Part 8

Minä tapasin Bobin heti konttorin edustalla. En puhunut hänelle mitään, sillä arvasin, ettei hän ollut halukas antautumaan keskusteluun. Kuljin aivan hiljaa hänen perässään ja olin päättänyt pitää silmällä häntä. Kello oli vähää vailla yksi. Wall Street oli hulluutensa huipulla, jokaisen oli vallannut raivoisa kiihko. Päivän suuren tapahtuman johdosta oli tämä ainakin vilkasliikkeinen rahamiesten katu tulvillaan väkeä. Sanomalehtipojat myyskentelivät iltapäiväpainoksia. "Hirveä pörssikauhu Wall Streetillä. Yksi mies kaikkia muita vastassa. Robert Brownley kukistanut 'Kadun'. Ansainnut kaksikymmentä miljoonaa tunnissa. Pankkeja täytynyt sulkea. Hävitystä ja raunioita kaikkialla. Mr Snow, Asterfield Nationalin toimeenpaneva johtaja tehnyt itsemurhan." Bob ei näyttänyt kuulevan mitään. Hän kulki eteenpäin pitkin, tasaisin askelin, pää pystyssä ja avaruuteen tuijottaen -- hän vaan ajatteli, ajatteli sielunsa pelastusta. Ohikulkijat katsoivat häneen, muutamain silmissä kuvastui sammumaton viha ja he näyttivät aikovan karata hänen kimppuunsa. Toiset taas huusivat hänelle ystävällisiä sanoja nauraen iloisesti; toiset kääntyivät uteliaina taakseen katsomaan häntä. Helposti voi eroittaa haavoittuneet voitonriemuisista ja niistä, jotka vaan välinpitämättöminä kuuntelivat tuon suuren vauhtipyörän huminaa, jonka vaikutus ulottui laajalle rahamaailmaan. Bob ei huomannut ketään. Mihin hän aikoi? Hän tuli kadun päähän, kadun, jonka tunnusmerkkinä ovat raha ja rikokset, ja kulki yli Broadwayn. Vihdoin joutui hän vanhan Trinityn kirkkomaata ympäröivän aidan viereen. Pidellen molemmin käsin aidanliisteistä, tuijotti hän mammonan vartijoitten haudoilla oleviin lahonneisiin patsaisiin, miesten, jotka olivat eläneet maan päällä ja taistelleet sankaritaistelujaan kuten hänkin eli ja taisteli, mutta, jotka nyt eivät enään tienneet mitään kymmenenlyönneistä eivätkä kolmen lyönneistä, ja joita ohikulkevat pörssipelaajat ja dollarin edessä ryömijät ajattelivat yhtä välinpitämättöminä kuin heidän hautamerkkiensä alustoja kalvavia matoja. Muutaman minuutin ajan seisoi hän liikkumattomana, sitten lähti hän astumaan eteenpäin pitkin Broadwayta. Hän meni Tykistöpuistoon. Joka penkillä istuskeli ihmishaaskoja, joita New-Yorkin mahtavat likaviemärit oksentavat tuhansittain ilmoille auringonnousun aikana: tässä juopunut raukka nukkumalla haihduttaen humalaansa, tuossa italialainen nainen, jota ympäröi puolentusinaa dollarikuninkaitten alkuja ja tulevia salonkikuningattaria, vaatetuksestaan päättäen äsken tulleet siirtolaislaivalla satamaan. Bob Brownley ei näyttänyt huomaavan mitään. Mutta sitten seisahtui hän äkkiä. Eräällä penkillä istui lempeäkasvoinen äiti pidellen nukkuvaa kapalolastaan käsivarsillaan. Pieni vaaleakiharainen poika nojasi päätään hänen polveensa ja nukkui uneksien satumaailman hurmaavista metsistä ja kiemurtelevista käytävistä. Naisen kasvoilla oli ilme, jossa kuvastui puoliksi nuoren tytön luottavaa toivoa ja puoliksi varttuneen ihmisen kokemia pettymyksiä ja suruja. Ne olivat kauniit kasvot, nähtävästi oli Luoja luonut niitten omistajan iloista, huoletonta elämää varten, mutta nyt oli suurkaupungin leima niissä selvästi huomattavissa.

