Part 1

PERJANTAINA 13 P:NÄ

Romaani

Kirj.

THOMAS W. LAWSON

Suoment. ["Friday the Thirteenth"] H. P.

K. Kaatra, Tampere, 1907.

Tampereen Kirjapaino Oy.

I.

"Perjantai 13 päivä: pitihän minun se arvatakin. Jos Bob on päässyt vauhtiin, menee kaikki päin helvettiä, mutta saanpahan nähdä, voinko minä tehdä mitään tässä asiassa."

Laskiessani telefoonin kuulotorven kädestäni, tuntui siltä kuin olisi ääneni kaiku hajoittanut viisivuotisen sumun, ja silloiset ajat muistuivat mieleeni yhtä selvinä kuin eilinen päivä.

Olin istunut sisällä konttorissani ja antanut sormieni välitse liukua sähkösanomanauhan, joka tuuma tuumalta ilmoitti yhä yltyvää pörssikauhua, kun minulle sanottiin, että Brownley pörssisalista tahtoi heti paikalla puhutella minua telefoonissa. Brownley oli osakas toiminimessämme ja pörssiasiamiehemme. Hän oli innoissaan. Herroilta pörssikauppiailta kyllä puhe sujua silloin kun pörssikauhu vallitsee.

"Mr Randolph, täällä kiehuu ja porisee ja yhä kuumemmaksi käy sekunti sekunnilta. Helppo arvata -- se on Bob. Jos hän tätä tahtia pitää kaksikinkymmentä minuuttia, tulvaa laavavirta 'Kadulle' [Wall Street] ja sieltä pankkeihin ja yhä edelleen yli koko maan, eikä kukaan voi arvata, kuinka suuri alue on huomenna poroksi poltettu. Pojat ovat pyytäneet minun kysymään, ettekö te tahtoisi ottaa häntä hillitäksenne. He panevat yksimielisesti viimeisen toivonsa teihin."

"Tiedättekö varmaan, Fred, tämän olevan Bobin työtä", kysyin minä. -- "Oletteko tavannut hänet?"

"Olen, tulen juuri hänen konttoristaan, ja iloinen olinkin, kun sieltä pääsin. Hän on sotatuulella, mr. Randolph, synkempänä kuin koskaan olen nähnyt. Hänen viimekertanen hyökkäyksensä oli vain lasten leikkiä tämänpäiväseen verrattuna. Aamulla lähetti äitini mulle sanan jo eilisiltana huomanneensa hyökkäyksen olevan tulossa. Bob oli käynyt hänen ja sisarieni luona, ja hänen puheistaan oli äiti päätellyt hänen aikovan kadota taas. Kun äitini kuvaili hänen mielialaansa, ja minä muistin päivän merkityksen, rupesin pelkäämään pahinta. Muuten kuulin hänen olleen ulkona aamupuoleen yötä. Avatessani hänen konttorinsa ovea tänään, hyökkäsi hän kimppuuni kuin pantteri. Sanoin poikenneeni sinne saamaan määräyksiä, ja koska oli tehty sangen edullisia kauppoja, haluaisin tietää, tahtoisiko hän ottaa osaa niihin. 'Edullisia kauppoja', karjui hän. 'Etkö sinä tiedä, että tänään on perjantai 13 päivä? Mene takaisin sinne helvetin luolaan ja myy, myy, myy!' 'Mitä ja kuinka paljon?' kysyin minä. 'Mitä tahansa, kaikki. Anna niille heittiöille jokaikinen osake, jonka tahtovat, ja kun ovat saaneet kitansa täyteen, alenna kaikki, mitä olet myynyt, kunnes heidän on pakko oksentaa ulos kaikki viimeisen kolmen kuukauden kuluessa ostamansa.' Ulos tullessani kohtasin Jim Hollidayn ja Frank Swanin, jotka hyökkäsivät sisään. He toimivat nähtävästi Bobin asioilla ja ovat kokonaisen tunnin ajan syytäneet markkinoille Anti-People-obligatsiooneja. Muutaman minuutin kuluttua ovat he täällä taas, ja minä pidin varmimpana soittaa teille, ennenkuin aloin myydä. Mr. Randolph, ostovoima on jotenkin pieni, ja jos alan myydä osakkeita mistä hinnoista hyvänsä, on ratkaiseva isku sattunut kymmenen minuutin sisällä ja tusinan verran konkursseja julistetaan. Kello on nyt kahtakymmentä vailla yksi, ja jumala tiesi, mitä ennen kello kolmea saattaa tapahtua. Nyt, mr. Randolph, toivon teidän tarttuvan asiaan käsiksi, meillä ei ole minuuttiakaan liikaa."

