Chapter 4

Kapteeni ei ollut tähän saakka tehnyt mitään voittaaksensa Rytilän. Hän, joka ei ennen ollut ketään pelännyt, hän pelkäsi nyt provastia, ja hän pelkäsi häntä yhä enemmän, kuta enemmän provasti salasi aikeitaan ja ajatuksiaan. Kapteeni näki selvään, että provasti hänessä tiesi pienen poikasen katoomiseen syyllisen; hän tiesi myöskin, että provasti ei laiminlyönyt mitään, saadaksensa selkoa tähän hämärään. Hän oli, niinkuin tiedämme, syypää pienen Kaarlen katoomiseen tahi surmaan; mutta että Matti niin pikaan tekisi tehtävänsä, sitä ei ollut kapteeni osannut ajatella. Matti oli saanut luvatut rahat. Kapteeni oli antanut ne hänelle, uskaltamatta kysyä, miten surma oli tapahtunut; sillä siitä, että poika oli surmattu, että hän oli mereen upotettu, - siitä oli kapteeni vakuutettu. Hän oli -- sen tiesi hän -- nyt Rytilän herra.

Mutta varovaisuus vaati, että hän vielä odottaisi.

Oli, kuten sanottiin, muutamia viikkoja kulunut. Kaikki kumma, mikä maailmassa tapahtuu, jääpi vähitellen unohduksiin. Ihmiset haluavat aina jotakin uutta. Tuon tiesi kapteeni hyvin. Hän oli hakenut kadonnutta innokkaasti alussa; hakemisen turhuus väsytti häntä vähitellen ja viimein lakkasi hän kokonaan. Mutta niin kauan kuin Rytilä pysyi provastin käsissä, kyti muisti kummallisesta tapauksesta kansassa ja aina väliin puhuttiin siitä. Se puhe oli saatava hiljentymään; itse muisto oli sammutettava. Miten?

Siten, että kadonnut oli löydettävä.

Eräänä päivänä seisoo taasen Jolsan Matti kapteenin kamarissa. Niinkuin viimeinkin käy kapteeni suoraan asiaansa.

"Missä on poika?" kysyi hän.

"Tallella on" -- vastasi Matti.

"Meren pohjassa?"

"Syltä vettä päällä".

"Voitko saada ruumis selkä ylös?"

Jolsan Matti katseli pitkään isäntäänsä. "Ettäkö se löydettäisiin?" -- kysyi hän.

"Niin!"

Matti raapi korvan taustaansa. "Kyllähän se ei olisi mahdotointa ... mutta..."

"50 ruplaa on palkkasi!"

"Niinkuin kuulutuksessa... Mutta ... en minä rupea sen löytäjäksi..."

"Ei sinun sitä tarvitsekaan".

"No silloin ei estä mikään poikaa tulemasta päivän valoon taasen".

Ei siinä sen enempää puhuttu. Kapteeni ja Matti tunsivat toisensa.

"Aivan oikeen -- -- niinkuin arvasin"? -- ajatteli Matti. "Mutta vielä sinä Rytilän isäntänä saat minulle muutamia kolikoita tästä maksaa".

"Se mies olisi valmis tappamaan minuakin, jos vaan kukaan siitä mitään maksaisi" -- mietti kapteeni.

* * * * *

Seuraavana päivänä, kun provasti istui kamarissaan ja mietti miten saisi epäluulonsa toteen näytetyksi, tuli hänen vaimonsa kiiruhusti kamariin. Että jotakin oli tapahtunut, sen näki provasti kohta rouvan muodosta ja käytöksestä. "Mitäs nyt?" kysyi hän.

"Kadonnut on löydetty" huusi rouva, "Sorvarin muori on hänen löytänyt".

Provasti hypähti ylös. "Mistä? milloin?"

"Merestä, läheltä meidän rantaa".

Provasti vaipui jälleen tuolilleen. "Minun olisi pitänyt se arvata. Jumala! kuin kauan sallit sinä vääryyden, rikoksen riemuta?"

