Part 1

PERMALAISTEN USKONTO

Suomensuvun uskonto 2

Kirj.

UNO HOLMBERG [Uno Harva]

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1914-15.

SISÄLLYS:

Johdanto. Vainajainpalvonta. Kuala-palvonta. Lud-palvonta. Kylien yhteinen uhripalvonta. Ihmisenkaltaiset haltiat ja niiden palvonta. Luonnonhaltiat ja niiden palvonta. Maanviljelysjuhlat. Taudinhaltiat ja tietäjät.

Johdanto,

Pohjois-Venäjällä asuvan sukumme maine levisi ensi kerran sivistyneen maailman kuuluviin retkien kautta, joita norjalaiset, Alfred Suuren aikalaisen Otherin esimerkkiä seuraten, Jäämeren rantoja purjehtien tekivät Vienanmeren pohjukoihin. Täällä sijaitsi tarinain ihannoima valtakunta, n.s. bjarmien maa, jossa asui varakas ja monilukuinen kansa. Sen kanssa olivat viikingit kauppasuhteissa, vaikka silloisina sotaisina aikoina kaupparetket usein muuttuivat ryöstöretkiksi. Retkillään Lännen naapurit perehtyivät bjarmien elintapoihin ja samalla jonkun verran heidän uskontoonsakin. Arvokkain sen ajan kuvauksista on Olavi Pyhän elämäntarina, missä kerrotaan norjalaisten v. 1026 tekemästä ryöstöretkestä bjarmien pyhäkköön. Keitä nämä bjarmit olivat, osoittaa siinä mainittu _Jomalin_ kuva, mikä nimi nähtävästi ei ole muu kuin suomalainen _jumala_.

Samoihin aikoihin kuin pohjoismaiset lähteet kertovat bjarmeista, tietävät venäläiset aikakirjat kertoa pohjois-Venäjällä asustavasta Perman kansasta. Sen alueen mainitaan toiselta puolen rajoittuneen "taipaleentakaisiin tshudeihin", jolla nimityksellä venäläiset lähteet nimittävät luoteis-Venäjällä asuvia suomalaiskansoja, etupäässä Vienan karjalaisia, toiselta puolen Petshoraan ja Jugraan. Tämä Perman kansa, jolla epäilemättä tarkoitetaan nykyisiä syrjänejä, joutuu jo varhain kosketukseen suuren Novgorodin kanssa. Ollen kauppasuhteissa permalaisten kanssa novgorodilaiset retkeilevät syvälle Perman maahan, ostavat sieltä itselleen maa-alueita ja tekevät vähitellen permalaiset veroa maksaviksi alamaisikseen. Novgorodilaisten välityksellä tulevat syrjänit myös jo varhain, varhemmin kuin mikään muu itäsuomalainen kansa, kristillisen kirkon vaikutuksen alaisiksi. Aikakirjat kertovat, että syrjänit ainakin jo 12:lla vuosisadalla alkavat tutustua ja osittain kääntyvätkin uuteen uskoon. Jo v:lta 1147 on olemassa tieto, että eräs Kievin luostarin munkki, pyhä Gerasim saarnaa kristinuskoa nykyisen Vologdan seuduilla. Vähitellen leviävät uudet aatteet laajemmallekin. Siihen viittaa eräs vuoden 1193 aikakirjassa oleva tieto, etteivät novgorodilaiset pitkille matkoilleen koillista kohti unohtaneet ottaa mukaansa myös pappeja.

Novgorodilaisilla oli siis hyvä tilaisuus kauppa- ja veronkantomatkoillaan perehtyä Perman heimon pakanallisiin uskomuksiin ja palvontaan, mutta ikävä kyllä he eivät ole kirjoittaneet muistiin näkemiään ja kuulemiaan. Ne harvat viittaukset, joita sen ajan asiakirjoista tavataan, ovat siksi vähäpätöisiä, ylimalkaisia ja osaksi vääriä, etteivät ne luo mitään valoa Perman heimon muinaiseen uskontoon.