Istuessani hypistelemässä sähkösanomanauhaa ja nähdessäni arvopaperien laskevan viisi kymmenelle miljoonalle joka viides minuutti, olin tuntenut tämän varmasti olevan Bob Brownleyn työtä. Eikä kukaan muu koko Wall Streetillä ollut kyllin mahtava, voimakas ja julma repimään ja raatelemaan siten kuin viimeisten kahdenkymmenen minuutin aikana oli revitty ja raadeltu. Edellisenä iltana olin sattunut sivuuttamaan Bobin teatterikäytävässä. Katsahtaessani tutkivasti häneen, huomasin hänen kasvoillaan ilmeen, jonka merkityksen älysin paremmin kuin kukaan muu. Suuret ruskeat silmänsä tuijottivat avaruuteen, kauniin suun sopissa oli terävä piirre -- aivan kuin suupielet olisivat painojen vaikutuksesta venähtäneet. En voinut häntä silloin seurata, vaimoni näet oli mukanani, mutta kotiin tultuani soitin hänen asuntoonsa ja hänen klubeihinsa pyytääkseni häntä tulemaan luokseni polttamaan sikaarin, mutta mistään en saanut häntä käsiini. Aamulla koetin uudestaan yhtä turhaan, ja kun kahdentoista aikaan sähkösanomanauha alkoi hyppiä, surista ja kiertyä, muistin ilmeen Bobin kasvoilla ja mitä se ennusti.

Fred Brownley oli Bobin nuorin veli, kaksitoista vuotta häntä nuorempi. Hän oli ollut Randolph & Randolphin palveluksessa aina siitä asti kun jätti yliopiston ja toista vuotta oli hän ollut luotettavin välittäjämme. Kun Bob Brownley oli oma itsensä piti hän yhtä paljon "pikku veljestään", kuten hän tätä nimitti, kuin hänen kaunis, etelämaalainen äitinsä piti heistä molemmista; mutta kun paholainen meni Bobin sisään ja se oli tapahtunut jo monta kertaa viiden viimeisen vuoden aikana -- ei äiti eikä veli merkinneet hänelle enempää kuin kaikki muutkaan, silloin Bob ei välittänyt sukulaisista eikä ystävistä. Tällöin oli koko avara maailma hänen mielestään aarniometsä täynnä petoeläimiä ja käärmeitä, joita hän hätyytti, joiden kanssa taisteli, joita repeli ja tappoi.

