Chapter 8

Leena muori punnitsi rahan kädessänsä, ikäänkuin arvellen tyytyisikö hän tähän, kun Heikki syvään huoaten rupesi tointumaan. Peläten, että poika voisi kapteenia seurata, ja että hän kadottaisi vasta saadun rahan, kävi eukko pikaisesti toimeen. Hän repi ryysyisestä paidastaan palasen ja kääri sen Heikin pään ympäri, Sitten tunnusteli hän vähitellen tainnuksista palaavan jäseniä ja huomasi, ettei niistä ollut mikään rikkoontunut.

"Käy minun tölliini, poika parka", sanoi hän äänellä, minkä koetti tehdä sääliväksi.

Kapteeni oli kahdella päällä, mitä tehdä. Rytilään ei enää ollut pitkä matka, mutta olipa siinä matkassa kuitenkin kylläksi väsyneen miehen käydä. Muuta neuvoa ei kapteenilla kumminkaan ollut, ellei hän tahtonut ruveta lepäämään Leenan töllissä. Ja siihen ei hänellä ollut sanottavaa halua. Kun siis Heikki, joka surkeasti valitti haavojansa, oli talutettu eukon tölliin ja kääsit syydetty tien syrjään, lähti kapteeni hiljaan kulkemaan kotiansa päin. Hän oli sitä ennen kumminkin ottanut kääseistä pienen lippaan, jonka hän varovasti tallensi rinnallensa. Muut kääseissä olevat kalut oli hän huomiseksi kantanut eukon tölliin, johon jätti Heikin ja pienen kyytipojan, mikä peläten isäntäänsä hevostansa itki. Aurinko nousi kun kapteeni ehti Rytilään.

XIII.

Mitä kapteeni Kornmanin aiottu lähtö merelle vaikuttaa Jolsan Matista.

Kapteeni Konrad Kornman oli mies, jolla ei ystäviä ollut; eikä hän niitä halunnutkaan. Rytilässä oli hänen aikanansa nähty vieraita varsin harvoin. Hän tahtoi olla ja elää itseksensä. Puheet hänestä ja arvelut siitä, miten hän oli saanut Rytilän, olivat aikojen kuluessa vähitellen hiljentyneet; mutta vaikutukset niistä pysyivät kaikissa, mitkä tunsivat kapteenin. Tämän huomasi kapteeni hyvin; se teki hänet vielä jyrkemmäksi ja sai hänen yhä enemmän vetäytymään itseensä. Sydäntä ei hänessä löytynyt; kuka vaan joutui hänen kanssa yhteyteen tahi asioihin, sai sen tuta. Kapteeni oli riitaantunut koko maailman kanssa. Tämä vaikutti toiselta puolen, että kapteeni sai elää, niinkuin hän tahtoi, itsekseen; mutta toiselta puolen vaikutti se myös, ettei kukaan häneen luottanut. Tuo epäluottamus oli monesti koskenut kipeästi häneen, sillä se teki usein hänen aikeitaan tyhjäksi. Mutta kapteeni ei voinut muuttaa, ei ulkonäköisestikään, tapojaan.

Ei löydy sitä ihmistä maailmassa, joka ei tarvitsisi toisen apua. Ihmiskunta on yhtenä suurena masinana pidettävä, missä kullakin ihmisellä on erityinen virtansa, samalla kuin kukin tarvitsee kaikkien muitten apua, voidaksensa täyttää maailmassa erityistä tehtäväänsä. Tämän oli kapteeni usein huomannut; mutta nyt kun hän kaupungista palasi, tunsi hän tämän totuuden syvemmästi kuin ennen. Hänen ja kauppias Karlgrenin kauppatoimet ja käytökset näissä olivat herättäneet yleisempää huomiota, kuin kapteeni olisi tahtonut. Sillä aina kun joku kauppahuoneen Karlgrenin ja kumppanin laivoista tuli kotiin, levisi huhuja milloin mistäkin konnatyöstä ja sukkeluudesta, semminkin kun kauppahuoneen laivoissa aina palveli väkeä, joiden maine oli huono. Tästä syystä katsottiin aina kauppahuoneen laivoja epäilevillä silmillä, ja ainoastaan pakosta ja kun ei muita laivoja ollut satamissa, käytettiin niitä. Tämä oli tuottanut vahingoita kauppahuoneelle, ja kapteeni Kornman oli siksi viisas, että huomasi syyn näihin vahinkoihin. Hän huomasi, että ellei tätä epäluuloa saataisi sammumaan, niin olisipa paras, että hän luopuisi kokonaan kauppatoimista, ja sitä hän ei ensinkään aikonut. Hän tiesi keinoja, joilla hän voisi suuriakin summia voittaa, kenenkään sitä aavistamatta, -- mutta tähän oli laivaliike välttämätöin.

