Chapter 7

Heikki ei ollut juuri iloinen siitä, että oli saanut paikan Rytilän patronin luona, mutta sitä iloisempi oli Antero. Kun Heikki astui puotiin ja ystävälleen ilmoitti, että hän oli kelvannut patronille, loistipa ilo Anteron silmistä, ilo semmoinen, että patroni, jos sen olisi nähnyt, olisi ajatellut asiaa enemmän, kuin nyt teki.

"Kello 6 tän'iltana alkaa palvelukseni" -- sanoi Heikki surullisesti. Silloin pitää minun olla täällä, sillä patroni lähtee vielä tän'iltana Rytilään".

"Kuules!" sanoi Antero ja vei ystävänsä niin kauas kuin tila myöden antoi konttorin ovesta. "Kuules Heikki, mitä nyt sanon sinulle! Kapteeni eli patroni, miksi hänet kutsun, sinun isäntäsi on, samaten kuin kauppias Karlgren, minun isäntäni, suurimpia konnia maailmassa. He ovat jo monta vuotta pettäneet tullinhoitajaa. Tuo tosin ei taida olla niin vaarallista, sillä samaa tekevät muutkin kauppiaat; mutta he ovat myöskin pettäneet köyhiä ja ovat yksissä neuvoin varastaneet monen köyhän viimeiset äyrit. Nyt on heillä joku pirullinen työ tekeillä; sen tiedän varmaan, sillä aina on jostakusta pirullisesta kysymys kun patroni käy meillä, tahi kun kauppias käy Rytilässä. Pidä silmäsi auki, niin kentiesi voisimme estää toisia köyhiä joutumasta vahinkoon, niinkuin viimeksi estimme varkauden Raasilassa".

"Minun olisi kumminkin pitänyt kysyä provastilta ennenkuin Rytilän palvelijaksi rupesin", mietti Heikki, kun Anteron viime sanoista provastin hyvyys johtui hänen mieleensä.

"Sinä et ollut tuollainen" -- sanoi Antero katkerasti -- "viimein kuin Raasilassa olimme. Nyt voit estää pahaa tapahtumasta, mutta nyt et enää tahdo".

"Mitä pahaa?" kysyi Heikki.

"Sitä en vielä tiedä", vastasi Antero vakavasti; "mutta sen tiedän, että jos kaksi aikoo jotakin pahaa tehdä ja kolmas saa siitä tiedon, pahaa aikovain sitä tietämättä, niin tämä kolmas voi tehdä pahan-ilkisten viisaimmatkin vehkeet turhaksi. Siis, pidä auki silmäsi! Vielä tahdon antaa sinulle toisen neuvon: opi kirjoittamaan ja kirjoitusta lukemaan. Ellen olisi sitä oppinut, en tietäisi mimmoinen mies isäntäni on".

"Vai osaat sinä kirjoittaa!" huusi Heikki ja katsoi pitkään ystävätään. "Mutta miten minä voisin sitä oppia, kuin ei ole kuka opettaa?"

Antero antoi Heikille kaavakirjan, paperia ja kyniä ja näytti Heikille mitenkä kirjoitetaan. Tämä lahja näkyi olevan Heikille erittäin mieleen.

"Kiitoksia!" sanoi hän iloisesti. "Nyt on minulla millä loma-aikaani vietän. Minä tahdon kirjoittaa sinulle".

"Aivan niin!" vastasi Antero. "Mutta et saa kirjoittaa mitään semmoista, joka voisi olla meille vahingoksi, jos sitä sattuisi kukaan näkemään."

Heikki lupasi tämän, ajattelematta sen pitemmältä asiaa. Kaikki, mitä Antero oli hänelle puhunut edellisenä ja tänä päivänä, oli hänestä varsin kummaa. Hän, poika parka, ei tiennyt vielä mitään maailman pahuudesta, -- hän ei siis ensinkään ymmärtänyt mitään siitä, mitä oli kuullut. Hän sanoi nyt, kun väkeä tuli puotiin, jäähyväiset ystävälleen ja läksi kasvate-isänsä luo.