On melkein liikaa selittää, mikä Randolph & Randolph oli. Yli kuudenkymmenen vuoden ajan oli se nimi puhunut puolestaan joka maailman kolkassa, jossa dollarilla oli merkitystä. Ei yksikään rautatie pyydä käyttövaroja, ei panna alkuun ainoatakaan suurta teollisuusyritystä johtavain miesten, vanhan tavan mukaan, paljastamatta päätään Randolph & Randolphille ja rukoilematta toiminimen suojelusta, ja kun valtiot hakevat lainoja rahamarkkinoilla, tietävät ne, että ylhäisimpäin amerikalaisten pankkiirein suosio on hyvinkin huomioon otettava seikka. Minä kehasen itseäni sanomalla, että nyt kun olen neljänkymmenen kahden vuoden ikäinen ja kymmenen vuotta seisonut Randolph & Randolphin liikkeen peräsimessä, en ole tehnyt mitään tätä suurta isäni ja setäni luomaa nimeä halventavaa tekoa, vaan päinvastoin vähän lisännytkin sitä kunnioitusta, jota sen rehellinen toiminta, peloton rohkeus, vanhat tavat ja kaikinpuolinen kunniallisuus on aina herättänyt. Bradstreets ja muut kauppamaailman toimistot antavat Randolph & Randolphista seuraavan todistuksen: "Viidenkymmenen miljoonan arvoinen, vähän enemmänkin, rajaton luotto." Tämän tähden minä en itseäni kehu, sillä todistus oli melkein samanlainen jo silloin, kun minä jätin yliopiston ja tulin konttoriin "perehtyäkseni liikeasioihin." Mutta isäni ja setäni seuraajana voin sanoa ja otan Luojani todistajaksi sanaini totuudesta -- että Randolph & Randolph eivät ikinä ole lainanneet dollariakaan miljoonistaan korkeampaa kuin laillista 6 % vastaan vuodessa; että he eivät koskaan ole kartuttaneet varallisuuttaan muilla kuin rehellisillä ja kunniallisilla liiketavoilla; että pahin kaikista kirouksista, rahakiihko, ei vielä ole saanut jalansijaa vanhan kilven alla, jonka värit ovat musta ja kulta, ja jonka isäni ja setäni omin käsin ovat naulanneet sisäänkäytävän yläpuolelle.

Yhdeksäntoista vuotta sitten jätin tutkinnon suorittaneena Harvardin. Luokkatoverini ja paras ystäväni Bob Brownley Richmondista suoritti tutkinnon samalla kertaa. Hän oli luokan runoilija, minä urheilunjohtaja. Ennen Harvardiin tuloamme olimme olleet yhdessä neljä vuotta St. Paulissa. Kihlattu pari ei koskaan ole rakastanut toistaan enemmän kuin me.

Minun sukulaisillani oli yllin kyliin rahoja ja sen lisäksi pohjoismaalaisille ominainen terve ja raudanluja luonne. Brownleyn sukulaiset olivat köyhiä kuin kirkonrotat, mutta heillä oli vanha etelämaalainen harvainvallan lahjakkaisuus ja miehekkyys, jonkinlainen romantinen itsetunto ja eteläamerikalainen ylpeys, sellaisena kuin se oli esiintynyt ennen sotaa, jolloin etelämaalainen tuhlaavaisuus ja etelämaalainen vierasvaraisuus oli tavattavissa kaikkialla, ja naiset olivat kauniita, miehet mielellään kurkistelivat pikarin pohjaan.

Bobin isä, yksi Etelävaltioitten ylimystön suuria, valkoisia tukipylväitä, oli marssinut läpi maansa kongressin ja senaatin sävelen "Rahoja tääll' ei säästetä" tahdissa, ja seuraus oli, että hän erkani maailmasta jättäen leskensä, kolme nuorta tytärtänsä ja pienen pojan kokonaan riippuviksi Bobista, joka oli lapsista vanhin.

