Chapter 9

Rosvot, sillä sen nimen voinee kenenkään vastaansanomatta antaa Jolsan Matille ja hänen toverilleen, olivat sillä välin ulkona toimineet, mitä heidän oli toimitettavaa. Vene, jota Matti haki rannalta, löytyi siinä, pieni, yhden soudettava vene. "Eukko on ollut toimessa" -- sanoi Matti kun veneen näki. "Nyt ei muuta kuin odottaa yötä".

Ja tätä odottamaan palasivat toverit jälle tupaan.

Oven oli Heikki, kun tuvasta karkasi, heittänyt auki. Miehet eivät sitä huomanneet. Siitä oli tupaan päässyt virkeämpää ilmaa, ja se oli vaikuttanut nukkuvaan. Leena rupesi vähitellen tointumaan ja hänen kätensä haperoitsi viina-astiaa, minkä hän oli pannut vuoteensa viereen. Mutta haperoitseva käsi ei tavannut kaljatuoppia, ja tämä seikka sai eukon äkkiä avaamaan silmänsä. Hän ei kuullut Matin kysymyksiä; hän oli nähnyt, miten viina-astiansa oli käynyt. Lätäkkö lattialla ja tuoppi, joka oli potkaistu oven suuhun, sanoivat hänelle sen. No, tästäkö eukko vinumaan; ja ellei hän olisi muistanut, ettei Matin kanssa ollut tukkanuotalle meneminen, olisi mökissä kummia nähty. Nyt kuultiin siellä vaan Leenan julmia kirouksia, mitkä eivät sittenkään tahtoneet hiljentyä, kun Matti nyrkkiänsä näyttämällä oli käskenyt hänen olla vaiti. Tämä vaikutti tosin, mutta enemmän toki Matin lupaus, että Leena seuraavana päivänä saisi herkku-juomaansa kokonaisen ankkurin. Leena asettui nyt ja vastasi miehensä kysymyksiin, niin selkeästi, kuin otran jyvä, joka kihelmöitsi hänen silmässänsä, teki sen hänelle mahdolliseksi. Hän jutteli muun muassa kapteenin onnettomuudesta, ja kun Matti sen kuuli, kirosi hän julmasti. "Perhana, etten ollut kotona", huusi hän, "se olisi huojentanut, jopa tehnyt tarpeettomaksikin aikomuksemme".

Matin näin manatessa oli eukko muistanut Heikkiä. Hän nousi vuoteeltansa, jonka laidalla hän oli istunut, ja rupesi kurkistelemaan uunille. Hän käänsi ryysyt siellä, mutta -- poika ei ennä ollut siellä.

"Lempoko hänen on korjannut!" huusi hän.

"Kenen?" kysyivät yksin suin miehet.

Eukko, joka puhuen kapteenin onnettomuudesta, oli unohtanut lausua mitään Heikistä, kertoi nyt täydellisemmästi, mitä hän tiesi. Matti kuunteli uuteliaasti. Mutta kun eukko pääsi kertomuksessansa siihen kohtaan, jossa poika kiipesi uunille, niin silloinpa säntäsi Matti eukkoonsa ja oli kuristaa hänet.

"Tiedätkö, sen lempo! mitä olet tehnyt?" huusi hän julmistuneena. "Poika on uunilla kuullut ja arvannut aikeitamme. Nyt sun p--ru korjaa elävältä!"

Vaikea on tietää, miten tämä kiista olisi loppunut, ellei nyt Kalle olisi mennyt väliin.

"Älä toki!" sanoi hän ja tarttui toveriinsa. "Kentiesi on poika jo aikoja ennen meidän tänne tuloamme pötkinyt tiehensä. Ämmä on arvattavasti jotenkin kauan maannut pöhnässä, koska nyt vasta heräsi".

Tämä muistutus sai Matin asettumaan, sillä hän tiesi, ettei ämmä niin kohta herännyt, kun oli juonut tarpeensa. Hän mumisi itsekseen kirouksia, mutta päästi eukon.

