Chapter 15

"Lapsi, lapsi!" sanoi hän hiljaan, "kuka on sinulle sanonut, että Kaarlo elää?"

"Te itse!" huusi Amanda, joka nyt oli elävästi vakuutettu siitä, että Eeva oli totta puhunut. "Te itse! oi Jumala! minun isäni on -- murhaaja!"

Kapteeni oli rikoksissa harmaantunut. Hänen omantuntonsa ympäri oli kovettumistaan kovettunut jää; nyt oli tähän paksuun jäähän reikä sattunut, ja siitä reijästä oli viha ja veri päässyt painamaan tuota vähää, mikä kapteenissa enää omantunnon tapaista oli. Mutta Amandan viime sana "murhaaja!" se tukki reijän. Ainoan kerran elämässään oli kapteeni antaunut nauttimaan isän iloa, olemattansa varallansa. Isän rakkaus, isän hellyys oli hetkeksi voittanut ja -- tässä palkkansa! Niinkuin vihuri ja tuulimyrsky ajaa mereltä kauniin sään pakoon, niin ajoi Amandan sana "murhaaja!" isän sydämestä pakoon äskeisen hellyyden. Se sana oli vihuri, joka äärettömät laineet nosti kapteenin sydämessä, mutta samalla sai hänet jälle mieheksi, joka pelotta ohjaa alustansa. Ovi sydämeen, joka oli ravolla jo ollut, sulkeusi jälle, kun tunnustus oli tästä ovesta juuri astumaisillaan ulos ja katumus astumaisillaan sisään.

"Hullu lapsi!" lausui hän -- "kuka on sinuun istuttanut tuon sadun, jonka minä luulin jo aikojen kuluessa kadonneeksi?" -- Mutta juohtuipa nyt ajatus kapteenin mieleen, joka laukasi leimauksen, äärettömän vihan leimauksen hänen silmistänsä. "Haa! provasti!" huusi hän ja sanomaton katkeruus tiputti polttavaa vihaa hänen isällisille tunteilleen.

Provasti! Häntäkö tuli siis kapteenin kiittää siitä, että hän oli kadottanut sen ainoan olennon rakkauden, joka lämmitti häntä. -- Niin luuli kapteeni, mutta vihassansa tunsi hän että isä on kumminkin isä. Hän vihasi provastia samassa määrässä kuin hän rakasti Amandaa.

IX.

Vehkeitä

"Konkordia on mennyt haaksi-rikkoon, ei ole niin mitään saatu pelastetuksi", oli uutinen, joka suusta suuhun kulki. Kauppias Karlgrenin kuolema herätti huomiota kaupungissa, mutta haaksi-rikko yltä ympäri kaupunkia, seutua loitommalla. Mutta kuka huhut huuhtoo, viestit viruttaa? Mitä oli totta, mitä valetta niissä huhuissa, jotka nyt haaksi-rikosta alkoivat levetä? Kuka oli ne pannut kulkemaan?

Ei aikaakaan, näet, niin ruvettiin puhumaan että haaksi-rikkoon oli syynä kapteeni Kornman itse, että laivan levätessä satamassa siitä oli korjattu varkain talteen suuri ja kallis tavarasto.

Ja tämä puhe levisi levenemistään. Antero nauroi salaa tälle huhulle. Häntä ei tiennyt kukaan syyttää. Kapteeni yksin oli jutun sankari. Kapteenikin nauroi jutulle ja ajatteli sen kyllä joutuvan aikaa voittain unohduksiin, niinkuin toisetkin jutut ja huhut hänestä olivat joutuneet. Mutta jutut eivät hiljentyneet; päin vastoin näkyivät ne yhä kasvavan ja ne saivat uuden vauhdin, kun tulliherra niihin tarttui. Kaikkialla syytettiin häntä huolimattomuudesta hänen virassaan ja tämä kanne vaikutti, että tulliherran täytyi pakosta ryhtyä syynäämään kauppias Karlgren vainaan tavarastoa sekä samalla kirjoittamaan puolustus-kirje tulli-hallitukselle. Miten asiaa ajettiinkin, niin lähetti tulli-hallitus äkki-arvaamatta kaksi virkamiehistään tapauksesta likempää ja tarkempaa selkoa ottamaan. Tähän lienee ollut syynä etenni se, että yhtiö, jossa Konkordia oli vakuutettu, ei ensinkään suostunut maksamaan vakuutussummaa, ennenkuin oli haaksi-rikon todellinen laita saatu selville.

