Chapter 5

"Enkös minä sitä sanonut! Itse on hän varas ja syyttää muita", huusi Jaska, heittäen kukkaron Heikille. "Tuossa on kyytirahasi ja kukkaro vielä kaupan päälliseksi. Kiitä nyt minua."

"Älä usko häntä!" huusi kerjaläis-poika itkien. -- "Ne rahat olen minä kaupungista kerjännyt sairaalle äidilleni".

"Pidä suusi taikka korjaa sinua nimismies", ärjäsi Jaska ja töyttäsi niin voimallisesti poikaa vasten leukaa, että tämä kaatua kolahti pihalle. "Tuossa saat sen mokoma kerjäläisvaras".

"En minä ole varas!" huusi kurkkunsa täydeltä poika; "sinä rahat sait!"

Onpa vaikea sanoa, miten tämä rettelö, joka jo rupesi väessä herättämään huomiota, olisi loppunut, ellei vanha herrasmies olisi poikain tappeluun sekaantunut.

"Siivolla pojat!" huusi hän ja kulki suoraa tietä Jaskan luo, joka kerjäläis-pojan viimeiselle huudolle oli valmis vastaamaan aika potkauksella.

"Provasti!" mumisi Jaska hämmästyen ja koetti hiipiä pakoon väen sekaan. Mutta provasti tarttui häntä kaulukseen kiini. "Kuinka kehtaat sinä", -- sanoi hän kovalla äänellä, -- "valehdella ja toista -- semminkin köyhää kerjäläispoikaa -- syyttää varkaudesta, johon itse olet syypää? Meitä oli kolme, jotka näimme, että Rytilän patroni uskoi sinulle kyytirahat annettavaksi kyytipojalle, joka oli tielle jäänyt. Meitä oli kolme, jotka sen näimme: minä, tämä kerjäläis-poika ja Jumala. Sinä poikani siis" -- sanoi provastiksi kutsuttu Heikille -- "anna rahat takasin sille, jolta isännän poika ne ryösti; ja sinä ilkiö" -- jatkoi hän kääntyen Jaskaan -- "jos sinä tahdot lainkäyntiä välttää etkä ansaittua rangaistustasi saada, anna sinä paikalla kyytipojalle minkä patroni sinulle uskoi."

Iloisella mielellä täytti Heikki provastin käskyn ja vielä iloisemmalla otti kerjäläispoika vastaan mitä omansa oli. Mutta harmitti ja hävetti Jaskaa kun nyt suuren väkijoukon nähden täytyi antaa rahat Heikille ja siten tunnustaa ja julkisesti näyttää, mimmoinen hän oli. Väen pilkan ja naurun alaisena pääsi hän vihdoin piiloumaan häpeäänsä.

"Ole aina rehellinen ja puolusta totuutta, niin Herra auttaa sinua niinkuin nyt" -- sanoi provasti kerjäläispojalle.

Tämä tapaus koski kummallisesti Heikkiin. Hän seisoi siinä liikkumatta, huomaamatta, että provasti häntä kauan ja vakavasti silmäili. Hän ei voinut ymmärtää todelliseksi mahdollisuudeksi semmoista käytöstä kuin Jaskan vasta. Niin paljon pahuutta ei hän ollut tiennyt aavistaakaan maailmassa löytyvän. Vihdoin tointui hän ja oli juuri menossa ruunansa luo, kun kuuli pvovastin kysyvän:

"Kyytipoika! Mistä sinä olet? kuka on isäsi?"

Heikki oli kohta kun provastin näki tuntenut erinomaista kunnioitusta häntä kohtaan. Nyt kun provasti häneen kääntyi vakavana kysymyksellä, luuli hän saavansa nuhteita siitä, että oli ottanut vastaan rahat, mitkä Jaska oli kerjäläispojalta ryöstänyt. Hän purskahti itkuun ja sanoi: "en minä tiennyt, että rahat olivat pojan."

"Sen minä kyllä ymmärrän" -- vastasi provasti. "Se oli luonnollista, että sinä uskoit mitä kestikievarin poika todisti; mutta minä kysyn sinulta kuka on isäsi, ja mikä on nimesi?"