Lauria oli sillä aikaa, kun Heikki antausi patronin palvelukseen ja sitten jutteli Anteron kanssa, lääkäri käynyt katsomassa. Antti kertoi Heikille, kun tämä palasi, että tohtori oli pudistanut päätään ja antanut sairaalle rohtoja, joiden vaikutuksesta Lauri oli kotvan aikaa valvonut ja sitten vaipunut levollisempaan uneen, Siihen lisäksi oli tohtori sanonut että apua tuskin olisi muusta kuin siitä, että jalka murtunutta polvea myöden otettaisiin pois.

"Mitäs sanoi isä, kuu sen kuuli?" kysyi Heikki hätäisesti.

"Hän ei ensinnä sanonut mitään, mutta lausui vihdoin: 'tehkää, mitä parhaaksi luulette'".

Heikki kertoi nyt kasvate-veljellensä että hän oli ruvennut trenkipojaksi Rytilään. Antti katsoi pitkään häntä, kun tämän kuuli. "Sitä ei olisi isä sallinut" -- sanoi hän, sillä isä on aina ollut vihassa Rytilän patronille".

"En minä tiedä: mutta tiesihän isäsi, että minä tänne tulin hakemaan palveluspaikkaa. Eipä hän neuvonut minua, mihin mennä. Ellei Rytilässä ole hyvä olla, pääsenhän minä sieltä pois".

"Paljonko saat palkkaa?

"4 ruplaa vuodessa ja vaatteet" -- vastasi Heikki.

Samassa tuli tohtori ja hänen seurassansa eräs toinen herra. Pojat vetäysivät toinen vuoteen pää-, toinen jalkapuolelle. Lauri nukkui vielä. Tohtori tarkasti häntä kauan ja puhui jotakin, jota eivät nuorukaiset ymmärtäneet, kumppalinsa kanssa. Vihdoin otti hän esille pienen sahan, koko joukon veitsiä ja muita aseita, ja pani ne pöydälle, Sitten käski hän poikain mennä ulos ja vasta tunnin kuluttua tulla takaisin. Mutta tätä käskyä sai hän kahdesti ja oikein käskemällä lausua, ennenkuin pojat tottelivat. Vastahakoisesti vetäysivät he ulos.

"Jolsan Matti on käsipuoli, nyt tehdään isästä jalkapuoli", sanoi Antti suruisesti.

"Ja kun ei isä nyt enää voi työtä tehdä, tulee meidän tehdä sitä hänen edestänsä", vastasi Heikki.

Antti katsoi kasvate-veljeänsä silmään ja rupesi itkemään.

"Kun minä palkkani saan patronilta, tuon minä sen teille Peltolaan" -- lisäsi Heikki. Kun hän tämän sanoi muisti hän, miten Antero oli saanut 20 ruplaa viikossa. Se pisti häneen kipiästi, kummallisesti, tuo muisti; mutta sitten muisti hän vähän siitä, mitä Antero oli hänelle vast'ikään sanonut, ja taasen nousi hänen rinnassansa kysymys: "onkohan Antero oikeassa?"

Nyt kuului hirvittävä huuto huoneesta, missä Lauri, tohtori ja hänen toverinsa olivat. Pojat ryntäsivät ovelle, mutta ovi oli sisältä lukittu kiini.

Vaaleina seisoivat pojat siinä ja kuuntelivat. Mutta he eivät enää kuulleet muuta kuin hiljaista uikutusta.

XII.

Mitä matkalla Rytilään tapahtui.

Kello 7 saman päivän illalla seisoi Heikki taasen kauppias Karlgrenin puodissa.

"Nyt sinun paha perii", huusi Antero hänelle terveiseksi. "Patroni on kahdesti sinua kysynyt, hän on julmasti vihoissansa sinulle".

"Minä..."

Heikki ei ehtinyt sanoa muuta kuin tuon ainoan sanan, sillä samassa astui patroni puotiin ja ennenkuin Heikki tiesi mitään pahaa aavistaa, oli hän saanut korvapuustin, tuollaisen, joka hänen neljä vuotta takaperin heitti patronin rattailta maantielle.