Sitävastoin ne jonkun verran myöhemmältä ajalta polveutuvat joskin niukat tiedot, joita on "permalaisten apostolin" Pyhän Tapanin (k. 1396) elämäkerrassa, ovat kaikin puolin luotettavia ja siitä syystä tieteelle korvaamattoman kalliit. Niiden arvoa lisää vielä suuresti se seikka, ettei meillä useilta vuosisadoilta sen jälkeen ole olemassa mitään syrjänien uskontoa koskevia tietoja, tuolta ajalta, jonka kuluessa mainittu kansa jo ennättää niin täydellisesti sulautua venäläiseen kirkkokuntaan, että esi-isien muinaiset käsitykset ja menot miltei tykkänään sen muistista katoavat.

Vanhimpina myöhemmän ajan tietolähteistä mainittakoon I. Lepehinin matkakertomukset v:lta 1771-2, joissa syrjänien mytologiaa koskevat tiedot rajoittuvat kuitenkin vain muutaman uhritavan kuvaukseen. Vähäpätöisiä ovat myös ne tiedot, joita kansalaisemme J.A. Sjögren ja M.A. Castrén viime vuosisadan alkupuolella matkoillaan kokosivat. Venäläisistä, jotka ovat muistiin merkinneet syrjänien uhri- ja hautaamismenoja sekä heidän käsityksiään ja kertomuksiaan ihmistä ympäröivistä haltioista ja hengistä, ansaitsevat mainitsemista V. Hlopin (1849), N. Rogov (1858), N.A. Popov (1874), N. Dobrotvorskij (1883), V. Kandinskij (1889), K. Zhakov (1901) ja M. Janovitsh (1903), useita muita nimittämättä, joiden venäläisessä aikakaus- ja sanomalehtikirjallisuudessa oleviin pienempiin kyhäyksiin lähdeluettelossa viitataan. Muista nuoremmista syrjäniläisen kansanrunouden kerääjistä mainittakoon kansalaisemme Yrjö Wichmann, unkarilainen D.R. Fuchs (1911) sekä erityisesti syrjäni V. Nalimov, jonka uutteran työn tuloksena lukuunottamatta hänen julkaisujaan on arvokas kansantietokokoelma Suomalais-ugrilaisen seuran arkistossa. Yleiskuvauksen syrjänien pakanuudenaikaisista uskomuksista on saatavissa olevan ainehiston avulla I.N. Smirnov (1891) yrittänyt luoda tunnetussa kansatieteellisessä teoksessaan "Permjaki", jonka viides luku koskettelee heidän henkistä kulttuuriaan.

Selvemmän kuvan kuin syrjänien niukka muistotieto antaa permalaisten muinaisuskonnosta ja sen harjoituksesta eräs toinen samaan sukuun kuuluva kansa, votjakit, joista osa on meidän päiviimme asti säilyttänyt pakanuutensa.

Votjakit, joiden kielimurre poikkeaa syrjäninkielestä lähimiten tai ehkä hiukan tuntuvammin kuin vironkieli suomenkielestä, asuvat suurimmaksi osaksi Vjatkan ja Kasanin lääneissä; jonkun verran tavataan heitä myös Permin läänin Osan piirissä, Ufan läänin Birskin sekä Samaran läänin Buguljman piireissä. Vjatkan votjakit ovat lukuisimmat Glazovin, Sarapulin, Malmyzhin ja Jelabugan piirikunnissa, Slobodskojn ja Urzhumin piireissä asuu heitä ainoastaan vähäinen määrä. Kasanin läänissä on votjakkeja vain Kasanin ja Mamadyshin piirikunnissa.