Näistä vehkeistä ei kapteeni tiennyt tahi ei ainakaan ollut tietävinään. Hänellä oli toista nyt ajateltavaa. Siitä aamusta saakka, jona hän tyttärensä suusta kuuli sanan: murhaaja, ei hänelle enää mitään oikeen onnistunut. Hän oli, kun näki, mitenkä tytär vastasi hänen isälliselle rakkaudelleen, vetäynyt takaisin omaan itseensä, niinkuin mato kuoreensa. Ulkonäöltään oli kapteeni sama kuin ennenkin, mutta levottomuus oli päässyt häneen. Hän ei voinut ymmärtää, mistä Amanda oli ottanut sanat; Kaarlo elää. Hän tunsi, että mustia pilviä vetäysi kokoon, mitkä leimauksellaan häntä uhkasivat; mutta vaikka hän itsessänsä provastia syytti, eipä hän oikeen ymmärtänyt, mistä päin nämä pilvet uhkasivat, sillä vaikka kuinkakin hän kuunteli päivän pakinaa, ei hän sanaakaan kuullut puhuttaman tapauksesta pari kymmentä vuotta takaperin. Hänelle oli arvoitus, mistä Amanda oli saanut aavistuksia siitä.

Tämä teki kapteenin levottomaksi, mutta tapahtuipa samassa seikka, joka vielä kovemmin häneen koski ja josta kapteeni luuli vielä selvemmin huomaavansa, että hänellä oli vihamies, joka vastusti häntä salaa, näkymättömänä. Kapteenilla oli kotiinsa palattua paljon tekemistä, mutta näistä tehtävistään kiiruhti hän jo kolmantena päivänä kaupunkiin ottamaan haltuunsa lanko-vainaansa tavarat. Siellä kuuli hän silloin huhun haaksirikosta, ja sille huhulle nauroi hän. Mutta kun hän kiiruhti kauppias-vainaan testamentin avaamista ja sen avatuksi saikin, mutta siitä näki, että kaikki, mitä kauppiaalla oli, oli -- Anteron, -- niin tuntuipa silloin kapteenista kuin olisi laivan kansi, jonka päällä hän seisoi, vajounut. Hän luuli nyt näkevänsä Anterossa salaisen vihamiehensä. Hän oli lyöty omilla aseillaan.

Kuvata silmän-räpäystä, joka seurasi sitä, jona vainajan testamentti oli luettu, on vaikea. Syynä kapteenin naimiseen oli etukynnessä ollut hänen ahneutensa. Kauppiaan hän jo aikoja takaperin tiesi rikkaaksi mieheksi. Mutta tämä mies kitui hirmuista tautia -- ruumiinmatoa vatsassa. Hänen pikaiseen kuolemaansa nojautuivat kapteenin perintö-toiveet, kun hän nai kauppiaan sisaren. Vaan hänen toivonsa kauppiaan pikaisesta kuolemasta joutuivat häpeään. Oliko kauppiaalla todellakin tuo tauti? -- Niin oli kaupungin lääkäri kapteenille vakuuttanut. Mutta eihän kauppias koskaan kysynyt lääkäriä? Miten olikaan -- kauppias eli... Ja kun hän myöskin kuoli, ja kapteeni viimeinkin luuli pääsevänsä toiveittensa perille, niin -- -- ilmestyi toinen perillinen, joka lain nojassa vei kaiken sen, minkä kapteeni jo piti omanansa.

