Part 13

Vanhin tieto Nyrjan kylän palvonnasta on kreivitär Fuchsin matkakirjeissä. Niissä tosin ei mainita itse uhripaikan nimeä, mutta eräistä yksityisseikoista voi päättää, että on kysymys mainitun kylän uhrikokouksesta. Kirjailijatar näet kertoo, ettei uhrijuhlaan kerääntynyt palvojia ainoastaan ympärillä sijaitsevista lähikylistä, vaan vielä kahdensadan virstan päästäkin. Uhriteuraina, joita yhteisillä varoilla hankittiin, käytettiin, paitsi lehmiä ja lampaita, lukuisat määrät kotilintuja. Juhlan aikana uhrikansa oleskeli pyhäkössä neljä päivää; päivin palvottiin, öin syötiin uhrilihaa sekä poltettiin luita. Uhrijuhlaan hankittiin myös joutsenpari, joita lintuja votjakit kumarsivat maahan asti ja jotka uhrimenojen loputtua laskettiin vapauteen. Monesti on ollut tapana lähettää vielä miehiä saattamaan niitä Vjatkan tai Kaman rantaan. Lähettien tuli taivuttaa rantalaisia pyynnöillä ja rahapalkkioilla suojaamaan pyhiä lintuja, sillä votjakit uskovat, että joutsenet rukoilevat _Inmarilta_ heille onnea ja viljaa.

Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin kertoo Ostrovskij, että Nyrjan suureen uhrikokoukseen saapui kansaa aina neljään sataan henkeen saakka ja että suurten uhriteuraiden luku toisinaan saattoi nousta kuuteenkymmeneen. Joutsenistakin, joista votjakit maksoivat 25-40 ruplaa ja joita he uhrilehdossaan ruokkivat herkuillaan, tietää kirjailija kertoa. Samalla hän mainitsee, ettei pyhiä lintuja milloinkaan teurasteta, vaan niiden jalkoihin sidotaan hopearahoja sekä saatetaan ne juhlallisesti kolmivaljakolla Vjatka-joen rantaan, jossa ne lasketaan vapauteen.

Aminoff kertoo muistiinpanoissaan Nyrjan uhrijuhlassa teurastetun kolme, neljä hevosparia, pari härkää ja lehmää ynnä n. 50 oinasta ja lammasta. Vasiljev, joka varmaankin seuraa seudun perimätietoa, laskee uhriteurasten luvun paljoa suuremmaksi sanoen, että lukuunottamatta härkiä oli lehmiä 80 ja yhtä paljon hevosia sekä pientä karjaa. Sitä paitsi kirjailija kertoo uhratun myös rahoja, pyhäkössä näet oli ontto lehmus, jonka onteloon useat uhrivieraista panivat roponsa.

Viime aikoina ei Nyrjan kylän uhrijuhlalla enää ole ollut sen entistä upeutta. Uhrieläinten lukumäärä on vähitellen supistunut. Etäisemmistä kyläkunnista on vuosi vuodelta yhä harvalukuisemmin saavuttu pyhäkköön, useimmiten vain siinä tapauksessa, että on ollut joku uhrilupaus täytettävänä. Kuitenkin vanhemmalla sukupolvella on vielä tuoreessa muistissa juhlan vanha viettotapa, sen suurenmoiset esivalmistukset, loppumattomat jonot uhriteurasten kuljettajia ja satoihin nousevat hevoskuormat juhlapukuista yleisöä, jonka sijoittamista varten naapurikylienkin oli avattava ovensa. Koko juhlan ajan, kestipä sitä viikon tai pari, paloivat uhritulet lehdossa yötä päivää, nuoriso huvittelihe ja vanhukset tarinoivat uhritoimitusten lomassa päivän tärkeistä tapahtumista sekä tulevien uhrijuhlien viettämisestä. Olipa entiseen aikaan jonkinlaisia markkinoitakin pidetty. Innostuen vanhukset selittävät lapsilleen, miten silloin oli Nyrjassa iloa ja elämää.

Viimeisen kerran vietettiin votjakkien suurinta uhrijuhlaa v. 1907. V. 1910 paikallinen hallitus kielsi jostakin syystä uhrikokouksen pitämisen.

