Part 12

Ludissa, jossa kuala-rakennus on olemassa, asetetaan _vile mit'son_ anti kualan nurkkahyllylle. Gavrilov kertoo, että ludin-vartia tullessaan lehtoon ottaa kakun ja hunajakupin, menee kualaan ja asettaa uhriantimet siellä olevaan kaappiin. Vähän ajan perästä hän ottaa ne sieltä, asettaa pöydälle, pian tarttuu niihin uudelleen ja alkaa rukoilla. Rukouksen luettuaan hän tuo leivän ja hunajan kualasta ja jakaa läsnäolevien kesken, jotka heti alkavat niitä maistella. Staraja Jumjassa, missä, kuten edellä on kerrottu, lud-kuala myös on olemassa, ei nykyään toimiteta ludissa ollenkaan _vile mit'son_ uhria, vaan ainoastaan _tilaskon_. Voinee kuitenkin olettaa, että uhriantimet täälläkin on entiseen aikaan asetettu kualan nurkkahyllylle, sillä jos lud-haltioista, kuten on luultavaa, kerran on ollut olemassa kuvia, on niitä varmaankin uhriastiain ja rahojen kera säilytetty itse kualassa. Siihen viittaa varsinkin se seikka, että votjakit pitävät lud-kualaa erittäin pyhänä ja peloittavana paikkana, jonne ei kenenkään muun kuin ludin-vartian sovi astua.

Kun lud-haltialle on annettu sille tuleva uhriosa, jakavat _part't'shasit_ lihan ynnä puuron, jota toisin paikoin myös uhrilehdossa valmistetaan, jokaisen ludissa palvovan perhekunnan kesken asettaen kunkin lautaselle yhtä suuren ruokamäärän. Sen jälkeen istuutuu kukin kedolle ruokakuppinsa ääreen aterioimaan. Sarapulin piirissä, jossa on olemassa erityinen juhla-isäntä _tere_, on tapana, että _ut'is_, sen jälkeen kuin hän on polttanut osan uhriantimia, kantaa lihan ja kumyshkan terelle, joka istuu oksista valmistetun pöydän ääressä. _Tere_ ja vanhukset, jotka istuvat hänen rinnallaan pöydässä, alkavat ensiksi maistella uhrilihaa. Vasta sen jälkeen _part't'shasit_ jakavat sitä muillekin läsnäoleville niiden perhekuntien luvun mukaan, jotka ottavat osaa uhriin.

Syömisen päätyttyä asettuu uhrikansa riviin ja ludin-vartia rukoilee puoliääneen. Rukouksen sisältö vaihtelee eri paikoissa riippuen ennenkaikkea uhraajien satunnaisista tarpeista. Miropoljskij sanoo, että votjakit rukoilevat lud-haltiaa suojelemaan heitä rakeista, myrskyistä, taudeista ynnä kaikesta pahasta. Jokaisen pyynnön jälkeen, jonka uhripappi esittää, painaa polvillaan oleva uhrikansa otsansa maahan ja lausuu: "amin". Joskus on lisäksi ollut tapana kohottaa uhrijuhla-tunnelmaa kielisoittimella. Haruzin tietää votjakkien syövän ja juovan lehdossaan uskonnollisen virren kaikuessa, jota guslilla säestetään. Georgin mukaan palvojat vielä lähtiessään lehdosta kumartavat syvään keremettiin päin ja sanovat: "elä onnellisena ja suojele meitä".