Sorvarin muori tuli nyt kamariin ja laverteli, miten hän rannalta oli nähnyt jotakuta kääryn tapaista uiskentelevan meren pinnalla. Hän oli ottanut veneen, soutanut luokse, ja suureksi hirmukseen nähnyt, että kääryssä olikin aivan tuntemattomaksi mädännyt ruumis. Vaattehista oli hän kumminkin kohta tuntenut, että tämä ruumis oli patroni vainajan pojan jäännökset.

"Rikos, sinä riemuitset, mutta kuinka kauan?" -- huokasi provasti.

Mitä tällaisessa tapauksessa oli tehtävä, tehtiin nyt. Nimismies haettiin. Pienosen kuolleen ruumis tarkastettiin, eikä ensinkään ollut syytä epäilemiseen, ettei Sorvarin muori ollut oikeassa, kun hän sen kohta tunsi Rytilän nuoreksi patroniksi. Mutta miten poika lämpimästä vuoteestaan oli joutunut kylmän meren uhriksi, sitä oli mahdotoin ymmärtää.

"Meri on antanut takaisin saaliinsa; ihmissydämet antavat takaisin salaisuutensa --" sanoi provasti, joka ei ensinkään voinut epäillä mitään petosta tässä löynnissä. -- "Parasta kentiesi oli sinulle, että pääsit pois katoovaisuudesta isäsi ja äitisi luo; mutta voi sitä, joka sinun elämäsi nuoran katkaisi!" Ja kuolleen kaulasta otti hän pienen medaljongin, jossa pienosen äidinkuva talteusi.

"Tämän pidän minä muistona sinusta ja onnettomasta suvustasi" -- sanoi hän.

Sorvarin muorin löytö tuli pian tunnetuksi. Pienosen katoominen oli siis saanut selityksensä. Mutta yhtä himmeää oli, millä lailla pienonen oli mereen joutunut. Joka oli hänen sinne uuvuttanut, siitä ei ollut eri mieliä; yleinen ajatus mainitsi kapteenin hänen uuvuttajaksensa, mutta siihen ei mitään todistusta löytynyt. "Viisaasti on hän asioitansa ajanut, jälkensä ummelleen lakaissut" -- sanottiin. Ja kapteeni tiesi itse, että näitä tälläisiä puheita hänestä puhuttiin, mutta hän ei niistä ollut millänsäkään. Hän sanoi niinkuin provasti: "Salaisuus tulee ilmi kun joutuu, ja silloin nähdään kuka syyllinen on".

Provastilla ei enää ollut mitään oikeutta holhojana hallita Rytilän maata. Pieni Kaarle, Rytilän oikea ja laillinen omistaja oli kuollut, siitä ei epäillyt kukaan. Hänelle tehtiin kuoleman kiitos K----joen kirkossa ja samalla oli Rytilän kartano menevä hänen perilliselleen. Mutta se perillinen oli hänen setänsä, kapteeni Konrad Kornman.

Samana päivänä, jolloin pieni Kaarle haudattiin äiti- ja isä-vainajansa viereen, muutti kapteeni Konrad Kornman isäntänä perittyyn kartanoonsa. Siitä inhosta, millä häntä katseltiin, siitä nurinasta, mitä kuului hänen ympärillänsä, ei hän ollut millänsäkään.

Tämä epäluulo oli hinta, jolla hän oli ostanut Rytilän maan. Epäluulo ei tapa. Pää-asia oli, että kapteeni oli voittanut, mitä oli tahtonut voittaa. Hän oli nyt ainoa suvustansa maailmassa.

VI.

Rauhallisia vuosia.