Monena lämpimänä kesäiltapäivänä, kun Bob ja minä meloimme pitkin Charles-jokea ja monena pakkasiltana istuessamme metsästysmajassani Kap Codin rannalla, juttelimme tulevaisuussuunnitelmistamme. Minä istuisin konttorissa hoitamassa Randolph & Randolphin suurta pankkiliikettä, ja Bob, kun niin tarvittiin, edustaisi isäni toiminimeä pörssisalissa. "Minä kuolisin ikävään konttorissa", oli Bobin tapana sanoa, "ja pörssisali on juuri se liesi, jossa mieluimmin paahdan maissikakkuni." Kun ihanat opintovuodet olivat lopussa, otti viisas terävä-älyinen isäni meidät konttoriin kuulustellakseen ja teki meille muutamia konstikkaita kysymyksiä. Ja ylpeitä me todella olimmekin, kun isäni sanoi: "Jim, sinä ja Bob olette viisaasti valinneet. Sinä, Jim, olet juuri oikea mies astumaan minun sijaani, ja Bob sopii kuin valettu seisomaan pörssisalin lattian ruudulla." Ylpeät me olimme, emme juuri niin paljon isäni päätöksen johdosta tulevaisuutemme suhteen, sillä me kyllä ennakoltakin tiesimme voivamme tulla asioissa toimeen, kuin sentähden, että oma päätöksemme oli saanut kannatusta mieheltä, jota me molemmat pidimme liikeasioissa niin erehtymättömänä kuin ikinä ihminen olla voi.

Bob oli silloin kahdenkymmenen kahden, ja minä vuotta vanhempi -- minä, tuollainen laiha New Englandin poika, joka ei juuri voinut kauneudellaan kerskailla, mutta joka juoksukilpailuissa uskaltaa mitellä voimiaan kenen kanssa tahansa luotettavaisuudessa ja kestäväisyydessä; Bob, kaunis kuin päivä, kuusi jalkaa pitkä tervakengissä, suora kuin keihäs, vartalo kuin intiaanilla, kasvot puhtaat, miehekkäät, sydämelliset, vilpittömät, hymyilevät, sellaiset, jotka saavuttavat miesten ystävyyden ja naisten ihailun. Silmät hänellä olivat suuret ja pyöreät, tummanruskeat kuin englantilaisen bulldogin, käsittämättömät, lempeät ja samalla ankarat lapsellisine, kummastuneina ilmeineen; hänen nenänsä oli suora kuin mestarin muovailemassa kreikkalaisessa korkokuvassa, hienot, kaarevat huulet; sitten oli hänellä korkea, leveä otsa, jonka valkeutta lisäsi tuuhea, sysimustalta näyttävä tukka, mikä kuitenkin oli samaa harvinaista tummanruskeata väriä kuin silmätkin. Kauneinta kaikista oli kuitenkin Bobin tapa pitää päätään pystyssä. Ken kerran on nähnyt lauman kaksivuotiaita varsoja rehevää ruohoa kasvavassa hevoshaassa Kentuckyssä, kun neekeripoika pitkään viheltäen kutsuu niitä, muistaa varmaan, kuinka joku varsoista nostaa päänsä kenoon oikein kuullakseen, kutsuttiinko vai ei. Siinä ilmenevät sulous, voima, teeskentelemätön, luontainen johtajaominaisuus. Jotain sentapaista näkyi Bobinkin kaunismuotoisen pään asemassa, hänen notkeassa vartalossaan, ja sokea ja nahjus olisi tosiaankin se mies tai nainen ollut, joka ei heti olisi huomannut tämän miehen etevämmyyttä ja hallitsijaluonnetta.

Kuten juuri sanoin, oli Bob Brownley epäilemättä kauneimpia miehiä, mitä milloinkaan olen nähnyt, sitä paitsi oli hän luotettava, miehekäs, teeskentelemätön mies, rehellinen kuin teräs, rohkea kuin leijona ja paras toveri, mitä ystävä saattoi itselleen toivoa.

