillä votjakeilla vielä tapana ripustaa, maanhaltian uhria lukuunottamatta, kaikkien suurten teurasten luut pyhän lehdon puihin. Heillä on myös tapana, etteivät kotolaisetkaan, jotka syystä tai toisesta ovat estyneet saapumasta uhrijuhlaan, ryhdy sinä aikana työhön, vaan leipäuhrilla muistelevat kotipihalla heimon suurta uhripalvontaa. Lisäksi huomautettakoon, että kaikilla votjakkialueilla, miten kauan uhrijuhlaa kestääkin, uhripappien velvollisuus on koko ajan niin hyvin päivällä kuin yöllä olla uhrilehdossa, sillä sinä aikana eivät uhritulet saa sammua. Sateisina ja kylminä öinä uhraajat ovat pakotetut tekemään verhokseen teltan tapaisen suojuksen.

Kuten on mainittu, alkavat Jelabuean piirin votjakit uhrijuhlansa muistajaismenoilla. Myös Kasanin läänissä on tapana viettää suuren uhrijuhlan yhteydessä muistajaisia suvun vainajien kunniaksi. Niin on esim. Mamadyshin piirin Staraja Jumjassa tapana toimittaa monen kylän yhteiset uhrit seuraavassa järjestyksessä. Ensimäisenä päivänä uhrataan varsa _Inmarille_, valkoinen vasikka viljan jumaluudelle (_du-kilt'shin_) ja musta karitsa vainajille. Toisena päivänä teurastetaan musta härkä maan jumaluudelle (_mu-kilt'shin_), samalla toimitetaan myös yksityisten tuomat lupausuhrit, joita he syystä tai toisesta ovat kolmen viimeksi kuluneen vuoden aikana "luvanneet". Kolmantena uhripäivänä teurastetaan valkoinen lammas aurinko-emolle (_shundi-mumi_) ja valkoinen karitsa kohtalon jumaluudelle (_kaba-inmar_). Sitä paitsi uhrataan hanhi ja sorsa terveyden vuoksi.

Muistojuhlan vietto tapahtuu siis täällä lehto-palvonnan yhteydessä. Kuitenkin on vainajain uhri toimitettava eri tulella ja eri paikassa uhrilehdon syrjässä. Kuten kaikissa votjakkien nykyisissä muistojuhlissa käytetään tässäkin omatekoisia vahakynttilöitä sekä erityistä uhrikaukaloa, johon kukin osaaottavista perheistä siroittaa ruokamuruja. Uhriteurastus ja rukous toimitetaan kasvot pohjoista kohti kuten yleensä _ullan vandon_ ("alas teurastus") uhreissa. Uhrin jätteet jäävät kedolle tai poltetaan nuotiossa. Muistojuhlaa vietetään yhteisesti suvun kaikkien vainajien kunniaksi.

Vainajainpalvonta ei ainakaan nykyään näytä kuuluvan itse kylien yhteisiin lehto-uhreihin, mitkä yleensä ovat omistetut mahtaville luonnonhaltioille. Näistä on ennen muita mainittava taivaan jumala _Inmar_, jonka yleisin uhrieläin lehto-uhreissa on hevonen ja jota votjakit samoin kuin muitakin luonnonjumalia palvovat tatarien rukoussuunnassa kasvot etelään päin. _Inmarin_ rinnalle on tullut vielä erityinen, mahtava jumaluusolento _kilt'shin-inmar_, jolle myös uhrataan hevosia. Maanjumaluudelle (_mu-kilt'shin_) uhrataan maahan musta härkä tai lammas. Pienempiä uhrieläimiä teurastetaan kohtalon jumaluudelle (_kaba-inmar_) sekä panettelija-jumalalle (_al'akinmar_). Sitä paitsi uhrataan erilaisia uhriteuraita myöskin viljan jumaluudelle (_du-kilt'shin_), ukkos-emolle (_gudiri-mumi_) ja aurinkoemolle (_shundi-mumi_). Kaikkia yllämainittuja jumaluusolentoja ei kuitenkaan palvota säännöllisesti jokaisessa uhrijuhlassa, vaan samoin kuin itse palvontajärjestys ynnä uhriteuraat vaihtelevat myös palvonnan alaiset haltiat. Useimmiten on tullut tavaksi pyhittää kukin uhrieläin jollekin erityiselle jumaluusolennolle, joten kulloinkin palvottavana olevien haltiain lukumäärä näin ollen tulee riippumaan uhrieläinten paljoudesta.