"Onko kello nyt 6?" -- ärjäsi patroni.

"Minä en tiedä mitä kello on?" -- vastasi Heikki kyynelissä silmin. Hän tunsi itsessänsä, että hän oli tehnyt väärin. "Minä en muistanut kelloa", -- lisäsi hän, "isäni jalka sahattiin poikki..."

"Isäni! kuka on isäsi?"

"Varpusen Lauri!" vastasi poika.

"Varpusen Lauri!" kertoi kapteeni kummastuneena. Sitten oli hän kotvan aikaa vaiti. Näyttipä kuin olisi hän jotakin miettinyt. "Varpusen Lauri! onko hän sinun isäsi? -- Miksi eilen valehtelit minulle?" huusi patroni valmiina kurittamaan Heikkiä valheesta.

"En minä valehdellut!" kiirehti Heikki huutamaan, "ette minulta isääni kysyneet".

"Lauri Varpunen!" kertoi patroni, "ja hänen jalkansa on leikattu poikki, sanoit? Kuka leikkasi ja miksi?"

"Tohtori leikkasi. Jolsan Matti löi isää halolla polveen, niin että polvi meni mäsäksi, sentähden tohtori nyt on leikannut pois koko jalan".

"Jolsan Matti!" kertoi kapteeni nyt yhä enemmän kummastuneena. "Ja missä se tapahtui?"

"Raasilan kestikievarissa. He joutuivat riitaan. Isä löi Mattia suitsiperillä vastoin naamaa, niin että Matin nenä meni mäsäksi, mutta sitten löi Matti isää, niin että polvi murtui".

"Ja siitä syystä olet sinä viipynyt?"

"Niin, minä odotin, että saisin isälle sanoa jäähyväiset, mutta ei tohtori sitä sallinut. Ei ole moneen tuntiin kukaan saanut käydä isän huonehessa, muu kuin tohtori ja hänen toverinsa".

"Kuka toveri?"

"En tiedä, mikä hän on, herra on hän. Joku joka tohtoria on auttanut".

Patroni ei sanonut siihen mitään; mutta hän otti esille kukkaronsa ja antoi Heikille kokonaisen hopea-riksin.

"Nyt lähdetään paikalla" -- käski kapteeni ja vetäysi konttoriin.

Heikki seisoi hopearaha kädessä ymmärtämättä, miksi hän sen oli saanut. Anterokaan ei sitä ymmärtänyt, hän tuota ihmetteli vielä enemmän kuin Heikki.

"Noh!" huusi patroni ja avasi oven.

Heikki juoksi ulos. "Hyvästi Antero!" huusi hän. Sitten heitti hän hopeariksin puotipöydälle. "Anna se isälleni, Lauri Varpuselle!" olivat hänen viimeiset sanansa.

Antero otti hopearahan ja katseli sitä tarkasti. "Onko se oikeakaan?" kysyi hän itseltään; niin ihmeissään oli hän. "Ensin korvapuusti, sitten hopea-riksi, -- se ei ole kapteenin tapoja" -- mumisi hän.

Samassa kuului kääsien kolina kadulta. Antero juoksi ovelle. Kapteeni lähti, kääsien takana istui kyytipoika ja Heikki, joka Anteroa jäähyväiseksi silmäili.