Votjakkien monen kylän yhteinen uhrijuhla muistuttaa niin hyvin kuala- kuin lud-palvontaa siinä, että sitä vietetään määrätyn suvun kesken. Suku tässä tapauksessa on kuitenkin jo kasvanut koko laajaksi, monta kyläkuntaa käsittäväksi sukukunnaksi, jota votjakit nimittävätkin aivan erityisellä nimityksillä _mer_ tai _el'_. Näistä sanoista on itse uhrijuhla saanut nimen, _meren ves_ tai _elin ves. Mer_ ja _el'_ sanoja, joista ensiksimainittu on tunnettu myös tsheremisseille, votjakit käyttävät yksinomaan uskonnollisessa merkityksessä ja kummallakin tarkoitetaan samojen uhrivelvollisuuksien yhdistämiä kyläkuntia. Siihen katsoen, että votjakkien yhteiselämä entiseen aikaan on suuressa määrin ollut heidän uskonnostaan riippuva, voi olettaa, että "uhripiiri" käsitteellä on votjakkien itsenäisyyden aikana ollut myös huomattava yhteiskunnallinen merkitys. Smirnov selittää tunnetussa teoksessaan, että Birskin piirin votjakit, joilla _mer_ sana yhä edelleen on käytännössä, ymmärtävät sillä samoihin uhritoimituksiin osaaottavia kyläkuntia. Esimerkkinä hän mainitsee, että Osan piirin Varjazhin kylä seitsemine naapurikylineen, jotka palvovat samassa uhrilehdossa, muodostavat votjakkien käsityksen mukaan merin. Smirnov tarkoittaa, näin ollen mainitulla sanalla itse palvonta-aluetta eli uhripiiriä. Muutamat kirjailijat johtavat sen venäläisestä "mir" sanasta, joka merkitsee kyläyhteiskuntaa. Niin kääntää esim. Blinov nimen _mer-ves_ venäjäksi "mirskoe molenie" ("kyläkunta-palvonta"). Myöskin _el'_ sanalla ovat jotkut kuten Jakovlev ymmärtäneet uhripiiriä (okrug). Smirnov sitävastoin käsittää viimeksimainitulla sukukuntaa, jolla on sama suvunalkaja eli kantaisä. Tatarin kielessä (Kas. tat. _il_), josta tämä sana on lainattu, se merkitsee sekä kylää että sukulaiskylien yhteyttä kuin myös asumusaluetta. [Wichmannin muistiinpanojen mukaan on mer-vösj (Birskin piirin Bolshoj Katshakissa) neljän kylän yhteinen uhrijuhla. Eljyn-vösj toimitetaan joka vuosi vuorottain jossakin kylistä Starij Varjash, Altaevo tai Kyrga. Siihen kokoontuvat kaikki Birskin piirin votjakit. Silloin kun jossakin mainituista kylistä oi ole tätä uhrijuhlaa, toimitetaan samassa paikassa mer-vösj s.o. pienempi suku-juhla.]

Joka tapauksessa ei voitane epäillä, että kysymyksessä oleva kylien yhteinen uhripalvonta ainakin alkujaan on tapahtunut määrätyn suvun kesken. Siihen viittaa jo se seikka, että uhripyhäköt aina sijaitsevat vanhoissa emäkylissä, joissa näistä polveutuvat uutiskyläläiset käyvät palvomassa, sillä nuoremmissa kylissä ei mitään suuria uhrijuhlia vietetä. Mutta ennen kaikkea on huomattava, että votjakit itse, varsinkin niillä seuduin, missä asutus on vanha ja vakiintunut, pitävät samassa uhripyhäkössä palvovia samaan sukukuntaan kuuluvina, kutsuvatpa eri uhrisukuja määrätyillä nimityksilläkin. Mamadyshin piirin Staraja Utshassa, joka sijaitsee kymmenkunnan virstaa edellämainitusta Nyrjasta, kuulin viimeksimainitun kylän uhrijuhlaa nimitettävän _birvil ves_ ("b.-uhri") ja siinä palvovia lähikyläläisiä _birvil-kalik_ ("b.-kansa"). Samoin kutsuvat Nyrjan seudun asukkaat Staraja Utshan uhrijuhlaa, johon ottaa osaa kymmenen kyläkuntaa, nimellä _ut'sha-ves_ ("u.-uhri") ja palvojia _ut'sha-kalik_ ("u.-kansa"). Kuitenkin on utsha-kansakin perimätiedon mukaan entisinä aikoina ottanut osaa Nyrjan uhreihin. Muistona siitä on vielä meidän päiviimme asti säilynyt tapa toimittaa taudin tullen tietäjän määräyksestä uhrilupaus Nyrjan pyhäkölle, mikä lupaus pannaan täytäntöön yleisen määräaikaisen uhrijuhlan aikana. Nyrjan puolen asukkaat sitä vastoin eivät ole milloinkaan tuoneet uhria utsha-kansan yhteispyhäkköön.