"Heikki on nimeni ja isäni on Varpusen Lauri Mattilasta", vastasi poika nyt lohdutettuna.

Provasti katseli vielä vähän aikaa poikaa. Sitten huokasi hän syvästi ja meni vierastupaan jälle.

Mutta Heikki, joka nyt oli jäänyt kahden kesken kerjäläispojan kanssa, meni häntä liki, tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Anna anteeksi, että minä rahasi otin vastaan Jaskalta. Mikä on nimesi?"

"Antero Kalvin on nimeni", vastasi kerjäläispoika.

"Jos aiot matkata Raasilaan päin, saat istua ruunan selässä, kun ruuna on saanut vähän levähtää."

Kotvan ajan takaa ajoi provasti poikain sivu, joista toinen -- Heikki -- kulki ruunan vieressä, toinen Antero istui ruunan selässä.

Kun poikaset saapuivat takaisin Raasilaan, oli aurinko jo mennyt mailleen. Raasilan kestikievari-talossa ei nyt ensinkään ollut väkeä siihen määrään kuin päivällä. Useimmat olivat lähteneet; tiellä olikin matkustajia tullut kosolta poikia vastaan. Ne, jotka vielä olivat kestikievavi-talossa, joko äskeisiä tahi vastatulleita, olivat menneet levolle. Pirtin lattia oli makaajia melkein täynnä.

Heikistä ja Anterosta oli tiellä tullut erittäin hyviä ystäviä. He olivat puhuneet, mitä viattomat kymmenvuotiset tavallisesti puhuvat. Heikki oli kertonut Anterolle Varpusista ja olostansa Peltolassa, ja Antero puolestaan oli kertonut että hänellä K----joella oli köyhä sairas äiti, joka ei häntä jaksanut elättää, jonka tähden hänen oli täytynyt lähteä kerjäämään. Hän olikin hyvin tässä onnistunut. Sillä hänellä oli likimäärin puolen ruplaa rahaa, minkä summan hän nyt tahtoi viedä äitillensä.

Näin puhellen olivat pojat tulleet kestikievari-taloon. Heikki vei kohta ruunan entiseen suojaan, missä huomasi vieläkin olevan äskeisen niinimatoilla peitetyn kuorman. Antero oli sillä välin käynyt pirtissä, mutta hän palasi pian ja ilmoitti toverilleen, että penkit ja lattia olivat täynnä vieraita, jotta ei heillä siellä sijaa ollut. "Voimmehan maata tässä" -- ehdotteli hän.

Kärryt vedettiin nyt suojaan; niiden alle, suojan lattialle levitettiin vähän heiniä, ja pojat menivät makaamaan. "Kärryjen alla on lämpimämpi" -- oli Antero sanonut. Mutta ennenkuin uneen vaipuivat, tarjosi Heikki toverilleen ruokaa eväspussistaan, vähät muistaen, että pussissa oli vaan ruokaa yhdelle hengelle kolmesti päivää. Kun olivat syöneet, luki Heikki siunauksen, jota Antero kummastellen kuunteli. Tämä olisi arvattavasti antanut aiheita keskusteluihin yhä pitempiin poikasten välillä, mutta väsymys voitti ja poikaiset nukkuivat.

Mutta Heikki heräsi pian. Hän ei ollut tottunut tällaiseen yösijaan. Hän oli julmaa unta nähnyt. Hän heräsi ja huomasi, että häntä vilustutti. Siihen lisäksi pakoitti hänen sormeansa, joka molemmin puolin haavaa oli kovasti ajettunut. Heikki mietti jo nousta, mutta juuri kun hän oli nousemaisillaan, kuuli hän outoja sanoja, jotka pidättivät häntä kärryjen alla. Hän kuunteli, hän koetti nähdä, mutta yö oli pilkkosen pimeä.

"Hän makaa sisemmäisessä vieras-kamarissa... Parempi olisi ollut kohdata häntä metsässä, mutta käynee se täälläkin laatuun."