Kapteeni ajoi kiivaasti. Heikki muisti, kääsien takana kun istui, hyvin sitä päivää, jona hän viimeiseksi kapteenia seurasi. Hänen ei nyt tehnyt mieli puhua mitään ajosta, eikä kyytipojankaan, joka nähtävästi tunsi entuudesta kapteenin. Heikillä oli hyvä aika siinä miettiä viimeisiä tapauksia kaupungissa, sillä kapteeni ei puhunut sanaakaan. Ja Heikki miettikin. Hän ajatteli Anteron neuvoja. Hän ajatteli oliko kapteeni todellakin semmoinen mies kuin Antero oli sanonut. Yhä aina soi hänen korvissaan; "sinun isäntäsi on, samaten kuin minunkin, suurempia konnia maailmassa". Mistä tiesi Antero tuon? Siitäkö, että hän osasi kirjoittaa ja lukea kirjoitettua? Heikki siinä mietti ja yhä mietti, ja viimein tuli hän siihen päätökseen, että Antero kumminkin oli tehnyt väärin, varsinkin siinä, kun petti kaupassa ja itse korjasi rahoja omaan talteensa. Heikki muisti, mitä provasti viime lukukinkereillä oli puhunut, kun oli kysymys vanhemmista. "Pitäkää heitä silmäinne edessä" -- oli provasti katkismuksen sanoilla varoittanut lapsia. Se on: "älkää tehkö heidän poissa ollessansa mitään, jota ette voisi heidän nähtensä tehdä". Ja sitten oli provasti muistuttanut heitä siitä, että vanhemmilla tässä ei ymmärretä ainoastaan isää ja äitiä, vaan myöskin isäntiä ja muita, "jotka meistä isällisen huolen pitävät". Antero teki siis väärin, kun otti isäntänsä rahoja, sillä sitä ei hän olisi uskaltanut tehdä kauppiaan nähden. Mutta kauppias oli käskenyt Anteron pettää, ja sitä uskalsi Antero tehdä isäntänsä nähden; siis piti hän kauppiasta tässä silmäinsä edessä. Tuota mietti Heikki ja hänen omatuntonsa sanoi, että molemmat, sekä kauppias että Antero, siinä tekivät väärin, ja hän ihmetteli itsessään kuinka hän oli saattanut olla kahdella päällä tästä.

Kapteeni ajoi, min hevoinen juosta jaksoi. Hänkin mietti, mutta hänen miettimisensä olivat ihan toista laatua kuin Heikin. Hänestä oli kumma, miten juuri hän oli sattunut saamaan Laurin pojan trengikseen, sillä Laurin pojaksi luuli hän Heikin. Heikki ei, hämissänsä kun oli, ollut kertonut, että hän oli Laurin kasvate, ettei Lauri siis ollut hänen oikea isänsä. Kun Heikki mainitsi Laurin nimen, oli kapteeni muistanut entisiä aikoja, jolloin hänellä oli ollut tekemistä Laurin kanssa. Hän muisti, mistä Lauria oli syytetty, muisti että hän, vaikka tiesi Laurin syyttömäksi, oli rangaissut häntä syyllisenä. Hän muisti Jolsan Mattia, ja hän puri yhteen hampaansa. Jolsan Matti! -- Se nimi sai tuhansia muistoja kapteenin ajatuksiin. Ja tämä Jolsan Matti, jonka tähden Lauri Varpunen oli saanut syyttömästi kärsiä, tämä Jolsan Matti oli nyt tehnyt Laurin raaja-rikoksi, jalkapuoleksi! Tätä mietti kapteeni, ja se oli hänestä kumma, sillä hän oli viime aikoina ruvennut vähän arvelemaan, mitä usein oli kuullut provastin sanovan: "syyllinen tulee pikemmin tahi myöhemmin ilmi ja saa rangaistuksensa". Syyllinen ei ollutkaan tullut ilmi, ja syytöntä oli nyt tuollainen julma rangaistus kohdannut. Tuo ajatus oli kapteenia hyvittänyt, Se oli antanut hänelle uuden vakuutuksen siitä, josta hän ennen oli ollut vakuutettu, tahi ainakin luullut olevansa vakuutettu, -- mutta jota vakuutustaan hän viime aikoina oli vähin ruvennut epäilemään -- siitä, ettei Jumalaa ensinkään löytyisi. "Sillä" -- mietti hän nyt -- "vuosikymmentä on kulunut siitä kuin Lauri kärsi syyttömästi rangaistuksen vääryydestä. Olisihan jo aika että Jumala toisi ilmi syyllisen ja vapauttaisi syyttömän. Mutta nyt oli syytön taasen saanut kärsiä, ja syyllinen oli vielä salassa". Tuo ajatus oli juolahtanut kapteenin mieleen jo puodissa, kun hän kuuli Heikin puhuvan Laurin onnettomuudesta, ja se oli saanut hänen vihansa leppymään. Se olikin ollut syynä hänen anteliaisuuteensa, siihen, että hän antoi Heikille hopea-riksin. Nyt kulkiessaan ajatteli hän yhä tuota, ja hän tunsi itsensä levollisemmaksi kuin ennen. Tuo ajatus, ettei kaikki-tietävää kostajaa löytyisikään, se rauhoitti hänen tunteitansa, mitkä viime aikoina olivat ruvenneet heltymään. Tuo ajatus oli hänelle mieluumpi kuin ne uudet vehkeet, mitkä hän kauppiaan kanssa oli takonut ja joita muodostamaan kaluksi kapteeni nyt oli aikeessa.