"Mr. Brownley --" Nainen aikoi nousta seisomaan.

Bob painoi hänet ystävällisesti takaisin penkille varoen herättämästä lapsia heidän suloisesta unestansa.

"Mitä te täällä teette, mrs --?" Bob oli unohtanut hänen nimensä.

"Mrs Chase. Jätettyäni paikkani Randolph & Randolphin konttorissa, jouduin naimisiin John Chasen kanssa. Muistatte kenties, hän oli kirjanpitäjä. Kotimme oli niin onnellinen, mieheni niin hyvä; minun ei enään tarvinnut työskennellä kirjoituskoneen ääressä. Nämät ovat meidän lapsemme."

"Mitä te täällä teette?"

Naisen silmistä rupesi vierimään kyyneleitä. Hän ei vastannut.

"Älkää kaunistelko, puhukaa kaikki, vaimo! Minunkin sydämessäni riehuvat pimeyden voimat, joita en tahdo maailmalle ilmaista. Kertokaa minulle elämänne; taitaa olla minun hyväkin saada kuulla se, taitaapa olla."

Olin istahtanut vähän matkan päässä olevalle penkille. He olivat niin innostuneet, etteivät huomanneet minua eikä ketään muutakaan. En kuullut mitä he puhuivat, mutta kauvan sen jälkeen kun satuin mainitsemaan entisen koneella kirjoittajamme Bessie Brownin nimen Bobille, kertoi hän kohtauksensa tuon naisen kanssa Tykistöpuistossa. Tämän mies oli heidän naimisiin mentyään joutunut pörssipelihimon saaliiksi, himon, joka yötä ja päivää kalvaa uhrinsa sydäntä ja sielua, jossa kuumeentapainen rikastumisen halu kasvamistaan kasvaa. Mies oli pannut peliin kaikki heidän yhteiset säästönsä ja joutunut häviölle. Ikävistä syistä oli hän sitten menettänyt paikkansa ja lopulta joutunut likakaivoon -- suuren pörssihelvetin laskuojapaikkaan. Sieltä oli hänet varkaudesta syytettynä viikko sitten lähetetty vankeuteen, ja eilen oli isäntä karkoittanut onnettoman vaimon kadulle lapsineen. -- Minä näin Bobin ottavan muistikirjansa taskustaan ja kirjoittavan siihen jotain. Sitten repäsi hän lehden irti, ojensi sen naiselle, nosti hattuaan ja lähti ennenkuin tämä ennätti estää häntä. Minä näin naisen katsahtavan paperiin, lyövän otsaansa, katsovan taas paperiin ja sitten Bob Brownleytä, joka oli jo etäällä. Ja minä näin hänen vanhassa Tykistöpuistossa, rankkasateessa kaikkien nähden laskeuvan polvilleen rukoilemaan. Kauvanko hän rukoili, en tiedä. Tiedän vaan, että kun minä lähdettyäni Bobin perässä katsahdin taakseni, näin hänen olevan vielä siellä polvillaan. Minusta tuntui tämä kaikki niin monimutkaiselta ja luonnottomalta. Sittemmin tulinkin huomaamaan, että tässä inhimillisten kärsimysten maailmassa ei ole mitään monimutkaista eikä luonnotonta; että inhimillinen kärsimys tekee kaiken sellaiselta näyttävän aivan jokapäiväiseksi. Seuraavana päivänä tuli Bessie Brown konttoriimme ja kysyi Bobia. Kun ei hän voinut saada tätä tavata, pyysi hän puhutella minua.