Raskas nuoruudenaika, jota painoi isän kuoleman aiheuttamat velvollisuudet pitää huolta ja hoitaa perheen tukalia taloudellisia asioita, oli kai syynä siihen, että Bob piankin liikkui uudella alallaan kuin kala vedessä. Molemmat me samana päivänä astuimme toiminimi Randolph & Randolphin palvelukseen, ja samana päivänä vuoden kuluttua kutsui isäni meidät konttoriin jotain selitystä varten. Kumpikaan meistä ei oikein tiennyt, mitä tuleman piti. Ihastuimme sentähden ikihyviksi, kun isäni sanoi:

"Jim, sinä ja Bob olette tosiaankin onnistuneet paremmin kuin osasin odottaakaan. Minä olen pitänyt silmällä teitä molempia ja tahdon sanoa teille, että se äly liikeasioissa ja ahkeruus, jota olette osoittaneet, olisi voittanut tunnustusta missä pankkiiriliikkeessä hyvänsä 'Kadun' varrella. Minä tahdon kiinnittää teidät molemmat toiminimen palvelukseen -- Jimin, jotta hän perehtyisi kaikkiin asioihin täällä ja voisi sitten tulla minun seuraajakseni, ja sinut, Bob, ottaaksesi haltuusi toiminimen pörssiasiat."

Bob punastui ja kalpeni pelkästä ilosta ja tarttui isäni käteen.

"Minä olen teille sangen kiitollinen, sir, paljon enemmän kuin sanoin voin ilmaista, mutta ensin haluaisin puhua Jimin kanssa tästä ehdotuksesta. Hän tuntee minut paremmin kuin kukaan muu, ja minulla on mielessä jotain, josta tahtoisin keskustella hänen kanssaan."

"Puhu suusi puhtaaksi vaan, Bob", sanoi isäni.

"Niin, sir, asian laita on se, että tuntuisi paljoa paremmalta, jos saisin syöksyä tuohon pyörteeseen ja tulla toimeen omin neuvoin. Nähkääs, jos voisin ansaita vähän itse ja ostaa sitten itselleni paikan ja vähän sananvaltaa pörssissä, ja hankkia pienen omaisuuden, ei voitaisi sanoa, vaikka te kerran tarjosittekin minulle paikan liikkeessänne, että minun on ylenemisestäni kiittäminen ainoastaan teidän ystävyyttänne. Te tiedätte, mitä minä tarkoitan, sir, ettekä pidä minua tyhjänpäiväisenä ylvästelijänä, jos pyydän teitä kirjoittamaan yhden pörssipaikan hinnan minun laskuuni, uskotte minulle muutamia toiminimen tehtäviä sitten kun olen perehtynyt uuteen asemaani. Minä olen siinä tapauksessa yhtä kiitollinen teille ja Jimille, ja itselläni on oleva paljon hupaisempaa."

Ymmärsin Bobin tarkoituksen; isäni teki samoin, ja me suostuimme kernaasti hänen pyyntöönsä, vaikka isäni itsepintaisesti tahtoikin antaa Bobille jäsenyysmaksun lahjaksi, koska pörssin perussäännöissä oli määrätty, ettei hakija saanut tätä summaa lainata. Neljä vuotta senjälkeen, kun Bob Brownley oli saanut paikan ja sananvaltaa pörssissä, oli hän maksanut takaisin ne neljäkymmentätuhatta korkoineen päivineen. Hänellä oli sitäpaitsi viisikymmentätuhatta Randolph & Randolphilla, ja lähetti kotiin kuusituhatta dollaria vuodessa eläen itse, kuten leikillään sanoi "toimeen tulevan miehen vaatimuksien" mukaisesti. Bob oli sangen suosittu mies pörssissä, samoinkuin oli ollut koulussa ja yliopistossakin. Ja kolmenasatana päivänä vuodessa oli hänellä liiankin paljon tehtäviä. Paitsi Randolph & Randolphin tärkeimpiä tehtäviä, oli hänellä kahden sangen vaikutusvaltaisen joukkokunnan melkein kaikki salaiset luottamustoimet huolenaan.