Pieni orpo oli tuonut siunauksen Varpusten alhaiseen mökkiin. Laurilla oli nyt hevoinen ja kolme lehmää, ja torppari, kellä sen verran elukoita on, on varalliseksi kutsuttava. Tosin oli Lauri alussa ollut pahoillaan perheensä äkkinäisestä, odottamattomasta lisäyksestä, mutta eipä käynyt syökseminen pientä viatonta maantielle, sairaana ja pian kuoleman kourissa kun oli. Naapurit antoivat Laurille apua. Saipa hän sitä pappilastakin, jotta Lauri jo ens'viikolla huomasi, että hän oli saanut monin vertaisesti enemmän kuin poika hänelle maksoi. Kaikki mitä Lauri taisi, teki hän saadaksensa tietää, mistä poika oli, kuka hänen oli näin armottomasti jättänyt, mutta eipä siihen mitään selitystä saatu. Omituista oli monen mielestä, itsepä Laurinkin, että tämä orpo tuli tietämättömistä hänen mökkiinsä samaan aikaan, jolloin Rytilästä oli nuori patroni kadonnut. Tuo oli saanut aikaan kaikenmoisia mietteitä, ja olivatpa muutamat arvelleet, että löytölapsi kentiesi saattaisi olla Rytilän kadonnut isäntä. Mutta ken tätä tällaista arveli, hänen ei tarvinnut muuta kuin käydä Peltolassa näkemässä pientä Heikkiä ja arvelunsa hajosi; sillä mahdotointa oli, että tämä sairas, kituva lapsi, joka pian päästä kantapäähän saakka oli yhtenä rupena, saattaisi olla Rytilän patroni-vainajan poika; hänpä oli kadotessansa ollut ihan terve, lihava ja siihen lisäksi löytölasta paljon pitempi. Ja elleivät nämä seikat olisi saaneet arveluita kuolemaan, taukosivat kumminkin pian kaikki puheet tähän suuntaan, kun saatiin tietää, että pienen Kaarlen ruumis oli löydetty. Se seikka esti huhun, joka jo löytölapsesta oli ruvennut leviämään, pääsemästä naapuri-pitäjään K---joelle.

Pieni Heikki -- siksi oli tuo ilkeä akka, joka pojan Peltolaan jätti, häntä nimittänyt, jäi siis ottolapsena Varpusten luo. Loviisa, Laurin vanhin tytär, piti hänestä äidillisen murheen, Laurin yhä odottaessa, että pienonen tautiinsa kuolisi.

Mutta pieni Heikki ei kuollut. Hän tointui Loviisan hoidolla; hän parani vähitellen. Ja vaikka hän vähän liikkasi, vaikka ruvet olivat hänen kasvoihinsa jättäneet syvät arvet, vaikka ne olivat saaneet toisen silmän toista vähän pienemmäksi -- kun hän tautivuoteeltaan uunin päällä nousi, niin oli hän pian ihan terve. Lauri kun ei saanut pienoista hautaan sulkea, ei sanonut mitään, päivä seurasi toista ja Heikkiä pidettiin Peltolaan kuuluvana.

Siunaus oli, kuten jo sanoimme, hänen kanssansa käynyt Varpusten luo asumaan. Vaikka Lauri oli hyvän-sävyinen mies, olisi hän kumminkin joskus nureksinut löytölapsen elättämistä; mutta sitä hän ei tehnyt koskaan, ja parhain este siihen lienee ollut juuri se, että hän Heikin tähden sai runsaita lahjoja. Anna oli hänelle tästä puhunut, ja Lauri oli myöntänyt, että vaikkapa pojasta oli kyllä vaivaa, se vaiva oli runsaasti palkittu saaduilla antimilla. Sittemmin, miten aikaa kului, osoitti Anna miehelleen, miten ihmeellisen hyvälle kannalle heidän elämisensä oli kääntynyt siitä päivästä, jona löytölapsi tuli mökkiin. Olipa kuin olisi tulot enentyneet ja menot vähenneet, ja selityksen tähän luuli Anna löytäneensä Pyhästä Raamatusta, josta oli lukenut: joka köyhälle antaa, hän antaa Jumalalle. Lauri ei siihen nytkään sanonut juuri mitään. Mutta kun hän eräänä syksynä kävi kaupungissa ja sieltä palasi omalla hevoisellaan, silloin sanoi hän: "Anna, sinä olet oikeassa. Heikki on tuonut siunauksen mökkiimme. Nyt kun meillä on viisi lasta, käy elämisemme kahta vertaa paremmin kuin silloin, jolloin me kahden rupesimme taloa pitämään".