"Mr Randolph, olkaa hyvä ja sanokaa minulle, mitä tällä teen", sanoi hän. "Minä tapasin mr Brownleyn Tykistöpuistossa eilen. Hän näki minun olevan puutteessa ja antoi tämän minulle, mutta hän mahtoi erehtyä", ja hän näytti minulle tuhannen dollarin osoitusta maksettava Randolph & Randolphilla. Minä maksoin sanotun summan, ja nainen lähti.

Tykistöpuistosta lähti Bob lastauslaitureille, Boweryyn, Five Pointsiin, näihin ansareihin, joissa Amerikan kansan pohjasakasta kohoava rikkaruoho paraiten menestyy. Hän näytti aikovan etsiä pääkaupungin pahimmat kurjuuden pesät. Kaksi tuntia hän näin kuljeskeli, ja minä seurasin jälessä. Monta kertaa aijoin puhutella häntä, mutta jätinkin sen sikseen. Minä huomasin ankaran taistelun raivoavan hänen sielussaan ja ymmärsin sen ratkaisusta riippuvan Bobin pelastuksen. Sielun taisteluissaan etsivät useat metsien rauhaa, lehtien viihdyttävää suhinaa, puron hilpeätä lirinää, mutta Bobin metsänä näytti olevan kurjuuden pimittämä rotko, lehtien suhinana ihmisjoukkojen käheä porina ja lirisevänä purona suuren kaupungin kurjuuden lasten kyyneleet ja kärsimykset, sillä hän pysähtyi yhtä mittaa puhelemaan tiellä kohtaamiensa hylkiöitten kanssa. Trinityn tornikello oli neljä meidän palatessamme Randolph & Randolphin konttoriin. Bob kulki pitkin, kiireisin askelin; häntä nähtävästi kannusti palava halu kohdata Beulah Sandsia. Viimeisen neljänneksen kuluessa oli minun ollut vaikea seurata häntä. Oliko hän tehnyt jonkun päätöksen ja minkä? Näin kyselin itseltäni luoviessani eteenpäin väkijoukossa.

Bob meni suoraa päätä Beulah Sandsin työhuoneeseen, minä menin omaani. En ollut siellä minuuttiakaan, kun aloin kuulla syviä tukahutettuja valitushuutoja. Minä kuuntelin. Ääni alkoi käydä yhä kovemmaksi. Se kuului Beulah Sandsin työhuoneesta. Yhdellä harppauksella olin ovella. Jumalani, mikä näky minua kohtasi siellä! Se on vieläkin ihka elävästi silmieni edessä, vaikka vuodet ovatkin sitä hiukan himmentäneet. Kaunis, rauhallinen, harmaapukuinen olento, joka oli käynyt meille niin rakkaaksi, istui matalan kirjoituspöytänsä ääressä keskellä huonetta. Hänen kasvonsa olivat kääntyneet oveen päin. Kyynärpäänsä nojasivat pöytään; käsissään oli sanomalehti, jota hän luultavasti oli lukenut Bobin sisään astuessa. Jumala tiesi, kuinka kauvan hän oli sitä lukenut, ennenkuin Bob tuli huoneeseen. Tämä oli polvillaan tytön tuolin ääressä, kädet kohotettuina ikäänkuin tuskalliseen rukoukseen, jonka sisältöä tulkitsivat vaikeroivat valitushuudot. Kasvoillaan kuvastui sanomaton kauhu ja ankara tuska; silmät olivat pullistuneet ulos kuopistaan ja tuijottivat tyttöön aivankuin vankilakomerosta olisivat katselleet murhatun uhrin haamua. Hänen rintansa kohoili kuten koettaessaan särkeä näkymättömiä, henkeä salpaavia kahleita. Ja joka henkäyksellä pusertui siitä kauhea valitushuuto, jotka äsken olivat kuuluneet konttoriini ja pakoittaneet minut tänne tulemaan. Beulah Sands oli vähän kääntänyt päätään, joten hänen lempeät silmänsä katselivat nyt Bobia lapsellisen säikähtyneinä. Minä katselin hämmästyneenä, kuinka hän, aina niin nopea-ajatuksinen ja selvä ymmärrykseltään, voi pysyä välinpitämättömänä nähdessään tällaista tuskaa. Mutta -- kauhistuksien kauhistus! -- Silloin äkkäsin minä jotain puuttuvan näistä suurista sinisistä silmistä. Minä näin -- olin tukehtua. Olisikohan se mahdollista? Harppasin hänen luokseen. Taas katsahdin näihin silmiin, jotka aamulla olivat olleet niin älykkäät, niin jumalalliset, niin ihmiselliset. Niiden sielu, niiden elämä oli poissa. Beulah Sands oli hengetön nainen, ei ruumiiltaan vaan sielunsa puolesta; hengenkipinä, tuo selittämätön, oli sammunut. Hän oli vaan tyhjä kuori -- nainen elävästä lihasta ja verestä; mutta elämän ydin, ymmärryksen valo oli poissa. Hän, ennen nainen, oli nyt lapsi. Minä painoin käsilläni kosteata otsaani. Suljin silmäni ja avasin ne taas. Bob oli siinä yhä polvillaan kohotetuin käsin ja särkynein katsein. Ja yhä kaikuivat huoneessa kamalat, tukahutetut valitushuudot. Beulah Sands hymyili -- pienen kehtolapsen hymyä. Hän päästi sanomalehden kädestään ja silitti Bobin pronssinruskeata poskea, kuten pienokainen palleroisilla käsillään hyväilee äitinsä kasvoja. Kauhulla odotin hänen alkavan leperrelläkin kuin pieni lapsi. Tietämättäni lienen kääntänyt katseeni hänen kasvoistaan, sillä äkkiä sattui silmiini suuri musta päällekirjoitus, joka ulottui poikki koko yläsivun lehteä, jota Beulah oli äsken lukenut:

"Perjantai 13 päivä"

Ja sen alapuolella eräällä palstalla:

"Kamala tapaus Virginiassa."

"_Valtion etevin kansalainen, entinen Yhdysvaltain senaattori, entinen kuvernööri, tuomari Lee Sands Sands Landingista, on mielenhäiriössä, joka johtui hänen omaisuutensa ja haltuunsa uskottujen miljooniin nousevain varain menetyksestä, leikannut kurkun poikki rammalta vaimoltaan ja tyttäreltään ja lopuksi itseltään. Kaikki kolme kuolivat silmänräpäyksessä"_.

Ja eräällä toisella palstalla:

"_Robert Brownley on aikaansaanut turmiollisimman pörssikauhun, mitä Wall Streetin historiassa tunnetaan, levittäen hävitystä ja tuhoa yli koko maan_."

Hirvittävä kuva eri vivahduksineen painui mieleeni, sydämeeni, koko sieluuni. Se kuvasi rahanpalveluksen elo-juhla-näytelmiä, kaikkine satoineen. Ja pääosan siitä muodosti elävältä kuollut, jossa yhä vielä henki säilyi vainotakseen maalareita, joista yksi makasi maahan masennettuna synkän, verisen taulunsa edessä.

Se sanataituri, joka erään hulluinhuoneen portin päälle kirjoitti: "Ihmisen kärsimyksillä on määrätty rajansa, jonka yli käytyään hän saa rauhan", ymmärsi hyvin Jumalan ihmeellisen viisauden. Beulah Sands oli päässyt rajan yli ja saavuttanut rauhan.