Kovaa menettelyä änkytti tämä vähän aikaa. Tuosta kapteenin onnettomuudesta keskusteltiin sitten yhä, ja miten siinä keskusteltiin, tulipa ilmi, että kapteenin rikotut kiesit vielä olisivat siinä, mihin heidät oli ojasta nostettu.

"Sen sinä, lempo vie, valehtelet!" ärjäsi Matti, kun eukko tämän ilmoitti. "Täällä ei likimainkaan ole minkäänlaisia kääsejä".

Tuo oli toinen kumma, jota eukko ei voinut ymmärtää. "Poika hiidessä, kääsit poissa!" huusi hän suu auki. "Jumal' avita! Tätä en minä ymmärrä!"

"Sinä! Sinäkö mitään ymmärtäisit, sika!" ärjäsi Matti. Sitten mietittyänsä vähän aikaa, lisäsi hän: "Niin kait se mahtaa olla: Kääsejä on noudettu ja Varpulan Laurin ottopoika on niiden kanssa lähtenyt". Ja Matti oli nähtävästi leppynyt kun tämän sanoi.

Mutta nyt oli ämmän vuoro: "Varpulan Laurin ottopoika!" huusi hän. "Kuka, missä on hän, Varpulan ottopoika!"

"Mitä sinä hänestä tahdot? Varpulan Laurin ottopoika oli juuri sama mies, minkä sinä määräsit uunille ja mikä nyt on hiidessä", vastasi Matti, joka vähän kummasteli eukon kiirusta kysymystä.

"Vai niin, vai oli se poika Varpulan ottopoika! Mutta tokkohan tiedät kuka tuo poika oikeen on?"

"Poikako!" vastasi Matti; "mitäpä hänestä nyt! Rytilän patroni hänen pestasi trengikseen kaupungissa kun eilen kävi".

"Trengikseen! No, sepä kummien kumma! Rytilän patroni oman itsensä trenki. Sen sanon minä koko maailmalle nyt, että Varpulan Laurin ottopoika on Rytilän patroni-vainaan kadonnut poi--"

Leena ei ennättänyt lopettaa. Matti, joka aina oli varullansa, ymmärsi, mitä eukko aikoi julkaista ja jo oli julkaissutkin, vaikkei saanut viimeistä tavuuta sanotuksi -- Matti keskeytti Leenan puhetta antamalla nyrkkinsä väkensä takaa pudota eukon päälaelle. Sitten katseli hän pitkään Kallea, huomatakseen oliko tämä mitään eukon puheesta ymmärtänyt. Mutta Kalle sanoi vaan kun näki eukon kaatuvan: "Nyt sun p--ru korjaa, kun tapoit akkasi!"

Jos Kalle eukon puheesta oli jotakin ymmärtänyt, osasi hän sen kumminkin niin salata, ettei Matti, vaikka kuinkakin häntä silmäili, tullut tuota viisaammaksi.

XV.

Murtovarkaus.

Lahden poikki, millä toista-kymmentä vuotta takaperin näimme Jolsan Matin hämärässä melovan, kulkee taasen yössä vene. Kaksi miestä nyt siinä istuu. Veneen keula on nyt samaten kuin silloinkin käännetty Rytilään päin.

Soutaja on vahva, vankka keski-ikäinen mies. Hänen kasvonsa osoittavat typeryyttä, mutta samalla on niissä jotakin niin konnamaista, että herättävät inhoa. Hänen silmäilyksensä ovat tylsät, niistä voitaisiin lukea ajatus: "kaikki on minulle yhtä", -- jos varmaa olisi, että mies mitään ajattelisi. Hänen nimensä on Kalle Kontio. Hänen elämänsä on hamasta hänen nuoruudestaan saakka yksi suuri rikos. Isäänsä ei hän ole koskaan nähnyt, äitiänsä ei hän muista. Kahdeksan-vuotiaana varasti hän; sitä ennemmin oli hän jo oppinut valehtelemaan. Äiti kuritti häntä; kuri ei ollut riittävä tahi oli se liian myöhäinen. Miten lieneekään, Kalle ei siitä parannut. Hän karkasi kotoaan ja siitä päivästä saakka ei hän ole äitiänsä nähnyt. Kerjäläisenä kulki hän talosta taloon; valehteli aina, varasti milloin sai tilaisuutta. Mieheksi kun kasvoi, rupesi hän trengiksi; mutta työtä inhosi hän. Siitä syystä osaa hän nyt luetella vähintäinkin sata taloa, joissa hän trenkinä on, missä kuukauden, missä viikon, missä vielä vähemmän aikaa palvellut. Kruunun leipää syönyt ja vettä juonut ja kakskertaa on hän kruunun piiskaa maistanut.