Lisäksi on eräs mielenkiintoinen muistotieto olemassa, joka selvästi osoittaa, ettei monen kylän yhteinen uhrijuhla alkujaan ole ainoastaan ollut määrätyn alueen, vaan todella samaan sukukuntaan kuuluvien asia. Wichmannin arvokkaissa kansanrunouskokoelmissa kerrotaan näet, että samat yksitoista kyläkuntaa, jotka ottavat osaa edellämainittuun bulda-uhriin, polveutuvat samasta, ennenmainitusta Mardan kantaisästä.

Kuten kuala-palvonnassa jakaantuvat votjakit suurempaan tai pienempään sukuun myös kylien yhteiseen uhripalvontaan nähden. Paitsi laajemman suvun eli heimon yhteisessä uhripyhäkössä, joka aina sijaitsee suvun alkajan asuinsijoilla, palvovat votjakit samalla myös vähemmän sukupiirin pyhäköissä, joiden uhreihin ainoastaan muutamat harvat kyläkunnat ottavat osaa. Esimerkkinä mainittakoon, että seitsemän kylää Mamadyshin piirissä, jotka yhdessä joka kolmas vuosi palvovat emäkylän nim. Staraja Jumjan upeassa Yzerno-puron rannalla sijaitsevassa uhrilehdossa, ottaa sitäpaitsi lukuisien muiden kylien kanssa osaa Nyrjan kantakylän suuriin suku-uhreihin. Samaten ottaa neljä Birskin piirin votjakkikylää, jotka palvovat Kaimashebash nimisen emäkylän uhrilehdossa, sitä paitsi yhdentoista muun kylän kanssa osaa vanhan kantakylän Staraja Kyrgan suuriin, joka kolmas kesä vietettäviin suku-uhreihin. Kuten kuala-palvonnassa on tässäkin suhteessa huomattava, etteivät vanhemman sukupiirin jäsenet milloinkaan mene palvomaan nuoremman sukupiirin uhrilehtoihin, vaan aina päinvastoin. Eivät myöskään pienemmät sukupiirit, jotka samaan suurempaan sukuun kuuluen ottavat osaa yhteisiin suuriin heimouhreihin, tule palvomaan toistensa uhrilehtoihin. Näin ollen on sukupalvonta apulähteenä votjakkiasutuksen leviämistä tutkittaessa.

Koska kylien yhteiset uhripyhäköt yleensä ovat hyvin vanhoja, ja uusia sellaisia perustetaan ani harvoin, ovat tiedot uuden sukupyhäkön perustamismenoista perin harvinaisia. Ainoastaan se tieto on olemassa, että _tuno_ (tietäjä) määrää uuden uhripaikan. Että nuoremmat sukupyhäköt ovat olleet jossakin suhteessa suuremman kantasuvun pyhäkköön, osoittaa ainoastaan muutamissa seuduin meidän päiviimme asti säilynyt tapa käyttää vähemmissä uhrijuhlissa kerääntyneiden uhrirahojen ylijäämät heimon yhteisen uhrijuhlan hyväksi.

Iästä riippuen uhrilehto on harvemman tai useamman kyläkunnan yhteinen. Monesti on vanhoissa emäkylissä useampiakin eri aikoina perustettuja lehtoja, joiden perustamisen syitä ei nykyinen polvi osaa selittää. Niin kertoo Wichmann Jelabugan Mozhgassa vietetyn useita suuria sukujuhlia. Paitsi bulda-uhriin otti yksitoista kylää osaa myös Mishka-lähteen palvontaan (_Mishka-oshmes vesaskon_), jota vietetään joka kolmas vuosi mainitun puron rannalla sijaitsevassa aidatussa uhrilehdossa. Juhlaa, jota tavallisesti vietetään kesällä, kesäkuun lopulla, kestää neljä, viisi päivää. Uhriteuraat ovat samat kuin bulda-uhrissa, paitsi että hanhipareja on kaksi. Kolmas mainitun kylän suurista suku-uhreista on _demen vös_, jota vietetään vuosittain, mutta johon ainoastaan kolme kylää ottaa osaa. Uhripyhäkkö eroaa siinä suhteessa edellisistä, että paikka, missä uhrieläin teurastetaan, ynnä luukuoppa ovat erikseen aidatut. Uhriteuraita ovat härkä, nuori lehmä, orivarsa ja tamma sekä hanhipari. Kahta ensiksimainittua uhrijuhlaa ei, kuten kertoja huomauttaa, vietetä milloinkaan yhtenä ja samana vuotena.