Hevoisellansa ansaitsi nyt Lauri paljon rahaa. Anna ja Loviisa ynnä tämän nuoremmat sisarukset hoitivat Peltolan taloutta. Heikkikin oli heillä tässä avullinen, sen mukaan kuin ikänsä sitä salli. Hän oli hyvänluontoinen poika, joka kaikissa koetti, jo nuorimmasta lapsuudestaan, osoittaa kiitollisuuttaan Laurille ja Annalle. Tämä hyvänsävyisyys antoi hänen rumille kasvoilleen jotakin jaloa, jotakin, joka teki, että häntä mielihyvällä, jopa rakkaudellakin näki. Hänen käsityksensä oli sukkela, hänen ymmärryksensä selvä ja hänen oppihalunsa suuri. Monesti sai Lauri ihmetellä hänen sukkelia tuumiaan, kummastella hänen selityksiään ja aivanpa usein joutua pulaan, kun Heikki kysyi semmoisia asioita, mitkä ilmoittivat hänen ajattelevaisuuttaan, mutta joista Lauri ei ensinkään ollut mitään miettinyt, kaikkia, mitä hän kuuli, pani hän muistiinsa, ja varsinkin, jos missään kuuli jotain luettavan, siinä oli hän aina hiljaisena, uteliaana kuulijana ja tiesi aina sitten selkeästi kertoa, mitä oli kuullut. -- "Hänestä voisi tulla pappi" -- sanottiin. Ja kun hän ensimäisillä lukukinkereillä oli, taputti pastori häntä päälaelle ja sanoi: "Jatka, niinkuin olet alottanut, kyllä edistyt". -- Siitä lauseesta oli Heikki onnellinen.

Näin oli aikaa kulunut kymmenen vuotta. Mitään erityistä ei ollut niiden kuluessa Peltolassa tapahtunut; rauhassa ja rakkaudessa oli eletty; ja rauhan ja rakkauden välittäjänä oli Heikki ollut, semminkin Laurin nuorimpain lasten keskuudessa. Mutta nyt, kun yhdestoista vuosi oli kulumassa, tapahtui seikka, joka sai löytölapsen elämän-aluksen, mitä tähän saakka hiljaista myötätuulta oli uinut rauhallisessa lahdelmassa, ulos myrskyisemmille ja avarammille aloille.

Eräänä päivänä tuli Jussi, Mattilan isäntä, Varpusten luo Peltolaan ja pyysi, että Lauri hänen sijassaan lähtisi Raasilaan hollin tekoon. Oli nyt Jussin vuoro, mutta hänellä olisi muita tärkeämpiä toimia.

Lauri oli usein ennen tälläisissä toimissa ollut Jussille avullinen, mutta nyt sattui hän olemaan pitkästä matkustuksesta väsynyt ja vieläpä vähän sairaskin, jonka tähden hän ei tällä kertaa ensinkään tahtonut suostua isännän pyyntöön. "Hevonen kyllä joutaisi, mutta ei ole ajomiestä" -- mietti Lauri, -- "sillä Antti, vanhin poika, tarvitaan kotona"

Juuri kun ukot tästä puhelivat ja Mattilan isäntä jo oli aikeessa lähteä jonkun muun naapurin luo, tuli Heikki tupaan. Hän kuunteli tarkoin, mitä siinä puhuttiin, ja tahtoen aina olla kasvate-isällensä mieliksi sanoi hän:

"Pankaa minut Raasilaan, kyllä minä hevosta katson".

Heikki oli, ehkä vielä varsin nuori, jotenkin pitkä ikäänsä nähden, jotta hänen olisi paljoa vanhemmaksi uskonut. Viime vuonna oli hän useissa ajotöissä ollut, mutta tälläisessä, josta nyt oli kysymys, ei koskaan vielä. Lauri sentähden ajatteli kotvan aikaa ennenkuin vastasi.