Kaikkinaisiin toimiin on häntä käytetty ja hän kelpaakin kaikellaisiin. Matti tuntee hänen ja tietää, ettei hänellä ole ensinkään tuota tuntoa, joka omaksitunnoksi kutsutaan. Matti tietää, että Kalle viinaa varten elää.

Ei siinä paljon puhuta. Vene kulkee kiiruusti. Käsipuolinen pitää perää, itsekseen tuon tuostakin kiroillen, sillä hänen nenäänsä pakoittaa. Eipä haavaa olekaan puhdistettu siitä saakka kuin Matti kaupungissa sai siihen laastaritikun.

Jo laskee vene rantaan. Näillä paikoin ei Matti ole käynyt siitä yöstä saakka, jolloin hän poika sylissä karkasi Jolsan saarelle.

Silloin eli hän kapteeni Kornmanin kanssa ystävyksin. Rikoksestansa sai hän runsaan palkinnon; mutta siitä ei hänellä ole enää jälellä muuta kuin muisto. Usein on hän sittemmin, kuin rahansa loppuivat, vaatinut kapteenilta enemmän, mutta kapteeni on häneen kyllästynyt, eikä ole viime aikoina ollut tuntevinaankaan häntä. Ja kapteeni on kumminkin se, miltä Matti jonkinmoisella oikeudella voi apua odottaa. Nyt on kapteeni valmis lähtemään pitkälle matkalle. Sitä ennen on Matin käyminen hänen puheellaan. "Ellei kapteeni hyvällä anna, täytyy hänen pahalla antaa". Siinä lunnassana.

Ja se mielessä kulkee nyt Matti yksin käytävää Rytilään. Kalle on jäänyt rannalle veneen luo odottamaan. Matti on melkein varma siitä, ettei hän ilman Kallen avutta pääse aikeittensa perille; siitä syystä on hän käskenyt hänen olla valmiina ryhtymään väkinäisiin toimiin.

Matti tietää, että kapteeni vasta myöhään illalla, puoli-yön aikana panee levolle, että usein koittava päiväkin tapaa hänen valvomasta. Hän on siis varma siitä, että hän ketään herättämättä saa tavata entisen kapteeninsa.

Hän seisahtui Rytilän hovin eteen. Hän näkee patroni Kaarle Kornman vainaan kamarissa jonkun kulkevan edestakaisin; hän tuntee kulkiessaan Rytilän nykyisen isännän.

Hiljaisilla askelilla lähestyi Matti samaa akkunaa, josta hän viimein, kun Eeva valvoi patroni Kaarlea, oli kurkistellut kamariin. Hän huomasi, että patroni Konrad nyt oli yksinänsä tässä kamarissa. Hän mumisi itsekseen: "Mitä tuo tuossa kummituksena kulkee? Luulisi hänen, kun on, mitä ikinä haluaa, onnelliseksi".

Hän koputti hiljaan akkunalle. Hän sai koputtaa kovemmasti, ennenkuin kapteeni Konrad sitä kuuli. Kapteeni kuuli vihdoin ja seisattui akkunan eteen. Hän silmäili ulos.