Myöskin Birskin piirin Mozhgassa vietetään useita suuria suku-uhreja. Joka kolmas vuosi vuorotellen palvotaan rukiin kukinta-aikana eräässä haapalehdossa sekä _vizhpum-ves_ ("sillanpää-uhri") ja _künserek-ves_ ("kolmio-uhri") pyhäköissä. Ensimäiseen ottaa osaa viisitoista, toiseen kaksitoista ja kolmanteen kolme kylää. Viimeksimainituissa uhripaikoissa teurastetaan ainoastaan kolme uhrieläintä, hanhi, varsa ja vasikka, ensinmainitussa viisi, nim. valkoinen hanhi, joka vie viestin _Inmarille_, ruskea, puolentoista vuoden vanha varsa kurbon-uhrina _Inmarille_, samanlainen viranhaltijalle (_d'u-kilt'shin_), ruskea hieho _vorshudille_ sekä musta härkä maanhaltialle (_mu-kilt'shin_). Edellisten lisäksi vietetään vielä vuosittain kesäkuun lopulla eräässä tammilehdossa "imenlek" (tat. _imännek_ = tammisto)-juhlaa, johon viisitoista kylää ottaa osaa. Uhrieläimet ovat samat kuin haapalehtojuhlassa. Kahta viimeksimainittua nimittävät kyläläiset erotukseksi muista _mer-ves_ ja _el'in-ves_ nimityksillä. Ympärillä sijaitsevissa lähikylissä ei tällaisia suuremman suvun keskisiä uhrijuhlia vietetä.

Nykyaikana emme enää voi varmasti päättää, onko kylien yhteisessäkin uhrijuhlassa toimivien pappien virka perinnöllinen. Yleisin tapa nykyään on valita uhripapit arvalla kutakin yksityistä uhrijuhlaa varten. Ainoastaan Aminoff tietää kertoa, että Nyrjan uhripyhäkön papin arvo oli perinnöllinen. Buch kertoo Sarapulin piiristä, että kylien yhteisellä uhrilehdolla oli erityinen tietäjän (_tuno_) määräämä virkailija _budzim-lud ut'is_ ("suuren lehdon vartia"). Jelabuzhskij sanoo, puhuessaan votjakkien uhripapeista yleensä: "Yksityisissä uhreissa on uhripappina perheen isä eli vanhin nainut poika, kyläuhreissa kyläyhteiskunnan siksi kertaa valitsema henkilö, mutta monen kylän yhteisessä, lud- ja kuala-pyhäköissä erityinen toimitusmies (_vesas_), jonka _tuno_ valitsee elinkautiseksi papiksi".

Vanhin votjakkien monen kylän yhteistä uhrijuhlaa koskeva kuvaus on eräässä Vjatkan hiippakunnanarkistossa olevassa asiakirjassa v:lta 1836. Lähetyssaarnaaja Dvinjaninov kertoo siinä nähneensä, mitenkä yhdeksän Sarapulin piirin kyläkuntaa kesäkuun 19:nä päivänä v. 1836 viettivät yhteistä uhrijuhlaa. Pienessä Sosnovkan ja Byzinovin kylien välisessä metsikössä, joka sijaitsi n. puolen virstan matkan päässä kummastakin kylästä, kansajoukot seisoivat tuuhean kuusen ympärillä, minne uhriateria oli valmistettu. Kansan keskellä rukoilivat papit kuusen oksien alla. Pyhäkköön oli tehty vähäinen pöytä, joka oli pellavaisella liinalla katettu. Pöydälle oli sitäpaitsi siroitettu kuusenhavuja, joiden päälle oli asetettu puinen ruokavati sekä kumyshka-astia. Muut ruokakupit, joita oli suuri joukko, olivat ladotut maahan uhripöydän ja kuusen ympärille; lehmänliha kiehui kattilassa. Pääpappi oli pöydän ääressä polvillaan kasvot käännettyinä kuusta kohti. Mitään "pyhimyksenkuvia" (ikoneja) ei ollut. Uhripöydän viereen oli kuusen juurien lomitse kaivettu noin kyynärän syvyinen kuoppa, johon oli asetettu uhrieläimen sisälmyksiä.