Rytilän patronilla ja kauppiaalla oli useita laivoja, ja näiden laivojen kapteenit oli Kornman taidolla valinnut. Ne olivat suurimmaksi osaksi semmoista, jotka jyrkästi täyttivät Kornmanin antamia käskyjä, huolimatta siitä, olivatko nämä käskyt oikeita. Totuuden nimessä täytyy meidän tunnustaa, että edellisinä aikoina löytyi tällaisia kapteeneita, mitkä eivät muuta pelänneet kuin taika-uskoisia haaveksimisiaan, enemmän kuin nyky-aikana. Kun sähkölennätintä ei ollut, kun asiat yleensä kävivät paljon vitkallisemmasti, kuin meidän aikanamme, oli näillä kapteeneilla tilaisuutta tehdä töitä, missä eivät koskaan tulleet ilmiöön, ja jos tulivat, niin olipa jo aikaa kulunut niin paljon, että jo toiset asiat olivat astuneet näiden edellisten sijaan. Rehellisemmätkin kauppiaat eivät pitäneet minään rikoksena, jos luvattomia kaluja maahan toivat, tai jos umpisilmään pettivät tullimiehiä. Tällä lailla lienee moni kauppahuone, joka vielä nyt on suurissa varoissa, saanut ensimäisen pohjarahan rikkauksillensa. Ainakin oli kauppias Karlgren sillä lailla alkanut, ja samaa tapaa yhä seurattiin sittenkuin hän oli yhtynyt kapteeni Kornmanin kanssa.

Rikkaalle annetaan tavallisesti aina arvoa, olkoon ihmisenä mimmoinen hyvänsä. Mutta löytyypä tälläkin kohdalla raja, vaikka ei niin aivan jyrkkä. Jos rikas on saituri, säälimätön ja siihen lisäksi pettävä, niin vetäytyypä rehelliset ihmiset aina yhä enemmän näistä tälläisistä, ja niitä jääpi kunnioittamaan ainoastaan ne, mitkä luulevat kunnian-osoituksistaan saavansa jotakin hyötyä. Kapteeni Kornman oli huomannut, että hän oli joutunut näitten tällaisten rikkaitten vertaiseksi, Hänessä paloi halu parantaa mainettaan ainakin siihen määrään, että hänen liikkeensä tuottaisi enemmän kotiseudussaan. K----n kaupungissa löytyi Ankkerman niminen laivuri, jolla oli niin hyvä maine, ettei hänestä hänen vihamiehensäkään voineet pahaa sanaa sanoa. Mutta tämä kapteeni oli ollut onneton. Useat laivat oli, hänen ollessansa laivurina, joutuneet haaksirikkoon, ja siitä syystä oli hän saanut huomata, kun ei hänelle enää laivaa uskottu, ettei hyvä maine yksin elätä. -- Eräänä päivänä sai kapteeni Ankkerman tarjoumuksen kapteeni Kornman'ilta ruveta kauppahuoneen Karlgren'in ja kumppanin omistaman, Konkordia nimisen laivan kulettajaksi. Vaikka kapteeni Ankkerman ei ensinkään luottanut tarjoojaan, otti hän tarjoumuksen ilolla vastaan, semminkin kun Kornman ei tehnyt minkäänlaisia välipuheita, mitkä olisivat vastustaneet oikeutta. Tämä tapaus vaikutti mitä Kornman oli sillä tarkoittanut. Ankkermanin tähden katosi ainakin osa sitä epäluuloa, jolla kauppahuonetta oli kohdeltu.