"No, jos luulet voivasi kyyditä, niin lähde, mutta katso hevoista, ettei liian kovaa ajeta. En juuri mielelläni poikaa siihen pane" -- lisäsi Lauri Jussille, "mutta joutaa hevoinen muutaman kopeikan ansaita, ja luulenpa, että pojasta on kyytipojaksi siinä, missä toisestakin".

Tämä lupaus ja semminkin Laurin kehuminen olivat erittäin Heikille mieleen. Hän juoksi paikalla talliin hevosta hyväilemään. Sitten söi hän vähän. Sai eväslaukun rattailleen ja läksi kolmeksi päivää Raasilan kestikievari-taloon. Lapsellinen ilo ja uskallus loisti hänen silmistänsä, kun hän lähtiessään huusi Loviisalle; "Nyi mennään!" -- Poika parka meni tietämättömiä kohtaloita kohti.

VII.

Ensikerran kyydissä.

Raasilan kestikievari-taloon oli Peltolasta puoli Suomen peninkulmaa; se oli ison valtatien varrella, joka K----joen pitäjän läpi kävi K----n kaupunkiin. Tässä kestikievarissa tuli Mattilan isännän syksyin keväimin käydä kyytiä kolme vuorokautta kummallakin kerralla.

Suurta valtatietä kulettiin vahvasti; mitkä kulkivat kyydillä, mitkä omilla hevoisillaan. Ja siitä syystä olivat kestikievari-talot ja etenni Raasila alati väkeä täynnä. Täällä oli, semminkin syksyin, miltei joka' päivä pienet markkinat, eläimiä kun alati oli kaupittavina. Tämä väen paljous sai aikaan jos jommoisiakin rettelöitä, sillä tässä, jos missään, oli seurakunta sekalainen.

Tänne Raasilan kestikievari-taloon saapui pieni Heikki holliin päivänä, jona sattui olemaan tavallista enemmän matkustavaisia liikkeellä. K----n kaupungissa olikin parin päivän perästä syysmarkkinat pidettävät. Väkeä oli näitä varten kokoontunut läheltä ja kaukaa. Heikki kun pihalle pääsi, sai hevoisensa erääsen suojaan, jossa jo sitä ennen oli kaksi hevoista ja suuri niinimatoilla peitetty kuorma. Sieltä, kun oli hevoisen marhaminnasta sitonut kärryjen pyörään, meni hän pihalle, missä hän, joka kaikkiin tälläisiin oloihin oli harjaantumaton, ihmeekseen katseli väkeä.

Toisia meni, toisia tuli ja olisipa Heikki pian saanut piisalle asti tästä, ellei väen seurassa olisi ollut mies, joka veti kaikkien, etenkin nuorten huomion. Itsessä miehessä ei ollut mitään erityistä katseltavana, vaikka hän oli muukalainen, mutta hänellä oli erinomainen soittokalu, jonka tapaista ei Heikki ainakaan ollut ennen nähnyt, ja tämän soittokalun päällä hyppi pieni elävä, jonka Heikki ensinnä pelästyen luuli pieneksi piruksi, mutta pian sai tietää olevankin marakatin. Tämäpä nyt oikeen Heikin mieleen. Hän tunkeusi soittokalua, jonka luuli positiiviksi kutsuttavan, niin likelle kuin pääsi, ja kysymyksiä olisi hänellä ollut, jos millaisia tehdä, jos vaan soittaja olisi osannut taikka viitsinyt niihin vastata. Mutta vaikka ei Heikki vastauksia saanutkaan, ei hän sitä pahaksi pannut; pientä elävää ihmetteli hän niin, että tuskin tiesi, mitä kysyi. Hupaista oli hänen etenni nähdä, miten pieni apina naurettavalla tavalla kiitti, kun joku hänelle lantin antoi. Jos Heikillä olisi lantteja ollut, olisi hän ajattelematta antanut ne marakatille; mutta kaikeksi onneksi ei hän vielä ollut kyytiä kulettanut, ja senpä tähden oli kukkaronsa, minkä hän Liisalta oli saanut, ihan tyhjä; muuten -- tiesi miten olisi kyytirahojen käynyt. Heikki oli kauan tätä kummaa katsonut ja hän hypähti oikein ilosta kun joku antoi marakatille kiven tahi puun-palasen rahan asemesta. Marakatti käänteli ja väänteli kiveä ja puun-palasta, koetti sitten kelpaisiko tuo syötäväksi, ja heitti sen sitten, kun mitättömäksi huomasi, irvistellen ja kummallisesti hyppien kauas tyköään. "No, ei tässä maailmassa kummempaa!" huusi Heikki taitamatta iloansa hillitä.