Minä olin juuri täyttänyt kolmekymmentäkaksi vuotta, kun rakas vanha isäni äkkiä kuoli. Edellisten kuuden vuoden aikana olin valmistunut tämän tapauksen varalta, s.t.s. minä olin tottunut kuulemaan isäni sanovan: "Jim, ota viipymättä selko liikkeemme koneiston kaikista eri osista, jotta, jos minulle jotain sattuisi tapahtumaan, ei mitään häiriötä Randolph & Randolphin toiminnan suhteen sattuisi 'Kadulla'. Minä haluan niin pian kuin suinkin ilmoittaa maailmalle, että liikkeemme minun kuolemani jälkeen tulee jatkumaan samalla tavoin kuin tähänkin asti. Minä tahdon siis hommata sinut niitten yhtiöitten johtajaksi, joissa me olemme osalliset ja myöskin asettaa sinut isännöitsijä- ja holhoojavirkaani."

Isäni kuollessa ei siis tapahtunut pienintäkään häiriötä asioitten kulussa, eikä tämä rahamaailmassa huomiota herättänyt tapaus vaikuttanut vähääkään muutosta "Randolphin" nimellä kulkevissa arvopapereissa. Minä perin isäni koko omaisuuden, lukuunottamatta neljää miljoonaa, jotka hän oli määrännyt jaettaviksi sukulaisille ja hyväntekeväisyystarkoituksiin. Minä tulin johtajaksi liikkeeseen, josta minulla oli kahden ja puolen miljoonan vuotuiset tulot.

Taas pyysin Bobia liittymään toiminimeen.

"En vielä, Jim", vastasi hän. "Minä olen saanut jäsenyyteni ja minulla on noin sadantuhannen pääoma, mutta minä en tahdo sitoa itseäni, ennenkuin olen haalinut kokoon edes miljoonan omin neuvoin; sitten asetun sinun luoksesi, ukkoseni, ja tartun auran kurkeen siellä, ja jos silloin sattuisi joku kiltti tyttö tulemaan tielleni -- niin, silloin on kyllä vielä aikaa antaa valtaa hellille tunteille."

Hän nauroi, ja niin tein minäkin. Bobin ystävät pitivät häntä melkein parantumattoman ujona naisten seurassa. Jokainen hänen tielleen osunut nainen, olipa tämä sitten vanha tai nuori, oli tuntenut hänessä tuota miehen lumousvoimaa, joka naisia niin vastustamattomasti viehättää: kunnian lakien johtaman sielun ja sydämen lämpimän kuin auringon hehku -- mutta sitä hän itse ei ensinkään näkynyt huomaavan. Vaimoni -- minä olin ollut naimisissa kolme vuotta, ja minulla oli kaksi pikku Randolphia, jotka osoittivat Katherine Blairin ja minun tietävän avioliiton merkityksen -- vaimoni tapana oli sanoa: "Bob raukka, hän on sokea naisten suhteen, ja näyttääpä siltä kuin ei hän ikinä saisikaan näköänsä..."

"Näetkös, Jim", jatkoi Bob kovin totisena, "on olemassa pieni salaisuus, jota en koskaan ole sinulle ilmoittanut. Asian laita on se, etten minä ole vielä täysin luotettava -- niin luotettava, että voisin esiintyä vanhan Randolph & Randolphin puolesta. Niin, naura sinä vaan, sinä, joka aina olet ollut niin luja ja vakava kuin vanha pronssiukko John Harvard yliopiston linnanpihalla, sinä, joka maanantai-aamuna tiedät sanoa täsmälleen, mitä olet tekevä lauvantai-iltana ja kaikkina välillä olevina päivinä ja öinä ja joka myöskin teet sen. Jim, senjälkeen kun aloin toimintani pörssissä, olen huomannut saman, Etelävaltioitten lapsille ominaisen pelihimon, joka piili iso-isäni veressä ja saattoi hänet, palatessaan eräältä New-Yorkin matkaltaan, vaikka hänellä ei ollut enempää maata eikä orjia kuin tarvitsi, panemaan peliin maansa ja orjansa -- vieläpä nekin, jotka olivat isoäitini omia, jossa pelissä hän menetti kaikki, ja tämä tapaus muutti Brownleyn perheen koko tulevaisuuden, näitä samoja pelihimon mikroobeja on minunkin veressäni. Ja kun ne alkavat kalvaa ja kynsiä, on minun vaikea hillitä itseäni; ja, Jim" -- nyt alkoivat suuret mustat silmät äkkiä säihkyä -- "jos ne mikroobit pääsevät valloilleen, syntyy siitä häväistysjuttu pörssissä -- usko se!"