Mitä ludissa noudatettuun palvontasuuntaan tulee, huomaa siinäkin, kuten monissa muissa votjakkien uhrimenoja koskevissa seikoissa, tapoja, joista toiset saattavat polveutua myöhemmältä, toiset aikaisemmalta ajalta. Olemme jo kuala-uhrien yhteydessä maininneet, että votjakit varsinkin eteläisillä alueilla ovat viime aikoina yhä yleisemmin omaksuneet tatarien rukoussuunnan. Tämä on tullut tavaksi myös ludissa palvottaessa. Jo Pallas tietää kertoa, että votjakit rukoilevat keremetissä kasvot etelään päin. Georgi sanoo samoin: "ut'is asettaa teuraat ja muut uhrit keremetissä tulen ääreen etelää kohti ja sanoo: Inmar, Saltan djes, me uhraamme sinulle punaisen oriin tai valkean lampaan viljankorjuun vuoksi, vapauta meidät taudeista, tee meidät rikkaiksi, anna terveyttä, siunaa hallitsijaa".

Hyvin yleinen viime aikoihin asti on edellisen ohella ollut tapa kääntyä uhrirukouksen aikana auringonnousuun päin. Niin kertoo jo Müller, että votjakit ja tsheremissit kääntävät rukouksen aikana kasvonsa itää kohti. Siinä asennossa uhripappi, joka seisoo kansan edessä, kumartaa maahan asti, samoin tekevät ne, jotka seisovat hänen takanaan. Myös Jelabugan piirin votjakkien sanoo Potanin rukoilevan "Sultania" kasvot itään päin. Samoin kertoo Buch Sarapulin piirin votjakeista.

Vielä kolmattakin uhrisuuntaa ovat votjakit noudattaneet ludissa palvoessaan. Bogaevskij kertoo, että Sarapulin piirissä on ludissa palvottu länteen päin käännetyin kasvoin. Samoin kuulin olevan tapana Birskin piirin Mozhgassa.

Mitä uhriruuista jää syömättä, on votjakeilla tapana kerätä liinaseen kotolaisille vietäväksi. Niin kertoo jo Georgi, että jäljelle jäänyt liha vietiin kotiin, jossa se nautittiin yhdessä vaimojen ja lasten kera. Samoin sanoo Gavrilov, että ruuan tähteet kannettiin kylään, jossa niitä naisetkin saattoivat nauttia. Vasiljev tietää, että uhrilihan ja -liemen loppu viedään vielä samana iltana uhrimenojen päätyttyä ludin-vartian taloon, minne kaikki kylän asukkaat miehet, vaimot ja neidot kokoontuvat. Vaimot tuovat tullessaan myös kumyshkaa. Uhripapit maistelevat juomaa sekä laulavat uhrilauluja, joiden sanat kuuluvat: "_lud-asaba_ on toivottanut rauhaa ja suonut siunauksensa". Lihan tähteet, pannukakut ynnä muut ruuat jaetaan juhlavieraiden kesken. Usein jatketaan kylässä pitoja vielä pari, joskus kolmekin päivää.

Varhaisimpina aikoina ei uhrilihan jätteitä näytä niinkuin nykyään kuljetetun kylään. Siitä on todistuksena Müllerin lausunto, että votjakit ja tsheremissit keittävät ja syövät koko uhrieläimen yhdellä kertaa, sillä he pitävät syntinä, jos pienikin osa jää syömättä, sen vuoksi he kutsuvat niin paljon ihmisiä uhritilaisuuteen, että kaikki, mitä on keitetty, loppuisi.

Uhriteurasten syötäväksi kelpaamattomat osat, kuten luut, poltetaan nykyään juhlamenojen päättyessä, nahat ja lintujen höyhenet myy ludin-vartia enimmän tarjoavalle; rahat säilytetään ludille kuuluvana omaisuutena seuraavaan juhlaan.

Entiseen aikaan on näiden jätteiden kanssa toisin menetelty. Pallas kertoo itäisten votjakkien ripustavan härkien ja lampaiden päät sekä hevosen koko luurangon keremetissä olevaan puuhun, mutta ei nahkoja, jotka viedään kotiin ja myydään. Samoin kertoo Georgi huomauttaen, että nahat saa "tona", jolla hän tarkoittaa uhripappia. Vereshtshagin, joka kuvailee Sarapulin piirin tapoja, sanoo, että luut kannetaan metsään. Samoin tietää Bogaevskij, että luut kerätään niinikoppaan, jonka _tere_ muutamien muiden henkilöjen seurassa vie vähän matkan päässä sijaitsevan kuusen juurelle. Sinne kannetaan myös riuvut, joissa kattilat riippuivat uhritoimituksen aikana.