Niin oli kulettu pari peninkulmaa, Raasilan kestikievaritalo näkyi jo.

Kuta likemmäksi sitä tultiin, sitä enemmän muuttuivat Heikin ajatukset. Hän lähestyi lapsuutensa kotoa. Menisikö hän sen sivutse sanomatta sille jäähyväisensä. Ei! Pitäisikö hänen käydä Varpulassa kertomassa miten Lauri voi, kertomassa mimmoisena Anna saisi odottaa miestänsä kotiin.

Kun kapteeni seisahutti Raasilan vierasten huoneen eteen, uskalsi Heikki ensi kerran puhua isännälleen.

"Kotoni on tässä ihan likellä, saattaisinko saada pitäydä siellä" -- rukoili hän.

Kova "ei!" kaikui hänelle vastaukseksi.

"Kah tuossa on poika, joka pelasti provastin rahat!" huusi samassa Raasilan isäntä, joka oli tullut ulos katsomaan vierasta.

"Mitkä rahat?" kysyi kapteeni äreästi.

Kestikievari kertoi nyt lyhyesti syysyön tapaukset neljä vuotta takaperin. Kapteeni muisti ennen kuulleensa niistä.

"Vai sinä se olit", sanoi hän, "joka pelastit rahat!" ja hän katseli nyt Heikkiä tarkemmasti kuin eilen pestatessansa häntä.

"Minä ja Antero", -- vastasi Heikki.

Siihen puhe keskeytyi, mutta itsessään ajatteli kapteeni: "taisin tehdä hyvänkin kaupan".

Heikki huokasi syvään, kun kulettiin tienhaaran sivu, joka vei Mattilaan ja Peltolaan. Kapteeni kuuli sen huokauksen.

"Jos tahdot palvella minua mielikseni, niin oma tahto pois, ja tottelevaisuus, joka ei mieti eikä vastusta, sijaan" -- ärjäsi hän.

Heikki ei enää huo'annut. Kyyneltä, joka oli purkautua hänen silmästään, vastusti hän, ja se onnistui hänelle. Heikki oli ens'kerran eläissään kulkenut koti-tiehaaran sivu.

Ilta oli yöksi muuttumaisillaan. Heikki oli väsynyt, mutta hän tiesi, että kapteeni ei pysähtyisi yötä viettämään missään, ennenkuin oltiin ehditty Rytilään. Häntä rupesi nukuttamaan. Tämän ja eilispäivän toimet olivat olleet niin erilaiset muitten päiväin toimista. Hänen päänsä horjui unen hörrössä milloin sinne, milloin tänne, ja sattuipa väliin niin, että hänen otsansa puski kapteenia selkään. Hän hypähti silloin aina ja pelästyi. Mutta olipa niinkuin olisi lyijyä valettu hänen silmäinsä päälle. Hänen oli mahdotoin pysyä valveella.

Niin oli pian neljä peninkulmaa ehditty. Matka Rytilään ei enää ollut pitkä. Viimmeisestä kestikievarista oli lähdetty.

Mutta nyt painoi uni Heikin silmiä enemmän kuin koskaan ennen. Hänen oli vaikea pysyä taka-istuimellaan. Hän oli, pysyäksensä valveella, asettaunut istumaan niin, että aina kuin hän nukahti, hänen päänsä kävi kääsien laitaan.