Siinä seisoi mies, jonka hän tunsi; mies, josta hän ei enää tahtonut tietää mitään nyt, kun hän ei häntä enää tarvinnut. Hän oli kyllästynyt tähän mieheen; hän vihasi häntä, mutta samalla pelkäsi hän häntä. Hänen oli täytynyt silloin tällöin antaa Matille vähän sitä, mitä tämä pyysi; sillä hän pelkäsi, että rikoskumppaninsa käyttäisi tietojaan hänelle vahingoksi; mutta yhtä usein oli hän närkästyneenä ajanut tyköään vaativan kerjäläisen. Mutta mitä kapteeni olikin antanut, vähäisenä, mitättömänä piti Matti kaiken sen. Salaisuudet, mitkä Matti tallensi ja vuosikausia oli tallentanut, olivat hänen mielestänsä suuremmasta arvosta, kuin ne vähäiset rovot, mitkä kapteeni oli hänelle ylönkatseellisesti heittänyt.

Levotoinna, saamatta unta oli kapteeni kulkenut velivainajansa kamarissa edes takaisin. Hän oli miettinyt asioitansa, miettinyt miten hän suuremmalla voitolla voisi niistä selvitä ja samalla pysyä ainakin siinä maineessa, missä hän nyt oli. Hänen oli täytynyt tunnustaa itselleen, että hänessä itsessään oli jonkunmoinen muutos tapahtunut; tämän luuli hän huomaavansa siitä, että hän, joka ennen ei laisinkaan lukua pitänyt muiden puheesta, nyt ei sietänyt, että hänestä pahaa puhuttiin. Hän oli tänä iltana, sen verran kuin hänen kaltaisensa ihminen sitä taisi, pitänyt tutkintoa oman itsensä kanssa ja huomannut, että tähän muutokseen oli syynä tyttärensä Amanda. Tämä kasvoi kasvamistaan ja häneen olivat kapteenin tunteet kiintyneet. Hän rakasti tytärtänsä. Ainoa merikulku vielä, ja kapteeni päätti irtaantua kumppanuudesta Karlgrenin kanssa, sekä ruveta kunnon ihmisenä elämään Rytilässä tyttärensä eteen. Tähän päätökseensä oli syynä sekin, että asiat hänelle, hänen ollessansa kumppanuudessa Karlgren'in kanssa, eivät ensinkään olleet niin onnistuneet, kuin hän oli sitä itselleen, liittoon ryhtyessänsä, kuvaillut. Hän tiesi siihen lisäksi, että Karlgrenin itaruutta naurettiin, että häntä pidettiin typeränä, sekä että hänelle, kapteenille, tuli osaksi vähän tätä naurua. Hän oli nainut Wapon, kauppiaan sisaren, omanvoiton-pyynnöstä, mutta koko hänen voittonsa tästä avioliitosta oli ollut rauhatoin koti-elämä. Hänen täytyi tunnustaa itselleen, että Wappo se olikin, joka nimen-omaan isännöitsi Rytilässä, ettei hänellä ollut uskallusta eikä voimaa tätä olentoa vastustaa. Päästäksensä vähäksikään aikaa vapaaksi avioliiton lujista siteistä, oli hän päättänyt lähteä merelle. Sitten enemmän mietittyänsä asiaa, oli hän huomannut oman hyötynsäkin sitä vaativan. Merellä, missä hän taasen oli entinen kapteeni Kornman, saisi hän ehkä miehuutta, jotta kotiin tultuansa taitaisi taloutensakin ohjat pitää, kuten laivan komantoa mereltä. Totta on, etteivät kapteenin ajatukset tällä alalla olleet oikeen selvät, mutta se ei häntä huolettanut. Aikaa kutakin, ajatteli hän.