Bob oli nakannut kauniin päänsä taaksepäin, ja hienot sieramensa laajenivat, aivankuin olisi hän vainunnut taistelua. Huulet avautuivat juuri senverran, että valkeain hammasrivien syrjät näkyivät ja silmien syvyydessä tuikahti tummanpunainen liekki tehden melkein samanlaisen vaikutuksen kuin yöllä katsellessa mustaa tietä pitkin äkkiä mutkan takaa vilahtaisi veturin merkkilyhty esiin.

Kaksi kertaa ennen, kauvan sitten, ylioppilasaikoinamme, olin sattumalta äkännyt tämän Bobin häijyn kiusaajan. Ensimäisen kerran, pelatessamme pokeria huoneessamme, kun muutamat luokkatoverit New-Yorkista olivat koettaneet parempien kassojensa avulla tehdä hänestä puti puhtaan; toisen kerran Pequot Housessa New Londonissa vähää ennen erästä yliopistojen kesken pidettävää kilpasoutua, jolloin eräs salaliitto Yalesta oli yhtynyt Bobia vastaan rahan ja pilkan voimalla kukistaakseen hänet. He saivatkin tuon muuten niin maltillisen nuorukaisen pois suunniltaan, ja hän peloitti minua, jolla oli käytettävänäni yhtä monta dollaria kuin hänellä senttiä, merkitsemällä tavattomia vetosummia, ennenkuin oli puhdistanut huoneen yalelaisista ja tullut järkiinsä kalpeat kasvot kylmän hien peitossa. Tämän tapauksen olin jo unohtanut, sillä ne olivat olleet mielestäni tavallisia hairahduksia, joihin kuumaverinen nuorukainen sellaisissa olosuhteissa helposti tekee itsensä syypääksi. Mutta kun katselin Bobia tänään hänen koettaessaan vakuuttaa minulle, ettei Randolph & Randolphin asiat olleet varmat hänen käsissään, täytyy minun tunnustaa ällistyneeni aikalailla. Minä olin pitänyt vanhaa opintotoveriani en ainoastaan ymmärryksen puolesta paraiten varustettuna miehenä, minkä konsanaan olin nähnyt, vaan myöskin mitä arimman kunniantunnon, sellaisen vanhoissa satukirjoissa esiintyvän kunniantunnon elähyttämänä miehenä enkä voinut ajatella hänen voivan joutua kiusaukseen menetellä vilpillisesti toisen omaisuudella. Minulla oli aina ollut tapana antaa Bobin tehdä kuten hän itse tahtoi, enkä siis nytkään enään koettanut houkutella häntä toiminimeemme yhtiötoverina liittymään.

Viiden vuoden kuluttua, jona aikana meille oli kauppa- ja yhteiskunnallisessa suhteessa käynyt niin hyvin kuin konsanaan Bob tai minä olimme voineet toivoa, aijoin uudestaan ottaa ystäväni lujille osoittaakseni hänelle nyt jo olevan ajan hänen toden teolla ruveta minua auttamaan. Mutta juuri silloin tapahtui jotain ihmeellistä -- yksi niitä selittämättömiä tapauksia, joita Jumala näkee joskus hyväksi johdattaa lastensa teille -- näille teille, jotka tähän asti ovat olleet suorat ja selkeät kuin kuninkaan tiet, joilla ei ole tarvis käyttää kiikaria nähdäkseen, mihin tie vie; yksi näitä tapauksia, jotka niitä jäljestä päin tarkastellessa käyvät yli ihmisen ymmärryksen.