Turhaan pani kapteeni vastaan testamentin laillisuutta. Mutta sen laillisuudesta ei ollut mitään laiminlyöty. Todistajatkin elivät vielä. Hän ei voittanut muuta kuin varmuutta siitä, että kuoppaan, minkä hän toiselle oli kaivanut, oli hän itse langennut.

Tämä tapaus sai kapteenin raivoon, ja tässä raivossaan uskalsi hän, mitä hän tähän saakka aina oli välttänyt -- pitää aika saarnan rouvalleen. Minkä tähden oli rouva aina osoittanut kylmyyttä veljeänsä kohtaan? Siitä nyt seuraus, että kauppias oli antanut tavaransa toiselle! Wappo rouva, jota uutinen testamentistä harmitti ja vihoitti yhtä suuressa mitassa kuin kapteenia, koki puolustaa itseänsä. Hän puhui käynnistään veljensä luona, kun huhu tiesi testamentistä puhua, ja miten silloin veljensä oli väittänyt semmoista testamenttia valheeksi. Mutta kapteeni ei huolinut näistä puollustuksista ja Wappokin sai nyt tuta kapteenin oikeaa luonnetta. --

Amanda oli ainoa, jossa tämä uutinen ei vaikuttanut mitään. Hän eli haaveissaan ja isän täytyi "onnettomuuksiensa" päätteeksi nähdä, että oma lapsensa häntä väisti. Mitä nämä kaikki vaikuttivat miehessä semmoisessa kuin kapteeni, joka turhaan haki keinoja, millä saisi testamentin kumotuksi, millä voittaisi tyttärensä rakkauden -- on mahdotointa sanoa. Viha, harmi ja tuo levottomuus, josta vasta puhuimme, saivat hänen hivuksensa harmaantumaan. Mutta mitä oli sillä voitettu? Ei muuta kuin että hänestä katosi paljon siitä, joka tähän saakka oli tehnyt hänet pelättäväksi.

Niin oli muutamia viikkoja kulunut. Amanda, joka ei enää saanut käydä pappilassa eikä edes kuullakaan mitään sieltä, kuihtui kuten kukka, joka päivää kaipaa. Hän oli niin muuttunut, että Wappo rouvakin ihmetteli, mikä tyttöön oli mennyt. Amanda ei puhunut mitään; hän vaan pyysi ollakseen yksinäisyydessä.

Silloin sai kapteeni tietoa tullimiesten tulosta; saipa myös tietää, että hänenkin tavarastonsa oli syynättävä. Vaara uhkasi, mutta juuri vaara antoi kapteenille takasin hänen miehuutensa. Hän läksi kaupunkiin, kohta kuin kuuli tullimiesten tulosta ja näiden kummaksi käski hän heidät kohta tulemaan Rytilään, "sillä" -- sanoi kapteeni -- "pitkin paiviäni on minun rehellistä nimeäni loukattu; minä pyytäisin, että mitä pikemmin nimestäni poistettaisiin se häpy, jolla sitä on koetettu nytkin so'aista".

Samana päivänä oli kapteeni kirjoittanut kirjeen Anterolle ja varoittanut häntä tullimiesten tulosta. Se kirje oli maksanut ääretöntä vaivaa kapteenille. Varoittaa sitä, jonka hän toivoi sisimpään helvettiin! Mutta hänen täytyi. Antero voisi tavaransa kadottaa, mutta rikos se yhä liittyisi kauppias-vainajaan ja kapteeniin, jos mitään löydettäisiin. Samassa kirjeessä pyysi kapteeni Anteron seuraavana päivänä käymään kestissä Rytilässä. -- "Teitä ehkä siellä tarvittaisiin!"

Antero nauroi kun sai kirjeen. "Kyllä kait kettu luolaansa pojat jättää, kun koirat sisään samoovat", mumisi hän. -- Asia oli, että suurin osa tullaamattomista tavaroista oli paremmassa tallessa kuin ranta-makasiinissa.