Mutta kapteeni Ankkerman huomasi pian mimmoiset hänen isäntänsä olivat. Hän oli usein joutunut riitaan näitten kanssa, ja vihdoin oli hän ilmoittanut vieraasta satamasta, että hän luopui heidän palveluksestaan. Tämän asian tähden oli kapteeni Kornman kiireesti matkustanut kaupunkiin, ja siellä oli silloin kauppiaan ja hänen välillänsä päätetty, että asialle annettaisiin semmoinen ulkomuoto, kuin olisi Ankkerman eroitettu. Syystä että kapteeni Kornman itse halusi ruveta Konkordian kulettajaksi. Tuota uutista ihmeteltiin suuresti kaupungissa, sillä olipa Kornman jo vanhanpuolinen, ja olipa jo koko joukon toistakymmentä vuotta kulunut siitä, kun hän viimeksi laivaa kuletti. Ei tiennyt kukaan kumminkaan oikeaa syytä, minkätähden Rytilän patroni nyt vaihtoi levollisen ja huolettoman elannon kauniissa kartanossa vaivaloiseen toimeen merellä. Se asia oli myöskin niitä salaisuuksia, joista oli kumppanusten välillä päätetty. Ja löytyipä tähän vielä kolmas syy, josta ei tiennyt kukaan muu kuin kapteeni itse. Kun kapteeni nyt oli päättänyt lähteä merelle, oli hänen ensimmäisiä toimiansa saada mukaansa perämiehen, johon hän voisi luottaa, ja kajuutin-vahdin, sillä entiset luopuivat laivasta samalla kuin kapteeni Ankkerman. Tämä viimeksi mainittu oli näet, kun rupesi kauppahuoneen palvelukseen, tehnyt ehdon, että itse saisi valita nämä; ja kapteeni Kornman, joka tunsi perämiehen, minkä Ankkerman hänelle esitti, oli siihen suostunut; kajuutin-vahdista ei hän pitänyt mitään lukua. Löytyipä useita perämiehiä, jotka ennen olivat kulkeneet Kornmanin kanssa, mutta ne, mitkä hän mieluimmin olisi valinnut olivat mikä vanhennut, mikä ijäksi sanonut jäähyväisensä merelle. Tosin löytyi yksi K----n kaupungissa, joka ehkä olisi vielä kerran seurannut vanhaa kapteeniansa, mutta kun kapteeni häntä ajatteli, niin tunsipa hän rinnassansa jotakin, joka ei miellyttänyt häntä. Heillä oli liian paljon yhteisiä muistoja retkistä, joita olivat yhdessä tehneet, eivätkä nämä muistot juuri olleet iloisia, sillä niihin sekausi koston huutoja ja vähän vertakin. Siihen lisäksi oli tämä perämies komentanut erästä laivaa, joka oli korkeasta summasta vakuutettu, ja joka kohta sen jälkeen, kun oli vakuutus tehty, oli mennyt lastineen päivineen haaksirikkoon. Haaksirikot merellä ovat jotenkin tavallisia, mutta tämä oli ollut erilainen muista siinä, että -- ainakin miten puhuttiin -- se oli tapahtunut perämiehen tahdosta. Tätä ei tosin voitu toteen näyttää, mutta -- siitä puhuttiin ja se puhe oli pilannut perämiehen maineen.

Niinä päivinä, jona Heikki, jonka haavat olivat hänet panneet kuumevuoteelle, sairasti Karva-Anna vainaan töllissä, mietti kapteeni Kornman näitä asioita. Ja miten hän niitä mietti, kypsyi hänessä vihdoin se päätös, että niihin toimiin, mitkä hänellä nyt oli tekeillä, ei kelpaisi kukaan muu hänelle auttajaksi, kuin perämies Turk, tuo entinen tuttavansa. "Sanokoon yleisö, mitä tahtoo" -- arveli kapteeni. -- "Enemmän pahaa kuin jo minusta puhutaan, ei taideta puhua -- jos minä puheista huolisin". Ja kapteeni päätti tarjota perämiehen viran Konkordia-laivassa entiselle tuttavalleen Turkille.