Tämä huvi oli jo kestänyt toista tuntia. Heikki oli unohtanut, mitä varten hän oli kulussa, oli unohtanut hevoisensa ja missä oli. Marakattia, marakattia vaan hän katseli. Hän oli uskaltanut sille tehdä pitkää nokkaa, ja kas kummaa! Heikin suureksi iloksi oli marakatti myöskin tehnyt pitkää nokkaa, ja oikein takajaloillaan; ja sitäpä ei Heikki olisi ollut mies tekemään. Poika tuli tästä uskaliaammaksi, jotta nyt vihdoin tohti marakatille tarjota vähäisen leipäpalan. Marakatti sitä katseli ja käänteli; mutta luultavasti ei se ollut hänen mieleensä, sillä hän, kun oli maistanut sitä, heitti sen inholla ja irvistyksellä kauas pois. Heikki nyt tarjosi puupalasen. Mutta tätä tarjotessaan, sattui hän, joka ei ensinkään tiennyt pelätä marakattia, sitä ihan lähelle. Hän tahtoi samalla koettaa kädellänsä, miltä pienen elävän turkki tuntuisi, mutta sitäpä hän sai katua, Pieni elävä, joka ehkä kauan oli tällaista tilaisuutta odottanut, puri äkki-arvaamatta Heikkiä sormeen ja hypähti samassa hänen päähänsä, antoi hänelle useita korvapuusteja, ja sieppasi muistoksi hollipojan tukasta aika joukon hivuksia. Tämän oli apina tehnyt silmänräpäyksessä ja mitä naurettavimmalla tavalla; mutta mitäpä hyvää siitä Heikille; eipä hän, poika parka, sitä itse saanut nähdäkään. Väen nauraessa vetäysi Heikki isosti itkien kauas pois, huolimatta katsetta, miten marakatin omistaja nyyhkäsi ketjua, jolla pieni elävä oli positiivissa kiini, ja kuritti muutamalla iskulla pahankurista, joka nyt irvistelemisillään näytti, ettei hänen mielestänsä kuri tässä ollut oikeen paikallansa.

Heikki oli saanut kyllinsä marakatista. Hänellä oli paksu, tuuhea tukka, siitä oli kyllä varaa kourallisen siepata, mutta sormestaan, siitä ei ollut varaa mitään ottaa; se oli pieni jo ennestään. Tosin ei ollutkaan marakatti siitä mitään ottanut, mutta eipä paljon puuttunutkaan, sillä etusormen päässä oli haava, pieni, mutta syvä, ja sitä pakoitti äärettömästi, itkien ja koettaen saada veren juoksun lakkaamaan, vetäysi Heikki suojaan hevoisensa luo. "Minä olin paha. Se oli oikeen minulle", tunnusti hän itselleen.

Suojassa, maaten heinissä kärryissään, olisi hän kentiesi kauankin itkenyt, ellei uteliaisuus olisi saanut hänet äkkiä pihalle jälle, Yhden istuttavat kääsit, joiden toisessa aisassa oli heleästi soiva kello, oli pysähtynyt vierashuoneen eteen. Kääseistä hypähti keski-ikäinen mies ja huusi komentavalla äänellä hevosta.