Samana päivänä vähää ennen kapteenin lähtöä kaupunkiin oli hänen ja hänen rouvansa välillä ollut pitkä keskustelu. Kun se oli päättynyt, se keskustelu, nauroi kapteeni ilkeästi. Rouvan kasvot olivat kylmät kuin ainakin. Tulevia vieraitansa varten rupesi hän kohta siivoomaan salia yli-kerrassa. Kapteenilla oli vielä lyhyt keskustelu -- erään haaksirikkoon menneen laivansa merimiehen kanssa.

Että kaikissa näissä vehkeissä oli jotakin salattuna, se oli varmaa. Rouvan sanat, kun oli kapteeni lähtenyt kaupunkiin, osoittivat sitä. Ylikerran salia siivotessaan mumisi hän: "kirottu puotipoika, sen saat sinä kohta maksaa!"

X.

Päivä alkaa koittaa.

Pappilassa elettiin hiljaista elämää. Tosin oli Liinalla usein ikävä ystäväänsä Amandaa; mutta mitä auttoi ikävyys? Kapteeni oli tullut kotiin, eikä Liina enää toivonut saavansa nähdä ystäväänsä pappilassa. Hän oli hänelle kahdesti kirjoittanut, mutta Amanda ei ollut vastannut. Liina mietti usein syytä tähän, ja hän arvasi oikeen, kun arvasi että kapteeni oli hänen kirjeestänsä saanut vihiä ja kieltänyt Amandaa vastaamasta. Kaipasivat muutkin pappilassa Amandaa aina väliin, sillä Amanda oli elävällä kuvituksellaan huvittanut kaikki. Mutta löytyi pappilassa toki yksi, joka iloitsi siitä, ettei Amandaa siellä näkynyt. Tämä ainoa oli Heikki. Hän sai nyt oleskella Liinan likisyydessä, sai nauttia Liinan ystävällisyyttä -- ja muuta ei Heikki parka tahtonut.

Toki muuta. Eräs piioista oli kerran pilan päältä Heikin kuullen puhunut Liinan häistä. Tuo puhe oli vaan leikkipuhe, sillä Liinalla ei kosijaa ollut -- ainakaan tiettyä. Mutta kumminkin oli tämä puhe käynyt omituisella tavalla Heikkiin. Se ilmaisi hänelle, kuinka rakas Liina hänelle oli; se sai hänen tunteensa selviämään hänelle itsellensä. Hän tunsi, että jos Liina naitaisiin, niin olisi hän, Heikki, elämänsä loppuun saakka onneton. Heikki parka alkoi jo ymmärtää, että hän Liinaa rakasti. Mutta Heikki ei huolinut ajatella tulevaisuutta. Hän eli päiväkseen ja oli onnellinen, kun sai olla Liinan likisyydessä ja nähdä, että Liina hänelle oli ystävällinen.

Huhu, joka kävi kapteenin haaksi-rikosta, ei ollut mikään salaisuus pappilassa, mutta siitä ei paljon puhuttu. Provasti oli kerran kumminkin, kun rouva Renner siitä rupesi puhumaan, niinkuin itsekseen sanonut: "Kumma kuinka kauan pahuus saa riemuta", ja lause todisti, että provastilla oli kapteeni muistossa.

Aina siitä päivästä saakka, jona vanha Eeva ilmestyi pappilaan, missä hän yhä edelleen asui, oli provasti ruvennut kaikessa hiljaisuudessa tiedustelemaan asioita -- noita vanhoja, mitkä jo makasivat vuosien takana salassa. Usein ajatteli hän mitä Eeva oli kertonut. Pari kertaa oli hän puhunut siitä Eevan kanssa. Mutta kaikki hänen tiedustelemisensa, hänen mietteensä eivät vieneet Heikin asiaa rahtuakaan edemmäksi. Kapteenin syyllisyydestä oli provasti itsessänsä varma; mutta eipä niin varsin siitä, että Heikki olisi hänen ystävänsä Kaarle Kornmanin poika. Miten provasti asiaa mietti, huomasi hän mahdottomaksi nostaa kannetta kapteenia vastaan, kun ei hänellä ollut muuta esiin tuoda kuin vanhan Eevan todistusta, -- ämmän, joka oli ollut pitkiä aikoja mielen viassa. Ja provasti, kun hän tähän päätökseen tuli, huokasi syvään.