Sen mukaan, minkä kansan ja kulttuurin vaikutuspiiriin eri alueilla asuvat votjakit ovat joutuneet, eroavat he toisistaan monessa suhteessa, tavoiltaan, puvultaan ja kielimurteeltaan, mutta onpa eroavaisuutta olemassa myös heidän uskonnollisissa käsityksissäänkin. Niillä seuduin, missä votjakit ovat joutuneet venäläisen uutisasutuksen pariin, he ovat jo suurimmaksi osaksi kääntyneet kristinuskoon. Aikaisimmin on venäläiseltä taholta tullut vaikutus huomattavissa pohjoisimmilla alueilla. Ensimäinen tunnettu tieto kristinuskon saapumisesta votjakeille on Iivana Julman aikuisessa asiakirjassa v:lta 1557, jossa kerrotaan, että seitsemäntoista vjatkalaista votjakkiperhettä oli kääntynyt kristinuskoon. Käännytystyö on näihin aikoihin kuitenkin vielä perin heikkoa, kunnes se voimistuu vuoden 1657 jälkeen, jolloin keisari Aleksein käskystä perustetaan Vjatkan hiippakunta. Silloin alkaa innokas käännytystyö varsinkin Slobodskojn ja Glazovin piireissä asuvien votjakkien keskuudessa. Sata vuotta myöhemmin ovat jo kaikki Tsheptsa-joen votjakit kastettuja. Kristinuskon juurtumiseen ja vakiintumiseen vaikuttaa suuresti myös Pyhän Synodin määräys v:lta 1721, jossa Vjatkan papistoa kehoitetaan perustamaan kouluja äskenkastettujen kansain lapsia varten. Näihin aikoihin aletaan jo muillakin votjakkialueilla tehdä käännytystyötä. Tähän vaikuttaa ennen kaikkea Pietari Suuren mahtikäsky; hän sääti, että pyhää uskoa oli levitettävä muhamettilaisten ja pakanain keskuuteen Kasanin y.m. kuvernementeissa. Pietari Suuren kuoleman jälkeen käännytysinto kuitenkin pian laimenee, kunnes Anna keisarinna v. 1740 uudistaa Pietari Suuren ukaasin. Siitä päivin on käännytystyö yhä enemmän ja enemmän edistynyt, kastamattomia votjakkeja on enää tuskin muualla kuin pieni murto-osa Kasanin läänissä ynnä joku tuhatmäärä Osan, Birskin ja Buguljman piirikunnissa, joihin viimeksi mainittuihin seutuihin nämä ovat vetäytyneet juuri kristinuskoa pakoon. Uuden maailmankatsomuksen leviämiselle on viime aikoina ollut suureksi eduksi N.J. Iljminskijn toimesta Kasaniin v. 1872 vierasheimoisia varten perustettu seminari, josta kansakoulunopettajia leviää kaikille votjakkialueille. Kuitenkin edistyksen vastapainona vaikuttaa itäisten esi-isien ajatustapaa lempivien votjakkien keskuudessa huomattava jäykkä vanhoillisuus, jota jonkun verran on ollut omiansa tukemaan Venäjällä joku aika sitten säädetty uusi uskonvapauden laki. Kristinuskon leviämisestä huolimatta ovat votjakit niilläkin seuduin, missä he varhimmin ovat joutuneet venäläisen kirkon vaikutuksen alaisiksi, säilyttäneet paljon pakanuudenaikaisia uskomuksia. Pohjoisimmilla alueilla ovat kyllä pyhät puistot jo kauan sitten olleet hävitettyjä, mutta vanhoja käsityksiä ei ole ollut yhtä helppo kansan mielestä hävittää. Niillä seuduin sitä vastoin, missä kristinusko vasta myöhemmin on voittanut alaa, kohoaa vielä meidän päivinämme kaikkialla upeita uhrilehtoja, joita kansa katsoo taikauskoisella kunnioituksella, toimittaapa toisinaan uhrinkin, varsinkin jonkun vastoinkäymisen kohdatessa. Mutta samoin kuin kristityissä votjakeissa on jäljellä paljon pakanuutta, johon myöhäisimpänä kerrostumana lisäksi on liittynyt venäläistä kansanuskoa, samoin on toiselta puolen kristinuskon vaikutus tuntuva niidenkin keskuudessa, jotka vielä ovat kastamattomia ja yhä edelleen isiensä tavalla toimittavat pyhäköissään julkisia veriuhreja. Näin on varsinkin laita siellä, missä kirkot jo kohoavat uhrilehtojen rinnalla. Mutta ovatpa kristilliset aatteet, kuten tuonnempana tulemme näkemään, koskettaneet niitäkin votjakkeja, jotka muista syrjässä vähimmin ovat olleet venäläis-kristillisen käsityskannan vaikutuksen alaisina.