Samoin kuin Georgi sanoo Haruzin, että uhriteuraan nahka tulee uhripapin hyödyksi. Behterev tietää, että nahka joko heitetään tuleen tai ottaa uhripappi sen itselleen. Ennen vanhaan näyttää kuitenkin nahatkin ripustetun uhrilehdon puihin. Niin kertoo Müller, että votjakit ripustivat puihin kaikenlaisia nahkoja ja asettivat ne tavallisesti puiston itäpuolelle tammeen tai koivuun, joita puita he pitivät suurimmassa arvossa. Missä venäläiset varastivat nahat, siellä oli tapana paloittaa ne veitsellä. Samoin kertoo Ostrovskij uhrinahkoja puihin ripustetun, mutta huomauttaa samalla, että nykyään on tämä tapa hyljätty syystä siitä, ettei edes nahkojen paloittaminen ole suojellut niitä varkailta.

Nykyään ei enää missään votjakkipyhäkössä huomaa uhrinahkoja riippumassa, niinkuin vielä usein itäisten tsheremissien uhrilehdoissa; sitä vastoin olen useissa paikoin Osan ja Birskin piirikunnan ludeissa nähnyt uhripuissa kokonaisia luurankoja, joita niihin on niiniköysin ripustettu. Varovaisuus, jota votjakit noudattavat uhrilihoja paloitellessaan, jottei yksikään luu särkyisi, sekä huolellisuus, jota he osoittavat niitä sitoessaan toisiinsa luonnollisessa järjestyksessä, johtunee käsityksestä, jonka Behterev sanoo heillä olevan, että se, mitä keremetin kunniaksi teurastetaan, ei kuole, vaan menee elävänä tämän olopaikkaan.

Huomattava piirre votjakkien lud-palvonnassa on lisäksi kynttiläin käyttäminen. Jo Aleksandra Fuchs kertoo Kasanin läänin votjakeista, että he keremetille uhratessaan kiinnittivät puuhun useita vahakynttilöitä. Puhuessaan lud-palvonnasta lausuu Gavrilov, että ludin-vartia teki palavasydämisiä tuohuksia, sytytti ne sekä asetti lud-kualassa olevan pöydän etelänpuoleiselle reunalle. Sarapulinkin piirin votjakkien kertoo Bogaevskij sytyttäneen ludissa olevan kuusen eteen kynttilöitä. Myös Vasiljev sanoo heillä olleen tapana asettaa kotitekoinen vahakynttilä uhrialttarille. Tämä tapa on ollut yleinen Birskinkin piirin votjakeilla. Uhrieläimet, joita votjakit teurastavat viettäessään juhlaa lud-haltiain kunniaksi, ovat paikkakunnan tavoista ja kansan varallisuudesta riippuvaisia. Bytshkov kertoo heidän teurastaneen keremetille uhriksi mustan lampaan, jonka he ostivat yhteisillä varoilla. Pahasin mukaan uhrattiin keremet-juhlassa ruskea hevonen, härkä, lammas, hanhi ja sorsa. Tästä tiedonannosta ei kuitenkaan voi varmasti päättää, onko lud- vai muusta lehtopalvonnasta kysymys. Georgi sanoo votjakkien uhranneen ruskean hevosen ynnä valkoisen lampaan. Aleksandra Fuchs tietää keremetille uhratun lampaita ja lintuja, samoin Wichmann. Shestakov sanoo, että silloin kun koko kylä uhraa, on uhrieläimenä hiirakko hevonen, mutta perhekunnan uhratessa varsa tai lintu. Vereshtshagin mainitsee edellisten eläinten lisäksi vielä vuohen. Samoin kuin Rytshkov, kertovat Buch ja Vasiljev, kumpikin Sarapulin piiristä, että lud-haltialle uhrattiin mustavillainen lammas. Vielä nykyään ovat hevosuhrit itäisillä votjakeilla varsin yleisiä, muilla votjakkialueilla ovat lud-uhrit sitä vastoin vähäpätöisempiä: lammas, hanhi tai sorsa. Tämän myöhemmän laiminlyömisen korvaamiseksi, mitä uhriantimiin tulee, on toisin paikoin tapana jonkun määrätyn ajan kuluttua viettää lud-juhlaa runsaammin uhrein. Niin vietetään esim. Mamadyshin piirin Oshtorma Jumjassa joka kuuden vuoden päästä _kuat' ar vesaskon_ nimistä lud-juhlaa, jolloin uhrieläiminä pitää olla hiirakko varsa, lammas ja hanhi. Kylän väki tulee silloin runsaslukuisena uhripitoihin tuoden mukanaan juomaa, leipää, suolaa ja ryynejä.