"Minnekä nyt on Rytilän patronin kiire?" kuuli Heikki väen seassa jonkun kysyvän. Mutta hän ei siinä ehtinyt kauan uteliaana seisoa, sillä isäntä huusi, että Mattilan hevoinen oli lähtevä patronia viemään.

"Tässä minä olen", huusi Heikki vastaukseksi.

"Sinunko Mattila on holliin pannut; eikö hänellä parempaa ollut? Mutta yhden tekevä; valjasta pian hevoisesi".

Heikki juoksi suojaan ja sai pikaisesti hevoisensa valjaisin, vaikka kipeää sormea julmasti pakoitti. Sitten ajoi hän kärrynsä vieras-huoneen eteen, ihan samassa kun Rytilän patroni sieltä astui.

"Miks'ei ole minulle hevoista annettu?" kysyi patroni, äreästi kääntyen isäntään, joka juuri tuli väen tuvasta.

"Tässä on hevoinen", -- vastasi Heikki.

"Oletko hullu, poika", -- huusi isäntä. "Etkö näe että patronilla on omat kääsinsä" -- ja ennenkuin Heikki tiesi vähintäkään olla varallansa, oli hän saanut aika korvapuustin, vielä vankemman kuin vasta marakatilta, joka yhä vielä pihalla ilveitänsä teki.

"En minä tiennyt" -- sanoi poika itkien ja kävi todettaan lyötyä paikkaa.

"No tiedä nyt se, äläkä siinä töllistele", ärjäsi isäntä.

Heikki valjasti hevoisensa kääsien eteen. Omat rattaansa olisi hän halunnut sysätä suojaan jälle, mutta hän ei sitä uskaltanut, kun patroni samassa nousi kääseihin.

Heikki oli ani harvoin ajanut suurta maantietä. Kylätie, jonka likisyydessä Peltola oli, oli huono ja sitä ei ensinkään ajettu laukkaa. Heikki, joka nyt ensi kerran oli kyydissä, ei siis osannut ajatellakaan, miten kyydillä ajetaan. Semminkin jos matkustavaisella on, tahi jos hänellä on olevinansa kiirut. Heikki oli tuskin ennättänyt hypätä taka-istuimelle, kun Varpusen Laurin ruuna sai maistaa ruoskaa ja outona tällaiselle tervehdykselle lähti laukkaamaan vauhtia semmoista, että Heikin oikein päätä pyörytti. Mutta tämäkään vauhti ei nähnyt tyydyttämän patronia, sillä aina vähän takaa iski hän uudelleen ruunaa ruoskalla.

Näin oli matkaa lyhyessä ajassa kulunut 5 virstaa, kun Heikki huomasi, että ruuna oli ihan valkoisessa vaahdessa. Hän muisti nyt kasvate-isänsä varoitus-sanat: katso ettei liian kovasti ajeta. Tosin pelkäsi Heikki herraa, joka kääseissä istui, mutta vielä enemmän pelkäsi hän, että ruuna tärvääntyisi, ja siitäpä sai hän rohkeutta.

"Älkää ajako niin kovaa, isä kielsi" -- sanoi hän hiljaan.

Herra kääseissä ei vastannut mitään, iski vaan uudestaan ruoskalla ruunaa.

"Äikää ajako niin kovaa" -- rukoili Heikki uudestaan.

Nyt kääntyi herra poikaa päin. "Suus kiinni!" huusi hän, ja taasen sai ruuna maistaa ruoskaa, vaikka se laukkasi sen kuin kavioista lähti.

"Älkää Jumalan tähden ajako niin kovaa" -- uskalsi Heikki vielä rukoilla; mutta hän oli tuskin saanut nuo sanansa sanotuksi, kun tunsi polttavan kuumeen isännän korvapuustista ajettuneessa poskessaan ja samalla makasi hän törristyneenä maantiellä. Eipä paljon puuttunut, ettei poika olisi mennyt tainnuksiin. Nyt oli hänellä kumminkin niin paljon mieltä että hän huusi.

Mutta herra kääsissä ei kuullut hänen huutoaan, ja Heikki näki pian matkustavaisen tien mutkassa katoovan.