Kapteenin aiottu lähtö tuli pian tunnetuksi Rytilässä ja K----n kaupungissa. Wappo, rouva Kornman, ei sitä vastaan pannut; kapteenin ei myöskään ollut vaikea erota hänestä. Mutta pienestä Amandasta, -- se oli kapteenille vaikeampi. Kun hän, lähtö mielessään, syleili pientä tytärtään, niin tuntuipa hänestä kuin uhkaisi hänen armasta lastaan -- ainoata elävää, mitä hän maailmassa rakasti -- joku suuri vaara.

Päivä hänen lähdölleen oli jo määrätty. Perämies Turk, vanha 60 ikuinen ukko, oli luvannut vielä viimekerran koettaa seuraisiko vanha onni häntä. Heikki, kapteenin vasta pestattu palveluspoika, oli haavoistansa parannut, ja hänen oli kapteeni päättänyt ottaa mukaansa kajuuti-vahtina. Heikki ei vielä tästä kapteenin päätöksestä tiennyt mitään. Hän oleskeli vielä Leena muorin asunnossa.

XIV.

Viittauksia.

Olemme tässä kertomuksessa kulkeneet ihmiskunnan alhaisempia komeroita, missä saastaisuus ja ilkeys, mustaan vaippaansa pukeuneina, piilouvat. Onpa ihminen, ruumiine sieluineen, kummallinen olento! Aurinko loistaa, päivä oli kaunis, kirkas ja pilvetön. Meren pinta on tyyni kuin peili, ja tähän pintaan kuvautuu taivahan selkeys, kukoistavat rannat kauniine kukkinensa, kasvuinensa, mitkä näkyvät hymyvän syvyyden syvässä, niinkuin onnellisen morsiamen kuva sulhon antamassa peilissä. Pellin takana väijyy hämähäkki tomuisesta piilostaan uhriansa; meren kauniin, sileän pinnan alta väijyy ahnas meren peto saalista. Siinäpä kuva, joka ihmiseenkin sopii -- ainakin tavallansa. Hänen kasvonsa ovat tyynet, hänen puheensa makea, hänen käytöksensä hiljainen; mutta hänen sielunsa pohjalla piiloupi syvän syvällä piru, joka väijyy hyvää, joka kutoo pauloja, mitkä eivät päivän valoa siedä, joka miettii tekoja, mitkä ovat riettauden ja rikosten tehtäviä. Ja riettauden ja rikosten pahat, langenneet enkelit, ne valvovat aina, valmiina mylläröimään tyyneyttä, häiritsemään hiljaisuutta -- niinkuin yössä vangittu myrsky odottaapi vapauteen pääsöä, voidaksensa raivoovalla voimalla meren sileydestä tehdä vaahtoisia laineita.

Mutta pirut ihmissydämissä ne yhä vainoovat, väijyvät toisiansa loppumattomassa sarjassa.