Satunnaisissa uhreissa määrää uhrieläimet _tuno_. Vjatkan lääninlehdessä v:lta 1861 kerrotaan, että "pappi" ennen uhritoimitusta menee metsässä olevaan rukouspaikkaan, jonne kukaan muu ei saa astua, ja tutkii siellä itsekseen, millainen eläin on uhrattava. Sellainen uhriteuras on sitten hankittava mistä hyvänsä. Joskus tietäjä määrää uhriteuraaksi sen näköisen eläimen, joka hänellä sattuu olemaan itsellään ja ottaa siitä silloin erittäin kalliin hinnan. Behterev lausuu, että aluksi rajoitutaan vain uhrilupauksen tekemiseen. Se tapahtuu siten, että _tuno_ käärii muutamia vaskirahoja riepuun sanoen: "näillä rahoilla, keremet, ostan sinulle hevosen, anna sairaalle elämä". Sitten hän panee riepuun myös vähäisiä hopearahoja sanoen: "hopeilla kaunistan hevosesi harjan". Lisäksi hän sirottaa siihen jauhoja lausuen: "paistanpa vielä leivänkin, kun vain suot sairaalle terveyden". Riepumytty sidotaan sen jälkeen kodan kattoon. Tällaisia lupausmyttyjä kertoo kirjailija samassa kodassa olevan kymmenen ja enempikin. Jollei tauti siitä tule helpommaksi, merkitsee se, että "keremet" vaatii heti uhrin ja määrätyn värinen eläin on silloin kohta markkinoilta ostettava.

Tavallisesti tapahtuu lupausuhri _lud-kuzolle_ yksinkertaisemmin eli siten, että ludin-vartia, niin pian kuin hän saa asiasta tiedon, käy pihallaan tahi itse pyhäkössä leipä tai puurokuppi kädessä palvomassa pyytäen sairaan nimessä, että _lud-kuzo_ leppyisi sekä odottaisi, kunnes sairaalla on tilaisuus toimittaa aikomansa uhri. Joskus lupaus on vielä uudistettava ennen varsinaista uhria. Pihalla rukoillessa ovat ludin-vartian kasvot aina käännettyinä sinne päin, missä lehto sijaitsee.

Monet seikat votjakkien lud-palvontaan liittyvissä menoissa ja käsityksissä osoittavat ilmeisesti, että se on läheisissä tekemisissä vainajainpalveluksen kanssa. Sellaisia piirteitä ovat, paitsi että _lud-kuzo_ ilmaantuu uniin ihmisen muotoisena, jo se seikka että hän on määrättyyn alueeseen sidottu, jonka ulkopuolella ei hänelle voi uhria toimittaa. Vainajainpalvelukseen viittaa sitä paitsi votjakkien käsitys, että lud-haltiaa on palvottava suvuttain ja että ludin-vartian viran tulee mennä perintönä isältä pojalle tai, siinä tapauksessa, ettei perillistä satu olemaan, on tietäjän määrättävä viranperillinen. Itse palvontamenoissa on muutamilla seuduin säilynyt vanha manalan hengille omistettu, länteen päin kohdistuva uhraamissuunta ynnä mustat uhrieläimet, joita Sarapulin piirin votjakit ovat pyhittäneet _lud-kuzolle_, mitkä piirteet ovat epäämättömästi vainajainpalvontaan kuuluvia.