"Joko on vaate tervattu? Perhana kuinka pimeä... Älä jätä mitään paikkaa tervaamatta..."

"Mutta jos hän herää ja rupeaa vastarintaa tekemään?"

"Kyllä siihen aina joku neuvo saadaan".

"Jos aiot hänet tappaa, niin minä luovun koko yrityksestä, sen sanon. Hän on pappi ja hän on kastanut minun".

"Kuka perhana on aikonut häntä tappaa!... Kastanut sinun!... Työnnä sinä tervaryysy hänen suuhunsa, jos hän rupeaa ääntämään".

Heikki oli tämän keskustelun kuullut. Hän ei siitä paljon ymmärtänyt. Sen huomasi hän vaan, että tässä mahtoi olla kysymys jostakusta rikoksesta. Ja mitä laatua tämä rikos oli selveni hänelle vähin, kun hän kuuli toisen puhujista kysyvän:

"Oletko ihan varma, että provastilla on rahat muassansa?"

"Niin varma, kuin että sinä olet suuri pelkuri. Neljä tuhatta ruplaa on provastilla kapusäkissään, osittain helisevässä hopeassa, osittain hyvissä papereissa".

Sana provasti sai Heikin kuuntelemaan vielä tarkemmasti.

"Akkunan vieressä sinä kumarrut, painat lujasti pääsi seinää vastaan; minä nousen niskoillesi, sovitan tervaryysyn akkunalasille ja rikon sen. Jos tervalla on entinen omaisuutensa vielä, ei äännä akkuna... Oikeen, luulenpa, että nyt ollaan valmiit. Etuhuonehessa makaa vanha rouva ... onko puukkoni tupessaan?... No nyt..."

Miehet lähtivät. Heikki näki pimeässä heidän hiipivän ulos ja oven suulta silmäilevän pihaa. Sitten kuuli hän toisen sanovan: "Kaikki nukkuvat ... joudutaan nyt".

Kun miehet olivat lähteneet, uskalsi Heikki hengittää vapaasti. Hänen ensimäinen työnsä oli herättää Antero. Tämä nukkui sikeästi, jotta Heikki ainoastaan suurella vaivalla sai hänet ymmärtämään mistä kysymys oli. Mutta kun Antero sen vihdoin käsitti, hypähti hän kohta ylös. "He tahtovat ryöstää provastin rahat. Rannilassa kerrottiin, että provasti on käynyt kaupungista noutamassa suuren rahasumman, jolla K----joen uusi kirkko on rakennettava", -- sanoi hän.

"Mitäs nyt teemme... Jos ne meidät näkee, tappavat he meidät".

"Pelkäätkö sinä sitä?"

"En juuri pelkää, sillä oikeuden edestä pitää ihmisen heittämän vaikka henkensä, sanoi pastori viime lukukinkereillä, ja oikeenhan se on, ettemme anna rosvojen varastaa. Eikö ole Antero?"

"On kaiketi. Mene sinä akkunan taakse, josta miehet pyrkivät vierashuoneesen, minä juoksen pirttiin herättämään väkeä".

Antero antoi neuvon, ja olipa se neuvo aikamiehen neuvo, eikä kymmenvuotisen pojan.

Siinä ei kauan mietitty. Heikki ei enää tuntenut, että sormeansa pakoitti, hän ei tuntenut vilua. Pimeässä hän hiipi vierashuoneen luo. Pihan puolella ei ollut ketään, kaikki oli hiljaista.

"Rosvot pyrkivät taka-akkunasta sisälle", sanoi Heikki itselleen. "Mitä jos koettaisin herättää provastin".

Mutta juuri kuin hän tätä mietti, kuuli hän että vierashuoneessa jo oltiin hereillä. Heikki juoksi sentähden huoneen toiselle puolelle, sillä arvattavasti olivat miehet jo ehtineet sisään.