Kun K----nkin pienessä kaupungissa jokapäiväistä, hiljaista elämää eletään, kun kukin askareissansa askaroitsee, eikä silmämme voi eroittaa muuta kuin tyytyväisyyttä ja onnellisuutta; takovatpa ihmissydänten pirut syvyydessänsä töitä, mitkä eivät ole päivän. Kun kauppias Karlgren ja patroni Kornman tullinhoitajan kamarissa istuivat ja kaikessa ystävyydessä juttelivat meri- ja kauppa-asioista, niin miettivätpä pirut heidän sydämissänsä pauloja ja peitteitä, joiden suojissa voisivat, pimeitä töitänsä tehdessä, piiloutua; ja kun kauppias ja patroni sitten päästivät, kahden kesken kun olivat, nämä pirut ääneensä neuvoa pitämään, miten tulliherraa parhaiten petettäisiin, niin mietittiinpä ihan samassa heidän kumpaisenkin sydämessä mietteitä, mitkä, jos olisivat näkyväiseen muotoon astuneet, olisivat ryntäneet toinen toistansa vastaan vihollis-sotalaumojen muotoisena. Ja vieläpä juuri ihan samaan aikaan, jona kauppias ja patroni neuvottelivat asioistaan, neuvoipa puotipojan Anteron sydämen pohjalla piilouva paholainen tälle, miten hän parhaiten voisi soaista silmät isännältään, ja käsipuolisen ajatuksissa sepittiin aarre-arkkua, minne patroni Kornmanin vääryydellä saadut rahat muutettaisiin. -- Mutta tämäpä vaan on muutama mutka loppumattomassa sarjassa, joka kietoisi ja käärisi kaikki pauloihinsa, joka vetäisi ja painaisi omasta painostaan ihmisyyden ja ihmiskunnan pahuuden ijäti valottomaan pimeyteen, ellei jotakin löytyisi, joka alati pyrkisi paljastumaan, kehittämään ja särkemään sen mutkat.

Leena-muori, Jolsan Matin vaimo, oli huono sairaan hoitaja. Ettei hänestä ollut lapsen ammaksi, olemme me tämän kertomuksen alussa nähneet. Tuskin oli hän saanut rahan ja nähnyt kapteenin lähtevän, niin hän jätti Heikin mökkiin ja meni vaihtamaan rahan viinaksi.

Kahdesti oli Heikki sattunut kapteenin seuraan ja kumpaisellakin kerralla oli häntä onnettomuus kohdannut. Tämä nykyinen onnettomuus, eipä sille voinut edellinen vertoja vetää.

Leena oli hänen heittänyt makaamaan vuoteesensa. Siinä vaikeroitsi poika-parka kipujaan. Hän ei osannut selvästi ajatella. Kolahdus, minkä hän oli saanut, oli ollut ylön ankara. Aikaa kului, Heikki ei sen kulusta tiennyt. Aurinko loisti mökin rikkinäisestä akkunasta jo, eikä vieläkään tuntunut Jolsan Matin vaimoa palaavaksi. Poika-parkaa janotti, niinkuin ainakin kuumeessa makaavaa, mutta ei hänellä ollut älyä hankkia itselleen juotavaa nyt.

Pieni kyytipoika oli jo aikaa lähtenyt kestikievariin kertomaan onnetonta tapausta. Kapteenin oli maksettava hevonen. Sen hän kyllä tiesi, mutta kuitenkin pelkäsi hän.

Aamua oli kotvan kulunut, kuin Heikki huomasi, että mökin ovea avattiin. Tulipa nyt Rytilästä mies noutamaan patronin säretyitä kääsejä. Mies kun Heikin vuoteessa näki, kysyi jotakin, mutta eipä liene Heikki näihin kysymyksiin mitään vastannut, sillä hän itse ei ainakaan sittemmin muistanut mitään tästä. Ja mies oli pian, säretyt kääsit rattaillaan, lähtenyt.

Päivä oli jo pian puolessa kun Leena vihdoin palasi. Hänellä oli muassansa vähän ruokaa ja suurenmoinen pullo viinaa. Tästä oli hän tiellä jo maistanut, se nähtiin selvästi, sillä Leena oli jo jotenkin humalassa. Miten olisikaan eukko raiska saattanut minuuttiakaan pitää kädessänsä viinapulloa, tunnustelematta, miltä tuo herkku maistuisi! Mutta juomasta itsensä umpi-humalaan, siitäpä esti hänet pelko. Hänellä oli, näet, hyvässä muistissa min näköinen hän oli ollut, kun Jolsan saarella heräsi humalasta, mihin oli nukkunut Jumalan taivaan alla. Tämä tapaus oli saanut eukon varovammaksi, jotta hän siitä saakka aina, kun onni hänelle sen verran hänen herkkujuomaansa salli, että se hänelle riitti, oli hakenut turva-paikkaa, missä hivukset säilyisivät.