Kapteenissa oli, jos syvemmälle hänen sielunsa pohjalle silmäilemme, tapahtunut, aina vähin, toinenkin muutos. Samalla kun hän tunsi, että hän tytärtänsä rakasti, tunsi hän myöskin jotakin outoa, jotakin tähän saakka tuntematonta sydämessänsä. Hän oli kokonaan unohtanut, mitenkä hän oli päässyt Rytilän omistajaksi, mutta nyt kun rakkauden tunteet hänessä pääsivät henkiin, tunkeusi tuo muisto aina väliin hänen mieleensä. Se ei ollut häntä juuri sanottavasti rasittanut, mutta se ei häntä ensinkään miellyttänyt, ja hän koetti sentähden päästä siitä vapaaksi. Nyt kun hän velivainaansa kamarissa kulki, missä kaikkien olisi pitänyt häntä muistuttaa siitä, ei hän sitä muistanut, ennenkuin hän näki Jolsan Matin akkunan takana seisovan. Mutta silloin tunkeusi muisto kaikesta, mitä hänen ja käsipuolisen välillä oli tapahtunut, silmänräpäyksessä häneen.

Sanotaan, että kaikkein paatuneinkin ihminen, joka ei pelkää Jumalaa eikä ihmisiä, kun saa hiljaisuudessa rikoksiansa miettiä, jopa haavanlehden liikunnostakin hämmästyy, kun äkki-arvaamatta kuulee sen suhinan. Niinpä kävi kapteeninkin kun hän näki Jolsan Matin. Mikä toi tämän nyt tänne; mikä sai hänen häiritsemään kapteenin ajatuksia ihan hetkenä, jona kapteeni ajatteli palata pahoilta teiltään?

Äkki-arvaamaton näkö kuluneista ajoista herättää muistiimme kaikki ne seikat, jotka ovat yhdistyksessä tämän näön kanssa. Ystävän kun näet, jota et vuosikausiin ole nähnyt, heräävätpä usein muistiisi sen hetken tapaukset, jolloin tämän ystävän viimeksi näit. Miten heräävät nämä muistit, mikä tekee ne sitä elävämmiksi kuta omituisemmat seikat olivat, joina tapaukset tapahtuivat? Tähän kysymykseen en ota vastatakseni. Mutta että niin on, sitä ei epäile kukaan.

Silmänräpäyksessä vilahti elävänä muistona kapteenin sielussa kaikki, mitä oli tapahtunut yöllä, jona hänen veljensä kuoli. Jolsan Matti, joka akkunan takana seisoi, kutsui nämä muistot esille. Hänen muotonsa pyyhki pois aikojen pilvet, mitkä kapteenin sydämen pohjalla peittivät mitä sanottuna yönä oli tapahtunut, ja kapteeni muisti nyt tämän yön tapahtumat niin selvästi kuin olisivat ne ihan juuri nyt tapahtuneet. Hän luuli näkevänsä veljensä, joka tarjosi hänelle kätensä ja kysyi, minkä tähden hän häntä vihasi; hän oli näkevinänsä provastin, joka läpitunkevilla silmillä häntä silmäili. Hän ei ollut osannut olla varullansa; tämä näkö oli silmänräpäyksessä paljastanut kapteenille mitä hän vuosien kuluessa oli kokenut saada itseltänsä yhä enemmän unohtumaan. Hän hypähti pian kohoksi, kun hän näki sen, jota hän kaikkein vähinnä olisi tahtonut nähdä, jonka hän mielellänsä olisi syössyt syvimpään helvettiin.

"Mitä sinä tahdot?" ärjäsi hän, kun tuo muistien silmänräpäys oli kulunut ja hän jälleen oli tointunut ja saanut kuluneiden aikojen aaveet kootuksi ja lukituksi entiseen piiloonsa. Mutta samalla muisti hän kaiketi, että hän, jos näin kovalla äänellä puhuisi, voisi herättää vaimonsa, sillä hän kääntyi ja katseli ympärilleen, huomatakseen olisiko ketään likisyydessä. Hän pelkäsi Jolsan Mattia -- sentähden ei hän uskaltanut huutaa, hän ei ensinkään tahtonut, että kukaan näkisi Jolsan Mattia, sen tähden kertoi hän hiljemmalla äänellä kysymyksensä.