Niin olivat asiat pappilassa, kun eräänä aamu-päivänä -- samana, jona kapteeni oli lähtenyt kaupunkiin -- provasti miltei yksin ajoin sai kaksi kirjettä, mitkä molemmat saattoivat häntä suuresti kummastumaan. Ensimäinen oli kapteeni Kornmanilta. Se sisälsi pyynnön, että provasti tahtoisi viettää tämän päivän iltaa Rytilässä. Tämä pyyntö kummastutti provastia suuresti, mutta vielä enemmän toisen kirjeen sisältö, joka kuului:

"Herra provasti! Joku aika takaperin otettiin löysä ihminen Leena, tunnetun merimiehen Matti Jolsan vaimo kiini syytöksistä, joita hän teki itseänsä vastaan. Hänen miehensä katoominen ja Kaarle Kontion murha, mistä molemmista tapauksista mainitulla vaimolla näkyy olevan tieto, sai aikaan, että hän nyt istuu Korsholman vanki-laitoksessa. Hän ei näy kärsivän vankeutta, ainakin ovat hänen voimansa päivä päivältä yhä enemmän kadonneet. Ensimältä sairasti hän varsin huonona useita päiviä. Vaimo näkyy olevan erinomaisen ahnas viinalle. Tämä on, niinkuin tiedätte, vanki-laitoksessa kovasti kielletty. Ihmeellistä on siis mitenkä ja millä lailla sanottu Leena kumminkin onnistui viime maanantaina saamaan herkkujuomaansa. Viinassa kun oli, tunnusti hän asioita, jotka uudelleen virittävät eloon jo aikoja takaperin sammunutta huhua Rytilän entisen isännän nuoren pojan kuolemasta. Kun tässä juopuneen kertomuksessa näkyy olevan joku todellinen perustus, pyydän nöyrimmästi minä virkani ja oman itseni puolesta, että ilmoittaisitte minulle, mitä teillä on patroni Kaarle Kornmanin pojan katoomisesta tiedossa, sekä mainitun vaimon puolesta, että te tahtoisitte, jos teidän aikanne sitä sallii, tulla hänen luoksensa. Hän ei enää, humalastansa kun selkeni, tahdo mitään vastata kysymyksiin, joita on tehty niitten viittausten nojassa, mitkä hän humalapäisenä lausui; mutta hän on hartahasti pyytänyt minua rukoilemaan teitä tulemaan hänen luoksensa. Siinä toivossa, että jos mahdollisesti teidän sopii täyttää hänen ja minun nöyrää pyyntöäni, odotan minä pikaista vastausta. -- -- -- --

"P. S. Että asia on salassa pidettävä vastaiseksi, te varmaankin ymmärrätte."

Provasti oli tuskin ehtinyt lukea tätä kirjettä loppuun, ennenkuin syvä huokaus puhkesi hänen rinnastaan. Tämä kirje oli valoisa tähti, joka hämärässä yössä ennusti päivää.

Provasti istuiksen ja vaipui syviin mietteisin. Hän unohti, että hän ensimäiselle kirjeelle oli vastannut lupauksella tulla Rytilään. Hän unohti itse Heikinkin asiaa, niin kummastutti häntä Jolsan Leenan ilmestyminen. Hänen mieleensä juohtui nyt ajatus, asia, jota hän ei tähän saakka ollut muistanut. Mistä sai ja millä rahoilla osti Jolsan Matti Koivikon maan, kohta sen jälkeen kun oli pieni Kaarle kadonnut? -- Ja tätä kysymystä seurasi nyt toisia kysymyksiä, mitkä siitä riippuivat. Nämä kysymykset nyt varmaankin kohta saisivat vastauksensa. Provasti kun tätä tässä mietti, oli päässyt totuutta likemmäksi kuin itse aavistikaan.