Toinen kysymys on, onko tämä uhripalvonta votjakeilla omaperäinen vai vieraan kulttuurivirtauksen tuoma. Se seikka, että votjakit uskovat lud-haltian ilmaantuvan unissa tatarin muotoisena, on viittauksena siihen, että tämän haltian palvominen olisi tullut heille naapurien taholta. Sitäpaitsi on huomattava, että votjakit käsittävät lud-palvonnan ennen kuuluneen myös tatarien pakanuudenaikaisiin uhrimenoihin. Bogaevskij kertoo mielenkiintoisen tarinan Sarapulin piiristä, jossa puhutaan, miten votjakit alkoivat ludia palvoa: "Entiseen aikaan, kun tatareilla ei vielä ollut nykyistä uskontoaan, rukoilivat nämäkin ludia. Mutta kääntyessään muhametinoppiin heitä kiellettiin käyttämästä jumalanpalveluksessa kynttilöitä ja sen vuoksi oli heidän hyljättävä lud. Lud tuli alakuloiseksi, lähti vaeltamaan pitkin maailmaa tavattoman kauniine liinoineen sekä itki sanoen: ken minut ottaa vastaan, kuka minua palvoo, sille minä annan loppumattoman nnen. Silloin tyhmä votjakki kauniin pyyhinliinan lumoamana alkoi sitä palvoa." -- Erään toisen tarinan mukaan tatarit kerran teurastivat hevosen ludille, mutta uhriteuraan pään he heittivät metsään, votjakit huomasivat sen, ottivat pään ja siitä asti he ovat ludia palvoneet.

Lisäksi on lud-palvonnan vieraita piirteitä votjakkien usko, että lud-palvonnassa on ehdottomasti puhtautta noudatettava, koska _lud-kuzo_ ei voi sietää vähintäkään epäsiisteyttä; samaten heidän käsityksensä, ettei ludin-hoitajan sovi syödä sianlihaa. Sitäpaitsi saattaa sitä osoittaa myöhäisperäinen hevosuhri, joka erityisesti liittyy lud-palvontaan. [Vielä nykyään, kuten Vereshtshagin huomauttaa, ovat votjakit tietoisia siitä, ettei heillä entisinä aikoina ole ollut tapana uhrata hevosia.]

Votjakkien perimätietoa, että lud-uhria vastaava palvonta on heidän naapurikansoilleenkin ollut tunnettu, tukevat historialliset tosiasiat. Nykyään emme tosin enää muhametinoppiin kääntyneillä tatareilla tapaa vastaavia uskomuksia, -- jälkiä niistä näyttää vielä viime vuosisadan alkupuoliskolla kyllä olleen olemassa --, mutta votjakkien pakanallisilla naapurikansoilla tsheremisseillä ja tshuvasseilla on samanlaatuinen lehtopalvonta yhä edelleen käytännössä. Tshuvassit nimittävät niin hyvin lud-pyhäkköä vastaavaa puistoa, kuin siinä asuvaa haltiaa "kirämät" nimellä. Tällä nimityksellä palvovat myös kristityt tatarit, jotka enemmän kuin heidän muhametinuskoon kääntyneet kansalaisensa ovat säilyttäneet pakanuudenaikaisia peruja, kostonhimoista ja vaateliasta henkeä. Sana "keremet", joka arapian kielessä merkitsee "pyhää, koskematonta", lienee alkujaan ollut itse pyhäkön eli uhrilehdon nimitys, vaikka se myöhemmin on tullut merkitsemään myös pyhäkössä asuvaa henkeä. Että tshuvassien "kirämät" vastaa votjakkien lud-haltiaa, osoittaa parhaiten lud-palvonnassa ilmaantuva sana "Sulton" eli "Sultan", joka on tshuvassienkin kirämät-haltian kunnianimitys. Tämä alkujaan arapialainen sana, joka merkitsee ruhtinasta eli hallitsijaa, osoittaa, kuten monet edellämainitut seikat, vieraan sivistyksen kosketusta, mutta ei ainoastaan sitä, vaan se todistaa samalla, että votjakit turkkilais-tatarilaisten kansain alaisina ovat lehdossaan palvoneet vierasta hallitsijaa. Lud-haltian ruhtinaallista alkuperää osoittanee lisäksi sen nimitys _lud-asaba_ ("lud-herra") sekä se seikka, että tätä yleisesti pidetään ankarana ja vaateliaana olentona.