Hirvittävä valitus taukosi ja tuhanharmaa kalpeus levisi Bob Brownleyn kasvoille. Ennenkuin ehdin tarttua kiini häneen, kaatui hän lattialle selälleen kuin kuollut. Bob Brownleykin oli astunut rajansa toiselle puolelle. Minä kumarruin Bobin puoleen ja kohotin hänen päätänsä suloisen naislapsen polvistuessa hänen viereensä peittäen hänen kasvonsa suuteloilla ja huudellen hänelle kuin pieni tyttö nukelleen: "Bob, rakas Bob, herää, herää! Beulahisi tahtoo puhella kanssasi." Kun painoin käteni Bobin sydämelle ja tunsin sen alkavan sykkiä yhä kovemmin ja kuunnellessani Beulah Sandsin lapsellista ääntä, jolla hän niin iloisen luottavaisena huuteli ainoata, mikä hänellä oli enään jäljellä entisestä elämästään, haihtui kauhu vähän mielestäni. Sen sijalle tuli suuri, yhä kasvava tunne Jumalan ihmeellisestä viisaudesta. Ajattelin kiitollisena äitini mielilausetta, että sovitus on Jumalan ja luonnon korkein laki. Minä annoin Bobin pään vaipua Beulahin polvelle ja hänen levollisesta, tasaisesta hengityksestään päätin hänen vahingoittumatta päässeen ohi ratkaisevan hetken, sekä ettei enään ollut hengenvaaraa pelättävissä kuten ensin olin luullut.

Bob nukkui. Beulah Sands lakkasi huutelemasta häntä, nosti hymyillen sormen huulilleen ja sanoi hiljaa: "Vait, Bob nukkuu." Yhdessä sitten valvoimme nukkuvan rakastetun ja ystävän luona, Beulah onnellisena kuin lapsi, jolla ei ole mitään heräämisestä pelättävissä, minä vavisten ajatellessani, mitä silloin tapahtuisi. Minä olin päivän kuluessa nähnyt ihmissielun siirtyvän tuntemattomiin maihin. Tulisiko toinenkin seuraamaan sitä tällä matkalla? En todellakaan tiedä, kauvanko odotimme, ennenkuin Bob heräsi. Minusta tuntui tämä aika kokonaiselta ijäisyydeltä, vaikka sitä kellosta päättäen oli kestänyt vaan tunnin. Bobin vahva ruumiinrakennus, hänen terve verensä ja loistava ajatuskykynsä auttoivat häntä astumaan uuteen maailmaansa, joka oli täynnä sydämen ja sielun kiduttavia falskia. Hän avasi silmäluomensa ja katsoi minua ja Beulah Sandsia niin surullinen, kammoksuva ja synkkä katse silmissään, että jo olisin toivonut niitten ainiaaksi sulkeutuneen, tai avautuvan yhtä lapsellisen ilmeettöminä kuin tytönkin silmät olivat. Vihdoin pysähtyi hänen katseensa tämän silmiin ja huulensa kuiskasivat: "Beulah!"

"Niin, Bob, minä kyllä arvasin sinun tietävän, että nyt on aika herätä." Hän kumartui suutelemaan Bobin silmiä sydämellisesti ja innokkaasti kuin lapsi suutelee rakastamaansa olentoa.

Bob nousi hitaasti seisomaan. Näin hänen silmistään ja koko hänen ruumistaan puistattavasta vavahduksesta huomatessaan sanomalehden, että hän oli täydellisesti tajuissaan eikä ollut nukuttuaan unohtanut päivän tapahtumia. Hän suoristi vartalonsa, kohotti päänsä ja pullisti rintaansa -- hetkiseksi vaan ja vanhan tavan mukaan. Sitten sulki hän Beulah Sandsin syliinsä ja painoi päänsä hänen olkapäälleen. Hän nyyhkytti kuin isä lapsensa ruumiin ääressä.

"Bob, Bob, sillä tavallako sinä kohtelet Beulahiasi, kun hän antaa sinun nukkua, jotta silmäsi oikein kirkastuisivat häiksi? Onko oikein käyttäytyä sillä tavoin tämän ystävällisen miehen läsnäollessa, joka tahtoo seurata meitä kirkkoon? Paha, paha Bob!"