Jos olisi asia ollut hänelle ihan vieras, ei olisi hän kauan miettinyt, mitä hänen tulisi tälläisen kirjeen johdosta tehdä, -- saatikka sitten nyt, kun asia koski häntä niin liki. Hän astui tyynenä omaistensa luo ja ilmoitti heille, että hänen tulisi kohta lähteä Waasaan. Heikki voisi häntä seurata sinne.

Vaikka kuinkakin provasti koetti tyynyyttä osoittaa ja puhua pienistä yksityisistä asioista, huomasi rouva Renner, että jotakin ei aivan jokapäiväistä oli tapahtunut. Hän ei kysynyt mitään. Hän tunsi veljensä. Mutta vaikeampi oli tyydyttää Eevaa. Tämä ei millään olisi suostunut Heikin lähtöön, ellei provasti kahden kesken olisi häntä vakuuttanut siitä, että Heikki kohta oli perivä isänsä kartanon. "Mutta se riippuu siitä, että sinä olet vaiti", lopetti provasti.

Eeva itki ilon kyyneleitä. Provastin ei tarvinnut kuulla eukon vakuutuksia hänen vaiti-olemisestaan.

Oli aikoja kulunut siitä kuin provasti viimeksi oli kulussa kadonnutta lasta varten. Ajat eivät olleet suuresti muuttuneet siitä, mutta kumminkin kuinka toisin nyt! Silloin ei ollut pienintäkään alkua tiedossa, mistä hakemista alkaa; nyt oli ainakin _alkua_, nyt monien vuosien kuluttua. Provasti kävi vielä muistissaan kaikki asiat. Hän muisti, miten hän oli itkenyt pientä poikaa, kun Sorvarin muori hänen ruumiinsa merestä löysi, ja sitten muisti hän mitä hän tähän saakka oli unohtanut; hän muisti miten hän pienen ruumiin kaulasta oli irroittanut medaljongin, joka sisälsi patroni Kaarle Kornmanin vaimon kuvan. Tämä muisto hämmästytti häntä. Jos pieni Kaarle todellakin oli elossa, miten olisi löydetty ruumis voinut olla puettuna hänen vaatteisinsa? Provasti, kun tätä mietti, ei tiennyt mitä ajatella. Mutta nämä mietteet saivat aikaan, että hän kiiruhti kulkuansa.

XI.

Iltahuvit Rytilässä.

Sillaikaa kun provasti kiiruhtaa vanhan juoppo-ämmän luo Waasaan, ollaan erinomaisessa puuhassa Rytilässä. Vieraita ei suuressa kartanossa ollut kukaan nähnyt nykyisen omistajan aikana, vieraita, oikeen kutsutuita! Koko talon väki oli miltei pyörällä tästä uutisesta. Itse Amandakin katseli kummastellen äitiänsä ja palkollisia, jotka kaikki olivat erinomaisessa hommassa; mutta kun hän oli aikansa tätä katsellut, vetäysi hän yksinäisyyteen -- puistoon meren rannalle. Siellä sai hän yksinäisyydessä haaveilla.