Oli kaunis lauvantaipäivä heinäkuussa, ja Bob ja minä olimme juuri "pakanneet" siksi päiväksi ja valmistautuneet kohtaamaan mrs Randolphia minun aluksellani tehdäksemme hänen kanssaan retken maatilallemme Newportiin. Astuessamme ulos hänen konttoristaan, ilmoitti eräs kirjanpitäjistä erään naisen juuri tulleen sisään ja pyytäneen saada puhutella mr Brownleyta.

"Kuka hitto se mahtaa olla, joka tulee näin päivin lauvantaina, juuri kun kaikki ihmiset kiiruhtavat vaihtamaan liike-elämän helteen ja saastan ruokaan ja raittiiseen ilmaan maalla", mutisi Bob. Sitten sanoi hän: "Käskekää naisen tulla sisälle."

Tuossa tuokiossa sai hän vastauksen kysymykseensä. Eräs nainen astui huoneeseen.

"Mr. Brownley?" Nainen odotti silmänräpäyksen ajan tullakseen vakuutetuksi, että tämä mies oli virginialainen.

Bob kumarsi.

"Minä olen Beulah Sands, Sands Landingista Virginiassa. Teidän sukunne tuntee minun sukuni parahiksi hyvin, jotta voitte antaa minulle paikan."

"Tuomari Lee Sandsin tytär", kysyi Bob ojentaen kättänsä.

"Hänen vanhin tyttärensä", vastasi nainen suloisimmalla äänellä, mitä konsanaan olen kuullut, tällä pehmeällä sorisevalla äänellä, joka muistuttaa rastasta, sitten saattaa meidät viivähtämään lammen reunalla putouksen alapuolella kuuntelemassa sammalesta ja vesikrassista kyhättyä soitinta, joka lähettelee poreilevia loppulirityksiään alas kuohuun ja pyörteisiin. Etelämaalainen murre ehkä, joka nakutteli kulmia ja syrjiä toisista sanoista ja sangen huolimattomasti antoi toisten sanojen solahtaa yhteen, antoi äänelle sen viehättävän kirkkauden -- varma vaan on, että tämä oli hämmästyttävimpiä ja harvinaisimpia ääniä, mitä milloinkaan olin kuullut. Ennenkuin tulin täysin tietoiseksi tytön erinomaisesta kauneudesta, tämä hänen äänensä loihti tiensä aivoihini kuin jonkin itämaisen lumoavan olennon henkäys. Luonto, ympäristö ja täydellisen avioliiton turvallisuus ovat aina yhdessä pitäneet minut uskollisena valitulleni, mutta kuitenkin kun seisoin siinä äänetönnä kuin mykkä, imien itseeni tämän nuoren muukalaisen suloisuuden yksityiskohtia, tuon tytön joka oli niin äkisti lehahtanut konttoriini, minusta tuntui, että juuri tällainen nainen oli tarkoitettu valistamaan miehiä, jotka eivät voineet ymmärtää tuota vasamaa, joka kaikkina aikoina on varoittamatta lävistänyt miesten sydämiä ja sieluja -- rakkautta ensi silmäyksellä. Ellei Katherine Blairia, vaimoa ja äitiä, olisi ollut -- Katherine Blair Randolphia, joka täytti rakkaus-maailmani kuten elokuun keskipäivän aurinko täyttää vanhanaikuisen kaivon raukaisevalla lämmöllä ja levollisella varjolla -- tämän väliajan jälkeen katsoen ajassa taaksepäin, uskallan tehdä kysymyksen -- kuka tietää, vaikka minäkin olisin saattanut joutua tuuliajolle hitaan jenkkivereni turvallisesta ankkurista ja kellunut syville vesille?