Kaikesta huolimatta emme vielä ylläolevan perustuksella voi päättää, että votjakkien lud-uhreilla tykkänään olisi vieras alkuperä. Epäilyksiä herättää jo votjakkien oma vakiintunut nimitys "lud" ynnä oikeutettu olettamus, että heillä heidän vapautensa aikana on ollut omiakin sankariruhtinaita, joita varten he epäilemättä ovat uhrilehtoja perustaneet. Lisää valaistusta lud-kysymykseen saamme tsheremissien vastaavaa uhripalvontaa tutkimalla.

Jälkiä siitä, että votjakeillakin on ollut sankarinpalvontaa, on säilynyt meidän päiviimme asti. Mielenkiintoisen esimerkin tietää Wichmann mainita Jelabugan Bussurman Mozhgasta, missä 11 kyläkuntaa viettää kanta-isänsä Mardanin muistoa. Urhoollinen Mardan oli aikoinaan tullut pohjosesta päin ja valinnut Bussurman Mozhgan asuinpaikakseen. Joka kolmas vuosi uhrataan hänelle hevonen ja hänen vaimolleen lehmä. Vuosittain uhrataan sitä paitsi lammas. Kiitossanat, mitkä Mardanille uhrattaessa lausutaan, kuuluvat: "Yhdessä annamme nyt sinulle hevosen. Antamistasi hyvistä lapsista ja hyvästä viljasadosta kiitämme sinua, Mardan-isämme!" -- Uhripaikalla, joka sijaitsee korkean kuusen juurella Kynjegshur puron rannalla, ei kuitenkaan ole nimenä lud, vaan _t'shekaskon inti_ ("rauhoituspaikka").

Kysymykseen, onko syrjäneilläkin ollut veljeskansan lud-palvontaa vastaavia uhrimenoja, ei voitane antaa mitään varmaa vastausta. Kuitenkin viittauksia siihen tapaa Pyhän Tapanin elämäkerrasta, missä jumalankuvia sanotaan olleen paitsi kylissä ja taloissa myös metsissä ja kukkuloilla. Vastineita votjakkien lud-kualoille voivat myös hyvin olla Pyhä Tapanin hävittämät ja polttamat epäjumalan huoneet, joissa oli kuvia, uhripöytiä ja uhriantimia. Samoin kuin votjakit kavahtivat syrjänitkin kaikkea jumalille omistettua, uskoen että se, joka jumalille kuuluvaan omaisuuteen koskee, tulee taudin väänteisiin, tuskiin ja poltteeseen.

Syrjäneilläkin olleeseen suku-palvontaan siinä viittaa ilmeisesti seuraava arvokas tiedonanto: "Permissä oli näet useanlaisia epäjumalia, toiset suuria ja pieniä, toiset keskikokoisia; muutamat olivat kuuluisia ja mainioita, muutamia oli aivan lukemattoman paljon; toisia rukoilivat vain harvat ja osoittivat niille vähäistä kunniaa, mutta toisia palvoivat monet ei ainoastaan lähelläasuvat, vaan myös kaukaiset. Heillä on muutamia epäjumalia, joiden luokse he tulevat kaukaa ja tuovat kaukaisista paikoista niille lahjoja, semmoisiakin, jotka ovat kolmen ja neljän päivän matkan päässä ja viikonkin matkan päässä..."