Näin oli alituisessa hommassa päivä kulunut. Vieraat voisivat tulla milloin tahansa. Sali ylikerrassa oli siivottu. Keskellä lattiaa seisoi pöytä juhla-ateriaa varten. Rouva Kornman kulki huoneesta huoneesen. Hän näytti jotenkin levottomalta. Se ei juuri aivan kumma ollut; ensimäiset suurimmat pidothan olivat tänään pidettävät Rytilässä. Mutta se oli kyökkipiian mielestä kumma, että varsin vähän pidettiin huolta ruoan laittamisesta. Viiniä löytyi mitä parhaimpia, joita kapteeni oli ulkomailta tuonut; niistä siis ei huolta. Mutta kuuluuhan pitoihin, semminkin semmoisiin, joissa vieraat jäävät taloon seuraavaksi päiväksi, myöskin ruoka. Ruokaa tosin laitettiin, mutta ei ensinkään juuri vieraita varten. Tuota ihmetteli kyökkipiika ja pian muutkin piiat; mutta eipä uskaltanut kukaan puhua siitä rouvalle. Myöskin ihmettelivät he minkä tähden rouva lateli pöydälle ylikerrassa Kiinan porsliini-astioita, joiden tyhjyyttä somat kannet peittivät. -- Että kumminkin rouvan aikomus oli syöttää vieraitaan luulivat piiat huomaavansa siitä, että rouva leipää leikkasi ja että voita ynnä muuta pantiin pöydälle valmiiksi.

Palkollisilla on aina silmät auki, kun jotakin, mikä ei ole jokapäiväistä, tapahtuu heidän isäntäväkensä perheessä. Niinpä tiesivät trengit pakista, että kolme merimiestä iltapuoleen päivää oli tullut Rytilään, ja trengeistä oli kumma, ettei kukaan ollut nähnyt niiden lähtevän pois hovista. Tuota kumminkaan ei ihmetelty, sillä olivathan merimiehet voineet lähteä kenenkään huomaamatta.

Kello oli likimäärin 8 kun vihdoin odotetut vieraat tulivat. Kapteeni saattoi suurimmalla kunnioituksella alikerran saliin K----n kaupungin tulliherran sekä Helsingistä tulleet tullimiehet ja Anteron. Nämä esitti hän rouvalleen: "Tänään, huomenna, milloin vaan tulliherroille sopivaksi näkyy, on minun huoneeni teidän syynättävänne" -- sanoi hän. "Minä toivon, että siten kaikki puheet hiljentyvät".

Tulliherrat vastasivat kohteliaasti; eikä nyt näkynyt mitään, josta olisi voitu arvata, mitä varten he olivat kulussa. Kapteeni kysyi provastia, ja kun sai tietää, että virka-toimi oli estänyt häntä tulemasta, rypisteli hän vähän otsaansa, samassa kun valitti hänen poissa-oloaan, semminkin kuin pitäjässä ei muita herras-miehiä löytynyt.

Vieraita pidettiin varsin hyvästi. Rouvakin kohteli Anteroa miten ainakin. Antero kyllä ymmärsi, ettei tämä makeus sanoja syvemmälle ulottunut; mutta kumminkin oli hän ihastunut, sillä enskerran eläessään oli hän nyt herra ja herrain vertoinen. Amandan täytyi vastoin omaa tahtoansa käydä isänsä vieraita tervehtimässä ja Antero huomasi, kun kapteenin tyttären näki, että Amanda oli kaunis. Hän katsoi häntä silmillä, jotka vähitellen rupesivat kummallisesti loistamaan. Hänessä, joka tähän päivään asti ei ollut ehtinyt naisia katsella, heräsi salainen ajatus, ja se sai hänen silmänsä loistamaan.

Isäntä, kapteeni oli kohteliaisuus itse. Parhaimpia ulkomaan viiniä juotti hän vieraillensa. Ilta oli kaunis ja ihana. Ei olisi kukaan voinut ajatella että nämä pidot pidettiin pakosta ja -- koston pyynnöstä. -- Syyni oli jätettävä huomiseksi.

Merkillistä oli että samassa kuin vieraat tulivat, niin loppui rouvan homma. Tuota ihmettelivät piiat suuresti ja kyökkipiika arveli: "Aikovatkohan niin vieraitaan juottaa, etteivät nämä ruokaa tarvitse". Rouva ei tiennyt, eikä huolinut näistä mietteistä; hän istui yhä herrojen kamarissa. Hän näytti tosin vähän levottomalta ja Antero huomasi, miten hän kerran kummallisesti nyykähti kapteenille.