Siinä erkausi tie valtatiestä Koivikkoon, kapteenin entiseen asumaan. Siinä, tien syrjässä, oli kanto, jonka päälle joku oli heittänyt valkoisen rievun. Yön hämärässä näkyi se kummalliselta. Heikki oli sikeämmästi kuin ennen nukahtanut. Hän löi päänsä kovemmin kuin ennen kapteenin selkään. Hevoinen juoksi täyttä laukkaa.

Kapteeni, joka myöskin oli syviin ajatuksiin vaipunut, havahti, kun Heikin pää kovasti häneen puski. Hän säpsähti, säikähti niinkuin se ainakin, joka pahaa miettii. Ja harvoinpa oli kapteeni mitään hyvää miettinyt. Hän kääntyi ja kova sana oli jo lentämäisillään hänen huuliltaan, hänen kätensä oli jo nostettu kun hevonen pelästyi tuota valkoiseen puettua kantoa ja säntäsi tien syrjälle -- tieltä pois.

Silmän-räpäyksessä oli se tapahtunut. Hevonen ja kääsit makasivat ylös-alaisin ojassa. Kapteeni, joka ei kääseistä päässyt, niinkuin pojat takana, lentämään ojan toisella puolella olevalle nummelle -- jalkanahka kun oli napeilla kiini hänen molemmilla puolillaan -- makasi ojassa kääsien alla.

Kapteeni ei vähästä hämmästynyt. Hän tointuikin samassa silmänräpäyksessä, jona onnettomuus oli tapahtunut. Hän tunsi polttavan kivun toisessa kädessänsä ja niskassansa. Hän huusi ja kirosi julmasti.

Likeltä kuului valittava ääni. Se oli pienen kyytipojan. Vauhti, jolla hevonen juoksi kun kääsit kaatuivat, oli heittänyt hänen useita syliä nummelle. Hän ei ollut loukkaantunut, mutta pelästys sai hänen isoksi aikaa liikkumattomaksi, jotta hän ei kuullut kapteenin huutoa.

Kapteeni oli turhaan koettanut irroittaa itseään. Hän ei sitä voinut; jalkanahka esti hänet siitä, ja sitä hän ei voinut saada napeista auki. Hän oli kauan huutanut ja kironnut, ennenkuin pieni kyytipoika itkien saapui hänen luokseen. Mutta kyytipoikakaan ei voinut kapteenia päästää pulasta. Siihen oli hänellä liian vähän voimia.

"Leikkaa puukolla poikki nappihihna", käski kapteeni.

Poika, joka, niinkuin aikamiehet aina näillä seuduin, oli varustettu puukolla, teki niinkuin kapteeni käski ja tämä pääsi vihdoin viimein pulastaan. Hän nousi maantielle ja tunnusteli jäseniänsä. Hän huomasi, että ne kaikki olivat eheät, vaikka toinen käsi oli jotenkin hellä ja samaten niska. Tätä viimeksi mainittua oli Heikki, kun takaistuimelta lensi, loukannut.

Kapteeni kiirehti hevosen luo ja huusi, kiroten samalla, vasta pestattua renkiään. Hevoinen oli kuristunut; sen huomasi kapteeni kohta, kun kyytipojan puukolla oli saanut rinnustimen poikki leikatuksi. Tätä onnettomuutta kirosi hän vielä julmemmasti ja huusi kurkkunsa täydestä Heikkiä.

Mutta Heikkiä ei kuulunut. Hän makasi kannon vieressä tainnuksissa, ja kannon päälle heitetty valkoinen vaate oli punainen hänen verestään. Heikki oli pää edellä lentänyt kopiksi kantoon.

Väristen hämmästyksestä ja pelosta kuuli kyytipoika kapteenin julmia kirouksia ja näki, miten kapteeni jalallaan potkasi pyörtynyttä poikaa.

Keski-yön oli aika, mitä tehdä?