Mökkinsä, mihin hän nyt astui, oli, niinkuin jo olemme sanoneet, mitä ruokottomimmassa siivossa. Suuri takka, joka oli jotenkin rapistunut, otti siitä lähimmäs puolen tilaa. Takan päällisellä oli ryysyjä, vielä likaisempia ja retuisempia kuin vuoteessa.

Eukko ei ollut matkallansa muistanut Heikkiä. Se näkyi selvään siitä kummastuksesta, minkä hän osoitti, kun hän pojan näki.

"Vai sinä! No niin! Jopa muistan", änkytti eukko. "Siirrys vähän poikani" -- ja eukko istahti vuoteen laidalle. "Ehkä riittää tästä vähän sinullekin ... vähän, vähän vaan".

"Vettä!" rukoili Heikki matalalla äänellä.

"Vettä! Oletko riivattu, poika! Vettä! Kuka kehtaa vettä mainitakaan, kun on tätä laatua tarpeeksi. Oh hoh! Sepä hunajaa!" -- ja eukko otti aika kulauksen pullosta. "No maista sinäkin..." -- ja hän kallisti pulloa Heikin huulille.

Enskerran eläissään maistoi Heikki nyt ihmiskunnan myrkkyjuomaa. Hän irvisteli hirmuisesti. Viina poltti hänen suutansa, hänen kurkkuansa, hänen rintaansa. Hän oli nielaissut koko suullisen.

Hän rupesi huutamaan. Hän ei kipujaan nyt tuntenut. Hän luuli juoneensa tulta. Hän hypähti ylös vuoteeltaan. Hän taisi tuskin hengittää.

Eukko katseli häntä kummakseen. "Hiljaan, hiljaan poikani! Kuka perhana osasi aavistaa, että sinä niin siitä pidät... Sitä ei enää riitä sinulle... Eikö ollut hyvää? Mutta hyväpä, että nousit. Vanhus tarvitsee maata... Jos sinä tahdot levähtää, niin nouse uunille".

Heikki tointui vähitellen. Poltto hänen sisuksissansa herkesi. Hän tunsi itsensä paljoa terveemmäksi; hän muisti nyt selvästi, mitä hänelle oli tapahtunut. Mutta tätä tilaa ei kestänyt kauan. Outo virkeys tuntui hänen suonissansa, kaikki näkyi hänelle niin ihmeelliseltä. Hänen päänsä tuntui raskaalta. Häntä rupesi nukuttamaan. Hän silmäili uunia ja tietämättä tarkoin, mitä hän teki, nousi hän ja heittäysi ryysyihin makaamaan uunin päälle.

Eukko oli sillä välin tyhjentänyt pullonsa sisällön likaiseen kalja-astiaan. Siitähän oli sopivampi juoda. Huolimatta laisinkaan pojasta, piti hän nyt omia aikojaan kestiä.

Puolisen aikana vallitsee äänettömyys Jolsan Matin mökissä. Näkyala siellä on mitä inhottavin. Eukko makaa ryysyisellä vuoteellaan; lattialla vuoteen vieressä seisoo kaljatuoppi. Vanhuus vaivaa eukkoa. Hän ei ole jaksanut sitä tyhjentää, pöydällä nähdään pari leipää, voita välissä; mutta viina-himossaan on eukko syömisen unohtanut.

Poika-parka nukkuu uunilla. Hän on niin ryysyihin kääriynyt, ettei häntä näy ollenkaan.

Semmoinen on asema mökissä kun kaksi miestä astuu Leenan asumaan. Toisen näistä me jo tunnemme. Hänellä on kaksi tukkoa kädessä. Hän ehtii asettaa ne pöydälle, ennenkuin huomaa vuoteessa makaavan.

"No Jumal' avita!" huusi hän kun Leenan näki. "Mistä perhanasta on eukko saanut viinaa?" Ja hän töyttäsi aikalailla nukkuvaa kylkeen. "Hän on humalassa kuin sika".