Samaten kuin votjakit tultuaan venäläisten yhteyteen ovat alkaneet omistaa itselleen tämän ylivoimaisen kansan ajatuskannan ja tavat, ovat he siellä, missä tatarilais-muhamettilainen kulttuuri on ollut vastassa, lainanneet runsaasti tatarilaisia menoja ja käsityksiä. Niin on varsinkin eteläisten ja itäisten votjakkien laita. Mutta onpa muhamettilaisen kulttuurin jälkiä huomattavissa paljoa laajemmallakin alalla. Tämä ei koske ainoastaan votjakkien juhla- ja uhritapoja, vaan myös heidän uskomuksiaan, sillä itse ylijumala _Inmar_ muistuttaa enemmän Allahia kuin kristittyjen Jumalaa. Asia on helposti ymmärrettävissä, kun muistamme, että islami oli Kasanin kukistumiseen asti (1552) näillä mailla ainoana valtauskontona. Muhamettilaisuuden ohella ja siihen läheisesti liittyen on tatarien, itäisillä alueilla myös bashkiirien kansanusko lisäksi lyönyt leimansa votjakkien mytologiaan.

Ennen tatarilais-muhamettilaisen maailmankatsomuksen tuloa tapaamme votjakkien mytologiasta vielä erään vanhemman, myös etelästä päin saapuneen kulttuurivirtauksen, joka ei ole tuntuva ainoastaan kaikilla votjakkialueilla, vaan näyttää jättäneen jälkiä syrjänienkin pakanuudenaikaisiin uskomuksiin. Tämä on Volgan rannoilla muinoin kukoistaneen Suur-Bolgarian kulttuuri, jonka aikuisia tapoja voidaan tutkia sen vielä nykyään elävillä jälkeläisillä tshuvasseilla. Bolgarit, haara turkinsukuista kansaa, joka luultavasti 600 tienoilla j.Kr. oli asettunut keski-Volgalle, olivat laajoissa kauppasuhteissa kaikkien ympärillä asuvien suomensukuisten kansain kanssa, ja sen vuoksi on heidän ylivoimaisen kulttuurinsa jälkiä tavattavissa kaikilla itä-Venäjän suomalaiskansoilla. Heidän välityksellään on myös eräitä itämaisia uskomuksia saapunut Volgan varsille. V. 922 kääntyivät bolgarit muhametinoppiin, v. 1236 tekivät tatarit heidän vallastaan lopun.

Vasta viimeksimainitun kulttuurikerrostuman alta häämöittää esiin Perman suvun muinainen pakanuus, jossa jo siinäkin suomalais-ugrilaisten uskomusten ohella voinee huomata indogermanisia käsityksiä. Syystä siitä, että vieras virtaus kauan aikaa on tullut etupäässä etelästä päin, on votjakkien alkuperäinen käsityskanta, kuten jo Aminoff huomauttaa, säilynyt jonkun verran puhtaampana pohjoisten alueitten asukkailla, vaikkakin he jo kauan sitten ovat olleet kristittyjä, kuin eteläisten ja itäisten seutujen vielä kastamattomilla pakanoilla.

Vaikka tiedot votjakkien uskonnosta ja palvonnasta syrjäniläisiin verraten ovat monin verroin runsaammat, ei niistä kuitenkaan yksikään ole aivan vanhoilta ajoilta. Päinvastoin ensimäiset votjakkien mytologiaa koskevat tiedot tapaamme vasta 1700-luvun kirjallisuudesta.