Puolen vuosisataa myöhemmältä ajalta on Buchin samaa votjakkialuetta koskeva esitys, jossa kirjailija kertoo kylien yhteisiä uhrijuhlia vietettävän toisinaan kevätkylvön jälkeen, joskus helluntain tienoissa, toisin paikoin Pietarin päivän "lehti-olut" juhlana. Silloin kokoontuu uhrikansaa kymmenestä, joskus viidestätoista kylästä uhraamaan _Inmarille_ ja _mu-kilt'shinille_ (maan jumaluudelle). Juhlaan eivät ota osaa ainoastaan miehet, vaan myös vaimot ja lapset. Osa uhria asetetaan uhripöydälle (_vile mit'son dzhek_), osa heitetään tuleen. Uhrieläiminä, joiden luku joskus nousee viiteentoista asti, käytetään sarvikarjaa, lampaita ja hanhia, joita _tunon_ määräämä _badzim lud-ut'is_ uhraa. Kirjailija huomauttaa lopuksi, etteivät itse uhrimenot missään suhteessa eroa lud-uhrien menoista.

Täydellisin saman piirikunnan nykyisiä uhritapoja koskeva kuvaus on Vasiljevin teoksessa. Uhriajan lähestyessä pidetään kokous, jossa päätetään lähemmin juhlan viettopäivästä. Samalla pannaan toimeen rahankeruu uhrieläinten ostamista varten sekä valitaan sopivia henkilöjä hankkimaan teuraat, joiden karvaväri on edeltäpäin määrätty. Uhrieläimiä ovat tässä tilaisuudessa musta härkä, ruskea vasikka sekä nuori ruskea tai harmaa varsa. Musta on ehdottomasti uhrattava maan jumaluudelle (_mu-kilt'shin_) ja samalla viljanhaltialle (_ju-kilt'shin_), jotteivät madot söisi siementä. Ruskea vasikka teurastetaan _kilt'shin-inmarille_, jotta lämpöiset säät olisivat pysyväisiä. Varsa uhrataan ukkosen ja salaman haltialle, jottei syntyisi vahingollisia raeilmoja eikä tuhoavia rankkasateita. Kun kaikki uhrin esivalmistukset on saatu kuntoon, heitetään uhrin toimitusmiehistä arpaa. Ensimäinen arpa määrää rukoilijan (_vesas_), toinen savustajan (_tilas_), kolmas ja neljäs teurastajat (_part't'shas_), viides ja kuudes tarjoilijat (_kodok_) ja seitsemäs kattilan-vartian (_purti nuldis_).