"Ja on tällä kertaa ollut kohteliaampi kuin muinoin ennen. Sillä hän on säästänyt vähän meillekin", sanoi toveri, kun huomasi kaljatuopin vuoteen vieressä.

"Sepä ihmeellistä!" mumisi Jolsan Matti -- sillä hänpä se onkin toinen näistä miehistä. -- "Mistä riivatusta on eukko saanut viinaa? -- Ja ruokaakin?" lisäsi hän sitten. "Sepä nyt meille tarpeellisempaa... Anna viinan olla, Kalle!" huusi hän, kun huomasi toisen aikovan maistaa eukon jäännöksiä. "Tänään ei tippaakaan, ennenkuin on työ tehty".

"Voitele sinä sillä nokkaasi jos tahdot, mutta minun kurkkuni tarvitsee vähän kastetta" -- vastasi toinen Kalleksi kutsuttu ja oli juuri viemässä kaljatuopin laidan huulillensa, kun Matti äkkiä sieppasi astian hänen käsistänsä.

"Oletko todellakin riivattu!" huusi hän. "Jos pääsisit makuun, et herkeisi ennen, kun pohja sisältä olisi yhtä kuiva kuin ulkopuolelta. Ja miten sitten aikeemme kävisi?" Ja Matti kaasi astian mökin likaiselle lattialle.

Toinen, kun tämän äkkiarvaamattoman, vähässä ajassa tapahtuneen teon huomasi, päästi julman kirouksen ja oli vähän vailla rynnätä käsipuolisen päälle.

"Pysy nyt alallasi!" ärjäsi Matti. "Jos olisit ollut ihmisittäin, olisi viina säästynyt, siksi kun työmme on tehty. Onko sinulla tiirikat kaikki tallella?"

"Mikä saakeli ne olisi meiltä vienyt!" karjasi kumppani vihaisesti.

"Tuossa, syö nyt palanen... Kello on nyt kohta viisi ... perhana! Muutama tunti vielä".

Kalle otti vastaan tarjotun leipä-palasen, silmäillen vihaisilla, mutta samalla himoisilla silmillä viinasta märkää lattiaa. "Likanen ja musta kun tunkio", mumisi hän, nähtävästi jotakin mielessä.

Matti ei enää sen kovemmin huolinut toveristaan. Hän otti vähäisestä laukusta, minkä selässänsä oli kantanut, nuorakääryn ja katseli sitä. "Ei peijakas niinkään pian lähde kuin luulet", mumisi hän. "Olit, sen mokoma, lähteä, sanomatta minulle sanaakaan! Ellet hyvällä, niin pahalla... Se on hienoa, mutta se kestää" -- lisäsi hän ja pani nuoran pöydälle.

"Otetaanko henki, ellei muu auta?" kysyi Kalle.

"Ei henkeä; se ei meitä ensinkään auttaisi. Elossa ollen hän meitä paremmin hyödyttää. Katso kalujasi. Arkku on vahvasta raudasta".

"Olkoon vaikka kivestä, tämä pystyy", ja Kalle viittasi pientä koiran-leukaa, minkä otti pussistaan.

"Hyvä se; mutta luulenpa, että hän hyvästi taipuu; hän tuntee Jolsan Matin temput".

"Ja minä tunnen hänen; hän on oikea pää-piru!" mumisi Kalle.

Matti oli pistänyt piippuunsa ja iskenyt tulusneuvoillaan tulta. Sitten meni hän vuoteen luo, missä Leena humalaista untansa kuorsasi; katseli pulloa, joka tyhjänä takalla loikoi, ja mietti itsessään paljonko viinaa se oli sisältänyt, ja ihmetteli yhä mistä eukko oli sen saanut. Hän tiesi, kun pari päivää takaperin kotonansa kävi, ettei mökissä löytynyt niin äyriäkään rahaa, tiesi myös, ettei kukaan Leenalle uskoisi jumpraakaan viinaa. Mutta turhat olivat hänen mietintönsä.

"Olisi se heittiö nyt selvillä, niin sanoisi, onko hän hankkinut veneen Koiviston rannalle, niinkuin Jussille panin käskyn", sanoi hän.