Aikaisimmat niistä ovat ne vähäiset muistiinpanot, joita akatemikot J.G. Gmelin (1733) ja Gerh. Fr. Müller (1756) yhteisillä tutkimusretkillään korjasivat talteen. Edellisen tiedonannot koskevat etupäässä Sarapulin, jälkimäisen Kasanin läänin votjakkeja. Tieteellisten tutkimusretkien tuloksina ilmestyivät joku vuosi myöhemmin Nikolaj Rytshkovin (1770) ja P.S. Pallasin (1771-6) kuvaukset, joista kumpikin koskettelee Ufan läänin votjakkeja, sekä J.G. Georgin (1776) esitys, jossa ei lähemmin mainita, minkä seudun käsityksiä ja tapoja siinä selostellaan. Kuvauksessaan, joka yllämainittuihin verraten on täydellisin ja arvokkain, näyttää viimeksi mainittu kirjailija ainakin osaksi käyttäneen myös edellisiä lähteitä. Samoilta ajoilta (1762) ovat lisäksi P. Rytshkovin tiedonannot itäisten votjakkien vainajainpalveluksesta.

Mainitut tietolähteet ovat kuitenkin kaikki siksi niukkoja, ettemme yksin niiden perusteella voi votjakkien mytologiaan paljonkaan perehtyä. Mutta vaikka varhaisimmat tiedot ovat puutteellisia, on myöhemmin kerättyjä siksi paljon, että votjakkien uskontoa, tarustoa ja uhripalvontaa koskevista kokoelmista nykyään on kertynyt laaja kirjallisuus, jota vielä meidän päivinämme on kartutettu ja yhä edelleen, ainakin mitä itäisiin votjakkeihin tulee, voidaan kartuttaa.

Viime vuosisadan lähdekirjallisuussarjan aloittaa sen alkupuoliskolla Joh. Friedr. Erdmann (1826), jonka matkakertomuksessa on pieniä tietoja Vjatkan läänin votjakkien hautaamismenoista sekä uhrijuhlista. Kirjailija kertoo ne saaneensa osittain eräältä Glazovin virkamieheltä, osittain eräältä Jelabugan piirin tilanomistajalta. Näihin aikoihin siirtyy keräysinto jo varsinaisten tutkijain piiristä myös suuren yleisön keskuuteen. Varsinkin lähetyssaarnaajat ja papit alkavat muistiinpanna huomioitaan. V:sta 1838 alkaen julaistaan niitä tuon tuostakin Vjatkan lääninlehdessä, ja samoihin aikoihin, osittain jo ennenkin, alkaa niitä rahvaan vajavaisen hengellisen tilan kuvauksina kerääntyä myös Vjatkan hiippakunnan arkistoon, joista arvokkaammat esitykset P.N. Luppov äskettäin (1911) on julkaissut. Niiden joukossa on meille säilynyt muutamia varsin huomattavia tietoja pohjoisimmilta votjakkialueilta, joita siitä syystä, että näillä seuduin monet vanhat tavat varhemmin kuin muualla ovat joutuneet unhoon, emme enää tapaa myöhemmän ajan kirjallisuudesta. Paljoa vähempi merkitys on A.A. Andrievskijn (1881) Vjatkan läänin vuosisataisjulkaisuun painattamilla vuosisadan alkupuoliskolta polveutuvilla asiakirjoilla.