Jolsan Matti lienee ymmärtänyt, mitä kapteenin mielessä liikkui, kun tämä kääntyi ja katseli ympärilleen, sillä hän hymyili. Mutta hänkin oli samasta mielestä kuin kapteeni, että, näet, kahden keskustelu, josta ei kukaan kolmas mitään tietäisi, olisi heidän välillänsä nyt sopivin -- sentähden vastasi hän niin hiljaan, että kapteeni tuskin kuuli hänen sanojansa: "Päästäkää minua kamariinne".

Sopimattomammalla ajalla ei olisi Jolsan Matti voinut tulla kapteenin puheelle.

Kapteeni kun kuuli Matin vastauksen, seisoi kotvan aikaa tietämättä mitä tehdä. Jos hän olisi ollut naimaton, niin kyllä hän olisi sen tiennyt; -- mutta nyt? Matti odotti, että kapteeni tekisi, niinkuin hän oli käskenyt, mutta kun kapteeni ei liikahtanut, kertoi hän kovemmalla äänellä; "Päästäkää minua kamariinne, minulla on teille tärkeää sanottavaa".

Nyt liikkui kapteeni. Hän viittasi sormellaan ovea ja astui sitten ulos toiseen kamariin, siihen missä viimeksi näimme patroni Kaarle vainaan nuoren pojan nukkuvan yönä, jona hänen isänsä kuoli. Sitten meni hän etuhuoneesen ja avasi oven. Siinä odotti häntä jo Matti.

"Hiljaan!" käski kapteeni.

He astuivat sisään patroni-vainaan kamariin.

Siinä seisoivat kumppanukset, toverit, ystävät -- miksi heidät nimitämme -- vastatusten; mutta eivätpä nyt ystäväin silmillä toisiaan silmäilleet. Kapteeni, kun nyt oli vapaa-ehtoisesti päästänyt suden omaan luolaansa, oli voittanut takaisin entisen urhoollisuutensa. Hän seisoi siinä, niinkuin ainakin komentaja komennettavan edessä. Hän silmäili käsipuolista päästä jalkoihin asti ja odotti, että tämä sanoisi asiansa.

Mutta käsipuolinen ei nyt ollut sama nöyrä kyrmyniska kuin ennen. Hän oli, kuta piukemmalla kapteeni piti kukkaron suun, sitä enemmän oppinut vaatimaan. Entinen kunnioitus oli kumminkin tähän saakka jotenkin pitänyt kahleissa tämän vaativaisuuden; mutta nyt ymmärsi Matti, että jos tämä tilaisuus jäisi käyttämättä, ei toista tilaisuutta niin pian tarjoutuisi; ja sen tähden voitti vaativaisuus. Mutta hänkään ei tahtonut alkaa puhetta; hän tahtoi ensinnä kapteenin sanoista kuulla, miltä kannalta asiansa oli ajettava.

"Sano asiasi" -- ärjäsi vihdoin kapteeni. "Jos rahoja taaskin tulet kiskomaan, niin on kulkusi tänne ollut turha".

Kapteenin ääni ja hänen sanansa suututtivat Mattia. Hän oli saanut tietää, miltä kannalta asia eli ajettava.

"Minä tulin, niinkuin arvasitte, rahoja", sanoi hän jotenkin kohteliaasti. "Mahdotointa on minun Jumalan ilmasta elää. Ne rovot, jotka olette suuhuni tukkineet, niinkuin nälkäisen koiran, eivät ole olleet mistään arvosta, varsinkin kun ne vertaan Rytilän omaisuuteen, minkä omistaja te olette, niinkuin tiedätte, minun kauttani".

Kapteeni oli antanut Matin puhua, mutta hänen kasvoinsa vaaleus osoitti, että viha, hillitsemätöin viha hänessä kuohui.

"Ja paljonko tahtoisit?" kysyi hän kamalan kolkolla äänellä.

"Tuhannen ruplaa kerrassaan, tahi sitoumuksen, että maksatte minulle kaksisataa ruplaa vuodessa kuolin-hetkeeni saakka.".

Kapteeni kulki pari kertaa edestakaisin kamarissaan; sitten asettausi hän seisomaan Matin eteen ja katseli häntä kauan sanaa sanomatta.