Samoin vaihtelee mainittujen juhlien uhriaika. Useimmiten vietetään kylien yhteistä uhrijuhlaa keskikesällä; ainoastaan Jakovlev tietää sitä Osan piirissä joskus vietettävän myös syksyllä lumikelin tultua. Hyvin yleinen viettoaika on Pietarin päivän tienoo, jolloin se sattuu yhteen kesäisen kuala-uhrin eli "lehti-olut"-juhlan kanssa. Muutamin paikoin, kuten Birskin piirin Mozhgassa, onkin tapana juhlapäivän aamuna toimittaa kuala-rukous ja sen jälkeen heti alkaa lehto-palvonta ennenmainitussa Imenlek puistossa.

Kooten heimon toisistaan etäällä asuvat jäsenet yhteen monesti useamman vuorokauden ajaksi ovat Perman heimon suuret suku-uhrit olleet erittäin sopivia tilaisuuksia kokousten ja neuvottelujen pitämistä varten ei ainoastaan rauhan ja onnen päivinä, vaan myös vaaran ja vastoinkäymisen uhatessa. Sen vuoksi on niillä uskonnollisen merkityksen ohella epäilemättä ollut hyvin tärkeä yhteiskunnallinen merkitys. Vielä myöhempinäkin aikoina ne ovat votjakeilla olleet, kuten jo Aminoff huomauttaa, voimakkaita yhdyssiteitä, jotka pitävät hajalla asuvaa kansaa koolla sekä estävät sitä sulautumasta ympärillä asuviin ylivoimaisiin, korkeammalla kehitysasteella oleviin kansoihin.

Ihmisenkaltaiset haltiat ja niiden palvonta.

Votjakkien jumalat ja haltiat, joita he palvovat vainajien ohella, voidaan niiden alkuperään nähden jakaa kahteen pääryhmään. Sen mukaan nimitämme niitä ihmisenkaltaisiksi ja luonnon-haltioiksi.

Ihmisenkaltaisia ovat etupäässä kodin-, metsän- ja veden-haltiat.

Ensiksimainituista ovat yleisimmät asuintuvan-, karjapihan- ja saunan-haltiat.

Tuvassa asustavaa haltiaa votjakit nimittävät _korka-murt_ ("tupa-ihminen") tai _korka-kuzo_ ("tupa-isäntä"). Kasanin läänissä kuulin sitä nimitettävän myös _dürt-kuzo_ ("talo-isäntä") ja Sarapulin piiristä mainitsee Vereshtshagin sen nimenä _busturgan_. Sen yleisin asuinpaikka on lattianalusta, jonka vuoksi sitä toisinaan kuulee nimitettävän nimellä _vizh-ul kuzo_ ("lattianalainen isäntä"). Kuten jo _murt_ ("ihminen") sanasta voi päättää, on tämä haltia ihmisen muotoinen. Miropoljskij sanoo, että se näyttäytyy vain harvoin, mutta kun se tapahtuu, ennustaa se kuolemaa tai muuta onnettomuutta. Ilmestyessään se on joskus talon isännän näköinen. Yleensä _korka-murt_ on hyvä ja tarpeellinen olento, sillä se suojelee perheenväkeä vierailta haltioilta sekä valvoo kaikin tavoin talon parasta. Joskus se ottaa osaa myös ihmisten toimiin. Votjakit tietävät kertoa, että se esim. alkaa yöllä kehrätä, jolleivät naiset syystä tai toisesta ole ehtineet päättää päivätyötään. Kun tuvanhaltia saa aiheen suuttua, kiusaa se ihmisiä painajaisena, pörröttää maatessa hiukset ja parran sekä ehkäisee töiden onnistumista. Pieniä lapsia votjakit eivät milloinkaan jätä yksin tupaan, sillä he uskovat, että _korka-murt_ vaihtaa pienokaiset.

Siinä tapauksessa, että tuvanhaltia tavalla tai toisella on osoittanut olevansa vihainen, on se mitä pikimmin uhrilla lepytettävä. Uhrieläin, joksi votjakit yleisimmin käyttävät mustaa lammasta, on teurastettava lattianalustassa, _korka-murtin_ olopaikassa. Tämän vuoksi kutsutaankin uhria _gulbet's-taka_ ("alustalammas") ja uhriteurastusta _gulbet'se vandon_ ("alustassa teurastaminen"). Toimitukseen, jossa uhripappina on perheenpää, ottaa osaa vain oma perheenväki, sillä uhriruokaa ei sovi antaa vieraille. Osoitteeksi, miten tarkkoja votjakit tässä suhteessa ovat, mainittakoon, ettei edes perheen tytär saa maistaa _gulbet's-taka_ uhria sen jälkeen, kun hän on miehelle "luvattu". Tuvanhaltialle tulevat uhrilihat ynnä luut haudataan lattian alle kaivettuun kuoppaan, jonne myös eläimen veri teurastettaessa vuodatetaan. Uhriruoka keitetään ja syödään tavallisesti itse asuintuvassa.