Minä katselin häntä ja sitten katsahdin kauhistuneena Bobiin. Nyt alkoi minulle oikein toden teolla selvitä, että tämä nainen oli täydellisesti kuollut. Ensi hetkestä alkain olin tiennyt hänen ymmärryksensä valon sammuneen, mutta näkeminen vaikuttaa usein vahvemmin kuin tietäminen. Hän ei edes tuntenut minua. Hänen sielunsa oli kuollut kaikelle muulle paitsi sille miehelle, jota hän rakasti, jota hän kärsimyksensä pitkinä päivinä oli salassa jumaloinnut. Kaikesta muusta paitsi hänestä oli tyttö tietämätön kuin vastasyntynyt lapsi.

Kuullessaan sanat "häät" ja "kirkko" nosti Bob hitaasti päänsä tytön olalta. Tajusin hänen päätöksensä samassa hetkessä kuin katseemme kohtasivat toisensa; ymmärsin vastustamisen olevan hyödytöntä ja pelko ja kauhu sydämessä kuulin äänen, viihdyttävänä kuin isä pienelle lapselleen, puhuvan: "Niin, rakas Beulahini, minä olen nukkunut ihan liian kauvan. Bob on ollut paha, mutta hän tahtoo sensijaan nyt kiirehtiä. Ota hattusi ja takkisi, niin kiiruhdamme kirkkoon, muuten myöhästymme."

Iloisesti hämmästyneenä nauraen juoksi tyttö kaapille, jossa pieni harmaa hattu ja soma harmaa takki riippuivat. Bob otti ne naulasta ja ojensi hänelle.

"Ei sanaakaan enään, Jim", sanoi Bob käskevästi. "Jumalan ja ystävyytemme nimessä pyydän sinua, älä sano enään sanaakaan. Beulah Sandsin täytyy tulla vaimokseni, niin totta kuin löydän papin, joka vihkii meidät. Se on parasta. Se yksin on oikein. Sen tahtoo Jumala, mikäli minä voin oikean väärästä eroittaa. Joka tapauksessa sen täytyy tapahtua. Hänellä ei ole isää eikä äitiä, ei sisarta, ei ainoatakaan ihmistä, joka suojelisi ja puolustaisi häntä. 'Järjestelmä' on riistänyt häneltä kaikki elämässä, hänet itsensäkin, kaikki, Jim, paitsi minua. Minun täytyy koettaa voittaa hänet jälleen itselleen tai luoda hänelle uuden maailman, onnellisen maailman -- onnellisen ainakin hänelle itselleen."

VII.

Eräs vanha pelaaja, joka oli koko elämänsä ajan viettänyt kuuntelemalla kierivän rulettikuulan ratinaa, sai kerran uhrattuaan viimeisen dollarinsa tuon armottoman tiikerin kitaan, onnettomuustoveriltaan kuulla pelihelvetin omistajan pitävän jalkaansa sähkönapin päällä, joten voi pysäyttää kuulan siihen, missä _hänen_ panoksensa ei ollut. Hän sanoi silloin vaan: "Jumalan kiitos. Minä luulin tuon pääpetturin, jota kutsutaan Kohtaloksi, ja joka koko elämäni ajan on painanut jalallaan sähkönappia minun pelatessani, tehneen minulle tämän kepposen." Pitkälliset kärsimykset olivat saattaneet vanhan pelaajan turvautumaan filosofiaan, onnettomien raamattuun. Ihmisviekkautta vastaan taistellakseen hän vielä toivoi keinoja löytyvän, mutta Kohtaloa vastaan ei käynyt sotiminen.

Bob Brownley oli huomannut itsellään olevan huonon onnen, kun silmänsä avautuivat näkemään sen tosiasian, että hän oli joutunut puille paljaille ihmisten tekemän vääryyden tähden, mutta kun Kohtalo painoi sähkönappia hänen pelissään, havaitsi hän ihmisten aikaansaaman helvetin olevan vaan heikon jäljennöksen tämän rinnalla ja -- taipui, taipui kuten taipuvat kaikki, jotka tuntevat elämän pelin -- koska hänen täytyi. Bobin voimakas pää taipui, hänen raudanluja tahtonsa murtui, ja sielunsa kuiskasi nöyrästi: "Tapahtukoon sinun tahtosi."