"Ja ellen anna sulle äyriäkään?" sanoi hän vihdoin.

"Niin luovutte te ennenkuin kuukausi on loppuun kulunut Rytilästä, sillä" -- ja Matti kuiskasi hiljaan -- "sillä patroni Kaarle-vainaan poika elää".

Kaikissa oli kapteeni Konrad ollut, mutta eipä ennen semmoisessa tilassa kuin nyt. Tuo uutinen, jonka hän nyt kuuli, tunkeusi hänen sydämensä pohjaan saakka ja mylläröitsi siellä kaikki ylös-alaisin. Hän ei enää muistanut Matin hävytöntä pyyntöä. Sanat: "patroni Kaarle-vainaan poika elää" -- soivat yhä hänen korvissaan.

Mutta eipä ollut kapteeni niitä miehiä, mitkä ensi ryntäyksessä voitetaan. Hän, kuten ainakin, kun jotakin outoa liikkui hänessä, alkoi kulkea edestakaisin kamarissa, ja kulkiessaan koetti hän äärettömällä voimalla saada tasapainoon ne tunteet, mitkä uutinen oli hänessä herättänyt. Nyt sai hän kulkea kauan ennenen kuin tämä hänelle onnistui.

Matti oli odottanut jotakin aivan toista. Hänellä oli valmis taru kerrottava kapteenille, jos tämä, niinkuin Matti luuli, olisi huutanut: sinä valehtelet!

Mutta kapteeni ei sanonut sanaakaan, kulki yhä vaan edestakaisin. Hän mietti mitä tästä uutisesta, jos siinä olisi perää, jos poika, Rytilän oikea perillinen, todellakin eläisi, voisi seurata. Mutta kuta enemmän hän asiaa mietti, sitä yhä enemmän vakaantui hän siitä, että Matti valehteli, että hän tällä lailla koetti onkia rahoja kapteenin herkkä-luuloisuudelta. Mutta kapteeni ei ollut herkkä-luuloinen.

Hän lopetti kulkunsa ja asettausi taasen Matin eteen. -- "Hyvä on, että hän elää; missä on hän, tuo hän tänne", sanoi hän.

Tätä tällaista ei ollut Matti osannut aavistaakaan. Hän typertyi, eikä oikeen tiennyt mitä vastata. Kapteeni huomasi kohta tämän ja hän oli nyt varma, ihan varma siitä, että velivainaansa poika oli toisessa maailmassa. Kapteenin luonteessa ei ollut mitään leikillistä, mutta kumminkin, kun hän luki petettyä toivoa Matin silmistä, ei hän voinut olla ivaa laskematta hänen kanssansa. Hänen tunteensa olivat nyt tasapainossa.

"No missä on hän, tuo hän tänne. Minä annan hänelle mielelläni takaisin Rytilän" -- jatkoi kapteeni. -- "Mutta, Matti parka, mitenkäs sinun käy silloin?"

Matti ei ollut koskaan kuullut kapteenin laskevan leikkiä. Hän ei siis semmoiseksi ymmärtänyt kapteenin lausetta. Hän typertyi yhä enemmän. Hän ei edes huomannut, että hänen rikoksensa oli yhtä salassa kuin kapteenin, että jos toisen pahat työt tulisivat ilmi, tulisivat toisenkin, ja ettei kapteeni ensinkään voinut mitään kantaa hänen päällensä.

Mutta kapteeni yhä jatkoi: "Ja tästä uutisesta sinä tahdot 1,000 ruplaa -- niinhän sanoit?"

"Niin!" mumisi käsipuolinen.

"Niinkuin sanoin, ei äyriäkään", ärjäsi kapteeni. "Mene matkoihisi ja tuo huomenna kuolleesta herännyt tänne". Ja ennenkuin Matti ehti mitään ajatella, mitään tehdä, oli kapteeni tarttunut hänen käteensä ja saattanut hänen ulos. Ja ennenkuin Matti ehti mitään miettiä, tapasi hän itseänsä seisomasta porstuan oven ulkopuolella, ja porstuan ovi oli lukittu hänen takanansa.