Kaikellaista, mitä ainakin pidoissa, puhuttiin. Kapteeni joi Anteron maljan ja toivotti hänelle onnea. Hän tunnusti niin iloisesti kuin se hänelle oli mahdollista, että hän perintö-toiveissaan oli pettynyt; "mutta", lisäsi hän -- "sukulaisena tahdon teitä kohdella, semmoisena olen käskenyt teidät minun luokseni tänään". Kapteenin pienet silmät paloivat kummallisesti, kun hän tämän toivotuksen lausui. Rouva yhdistyi samaan toivoon, mutta hänen kätensä vapisi, kun hän kilisti maljaa Anteron kanssa. -- Antero etsi silmillään Amandaa, mutta kapteenin tytär oli vetäynyt pois huonehesta.

Ilta oli kulunut. Puoli-yö oli jo lähestymäisillään. Siinä oli puhuttu kauppias Karlgrenin rikkaudesta; ja Antero, joka ei tiennyt olla varullansa, tahi ei luullut tarvitsevansa salata mitä _hänellä_ nyt oli, arvasi tämän rikkauden summaan, joka sai sekä kapteenin että rouvan silmät säihkymään -- kun äkkiä kapteeni kysyi: "Mutta eikö emännällä ole voita leipää kunnioitetuille vieraille tarjota?" -- Tämä keskeytti puheen Karlgrenin rikkauksista, sillä rouva nousi nyt. Sanoen unohtaneensa emäntä-toimensa. Hänen kasvonsa olivat melkein keltaiset kun hän tämän sanoi.

Kului sitten kotvan aikaa, mikä vietettiin yhtä hupaisesti kuin edelliset tunnit, kunnes vihdoin Wappo rouva tuli takasin herrojen luo ja pyysi heidät suosiollisesti tulla nauttimaan, mitä maalais-huone saattoi tarjota. Tämä käsky soi suloisesti vieraiden korvissa.

Kapteeni täytti lasit: "Vielä pyydän saada esittää maljan", sanoi hän, "terve-tuliais-maljan ja siihen yhdistää pyynnön, ettei arvoisat vieraani ylönkatso sitä vähäistä, minkä -- niinkuin vaimoni sanoi -- maalaishuone voi tarjota". Ja kapteeni hymyili kummallisesti, vieraat huomasivat tämän hymyilyn, mutta he selittivät sen omalla tavallaan. "Minä kiitän" -- sanoi toinen Helsingin herroista -- "vieraanvaraisuudestanne! Semmoisia viiniä kuin nämä on, ei tarjota joka päivä. Minä olen varmaan vakuutettu, että anteeksi-pyynnöllänne ateriasta, jolla hyväntahtoisuuttanne lisäätte, on samaa arvoa kuin äskeisellä anteeksi-pyynnöllänne viineistänne, jommoisia en ennen, sen tunnustan, koskaan ole juonut".

Kapteeni kumarsi ja kulki ylikertaan. Herrat seurasivat häntä.

Yö oli kaunis, vaikka hämärä. Antero kun ylikertaan kulki, loi silmiään oikealle ja vasemmalle. Hän olisi halunnut nähdä kapteenin tytärtä. mutta Amandaa ei näkynyt.

Ylikerran saliin astuivat herrat, Suuresta kristallikruunusta loisti heitä vastaan silmiä huikaiseva valo. Pöydällä seisoi vati vadin vieressä, kaunista Kiinan porsliinia; mutta mitä ne sisältivät, sitä eivät vieraat voineet aavistaakaan; ne olivat kansilla peitetyt. Neljä lautaista pöydällä osoitti vieraiden luvun, ja kunkin lautasen vieressä seisoi neljä viinipulloa.

Tulliherrat olivat peräti nyt unohtaneet mitä asiaa varten he olivat tulleet Rytilään.

Vieraita ei tarvittu kahdesti käskeä pöydälle. Hienoista kristalli-laseista tarjottiin ryyppy ja voita-leipää -- aterian aluksi.