Vierashuoneessa oli kolme suojaa, porstuasta tultiin suureen saliin ja salin takana oli kaksi kamaria. Salissa nyt ei maannut ketään, mutta pihan puolimaisessa kamarissa nukkui provasti ja vieressä olevassa kamarissa eräs vanha rouva.

Kun Heikki ehti huoneen talopuolelle, ei hän siellä ketään huomannut. Huoneestakaan, mistä vasta oli ääni kuulunut, ei nyt enää kuulunut mitään. Rosvot olivat arvaamattoman vähässä ajassa päässeet sisään, sen huomasi Heikki, sillä toinen saliin vievistä akkunoista oli rikki.

Hän säikähti suuresti. Tietämättä, miettimättä, mitä teki, oli hän juuri kurkkunsa täydeltä huutaa: Rosvoja, varkaita! ottakaa kiini.

Mutta ennenkuin hän sai ääneen, huomasi hän, että pieni kapusäkki heitettiin ihan hänen viereensä ulos akkunasta. Ajatuksen nopeudella tarttui hän siihen. "Rosvoja, varkaita! ottakaa kiini!" huusi hän nyt ja lähti samassa kapusäkkineen juoksemaan pihalle.

Julma kirous kuului huoneesta.

Antero oli sillä välin saanut henkiin ihmiset tuvassa. Väkeä tölmäsi jo vierashuoneen luo, kun Heikki pihalle pääsi. "Ottakaa kiini, akkunasta takapuolelta karkaavat", huusi hän. Samassa avattiin ovi vierashuoneen porstuasta ja sama ääni, minkä Heikki päivällä oli kuullut Rannilassa, huusi: "Ottakaa kiini, ottakaa pois kapusäkki!"

"Se on jo tallessa" -- vastasi Heikki ja kiiruhti kapusäkki kainalossa provastin luo.

Nyt saatiin kynttilöitä sytytetyksi ja väkeä samosi vierashuoneesen. Puoli-kuolleena pelosta makasi rouva kamarissansa. Rosvoista ei näkynyt niin jälkeäkään. Paikka akkunan ulkopuolella tarkastettiin; että rosvot siitä olivat hypänneet ulos, samalla kun Heikki huusi, oli aivan varmaa; mutta mihin olivat ne kadonneet, kutka olivat ne? Väkeä oli Raasilassa paljon; rosvojen kasvoja ei ollut kukaan nähnyt, pimeässä kun olivat työnsä toimittaneet.

"Äänestä ne tunnen" -- vakuutti Heikki. -- "Eikä ne mahda kaukana olla" -- arveli Antero.

"Ja sitten mahtaa heillä olla tervaiset kädet" -- lisäsi Heikki, joka muisti äskeistä puhetta.

Kauan siinä nyt mietittiin mitä tehdä. Yö oli pimeä, rosvoja hakeminen nyt olisi siis melkein turhaa; siihen lisäksi ei kellään ollut sanottavaa halua siihen. Lisempi tutkinto jätettiin sentähden huomiseksi. Se vaan nyt huomattiin, ettei kellään, mitkä vieras-huoueesen olivat kokoontuneet, ollut tervaisia käsiä.

Väki vetäysi vähitellen jälleen pirttiin, mutta rouvan pyynnöstä tuli saliin kaksi Raasilan trengeistä. Provastin kehoituksesta jäivät sinne myöskin Heikki ja Antero, mitkä nyt saivat tarkasti kertoa, miten olivat voineet estää rosvojen aiottua varkautta.

Eipä levosta enää tänä yönä tahtonut tulla mitään. Aamupuoleen yötä heräsi Heikki lyhyestä unesta ja meni suojaan ruunaa katsomaan. Silloin huomasi hän kummakseen, että niinillä peitetty kuorma oli poikessa.

"Voi minua hupsua!" torui hän itseään. "Tuon kuorman omistajat, nepä juuri varkaat olivatkin. Minä hupsu, kun en muistanut yöllä puhua kuormasta mitään".

VIII.

Kaksi toveria.