Ensimäisenä juhlapäivänä uhrataan härkä, jonka toimitusmiehet tuovat pyhäkköön. Samalla tuodaan joka talosta leipää, jonka päälle on asetettu ohukainen ynnä voita sekä sitäpaitsi kumyshkaa. Uhriantimet kannetaan uhripaikkaan valkoiseen liinaan käärittyinä. Heti lehtoon tultuaan uhraajat tekevät tulen. Senjälkeen levitetään pöytäliinat riviin toinen toisensa viereen kedolle ja uhriantimet ladotaan niiden päälle kauniiseen järjestykseen. Liinojen alle siroitetaan vihreitä havu- tai lehtipuun oksia vuodenajasta riippuen. _Vesas_ vuodattaa pulloista, joita jokaisesta talosta on tuotu uhripyhäkköön, vähäisen kumyshkaa erityiseen maljaan. Nyt kaikki ottavat lakit päästään ja laskeutuvat polvilleen. Ääneen rukoilemalla _vesas_ vihkii leivät ja jättää ne "savustajan" huostaan. Tämä taittaa jokaisesta palan maahan kaivettuun uhrikuoppaan. Sen jälkeen kukin maistaa omaa leipäänsä. Samoin menetellään myös kumyshkan kanssa, jota yksityisistä pulloista on vuodatettu erikoiseen maljaan. Sitten uhrikansa hajaantuu joksikin aikaa. Nuoriso alkaa huvitella, leikkiä ja soitella. Miehet ja naiset ilahuttavat toisiaan tarjoilemalla kumyshkaa. Sinä aikana _vesas_ ja "teurastajat" tutkivat uhrin otollisuutta kaatamalla härän selkään raikasta lähdevettä vihreiden lehvien läpi. Kun ennusmerkki vihdoin on saatu, s.o. eläintä on puistattanut, sidotaan uhrin jalat niiniköydellä yhteen ja _part't'shas_ pistämällä teurastaa härän. Veri vuodatetaan puuvatiin, josta se myöhemmin ammennetaan keitettäväksi. Nyt ripustetaan eläin puuhun nylkemistä varten, minkä jälkeen lihat paloitellaan uhripatoihin. _Vesas_ pitää huolen juhlaruuan valmistamisesta. Kun uhriliha on kypsynyt, kaadetaan liemi puuvatiin ja lihat kasataan kaukaloon. Tällöin on aika kutsua koolle uhrikansa, sillä nyt alkaa uhripappi liemikuppi kädessä lukea rukousta. Sen jälkeen hän jättää uhrivadin "savustajalle", joka vihreiden lehvien läpi vuodattaa kolme lusikallista lientä ennenmainittuun kuoppaan. Kun rukous, jota luettaessa vaimot ja lapset seisovat erikseen miesten takana, on päättynyt, hajaantuu uhrikansa jälleen. _Vesas_ kaataa nyt ryynejä lihaliemeen, jota kattilaan on jätetty uhripuuron keittämistä varten. Ruuan kiehuessa papit juovat kumyshkaa sekä maistelevat lihalientä. Kun ryynikeitoskin on vuorostaan valmistunut, kehoitetaan uhrikansaa jälleen kokoontumaan, sillä uhriruoka on rukouksilla siunattava ja osa on lehvien läpi kaadettava uhrikuoppaan. Sen jälkeen tapahtuu uhriruokien jako. Kukin saa sikäli, mikäli hän on tuonut rahaa uhriteurasten ostamista varten. Saatuaan ruokaosansa kukin istuutuu kedolle aterioimaan. Luut kerätään kuoppaan, mikä sen jälkeen luodaan umpeen. Lopuksi laskeutuu uhrikansa polvilleen kiittämään jumalaa paljastetuin päin, kunnes se vähitellen hajaantuu kylään odottamaan seuraavaa uhripäivää.

Toisena juhlapäivänä uhrataan _kilt'shin-inmarille_ vasikka. Nytkin siroitetaan pöytäliinan alle puunlehviä. Uhritoimituksen järjestys on yleensä sama kuin edellisenä päivänä, ainoa erotus on siinä, että niitä uhrinosia, jotka tulevat jumalan hyväksi, ei tänään aseteta kuoppaan, vaan kaadetaan lehvien läpi tuleen. Niin menetellään leivän, kumyshkan ynnä lihan kera, joita erityisesti tätä uhripäivää varten on tuotu pyhäkköön, sillä edellisen päivän uhriruuilla ei tänään saa palvoa. Tällä kertaa kaikki rukoilevat polvistumatta, lakit päässä, vasta uhritoimituksen päättyessä kansa kumartelee paljastetuin päin. Tänä uhripäivänä pystytetään maahan myös neljä haarukkapäistä oksaa, joitten neniin sijoitetaan poikkipuut. Näitten päälle asetetaan vielä oksia ja lehviä, joten siitä muodostuu pöydäntapainen teline. Votjakit nimittävät sitä _sulik_ (s.o. vaimon pääliina). Uhrialttarille asetetaan leipää ja keitettyä lihaa sekä myös lautasellinen lihaliemeen keitettyä puuroa. Tätä toimitusta kutsutaan _vile mit'son_ ("ylösojentaminen"). Samalla asetetaan kahteen pikariin, toiseen hienoja vehnäjauhoja, toiseen hunajalla sekoitettuja kaurajauhoja. _Vile mit'son_ uhrin ohella on tapana asettaa vähäisen kaikkia uhriruokia myös tuleen; siihen heitetään vielä uhrialttariltakin osa. Sen jälkeen jaetaan uhriruuat ja kansa asettuu samoin kuin edellisenä päivänä aterioimaan, ruuan loput kerätään kotolaisille vietäväksi. Tärkeä toimitus uhritilaisuudessa on lisäksi ennusmerkkien tarkastus, on näet tutkittava, onko ja minkämoisia merkkejä ilmaantunut pikareihin kaadetun jauhon pinnalle. Jos on huomattavissa linnun, rotan tai muun eläimen jälkiä, ennustaa se hyvää viljavuotta sekä että uhri on jumalalle otollinen. Lopuksi _tilas_ ja _part't'shas_ kantavat luut vähän matkan päähän pyhäköstä ja hautaavat ne lehvien kera maahan. Sitä tehdessään he sanovat: "ota se käsiin ja jalkoihin", s.o. ota vastaan meidän uhrimme. Sen jälkeen kantajat maistelevat kumyshkaa. Hetken päästä he palaavat takaisin laulaen. Laulu herättää vastakaikua niissäkin, jotka ovat jääneet rukouspaikalle, mielihyvällä he kuulevat, että jumala on luvannut vastaanottaa palvojiensa uhrit. Sen jälkeen tapahtuu kiitosrukous aivan kuten edellisenä päivänä.