Satunnaisten uhrien ohella toimitetaan _korka-murtille_ toisin paikoin määräaikaisiakin teurastuksia. Aminoff kertoo, että votjakit (luultavasti Sarapulin piirissä) uhraavat syksyllä peltotöiden päätyttyä tuvan haltialle hanhen tai sorsan sekä myös puuroa. Linnun luut ja puuro ynnä lusikka pannaan maahan vasempaan nurkkaan, jossa on aukko. Uhritoimituksessa luetaan seuraavanlainen rukous: "osto, Inmarini, suuri Inmarini! Täten uhraan lattianalaiselle isännälle hanhen. Älä säikytä meitä! Ota tarjoomamme uhri suosiolla vastaan. Anna minulle perheineni, huonekuntineni rauhaa ja onnea. Anna kylvetyn viljan menestyä." Toisessa paikassa sama kirjailija kertoo talonisännän Sarapulin Bödjassa uhraavan syksyllä ennen pokrovan päivää (l/X v.l.) oinaan lattianalaisena uhrina. Tässä tiedonannossa on kuitenkin _mu-kilt'shinin_ nimi tullut haltian alkuperäisen nimen sijalle. Myöskin Kasanin läänissä, kuten Miropoljskij tietää, toimitetaan tuvanhaltian uhri vuosittain syksyllä. Osan ja Birskin piirikunnissa kuulin sille uhrattavan vuotuisia uhreja toisin paikoin syksyllä, toisin paikoin kesällä n. viikkoa ennen Pietarin päivää, jolloin votjakeilla on tapana ajaa lampaat kotiin kerittäviksi. Jollei sopivaa uhrilammasta sattuisi laumasta löytymään, lykätään toimitus tuonnemmaksi, sillä kertaa tehdään vain puurolla uhrilupaus. Kuitenkin on puurostakin osa kuopattava alustaan.

Ennen kaikkea votjakit pitävät velvollisuutenaan uhrata _korka-murtille_ silloin, kun he ensi kerran asettuvat uuteen tupaan. Jo Georgi tietää kertoa, että votjakit muuttaessaan uuteen taloon uhraavat mustan lampaan tai keittävät, kuten köyhät tekevät, sakean puuron. Uuteen tupaan muutto (_korka-piron_) on kaikilla votjakkialueilla muodostunut juhlahetkeksi, jota Kasanin läänissä nimitetään _korka-suan_ ("tupa-häät") ja Glazovin ja Sarapulin piireissä _korka-_ tai _korka-murt-sektan_ ("tupa-" tai "tuvanhaltian kestitys"). Kaikki sukulaiset ja ystävät saapuvat silloin runsaslukuisina pitoihin tuoden mukanaan monenlaisia lahjoja. Tärkein toimitus on uhrin teurastaminen uuden tuvan alustassa. Vereshtshagin sanoo Sarapulin piirin votjakeilla olevan tapana, että isäntä, asettuessaan uuteen taloon, menee emäntineen alustaan vieden mukanaan ohukaisia ynnä kumyshkaa sekä nuoren kyynärän kokoisen kuusen ja tekee uhrilupauksen _gulbet'se siziskon_. Isäntä pystyttää nurkkaan kuusen, ottaa siitä oksan käteensä sekä asettuu polvilleen kuusen ääreen. Emäntä levittää hänen eteensä pöytäliinan ja asettaa sille ohukaisen. Sen jälkeen hän vielä vuodattaa kumyshkaa pikariin ja antaa sen miehelleen. Tämä alkaa nyt, pitäen oikeassa kädessä pikaria, vasemmassa oksaa, lukea rukousta pyytäen _Inmarilta_, että tupa, jonka tämä on hänelle suonut, olisi hyvä asua vanhuuteen ja kuolemaan asti sekä lupaa samalla uhrata mustan lampaan ynnä muita nelijalkaisia eläimiä. Rukouksen päätyttyä hän juo kumyshkaa sekä maistelee myös ohukaista. Luvattu uhri pannaan myöhemmin täytäntöön joko tuvassa tai lattian alla. Uhrilihan kiehuessa isäntä palvoo polvillaan pyytäen uudelle kodille onnea, rikkautta ynnä kaikkea hyvää sekä huomauttaa samalla, että hän nyt täyttää antamansa lupauksen. Uhriteuraan luut kuopataan maahan. Toimituksen nimi on _gulbet'se taka vesan_ ("alusta-lammas-uhri").