Tällaisia suuria uhrijuhlia eivät votjakit kuitenkaan vietä ludissa, vaan monen kylän yhteisissä uhrilehdoissa.

Kylien yhteinen uhripalvonta.

Suurenmoisimmat votjakkien monista uhrijuhlista ovat ne, joita useiden kyläkuntien asukkaat yhdessä viettävät. Uhripaikka, joka sukupolvesta sukupolveen on sama, monesti vuosisatoja vanha, aidattu uhrilehto, sijaitsee tavallisesti kauniilla, silmäänpistävällä paikalla, mikäli mahdollista jonkin lähteen tai puron läheisyydessä. Lehdon ulkomuoto aitauksineen ja korkeine uhripuineen muistuttaa suuresti edelläkerrottua ludia, niin että niitä ulkonaisten tuntomerkkien perusteella on usein vaikea, jopa mahdoton toisistaan erottaa.

Niitä lähemmin keskenään vertaillessa huomaa kuitenkin muutamia vähäpätöisiä eroavaisuuksia. Niin esim. pinta-alaltaan on monen kylän yhteinen pyhäkkö tavallisesti ludia suurempi. Sitäpaitsi on sen aitauksessa usein pari, joskus kolmekin porttia, jotavastoin niitä ludissa aina on vain yksi. Lisäksi ansaitsee mainitsemista, ettei kylien yhteisessä uhrilehdossa kuten ludissa milloinkaan näe kuala-rakennusta eikä erityistä aitauksella muusta uhripaikasta erotettua osastoa, jota pidettäisiin muuta pyhäkön aluetta pyhempänä.

Yhtäläisyydestä, joka vallitsee yllämainittujen uhrilehtojen välillä, johtuu, etteivät useimmat votjakkien uskontoa ja palvontaa esittävät kirjailijat tee minkäänmoista erotusta ludin ja kysymyksessä olevan uhrilehdon välillä. Aminoffkin, joka v. 1878 matkusti votjakkimailla ja kielellisten tutkimustensa ohella ehti kiinnittää huomiotansa myös votjakkien uskomuksiin, nimittää kumpaistakin kysymyksessä olevaa lehtoa votjakinkielellä _lud_ sanalla, käyttäen kuitenkin kyläkunnan uhrilehdosta puhuessaan sanaa _gurt-lud_ ("kylälud") erotukseksi monen kylän yhteisestä, jota hän nimittää _meren lud_ ja _elen lud_. Buch, joka kirjoitti jotakin vuotta myöhemmin, nimittää monen kylän yhteistä uhripuistoa nimityksellä _budzim lud_ ("suuri lud"). Kumpikin kirjailija käyttää näin ollen _lud_ sanaa, samoin kuin venäläiset keremet nimeä, merkitsemään uhrilehtoa yleensä. Kuitenkin, kuten Wichmann huomauttaa, votjakit itse tekevät jyrkän erotuksen ludin ja muitten uhrilehtojen välillä. _Lud_, hän sanoo, on paikka, jossa pahalle hengelle uhrataan, muut ovat rukouspaikkoja (_vesaskon inti_). Huomattava ero ludin ja monen kylän yhteisen uhripaikan välillä tehtiin myös kaikkialla, missä matkoillani oleskelin. Aivan yleinen on usko, että lud-haltia (_lud-kuzo_) asustaa vain lud-pyhäköissä, mutta ei koskaan kylien yhteisissä uhrilehdoissa, joita votjakit erotukseksi edellisistä ynnä muista uhripaikoista nimittävät _budzim kuriskon inti_ ("suuri palvontapaikka").