"Mitä veneellä tekisit?" kysyi toinen uteliaasti.

"Veneellä on Rytilään parempi kulkea; vai etkö ole saanut kylliksesi vielä jalka-patikasta?" vastasi Matti ja samalla kiljasi hän julmasti, sillä epähuomiossa oli hän sattunut loukkaamaan murtunutta nenäänsä.

"Sen saat minulle vielä maksaa, Lauri!" huusi hän julmalla kirouksella, "kunhan vaan Rytilän patronin raha-aitat ensinnä ovat tyhjennetyt".

Miehien näin puhellessa ja melutessa oli päivää iltapuolelle kulunut. Matti, joka nyt oli kotonansa, rupesi vähän kotitöitä toimittamaan. Molemmat menivät he vihdoin ulos mökistä pihalle.

Taasen vallitsi hiljaisuus mökissä; mutta ainoastaan muutama minuuti miesten mentyä.

Muurin päältä kuului ensinnä hiljainen ruikutus, sitten näkyi sieltä jalka ja vihdoin seurasi koko ruumis.

Heikki oli miesten tullessa tupaan herännyt. Hän tunsi tuntuvasti kipujaan. Veri oli hyytynyt haavaan ja hänen kasvoilleenkin. Hänen päätänsä pakoitti, hänen koko ruumiinsa oli hellä. Hän oli juuri aikeessa ääntää, kun hän tunsi Jolsan Matin äänen. Hän ei ääntänyt, hän pysyi liikkumattomana paikallaan. Hän kuunteli mitä puhutttin, hän muisti tapauksen kestikievaritalossa ja hän ymmärsi pian, että tässä oli kysymys samallaisesta rikoksesta.

Vihdoin selvesi hänelle kuka nyt oli uhriksi katsottu. Hänen oma isäntänsä oli ryöstettävä. Tosin ei tämä huomio häntä niin ilettänyt, kuin viimeksi Jolsan Matin aikomus provastia kohtaan; mutta kumminkin siihen määrään, että hän päätti, jos suinkin taitaisi, tehdä tyhjäksi Matin vehkeet. Hän ei tiennyt, miten tämä voisi tapahtua, mutta hänellä oli piisalle asti aikaa sitä siinä, missä makasi, miettiä. Ja kun miehet vihdoin läksivät ulos tuvasta, luuli hän voivansa nousta huonolta makuusijaltaan.

Hän seisoi lattialla; hän katsahti ulos rikkinäisestä ovesta. Hän näki miesten kulkevan Koivistoon päin, luultavasti katsomaan, oliko vene rannassa. Hän avasi hiljaan oven ja kulki, niin kiiruusti kuin taisi, maantielle.

Heikki parka oli onnellisesti päässyt susien luolasta. Hän oli, kun hän kuunteli mitä miehet puhuivat, osannut ajatella, osannut miettiä, että tässä oli pahan-ilkisten ihmisien aikeita tyhjäksi tehtävänä. Vaino ajoi hänet, kun hän näki ulospääsön vapaaksi, ulos. Onnellisesti, kenenkään huomaamatta, oli hän päässyt maantielle. Pelko oli saanut hänen kulkemaan niin kiiruusti kuin se hänelle oli mahdollista. Mutta kun hän maantielle tuli, katosi pelko. Hän huokasi syvään ja huomasi nyt, etteivät hänen jalkansa tahtoneet häntä kantaa. Hänen ajatuksensakin sekausivat; maa pyöri hänen silmäinsä edessä. Jumalan raitis ilma oli tämän vaikuttanut. Hänellä oli kiirut, sen hän tiesi; mutta mihin ja mitä varten, se sekausi aina yhä enemmin haaveksillisiin unen-muotoisiin mietteisin. Hän kulki kumminkin eteenpäin; hän kulki horjuellen, kunnes hänen voimansa loppuivat. Silloin, tarkoin tietämättä mitä teki, istuutui hän tien syrjään. Siinä ummistuivat hänen silmänsä; hän voipui tainnokselliseen uneen.