Kolmantena juhlapäivänä uhrataan ukkos-emolle varsa. Uhrimenot ovat yleensä edellisten kaltaiset, kuitenkaan ei _vile mit'son_ uhria tällöin toimiteta, vaan ainoastaan _tilaskon_, s.o. uhriantimet heitetään lehvien läpi tuleen. Tänäkin päivänä haudataan uhriluut lopuksi maahan jonkun matkan päähän pyhäköstä.

Mielenkiintoisia piirteitä on myös Bogaevskijn uhrikuvauksessa, jossa kirjailija kertoo, mitenkä hän erään votjakki-ystävän seurassa Minderyn kylässä joutui ottamaan osaa suurenmoiseen uhrijuhlaan. Pyhäkkö sijaitsi metsän reunassa puolentoista virstan päässä mainitusta kylästä. Vaikka uhripitoja pidettiin jo viidettä päivää, jona aikana oli uhrattu varsa, hanhi ja lammas, kerääntyi juhlapaikkaan yhä uudelleen juhlapukuista yleisöä. Jokaisella uhrivieraalla oli kainalossaan tuohikontti, jossa oli leipää, pannukakkua, ohukaisia ja kumyshkaa. Tänä juhlapäivänä oli karitsa uhrattava. Kirjailija kertoo, miten hänen saapuessaan uhripaikkaan silmien eteen aukeni omituinen näky, niin että jollei olisi tietänyt, että paikka oli pyhäkkö, olisi luullut täällä pidettävän markkinoita tai jonkinlaisia kyläkisoja. Metsän rinteessä olevalta vähäiseltä aholta kuului taukoamatonta hälinää. Ahon keskellä oli vankkureita, joihin valjaista päästetyt hevoset olivat sidotut. Vähän etäämpänä oli paljon kansaa koolla. Lapset melusivat, nuoriso leikki rahaleikkiä. Votjakkineidot kulkivat juhlapuvuissaan, pojat pitivät heille seuraa kestiten heitä makeisilla, joita oli kaupan niityn suussa olevilla vankkureilla. Itse rukouspaikka oli metsässä. Uhrikuusen ääressä oli oksista valmistettu, lehvillä katettu pöytä, jonka ääressä istui ukkoja kolmella sivulla. Vähän matkan päähän ukkojen taakse oli akkoja varten varattu samanlainen sija. Itse puun juurelle oli asetettu pienoinen pöytä, jossa oli kakku ynnä hunajakuppi. Leivän viereen oli pantu pieni lauta, johon oli kiinnitetty vahakynttilä ynnä vähäinen renkaan muotoon taivutettu kuusenoksa.

Itse uhripuuhun oli ripustettu pyyhinliina. Maassa puun oikealla puolella oli uhriantimia. Tullessaan lehtoon otti kukin tuomiset tuohikontistaan sekä asetti leivät, pannukakut, ohukaiset ynnä kumyshkapullon riviin maahan levitetylle liinalle. Juomaa oli jokaisen perhekunnan tuotava pyhäkköön.