Noin 40 vuotta takaperin olivat olot useassa suhteessa Suomessa mitä lainkuuliaisuuteen tulee toisellaiset kuin nyt. Vielä nytkin tosin koettaa pahan-ilkisyys ja oman voiton pyyntö, missä vaan taitaa, rikkoa lakia; mutta silloin -- noin 40 vuotta takaperin oli tilaisuus lain rikkomiseen ainakin muutamilla aloilla suurempi kuin meidän aikanamme. Eräs tällainen ala, jolla lain voima oli melkein vähäinen, oli meriliikkeen. Kussakin kaupungissa löytyi tullin hoitaja, jonka oli velvollisuus kantaa tullimaksu tavaroista, joista laki määräsi tullia, mutta näitä tullimaksuja maksettiin, miten sattui, miten sopi; ja varmaa oli, että useimmiten ei sopinut niitä maksaa läheskään täydellisesti. Kunhan vaan tullinhoitaja vuosittain maksoi valtiolle jonkun määräsumman, niin eipä kysytty, mitä hänen oikeutta myöden olisi tullut maksaa. Kauppamiehet ja tullinhoitajat olivat hyvässä ystävyydessä ja kumpaisellakin oli tästä ystävyydestä hyötynsä. Näistä kuluneista ajoista lienee perintönä meidän aikoihin säilynyt se tapa, että kauppiaat antavat vuosittain tullinhoitajalle milloin suurempia, milloin vähä-arvoisempia lahjoja, vaikka ei näillä ensinnä mainituilla ole mitään sanottavaa etua siitä nyt.

Mutta puoli sataa vuotta tätä ennen taisivatpa nämä lahjat tehdä monenkin tullinhoitajan silmät vähänäköisiksi. Tullaamattomia tavaroita myytiin siitä syystä ainakin saman verran kuin tullattuja. Miten tullaamattomia tavaroita maalle saatettiin, olemme jo tämän kertomuksen alussa nähneet. Tullinhoitajat useimmasti tiesivät tästä, tiesivätpä vielä usein missä tavarat milloinkin säilytettiin, mutta eivät olleet siitä tietävinään. Niinpä olivat ne tavarat, mitkä Jolsan saarelle piiloitettiin, onnellisesti siinä säilyneet, kunnes ne yhtä onnellisesti sieltä saatettiin K----n kaupunkiin, missä sitten suurella voitolla myytiin.

Nämä tavarat olivat kauppias Karlgrenin. Hän oli K----n kaupungin mitä rikkaimpia miehiä. Millä lailla tämä rikkautensa oli koottu, sen arvaa edelläsanotusta. Kolme laivaa, jotka kaikki olivat hänen omansa, toi hänelle tavaroita kaikista maailman ääristä, mutta mitä tavaroita, sitäpä tulliluettelot vaan puoleksi ilmaisivat; tuskinpa puoleksikaan.

Kauppias Karlgren oli yhtä raaka kuin rikas. Hän oli puotipojasta alkanut, oli jo nuoruudesta oppinut että se edistyy, joka omaa etuansa katsoo; ja tästä opista piti hän niin kiini, ettei huolinut, josko oman etunsa tähden toisien etuja loukkasi. Kun hän omaksensa pääsi, oli hänellä varoja; eipä soimannut häntä hänen omatuntonsa siitä, että hänen isäntänsä oli ihan juuri sillä summalla köyhtynyt, jolla hän, Karlgren, kauppaansa alkoi. Mutta omaksensa päästyään, teki hän, mitä ikänä taisi, välttääksensä samankaltaista vahinkoa, jota isäntänsä muinoin hänen kauttansa oli kärsinyt. Miten hän tässä onnistui, saamme vasta nähdä.