Hän kääntyi porstuaan päin, kynsien korvantaustaansa. Hän odotti että kapteeni jälleen avaisi oven, sillä eipä ollut hän, Matti, vielä saanut puhua niin mitään siitä, mitä hänellä oli puhuttavaa. Mutta ovi pysyi kiinni, eikä kapteenia näkynyt.

Matti suuttui, suuttui itselleen. Kapteeni oli häntä kohdellut niinkuin lasta, ja hän oli antanut itseään siten kohdella! Hän raapi korviansa, aina yhä enemmän suuttuneena, kuta enemmän hän asiaa mietti. Vihdoin lähti hän hiljaan astuskelemaan rannalle päin takaisin.

"Sen saat minulle vielä maksaa" -- mumisi hän. "Semmoiset ovat rikkaitten kiitokset!"

Kalle Kontio oli sillä välin odottanut rannalla toverinsa tuloa. Hän oli pannut maata veneensä viereen ja nukkui sikeää unta, kun Matin potkauksesta heräsi. Hän katsahti ajattelemattomasti toveriinsa.

"Noh, miten kävi?" kysyi hän ja haukotteli niin, että leukaluut natisivat. "Tapasitko ketään?"

"P--run itse!" -- ärjäsi Matti. Kalle tirkisteli Mattia kummituksena, eikä muistanut sulkea suutansa haukotuksesta.

Mutta Matti ei enää ollut se typertynyt, joka vasta ei osannut toisen lauseesen mitään vastata. Hän oli niin pian kuin pääsi kapteenin näkyvistä, niin pian hän suuttumukseltaan osasi miettiä, ruvennut miettimään; ja vaikka hänen miettimisensä ei vienyt mihinkään varmuuteen, ymmärsi hän, että hän oli äkki-arvaamattomalla sotaryntäyksellä lyöty; että aseet -- mietteet kapteenin aivoissa -- olivat sukkelammat ja terävämmät, kuin tuo tuuma, jolla hän oli aikonut saada kapteenin hyvällä antamaan hänelle rahaa. Hän oli tullut siihen päätökseen, että jotakin pirullista salausi kapteenin mielessä. Sillä kuta enemmän hän asiaa mietti, yhä mahdottomammalta näkyi se hänelle, että kapteeni saattaisi vapaa-ehtoisesti luopua Rytilästä. Kun Matti ei voinut ymmärtää, mitä kapteenilla oli mielessä, päätti hän olla sitä ajattelematta ja sen sijaan ryhtyä tuohon toiseen keinoon, jolla paremmalla menestyksellä saisi mitä tarvitsi, -- kapteenin rahoja.

Matti oli, kapteenin kamarissa kun seisoi ja ennenkuin hämmästyi hänen lauseestaan, tarkoin katsellut ympärilleen ja pannut muistiin kaikki, mikä voisi viedä menestykseen, jos hänen täytyisi ryhtyä tuohon toiseen keinoon. Hän oli huomannut ulkopuolella akkunaa kun seisoi, että toinen akkunan vuorilaudoista oli jotenkin löyhällä, että jos se otettaisiin irti, kävisi hyvästi nostaminen akkuna saranoilta pois. Tämä ajatus mielessä istahti hän nyt Kallen viereen venettä vastaan, ja ikäänkuin olisi tässä ollut kysymys varsin jokapäiväisestä asiasta, pisti hän piippuunsa ja iski tulta tulusneuvoillaan.

Kauan aikaa istui hän siinä ja Kallen kysymyksiin vastasi hän vaan: "Odotetaan, kunnes pääsee kapteeni uneen". Kalle ei ollut juuri utelias, hän oli siihen liian laiska, mutta katsoipa hän kummastelevilla silmäilyksillä toveriansa tuossa. Matti taasen mietti siinä, voisiko hän jollakin lailla hyväksensä käyttää tuota uutista, minkä hän oli kapteenille kertonut.