Samana iltana vihittiin hän Beulah Sandsin kanssa. Pappi, joka yhdisti täysikasvuisen miehen ja naisen, joka oli kuin vastasyntynyt lapsi, ei nähnyt mitään tavatonta tässä liitossa. Minulle, joka toimitin sulhaspojan, morsiustytön ja morsiamen isän ja äidin virkaa, kuiskasi hän: "Me saamme nähdä merkillisiä asioita, me suurkaupungin papit, mr Randolph. Tämä pieni herttainen nainen näyttää olevan vähän omituinen." Minun selitykseni, että hän ja mr Brownley olivat ainoat henkiin jääneet päivän kauhean murhenäytelmän perästä, riitti hänelle. Hän oli tyytyväinen, kun kysymykseensä: "Tahdotko ottaa tämän Robert Brownleyn aviomieheksesi?" sai vastaukseksi vaan suloisen, lapsellisen hymyn ja näki tytön painautuvan lähemmäksi Bobia.

Bob ja hänen nuori vaimonsa matkustivat seuraavana päivänä etelään Bobin äidin ja sisarien luo. Hän jätti minun huolekseni selvittää asiansa pörssissä. Hän pyysi minun tallettamaan 3,000,000 Beulah Sandsin voittona ja ylijäämästä ottamaan muutamia viikkoja sitten minulle antamainsa velkakirjain lunastamiseen tarvittavan summan. Omalle osalleen jäi sitten vielä yli 5,000,000.

Wall Streetin johtava lehti lopetti pörssikauhun johdosta pitämänsä saarnan seuraavilla sanoilla:

"Wall Street on kokenut monta kovaa perjantaita. Muutamat niistä ovat sattuneet kuukauden 13 päiväksi, mutta ei mitään almanakkaan merkityistä perjantaista, lauvantaista, maanantaista, tiistaista, keskiviikoista tai torstaista, jotka ovat menneisyyteen vaipuneet, hänen saatanallinen majesteettinsa ole suuremmalla riemulla tervehtinyt kuin eilispäivää. Rukoilemme Korkeinta, ettei mikään vastatulevista päivistä mitä tiikerimäiseen julmuuteen ja inhimilliseen tuhoamiseen tulee, voittaisi eilispäivän ennätystä. Väitetään mr Brownleyn Randolph & Randolphin liikkeestä omaan tai suojattiensa laskuun voittaneen kaksikymmentäviisi miljoonaa. Otaksumme tämän olevan liian vähän. Ne tappiot, joita toiset tulivat kärsimään Robert Brownleyn hirvittävän menestyksen tähden nousevat varmaan yli viidensadan miljoonan. Wall Street ja koko maa tekevät parhaiten pannessaan eilispäivän markkinoista saamansa siveellisen opetuksen sydämelleen. Tämä opetus on seuraava: Rikkauden keskittyminen muutamain amerikalaisten käsiin on uhkaavaa meidän raha-asiaimme rakenteelle. 'Kadulla' on vallalla se mielipide, ettei Robert Brownleyn ikinä olisi onnistunut alentaa sokeri-osakkeitten hintoja sillä tavalla kuin hän eilen teki Camemeyeria ja 'Standard Oilia' vastaan, jos ei hänellä olisi ollut käytettävänään 50-100 miljoonaa dollaria. Jos suuri joukko rahamiehiä vakaalla aikomuksella yhtyy sellaiseen hyökkäykseen, joka eilen menestyksellä suoritettiin, miksi ei sellaista hävitystä voitaisi uudistaa koska tahansa, millä osakkeilla tahansa ja vaikka näillä osakkeilla olisi takanaan minkälainen tuki hyvänsä?"

Luettuani tämän ja kuunneltuani keskusteluja tähän samaan suuntaan, tulin ihan päästä pyörälle. En kuolemaksenikaan olisi voinut käsittää, mistä Bob Brownley olisi saanut viiden tai kymmenen miljoonan takauksen tätä hyökkäystä varten, vielä vähemmän viisikymmentä tai sata. Tunnustaa täytyi kuitenkin hänellä olleen jotain varalla, sillä kuinka hän muutoin olisi voinut aikaansaada sen, minkä olin nähnyt hänen tekevän?