Tällaista päivää ei ollut Heikki koskaan ennen elänyt. Hän, joka ei koskaan ennen ollut maistanut kuria, oli nyt vähässä ajassa saanut kolme kovaa korva-puustia, joista viimeinen oli ankarin; herra kun häntä oli ruoskan varrella lyönyt vasten naamaa. Mutta kummaapa kyllä, Heikki ei nyt itkenyt.

Pojan tuleva luonne astui siinä näkyviin.

Kun marakatti häntä pahana piteli, itki hän, sillä hän piti rangaistuksen oikeana; samati itki hän kun kestikievarin isäntä häntä löi; hän piti itsensä silloinkin syyllisenä, vaikka hän tietämättömyydessä oli rikkonut. Mutta nyt, nyt sanoi hänelle omatuntonsa, että hän oli syytön, että herra oli häntä syyttömästi lyönyt, ja sentähden hän ei itkenyt. Hänen poskeansa pakoitti ja verta juoksi hänen nenästään; mutta näitä kipuja hän tuskin nyt tunsi. Vakuutus siitä, että hän oli syytön, lievitti kivut.

Puoliväliin oli taipale kulunut, kun Heikki työnnettiin kääseistä pois. Hän lähti nyt juoksemaan kadonneen matkustajan jälkeen. Hän ei enää pelännyt kääseissä istujaa.

Heikillä oli, sen mukaan minkä hän muisti, nyt ensi kerta vastoinkäyminen elämässä kohdannut. Se koetus kävi kipeästi häneen.

"Ja kumminkin tein minä oikein, aivan oikein" -- sanoi hän itselleen.

Kun hän tuli Mannilan kestikievariin, oli herra jo aikaa sieltä lähtenyt. Heikki tapasi ruunan sidottuna aidan seipääsen pihalla; se värisi vielä koko ruumiissaan ja hirnui surullisesti, kun tunsi nuoren hoitajansa. Heikki taputteli sitä ystävällisesti ja kysyi sitten isäntää, kyytirahat saadaksensa. Mannilassa oli väkeä pihalla yhtäpaljon kuin Raasilassa, ja kun Heikki viimein tapasi isännän ja hänelle asiansa sanoi, sai hän vastaukseksi: "Olenko minä sinun kassahoitajasi, mahdoit itse ottaa maksun kyydistäsi".

Nyt rupesi Heikki itkemään.

Kovinta kovuutta olisi hän voinut itkemättä, valittamatta kärsiä, kun vaan itsessään tiesi syyttömyytensä; syytön hän tosin oli tässä, syytön ettei hän rahojansa saanut, mutta rahat eivät olleet hänen, ne olivat hänen kasvate-isänsä.

Lauri oli joutunut hänen kauttaan vahinkoon -- se sai kyyneleet Heikin silmiin.

Pihalla oli väen seassa joukko poikaisia. Eräälle näistä, joka taisi olla noin Heikin ikuinen, kävi itkiää sääliksi; hän lähestyi häntä ja sanoi:

"Älä itke, minä näin että Mannilan Jaska sai herralta rahaa sinulle annettavaksi".

"Se on vale" -- huusi joukosta noin 18 vuotinen poika. "Se on sula vale, lienet itse saanut rahat ja syytät muita".

"Tiedätkö huutia hunsvotti!" ärjäsi isäntä, -- "teetkö poikani varkaaksi?"

"Minä näin, että herra antoi" -- vakuutti pieni poika.

"Se on Jumal avita valhe" -- huusi Jaska, -- "katsotaanpas lakkariisi, saadaan nähdä kumpi varas on". -- Ja Jaska, suuri ja väkevä, samosi kerjäläis-pojan päälle, joka turhaan koetti puolustaa itseänsä.

Painiskelu siinä nyt syntyi, joka vihdoin loppui niin, että Jaska sai käsiinsä kerjäläisen ryysyistä pienen, vanhan kukkaron, jossa oli noin neljättäkymmentä kopeikkaa rahaa.