Kapteeni Kornman oli kauan kulettanut milloin mitäkin kauppiaan laivoista. Näiden molempain herrain välillä oli luja ystävyys kasvanut, jos semmoista tunnetta, semmoista pyrintöä, jolla omaa etua vaan koetetaan toinen toisensa avulla katsoa, saa ystävyydeksi kutsua. Kapteenin kautta oli kauppias voittanut suuria summia, varsinkin, jos siinä huhussa oli perää, joka tiesi kapteenin tahallaan ajaneen suuren, mutta vanhan ja korkeasta summasta vakuutetun, kauppamiehelle kuuluvan laivan karille. Jos tässä huhussa oli perää, niin varmaapa on ettei kapteeni sitä ilman palkintoa tehnyt. Kapteeni ja kauppias olivat tähän aikaan -- vähä ennen kuin Rytilän nuori perillinen katosi ja isänsä kuoli -- varsin hyviä ystäviä, mutta tämä ystävyys oi nähtävästi sitten kylmennyt, sillä harvoinpa nähtiin kapteenia, sittenkun hän oli päässyt Rytilän omistajaksi, K----n kaupungissa Karlgrenin tykönä, -- aikain kuluessa aina yhä harvemmin. Mutta entinen ystävyys oli äkkiä leimunut ilmituleen jälleen. Kapteeni kulki taasen usein kauppiaan luona ja yhtä usein nähtiin kauppias Rytilässä. Seuraus tästä uudistuneesta ystävyydestä oli, että K----n kaupungin likisyydessä ruvettiin rakentamaan uutta laivaa, ja että K----n satamaan eräänä syyspäivänä purjehti suuri priki, minkä kauppias ja kapteeni yhdessä olivat ostaneet. -- Se oli eräillä näillä reisuillaan kaupungissa, kuin kapteeni Kornman kohtasi Varpusen pientä Heikkiä, niinkuin vasta olemme nähneet.

Tämä ystävyys kapteenin ja kauppiaan välillä oli saanut vielä lujemman siteen kun kapteeni samana vuonna, jona uusi laiva rakennettiin, oli vienyt Rytilään nuoren emännän, kauppias Karlgrenin sisaren. Tätä avioliittoa kummasteltiin suuresti, sillä Wappo Karlgren ei ollut ensinkään nuori, eikä kaunis. Jotakin syytä, minkä tähden kapteeni nai, mahtanee löytyä, -- sanottiin; mutta olivatpa useimmat kapteenin työt ja toimet niin eriskummallisia ja selittämättömiä, ettei syvempiä syitä tähän naimiseen mietitty. Moni, joka tunsi Wapon, mutta joka ei tuntenut kapteenia, nauroi tälle, sillä Wappo oli ankara vaimo. Eikä ollutkaan hän kauan Rytilässä, ennenkuin häntä verrattiin Jolsan Matin eukkoon, Leenaan. Mutta ne taasen, jotka tunsivat kapteenin, arvelivat, että kyllä se, joka Rytilän emännäksi pääsi, tietää olevansa naimisissa. Olkoon nyt tämän asian kanssa miten tahansa, varmaa on, että Wappo ja kapteeni Kornman näkyivät sopivan hyvästi yhteen ensimäisinä vuosina.

"Aikaa kutakin" -- sanoi provasti Wern huoaten, kun Rytilässä uuden emännän tuliaiset suurilla pidoilla vietettiin. Ukko muisti aikoja, jona entinen patroni tänne oli tuonut nuoren kauniin, hyvän ja hellän rouvansa. Provasti ei ollut siitä päivästä, jona patroni Kaarle Kornman haudattiin, käynyt Rytilässä. -- Mutta hän oli kaukaa pitänyt silmällä kaikkia, mitä kapteeni teki, ja moni näistä teoista oli sitä laatua, että provasti olisi voinut astua vaarallisena kantajana oikeuden eteen, jos hän olisi sitä tahtonut. Provasti ei sitä tehnyt, asiat eivät koskeneet häneen, mutta hän oli, tarkkaamalla mitä kapteeni teki, yhä enemmän tullut vakuutetuksi siitä, että murha ei ensinkään pelättänyt kapteenia, että hän ilman omantunnon soimausta olisi voinut hukuttaa veljensä pojan, jos ei hän olisikaan sitä tehnyt -- josta provasti kumminkin itsessään oli vakuutettu.