Bob jätti vaimonsa äitinsä luo matkustaakseen itse Sands Landingiin hautajaisiin. Kun vanha tuomari ja hänen uhrinsa olivat haudatut ja sukulaiset kokoontuneet Sandsin suuren herraskartanon kirjastoon, ilmoitti Bob heille, minkälaiseen tilaan heidän nuori sukulaisensa oli joutunut ja että tämä oli nyt hänen vaimonsa. Hän tahtoi ehdottomasti maksaa kaikki tuomari Sandsin velat, joista yli 500,000 dollaria oli hänen haltuunsa uskottuja Sandsin suvun jäsenien varoja. Ennenkuin Bob palasi äitinsä kotiin, oli hän suuressa onnettomuudessaan valmistanut iloa monelle. Koko seudun väestö oli suuresti rakastanut tuomari Sandsia ja hänen perhettään, mutta hänelle sattunut onnettomuus oli ollut vähällä aikaansaada tuhoa laajalla alalla, joten odottamaton puolentoista miljoonan korvaus tuli kuin lahja korkeudesta iloa synnyttäen.

Kaksi päivää hautajaisten jälkeen huomasi Bob rakkaimman toiveensa tyhjiin raukeevan. Hän oli käskenyt järjestää Sandsin maatilalla kaikki entiseen tapaansa. Beulah Sandsin sedät, tädit ja serkut olisivat häntä vastaan ottamassa ja tekisivät kaiken voitavansa herättääkseen hänen häiriintynyttä ajatuskykyään. He vakuuttivat Bobille, että vaikka Beulahin isä, äiti ja sisar olivatkin poissa, olisi täällä kuitenkin paljon, joka voisi houkutella esiin hänen kadonneen muistinsa. Bob ja hänen vaimonsa astuivat laivasta puistokäytävän päässä olevalle laiturille. Tämä puistokäytävä juuri vei suoraan viiniköynnöksien peittämään, valkoisilla pylväillä varustettuun holvikkoon. Bobin epätoivo mahtoi olla rajaton, kun Beulah lapsellisen iloisesti taputtaen käsiään huudahti: "Oi, Bob, kuinka kaunis paikka!" Ei mikään osoittanut hänen tuntevan tätä suurta sisäänkäytävää, josta hän oli tullut ja mennyt lapsuudestaan saakka. Bob vei hänet muassaan kirjastoon, hänen äitinsä huoneeseen, omaan huoneeseensa, lastenkamariin, jossa hänen lapsuudenaikaiset nukkensa ja leikkikalunsa olivat vielä tallella, mutta hän ei millään tavoin näyttänyt tuntevansa niitä, hän vaan riemuitsi lapsellisesti. Hän näki tätinsä, setänsä ja serkkunsa, joiden parissa oli viettänyt koko ikänsä ja ihmetteli, miksi niin paljon vierasta väkeä oli tässä muuten niin rauhallisessa paikassa. Vihdoin he taluttivat sisään hänen vanhan mustaihoisen hoitajattarensa, joka oli pitänyt huolta hänestä pienenä, leikkinyt hänen kanssaan hänen suuremmaksi tultuaan ja sitten myöhemmin aina pysynyt hänen suosikkinaan. Kirjastossa ei ainoankaan silmä pysynyt kuivana, kun Beulah eukkoraukan ilonpurkauksiin vastasi hämmästyneenä katsellen häntä kuin ymmärtämätön lapsi. Vanhan neekerivaimon suru oli todella liikuttavaa katsella, hänen huomatessaan olevansa vieras "pienelle mesilintuselleen." Lapsi kummasteli hänen suruaan. Päivän selvää oli, että Sandsien koti ei merkinnyt mitään perheen ainoalle jälkeenjäänelle jäsenelle.