Kapteeni tunsi seudun. Tästä kävi tie hänen entiseen kotiinsa Koivikkoon; mutta sinne oli puolen peninkulmaa matkaa. Paljoa likempänä, pienen koivumetsän takana lahden pohjukassa oli torppa. Sinne lähetti hän kyytipojan.

Yö oli lämmin ja kaunis. Sen hiljainen juhlallisuus ei tuonut kapteenin rintaan minkäänlaisia juhlatunteita; päin vastoin! Kuta enemmän hän mietti vasta tapahtunutta onnettomuutta, sitä enemmän vihastui hän. Heikki oli syypää kaikkiin. Hänen töyttäyksensä oli saanut kapteenin kääntymään, jottei hän huomannut, kun hevoinen pillastui, ennenkuin ojassa maattiin. Tuota kirosi kapteeni istuessaan ojan reunalla, odottaen kyytipojan tuloa.

Hän sai kauan odottaa; kyytipoikaa ei kuulunut. Kapteenin viha yhä yltyi. Hän ei itse tahtonut mennä tuohon torppaan, siitä syystä, että se oli Jolsan Matin ja hänen vaimonsa asunto. Ja kapteenin ja Jolsan Matin väli ei ollut enää käskijän ja käskyläisen. Mutta kun kyytipoika liian kauan viipyi, täytyi hänen nousta ja mennä torppaan.

Jolsan Matti oli, kun Jolsan saarelta toistakymmentä vuotta takaperin muutti, kaikkien kummaksi ostanut vähäisen maan. Mutta sitä maata ei hän kauan jaksanut pitää. Muutamien vuosien kuluttua oli se pakosta myyty ja siitä saakka oli Matti oleskellut milloin missäkin. Noin 6 vuotta takaperin oli hän ruvennut pitämään pikku-kauppaa, kulkien talosta taloon; mutta paremmin kuin kaupallaan eli hän ilkitöillä ja varkauksilla. -- Niin ainakin luultiin, vaikkei mitään tällä kohdalla varmuudella tietty. Jolsan Matti osasi niin viisaasti lakaista umpeen jälkiään. Mitään vakinaista asuntoa hänellä ei moneen vuoteen ollut, kunnes hän, syksynä ennen kuin vasta ylempänä mainittu onnettomuus kapteenia kohtasi, oli omin lupinsa ottanut asuntonsa Karva-Annan töllissä, josta Anna muori kesällä oli muuttanut hautaan. Täällä asui hän nyt Leenansa kanssa, joka oli jo jotenkin vanha, mutta vielä täydessä voimassa ja -- luonteeltaan sama kuin ennen. Täällä asui Matti -- tahi paremmin sanoaksemme: tänne pistäysi hän silloin tällöin; enimmät ajat oleskeli hän milloin missäkin.

Kun kapteeni nyt lähestyi Jolsan Matin asuntoa, oli Matti niinkuin tavallisesti poissa. Me tiedämme että hän oli kaupungissa. Mutta Leena muori oli kotona ja häntä oli kyytipoika juuri saanut herätetyksi, kun kapteeni astui huoneesen.

"Ho hoo! Mistä päin nyt tuuli käy!" -- huusi Leena muori, kun tunsi kapteenin, joka kyykistyneenä kävi matalasta ovesta sisälle. "Joko taasen tarvitaan Jolsan Mattia? Siitä on kauan, kun kapteeni Kornman hänet viimeksi muisti. Onko Unda-laiva joutunut karille, vai onko Feliks'issä nostokaluja, silkkiä, viiniä..."

"Suus kiini, sinä sammakko! Missä on Matti?" huusi kapteeni, joka tiesi, ettei hän Matin eukolle sanasodassa piisannut.

"Niin: Matti, Matti! kun hän tarvitaan... Mutta: mene helvettiin, kuonasuu! kun häntä ei tarvita... Matti! tiedänkö minä missä Matti on? Se lempo ei huoli eukostansa enemmän kuin ryysyisistä virsuistaan. Kieleni kuivaa kurkkuun; en ole märkää maistanut koko kesänä... Mutta mitä hän siitä huolii, lemmon luoma! Matti! Häntä en ole viikon päiviin nähnyt..."