Nuoremmat, jo varsin runsaslukuiset lähteet, lienee parasta ryhmittää niiden alueiden mukaan, joita ne koskevat. Glazovin piirin votjakkien uskomuksia kuvailevat J. Popov (1851), K. Satrapinskij (1854), V. Shestakov (1859), N. Pervuhin (1888-90), jonka viisiosaisesta teoksesta etupäässä ensimäinen ja toinen käsittelevät mytologiaa, sekä Kreknin (1899) ja Gr. Vereshtshagin (1910). Sarapulin piirin uskonnollisia käsityksiä ja menoja esittävät V. Koshurnikov (1880), M. Haruzin (1883), Gr. Vereshtshagin, joka on kirjoittanut kaksikin teosta (1886 ja 1889) sekä P. Bogaevskij (1888). Malmyzhin ja Urzhumin piirejä koskevia tietoja ovat keräilleet S. Kurotshkin (1851), S. Osokin (1856) sekä eräs nimetön kirjoittaja (Vjatkan lääninlehdessä 1861). Jelabugan votjakkien menoja ja uskomuksia kuvailevat G.N. Potanin (1884) ja Mihail Jelabuzhskij (1894-1903). Kasanin lääniä koskevaa, nuorempaa lähdekirjallisuutta, jonka Aleksandra Fuchsin (1844) tunnetut matkakirjeet aloittavat, edustavat D. Ostrovskijn (1874), A. Miropoljskijn (1876), B.G. Gavrilovin (1891) ynnä I. Miheevin (1900) kuvaukset, Vähimmin tietoja on olemassa itäisten, puoleksi tatarilaistuneiden votjakkien uskomuksista ja uhritavoista. Mainitsemista ansaitsevat G.A. Aptievin (1891) Ufan sekä N.I. Tezjakovin (1896) ja I. Jakovlevin (1903) Permin läänin votjakkeja koskevat vähäiset kyhäykset.

Itsenäisistä kuvauksista, jotka eivät rajoitu ainoastaan johonkin määrättyyn votjakkialueeseen ja joissa ei aina edes lähemmin mainita, minkä piirin tai seudun tapoja niissä kulloinkin selostetaan, mainittakoon ennen muita suomalaisten Torsten Aminoffin (1879) ja Yrjö Wichmannin (1892) esitykset, joista viimeksimainittu käyttää hyväkseen myös edellisen käsinkirjoitettuja muistiinpanoja. Varsin ansiokkaat ovat myös Boris Gavrilovin (1880), Johan Vasiljevin (1902) ja Nikolaj Blinovin (1898) teokset, joista ensimäiset koskevat Vjatkan ja Kasanin läänin votjakkeja, jälkimäinen kohdistunee etupäässä Sarapulin ja Jelabugan piireihin. Lisätietoina edellisiin liittyvät vielä vanhan kansatieteilijän Kuznetsovin äsken (1908) ilmestyneet matkamuistelmat, joissa kirjailija omien persoonallisten havaintojensa perustuksella selostaa muun muassa eräitä harvinaisia uhritapoja.

Kansanrunouskokoelmia, joihin sisältyy suuri joukko votjakkien mytologiaa ja palvontaa valaisevia tarinoita sekä uhrirukouksia ovat, lukuunottamatta niitä, joita on painettuna B. Gavrilovin ja N. Pervuhinin teoksissa (2 ja 3 os.), julkaisseet tunnetut kielimiehet unkarilainen Bernát Munkácsi (1884 ja 1887) sekä jo ennen mainittu kansalaisemme Yrjö Wichmann (1893 ja 1901).

Täten eri alueilla kerättyä ainehistoa hyväkseen käyttäen ovat muutamat myöhemmän ajan kirjailijat sepittäneet myös votjakkien uskonnon ja mytologian yleiskuvauksia. Aikaisimmin kokeilee tällä alalla V. Behterev (1880), joka nojautuu etupäässä vain vanhimman ajan kirjailijoihin. Arvokkaampina esiintyvät Max Buchin (1882), I.N. Smirnovin (1890) ja P. Bogaevskijn (1890) mytologian kuvaukset, joihin kukin kirjailija on liittänyt runsaan määrän omiakin havaintoja.