Vasiljev, joka uhrin saajana mainitsee _mu-kilt'shinin_, kertoo, että uuteen tupaan siirryttäessä annettu uhrilupaus täytetään tavallisesti seuraavana syksynä. Uhraamispäivänä ei saa mitään antaa pois talosta, eikä uhrieläintä saa teurastaa paljaalla maalla, vaan kuusen oksien päällä. Määrätyt ruumiinelimet, kuten oikean puolinen lapaluu, kylkiluu, pää, jalat, keuhkot ja maksa, ovat erikseen keitettävät. Osa kaikkia uhriruokia kuopataan alustaan. Hän kertoo lisäksi härkäuhrista, joka uuteen taloon muutettaessa teurastettiin pihalla. Pihalle tehtyyn kuoppaan haudattiin osa uhrilihaa ynnä luut maanhaltian hyväksi. Kasanin läänissä on Gavrilovin mukaan tällöin tapana uhrata _korka-kuzolle_ paitsi mustia lampaita myös kotilintuja, paitsi kanoja.

Että votjakeilla toisin paikoin uuteen tupaan muutettaessa on ollut tapana viedä haltia vanhasta asunnosta uuteen, olemme Aminoffin tiedonantojen perustuksella maininneet jo kuala-palvonnan yhteydessä. Myös Glazovin piirissä näyttää säilyneen muistoja mainitusta tavasta. Se käy selvästi ilmi Pervuhinin huomautuksesta, että kun _korka-murt_ muuttaa isäntäväen mukana vanhasta uuteen tupaan, silloin sitä useimmiten nimitetään "vanhaksi ihmiseksi" (_vuzh-murt_). Korka-murtin kestityksestä (_korka-murt sektan_) on näillä seuduin enää vain se muisto olemassa, että kodin haltialle silloin oli teurastettava härkä.

Talon sijaa valitessaan votjakit ovat varsin tarkkoja, jotteivät mitenkään joutuisi perustamaan asumustaan paikkaan, missä pahat haltiat oleskelevat. Shestakov sanoo, että kun votjakki aikoo rakentaa itselleen uuden asunnon, kääntyy hän tietäjän puoleen, jotta tämä hänelle osoittaisi otollisen paikan. Aptiev, joka kuvailee Osan piirin votjakkeja, kertoo, että kun uusi talo on perustettava, poltetaan sen perustamispaikalla olkia siinä tapauksessa, että maassa sattuu olemaan polku, jotteivät pahat henget sitä myöten kulkisi. Gavrilov tietää Kasanin läänin votjakeilla olevan tapana asettua uutisrakennukseen heti, kun uuni on valmistunut, sillä muussa tapauksessa voisi siinä ruveta asustamaan _peri_ (paholainen), jota sen jälkeen on vaikea karkoittaa.

Karjapihanhaltiaa votjakit nimittävät _gid-murt_ ("karjapihaihminen") tai _gid-kuzo_ ("karjapiha-isäntä"). Sekin on ihmisenkaltainen, hyvä haltia, joka asuen läävässä huolehtii karjasta ja sen lisääntymisestä sekä suojelee sitä pedoilta ynnä karjataudeilta. Karjapihanhaltia pitää huolta myös karjan ruuasta, sillä votjakit uskovat, että se karkoittaa vieraan virkaveljensä joka kerta, kun tämä tulee naapurin läävään rehuja varastamaan. Pervuhin kertoo Glasovin piirin votjakkien uskovan, että _gid-murt_ pääasiallisesti asustaa hevostallissa. Niitä hevosia, joista se pitää, se vaalii ja ruokkii, palmikoipa toisinaan niiden harjankin ja hännän, mutta toisia, joita se vihaa, se kiusaa ajaen niitä yön aikana väsyksiin. Kertoja mainitsee tarinan, miten eräs isäntä siveli hevosensa selkään pihkaa ja aamulla tullessaan talliin näki siinä istuvan pienen, puolen kyynärän pituisen ukon. Toisen kertomuksen mukaan karjapihanhaltia ilmaantuu karhuna jättäen jälkeensä karhun jäljet.

Samoin kuin _korka-murtille_ toimitetaan _gid-murtillekin_ niin hyvin satunnaisia kuin määräaikaisia uhreja. Birskin piirin votjakeilla on karjatautien aikana tapana uhrata läävässä metso, kun lehmät sairastuvat, sekä haukipari hevosten terveydeksi. Muutamin seuduin on tapana toimittaa kerran kunkin varsan puolesta mainittu kalauhri, jotta hevonen tulisi loistavaksi ja välkkyväksi kuin hauki. Kaloja ei tällöin kuitenkaan ole tapana keittää, vaan ne kuopataan sellaisinaan karjapihaan.