Eroavaisuuksia huomaa myös itse uhripalvonnassa. Jo se seikka on huomattava, ettei monen kylän yhteisiä uhrilehtoja, kuten ludeja, ole läheskään kaikissa votjakkikylissä, vaan ainoastaan vanhoissa emäkylissä, joihin ympärillä olevat, näistä myöhemmin syntyneet kyläkunnat saapuvat palvomaan. Sitäpaitsi on mainittava, ettei useiden kyläin välistä uhrijuhlaa vietetä yhtä useasti kuin lud-juhlaa, vaan tavallisesti jonkun pitemmän väliajan kuluttua. Ei siihen myöskään ryhdytä kuten lud-palvontaan milloin mistäkin satunnaisesta syystä. Lisäksi eroaa ensinmainittu jälkimäisestä siinäkin, että sitä vietetään paljoa juhlallisemmin, uhrimenot kestävät monta päivää, usein kokonaisen viikon, jolloin uhriteurasten luku joskus nousee moniin kymmeniin. Buch mainitsee vielä erään huomattavan eroavaisuuden lausuessaan, etteivät monen kylän yhteisjuhlaan ota osaa ainoastaan miehet, kuten lud-juhlaan, vaan myös naiset ja lapset. Saman huomion tein minäkin matkoillani; kuitenkin on mainittava, ettei naisilla aina, kuten miehillä, ole oikeutta astua itse uhrilehtoon, vaan heidän on lapsineen jäätävä aitauksen ulkopuolelle, jossa he polvistumalla ottavat osaa rukouksiin. Siellä heillä myös on tapana nauttia uhriruokaa, jota miehet lehdosta heille kantavat. Toisinaan, varsinkin Birskin piirissä, jäävät miehistäkin ne, jotka eivät tavalla tai toisella ota osaa itse uhritoimituksiin, pyhäkön ympärillä olevalle aukealle kedolle.

Suuremman tai pienemmän uhripiirin keskustana on votjakkien uhrilehdoilla enemmän tai vähemmän huomattava merkitys. Kuuluisimpia heidän suurista kylien yhteisistä uhrijuhlistaan ovat n.s. bulda-uhri (_bulda-ves_) Jelabugan piirissä sekä Mamadyshin piirin Nyrjan kylän uhrijuhla. Edellisen, jota vietetään Bussurman Mozhgassa, sanoo Wichmann olevan suurenmoisimman sen puolen uhrijuhlista. Sitä vietetään joka kolmas vuosi ja sadottain votjakkeja yhdestätoista kyläkunnasta ottaa siihen osaa. Uhripaikka on aidattu ja siinä on ainoastaan yksi portti lännen puolella. Uhripappeja on tilaisuudessa kolme; uhrieläimiä ovat orivarsa, musta härkä, punainen vasikka ja pari valkeita hanhia. [Potanin tietää bulda-uhreja vietettävän useammassa eri kylässä.]

Vielä mahtavampi on Nyrjan kylän suuri uhrijuhla, johon paitsi Mamadyshin piirin votjakkeja lukuisat joukot Vjatkankin läänin puolelta ottavat osaa. Uhripyhäkkö sijaitsee, kuten Aminoff mainitsee, mäen vietteellä luonnonihanalla paikalla. Pyhäkön keskellä kohoaa ikivanha tammi, jota ympäröi aukea keto, kedon syrjilläkin kasvaa komeita tammipuita. Lehto on suojattu hyvin hoidetulla aitauksella, jonka porttia ei saa avata muulloin kuin joka kolmas vuosi vietettävää uhrijuhlaa varten, silloinkin vasta sen jälkeen kuin siihen on lupa hankittu erityisillä rukouksilla ja uhreilla. Ostrovskij, joka muutamaa vuotta aikaisemmin kävi pyhäkköä tarkastamassa, sanoo lehdossa olleen kaksi aitausta, joista toista käytettiin uhriksi tuotujen teuraiden säilyttämistä varten.