Harvoista vertailevista esityksistä, joissa Perman heimon ja kaikkien suomensukuisten kansain uskontoa ja palvontaa rinnan käsitellään, on Julius Krohnin "Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus" ennen muita huomattava. Mainitsemista ansaitsee myös H. Paasosen mielenkiintoinen tutkimus suomalais-ugrilaisten kansain alkuperäisistä sielukäsityksistä. Yleisen antropologian valossa tarkastelee M. Homjakov (1910) votjakkien pakanallista uskontoa eräässä saman kansan pääkallomittauksia koskevassa tutkimuksessaan.

Vielä on joukko pienempiä enemmän tai vähemmän itsenäisiä kyhäyksiä olemassa, joiden kaikkien sepittäjiä ei tässä yhteydessä liene syytä mainita. Mitä heidän kirjoituksissaan on arvokasta, tulee lähemmin puheeksi itse aineen käsittelyssä, jossa yhteydessä myös viitataan lähteisiin. Kirjallisuudesta, joka koskee kristinuskon saapumista votjakeille ja sen levenemistä heidän keskuudessaan, on ennen muita mainittava P.N. Luppovin (1899-1911) laaja kaksiosainen teos.

Edellisten tietolähteiden lisäksi olen tässä votjakkien uskonnon kuvauksessa käyttänyt hyväkseni myös omia, kesällä 1911 tekemälläni keräysmatkalla hankittuja tietoja, jotka koskevat Permin, Ufan ja Kasanin läänin votjakkeja.

Kun esityksessä mikäli mahdollista on kosketeltava myös Perman heimon mytologian kehitystä ei ainoastaan sen omalla pohjalla, vaan ulkoapäinkin tulleiden kulttuurivirtausten elähyttämänä, on luonnollista, että naapurikansain uskonnolliset käsitykset ja menot ovat otettavat huomioon. Lisäksi huomautettakoon, että syrjäniläisen ainehiston niukkuuden takia on esityksessä etupäässä ja ensi sijassa seurattava votjakkien uskontoa, jonka ohella, mikäli tietoja on olemassa, aina viitataan veljeskansan vastaaviin käsityksiin.

Lopuksi on mieluinen velvollisuuteni kiittää prof. Yrjö Wichmannia kaikesta avustuksesta, jota hän ystävällisesti on minulle työni aikana antanut.

Vainajainpalvonta.

Paitsi näkyväistä ruumista on ihmisessä votjakkien käsityksen mukaan näkymättömät osat, henki _lul_ ja haamu _urt_. Myöhempinä aikoina on ensiksimainittu sielunnimitys varmaankin vieraan kulttuurin vaikutuksesta astunut etusijalle. _Urt_ sanan vanha merkitys sitävastoin on jo monissa seuduin muistista hälvennyt ja itse sanakin säilynyt vain ani harvoissa vanhanaikaisissa lausetavoissa. Ainoastaan itäiset, Permin ja Ufan lääneissä asuvat votjakit, jotka ainakin osaksi ovat täydellisemmin kuin muut säilyttäneet pakanuutensa, käyttävät vielä nykyään ihmisen sielusta puhuessaan uudenaikaisemman _lul_ nimityksen rinnalla entiseen tapaan myöskin _urt_ sanaa.

Vanhanaikaisista sanontatavoista, joissa _urt_ nimitys esiintyy ja jotka ovat tunnettuja useimmilla votjakkialueilla, mainittakoon muutamia, koska niissä samalla kuvastuu votjakkien alkuperäisin käsitys sielusta ja sen ominaisuuksista. Sellainen lausetapa on muun muassa: _urtez koshkem_ ("hänen sielunsa on lähtenyt"), jolla votjakit ilmaisevat, että joku henkilö syystä tai toisesta on perin säikähtänyt, sillä he ovat uskoneet useiden luonnonkansojen tavalla, että sielu ihmisen säikähtäessä jättää asuntonsa. Sielun lähdettyä, joka heidän käsityksensä mukaan tapahtuu myös vaikeiden tautien aikana, kutsutaan tietäjä etsimään sitä takaisin, jotta ihminen jälleen tulisi tajuihinsa ja terveeksi. Tällaista toimitusta votjakit nimittävät nimellä _urt-kuton_ ("sielun etsintä").