Kapteeni oli tottunut kaikenlaisiin; mutta tämä näky, tässä hänen edessänsä, oli niin törkeä, että häntä iletti. Ryysyisessä hameessa, joka tuskin peitti ruumista, seisoi eukko noessa silmin, hajahiuksin vuoteen vieressä, minkä ruokottomuutta ei käy kertominen. Kapteeni tiesi, niinkuin jo sanoimme, että eukon kanssa kieliminen oli verrattava vasikkojen kanssa hyppäämiseen; mutta hän tiesi tuulenpuuskan, joka sai eukon myötätuuliseksi.

"Suus kiini!" huusi hän. "Tule nostamaan kääsit ojasta, niin täytän pohjattoman suukitasi väkevimmällä viinalla".

Eukon silmät säkenöivät. Sana _viina_ tukehutti kielitulvan -- tahi paremmin -- ohjasi sen toiseen uraan. Leena hypähti ulos huoneesta: "Missä kääsit, missä viina?" -- huusi hän.

Kapteenin oli vaikea seurata eukkoa, niin kiiruusti juoksi tämä. Mutta eukon juostessa juoksi kumminkin kielensä vielä sukkelammasti.

"Viinaa! viinaa! Tiesinhän minä, että on siinä kapteenissa tuntoakin. Hänen käy sääliksi muijaa, joka ei ole saanut kastettakaan viinaa..., joka tuskin enää muistaa, miltä tuo jumalien juoma tuleekaan". Tähän tapaan lörpötteli nyt ämmä, ja entistä vauhtia pieksi hän kieltänsä, sillaikaa kun hän kapteenin avulla nosti kääsit ojasta maantielle.

Kapteeni oli kokonaan unohtanut nuorta renkiään. Heikki makasi vielä liikkumattomana kannon vieressä. Nyt kun kääsit olivat maantielle vedetyt ja kapteeni niitä tarkasteli, ja julmalla kirouksella huomasi, että toinen pyöristä oli pilalle rikkoontunut, silmäili eukko ympärilleen ja koetti haju-aistimillaan havaita, missä komerossa kääseissä kapteenilla oli viinaa. Äkkiäpä havaitsi hän nyt kannon vieressä makaavan, jota hän alussa ei ihmiseksi eroittanut.

"Lempo vieköön! siinä makaa ihminen murhattuna!" -- huusi hän, kun likeni kantoa.

Kapteeni muisti nyt trenkipoikaa, kun kuuli eukon huudon. Hän kulki kannon luo ja tarkasteli makaavaa. "Hänestä ei minulla ole paljon apua!" -- mumisi hän, kun näki, miten pahasti poika oli haavoitettu. "Mutta henkipä hänessä vielä on" -- lisäsi hän, kun oli laskenut kätensä Heikin rinnalle.

Näin monta sanaa yhtä jaksoa ei ollut kapteeni vuosikausiin kiroomatta puhunut.

Heikki oli pahasti loukkaantunut. Hän oli lentänyt päälaki edellä kantoon. Keskellä päälakea oli hänellä syvä haava; myöskin otsansa oli johonkin sattunut, sillä nahka oli siitä ikäänkuin viilletty pois, Vähemmistäkin kolauksista olisi mies pyörtynyt; saatikka sitten viidennellä toista oleva poikainen.

"Tämän sinä saat ottaa tölliisi" -- sanoi kapteeni ja viittasi pyörtynyttä. "Ellei hänelle ole sattunut suurempia vahingoita, kuin mitä näemme, ollee hän jonkun päivän kuluttua niin terve, että voi ilmautua Rytilässä".

"Ho, hoo!" ilveili eukko pilkallisesti. "Entäs lekkeri?... Ei Leenasta ole enää nuorten poikain katsojaa".

Kapteeni heitti inhalla Matin vaimolle rahan. "Tuossa, osta sillä!" -- ärjäsi hän.