Näin oli kolmetoista vuotta kulunut siitä päivästä, jona kapteeni Kornman tuli Rytilän kartanon omistajaksi. Neljä vuotta oli Wappo Karlgren emäntänä ankaralla kovuudella pitänyt emännän ohjat käsissänsä. Yksi perillinen oli heille syntynyt, pieni Amanda. Ja sanottiinpa, että päivänä, jolloin tämä syntyi, oli kapteeni nauranut. Sitä hänen ennen tehneen ei muistanut kukaan. Se todisti, -- niin sanottiin, -- siitä että kapteenilla kumminkin oli vähän sydäntä, se todisti, että hän rakasti pientä Amandaa.

Kolmetoista vuotta oli kapteeni ollut Rytilän herra, kun hän eräänä kesäpäivänä sai kirjeen asiakumppaniltansa Karlgrenilta. Tämän kirjeen tähden lähti hän kiireesti K----n kaupunkiin. Raasilan kestikievarissa ei nyt ollut Heikki kyyditsijänä, Mannilassa ei Jaska enää ryöstänyt kyytipoikain rahoja. Jaska oli ehtinyt kulkunsa päähän ja istui nyt, 21 vuotisena, Wiaporin linnassa. Kapteeni oli tunnettu, häntä ei vastustanut kukaan, ja enemmän kuin Heikin hevoinen viimeksi Mannilassa, vapisi se vaahtoinen hevoisparka, joka kapteenin saattoi kauppias Karlgrenin pihalle.

Kauppias Karlgren oli, niinkuin jo sanoimme, raaka mies. Yksinänsä eli hän; naimisiin mennä -- siihen ei hänellä ole ollut aikaa -- sanoi hän. Saituri oli hän. Konttori-kamarissa oli hänellä asuntonsa. Huonekalut tässä kamarissa olivat: konttoripöytä, rautainen kassa-arkku, pari kolme tuolia ja vuode. Kauppias Karlgren oli kookas, leveärintainen, vankka mies. Mutta jo useampia vuosia oli hän suuresti valittanut jotakin sisällistä tautia, johon hän turhaan oli apua hankkinut. Terveytensä eteen olisi kauppias ollut valmis panemaan puolet omaisuudestaan, sillä kuolla hän ei ensinkään tahtonut.

Kapteeni Kornman astui konttoriin.

Olipa kummaa nähdä näiden herrain tervehdystä. Ei siinä paljon sanoja tuhlattu, eikä heidän silmistänsäkään suuresti voitu lukea sitä ystävyyttä, joka jo monta vuotta oli toinen toiseen sitonut. Useimmat sanat, mitkä käytettiin, olivat kirouksia. Kapteenin silmäilykset olivat kiinitetyt kauppiaan raha-arkkuun, sill'aikaa kun hän kuunteli ystävänsä ilmoituksia.

"Nyt ovat kaikki lemmot ja hiidet yhtyneet meitä vastaan" -- alkoi kauppias. -- "Konkordia on onnellisesti saapunut Englantiin ... mutta asiamiehemme kirjoittaa, että valitetaan tavaraimme huonoutta. Piki on huonoa, kirjoittaa hän -- kirjoittaa hän; monessa tervatynnyrissä on huomattu olevan tervankusta eikä tervaa; siihen lisäksi sisältää moni potaska-astia enemmän tuhkaa kuin potaskaa..."

"Kuka perkele käski Ankkerman'in viedä laivan Hulliin!" huusi kapteeni.

"Oikein, veli, oikein, mutta laivassa oli näitä valitettuja varsin vähän, jotta en uskonut..."

"Sinä saat meidät vielä maantielle, Karlgren, mitättömällä ahneudellasi. Taasen lienee joku tervatynnyri ja potaska-astia..."

"10 tynnyriä kehnoa kaikkiansa; mikä lempo arvasi, että ne tulisivat ilmi".

"Ja niitten tähden jää lasti myymättä..."