_Urt-kuton_ nimityksellä tarkoitetaan Ufan läänissä myös eräänlaista nimen-uusimistoimitusta, joka tapahtuu lapsen sairastuessa, milloin sairauden uskotaan aiheutuvan siitä, että lapsi on syntyessään sattunut saamaan väärän nimen. Tämä seikka osoittaa, miten läheisissä tekemisissä ihmisen nimi ja _urt_ ovat toinen toistensa kanssa. Vasiljev mainitsee Sarapulin piirin votjakkien nimittävän yllämainittua toimitusta myös _lul-uttshan_ ("sielun etsintä"), mutta viimeksimainittu sanontatapa on varmaankin edellistä myöhempi.

Paitsi säikähtämisen ja taudin aikana voi _urt_ irtautua ruumiista ihmisen nukkuessa. Silloin se saattaa ilmaantua näkyväisessäkin, tavallisesti yölepakon muodossa. Eräs Ufan läänin votjakkivanhus selitti, ettei mainittuja lintuja milloinkaan näe päivin siitä syystä, että ihmiset silloin ovat valveilla, vaan ainoastaan öin, jolloin nukutaan. Jos lepakko, jonka ihminen näkee, lähestyy häntä, on se merkkinä siitä, että se on jonkun omaisen tai tuttavan sielu. Esittipä ukko kertomuksenkin todistukseksi siitä, että lepakko todella on sielulintu: "Eräs mies meni levolle, mutta hänen toverinsa valvoivat istuen pihalla. He näkivät miten lepakko lenteli määrätyissä paikoissa. Kun nukkunut heräsi, tiedustelivat he tältä, mitä hän uneksi maatessaan. Mies kertoi unessa kulkeneensa siellä ja siellä eli juuri samoissa paikoissa, missä lintu oli lentänyt. Siitä miehet päättivät, että lepakko, jonka olivat nähneet, oli nukkuneen miehen sielu". -- Jollei _urt_ ehdi palata asuntoonsa siksi kuin ihminen herää, sairastuu tämä, käy kalpeaksi ja alkaa kuihtua. Sen vuoksi ei saa nukkuvaa yht'äkkiä eikä väkivallalla herättää.

Paitsi yölepakon muodossa saattaa sielu näyttäytyä myös pienenä, valkoisena perhona, joka kesäilloin ilmaantuu ikkunaan. Tällä tavalla ilmestyvät varsinkin vainajain sielut omaisilleen. Eräs Kasanin läänin votjakkiäiti lausui lapselleen, kun perho isävainajan muistojuhlaa vietettäessä lenteli ikkunassa: "hänen sielunsa on saapunut perhosen muodossa". Joskus saattaa siten näyttäytyä elävänkin ihmisen sielu. Mozhga nimisessä kylässä Birskin piirikunnassa kuulin kerrottavan, että kun _urt_ ihmisen säikähtäessä on irtautunut ruumiista, käännytään loitsija-akan puoleen, joka valkoinen liina kädessä alkaa sitä etsiä. Kaikkialta haettuaan hän vihdoin huomaa pienen valkoisen perhon, vangitsee sen liinaansa, vie tupaan ja sitoo liinan perhoineen yön ajaksi sairaan kaulaan. Seuraavana aamuna tinaa valamalla tutkitaan, onko vangittu sieluperho todella sairaan _urt_. Toimitus, jota nimitetään _urtse kistalon_ "sielun valaminen", tapahtuu siten, että sulatettua tinaa vuodatetaan loitsua lukemalla vesivatiin, jota pidetään sairaan pään yläpuolella. Jos tina tällöin ei mene hajalle, vaan muodostuu ehyeksi ja sieväksi kuvioksi, on se merkkinä siitä, että sairaan _urt_ on löytynyt. Tinakuvio _urtkuton uzves_ ("sielunetsintä-tina") ripustetaan sen jälkeen amulettina asianomaisen kaulaan.