"Eipä niinkään; lasti on myyty. Ankkerman ei kaikeksi onneksi tiennyt petoksesta, jonka tähden hän suuttui syytöksestä; kaikki tavarasto tarkastettiin, ja mitättömät tynnyrit heijattiin. Mutta siihen kului aikaa, Ankkerman, Konkordian kapteeni, on saanut kärsiä pilkkaa, jonka tähden hän, kun kauppahuone M. Waasasta on hänelle tarjonnut Anna-laivansa, luopuu Konkordiasta. Mistä nyt saadaan toinen kapteeni?"

Kapteeni Kornman kulki pari kertaa konttorin poikki. "Kuule Karlgren!" sanoi hän vihdoin. -- "Jos et valalla vanno heittäväsi pois noita vähäpätöisiä kujeitasi, jotka saavat meidät hävyn alaiseksi, niin perhana olkoon sinun kumppalisi. Saamme kiittää onneamme, ettei laivaa otettu takavarikkoon... Mitä luulet, että muut kauppiaat tästä sanovat?"

"Sanokoot mitä sanovat, minä olisin ansainnut..."

"Joitakuita ruplia?" huusi kapteeni julmalla kirouksella.

"No noh! Mutta nyt ei ole siitä kysymys, koskei siitä voitosta tullut mitään. Nyt on kysymys, mistä saataisiin uusi kapteeni?"

"Sitä perkelettä ei koske mitään..." mumisi kapteeni. Kovaa sanoi hän: "Siihen kysymykseen on pian vastattu: minä tahdon lähteä merelle vielä kerran koettamaan onneani."

"Sinä!"

"Niin minä!"

"Mutta samasta palkasta kuin kapteeni Ankkerman?"

Ylönkatseellinen hymy laskeusi kapteenin huulille, mutta se katosi kun hänen kätensä sattui koskemaan raha-arkun kantta, jonka päällä hän istui. "Minä en tahdo mitään palkkaa, muuta kuin laillisen osani lastista".

Kauppiaan silmät suurenivat. "Et palkkaa! Sinä olet, lempo vieköön, kunnon mies, lankoni!"

Langoksi nimitti kauppias kapteenia, kun hän oli oikeen hyvällä tuulella.

Keskustelu näitten arvoisten toverien välillä olisi vielä kestänyt ken tiesi kuinka kauan, ellei riita ja huuto olisi kuulunut vieressä olevasta puodista ja puoti-poika samalla syöksynyt kiiruusti konttoriin, huudahtaen:

"Hän sanoo, että kahvissa oli kiviä, ja tahtoo väkisin, että otamme kahvia takaisin".

"Kuka lempo?" huusi vastaukseksi kauppias ja kiirehti puotiin.

Yksinään konttorissa kun oli, koetti kapteeni nostaa kassa-arkkua toisesta päästä. Hän ei sitä jaksanut, -- hän hymyili.

IX.

Puoti-poika.

"Kyllä on kuultu ja nähty, mimmoisia kaluja täältä saa", kuuli kauppias erään vaimon huutavan, kun hän astui puotiin. "On, Jummal'avita, saatu kaikenlaista, mutta eipä vielä kiviä kahvina. Ja mitä tupakkaa sitten! Lempo soikoon! Antti vannoi, että tupussinsa tulee suolalle eikä lakerille. Onhan niitä muita puoteja K----n kaupungissa!"

"Kuka täällä elämää pitää? Mitä tämä on?" kysyi kauppias Karlgren.

"Oh, patroni itse! Jumala nähköön! Ei toiste kiviä kahvina osteta. Sen sanoo Mäkiöisten Kaisa".

"Mitä, onko kiviä kahvissa?"

"Kysykää onko kahvia kivissä! Tuossa! Tämäkö kahvia! Eipä niin papuakaan!" Ja eukko kaasi tötterönsä, minkä oli pitänyt kädessänsä, pöydälle.

Kauppias silmäili kahvejansa, otti muutamia kahvipapuja kouraansa. "He! Mitä hittoa ... kiviä! Antero!" -- huusi hän puoti-pojalle, mistä, riivattu, olet nämä ottanut?"

"Meren rannalta noukin eilen, niinkuin patroni käski", vastasi Anteroksi kutsuttu totisesti.