Chapter 14

Hirmuinen pelko ja vale-puhe, joka tätä pelkoa yhä enemmän viritti, anasti koko kaupungin. Eukot ja matammit päättivät, ettei turvaa enää muussa kuin muuttamisessa pois kaupungista. Antero oli aamupuolella päivää mielihyvillään huomannut huhun vaikutuksia, mutta illan puoleen saivat ne hänen toista miettimään, hän kun näki, että väkeä aina kokoontui milloin mihinkin kulmaan keskustelemaan. Vaaran suuruus vaikutti että jokainen tahtoi tietää kuinka suuri se todellakin oli, ja se sai aikaan, että nyt ihmisiä oli liikkeellä enemmän kuin koskaan ennen. Tämä ei ensinkään ollut Anteron mieleen. Hän ei tiennyt keinoa, miten saada väki hajoomaan, muuta kuin yhä enemmän yllyttää pelkoa. Torilla seisoen väkijoukon keskellä, joka jos mitä pakisi, huusi hän äkkiä: "Ai kopristaa!" ja oli samalla horjuvinansa. Se vaikutti. Väki hajosi, kuten olisi tuulispää sen korjannut.

Kaikki oli valmista. Makasiineissa odotti kolme luotettavaa miestä yön tuloa ja väen katoomista kaduilta. Anterolla oli tointa. Tuon-tuostakin kävi hän kauppiasta katsomassa. Tämä luuli itsensä yhä enemmän parantuvan -- kuta lähemmälle kuolemaa ehti. Antero kiihoitti häntä uutisilla, että laiva sisälsi lastia monen kymmenen tuhannen markan arvosta.

Päivä kului iltaan. Monen mielestä oli laiva, siitä kuin ankkurinsa laski, melkoisesti lähestynyt rantaa. Tuosta ei kumminkaan aivan suurta lukua pidetty, semminkin kuin toiset väittivät sen valheeksi. Ja näitä viimemainituita oli Antero.

Mutta Antero tiesi varsin hyvin, että laiva näkymättömästi läheni. Ja kun viimein muudan kauppias valalla vakuutti, että laiva oli rantaa monta kymmentä syliä lähestynyt, huomasi Antero syyn siihen: "Meren pohja on kova, ankkurit eivät pidä, tuuli ajaa laivan maalle". Se syy näkyi todelliselta.

Kaikella on aikansa. Väki väsyi vihdoin, kadut tyhjeentyivät. Tätä oli Antero odottanut. Laiva oli lähestynyt jotenkin likelle makasiineja. Makasiinein ovet meren puolelle päin olivat auki. Yön ehtiessä nähtiin niissä kummia. Merellä ei näkynyt mitään; mutta kumminkin täyttyi makasiini täyttymistään. Laattia oli avattu. Sen alta näkyi lainehtiva vesi, ja siitä nostettiin milloin suurempi, milloin pienempi tynnyri ylös ja asetettiin säilö-paikkaansa. Noitumiselta olisi tämä näkynyt sille, joka ei asiasta tiennyt. Satamasta kulki meren alitse köysi makasiineihin ja sitä myöden kulkivat tynnyrit, -- siinä salaisuus.

Aamupuoleen yötä uskalsi kapteeni laivasta soutaa maalle. Tuuli oli kiihtynyt ja vettä oli ruvennut satamaan taivahan täydeltä. Näyttipä kuin olisi taivas mielihyvillään nähnyt öillistä työtä, kun näin kaikin tavoin sitä edisti!

Kapteeni ei tiennyt kauppiaan sairastumisesta. Hän hämmästyi vähän, kun näki Anteron ja häneltä sai tietää miten oli lankonsa laita. Mutta eipä hän tuota pahaksi pannut; hän oli sitä jo kauan odottanut.

Hän kiiruhti työtä. Hän ilmoitti Anterolle aikeen, joka sai puotipojan yhä enemmän kummastelemaan kapteenin rohkeutta.

"Kello 5 aikana" -- sanoi kapteeni -- "lasken minä laivan taville. Tuuli on sen verran kääntynyt, että se vie Konkordian suoraan Jolsan saarelle -- tietysti purjeilla autan vähän suuntaa. Luola siellä saa sitten korjata jäännökset, mitkä eivät näkyviin saa tulla. Ja päivällä olen minä hyvässä ajassa Karlgrenin luona".

Tämä ai'e ihastutti Anteroa; hän oli luullut haaksirikon nyt mahdottomaksi; mutta näin, kuin kapteeni aikoi asiansa ajaa, se varsin hyvästi onnistuisi. Vakuutus-summa olisi saatava sekä laivasta, että vieläpä lastistakin. Ja tästä kaikesta oli hänen, Anteron, toinen puoli. Sepä kauppa, joka kannatti!

Tällä välin oli koko joukko kalliita tavaroita kokoontunut makasiiniin.

Kapteeni oli puhunut, mitä hänellä oli puhuttavaa, ja antanut tarpeelliset käskyt. Hän palasi nyt takaisin laivaansa.

Aamupuoleen yötä muuttui ilma sumuiseksi, mutta sade taukosi. Tuuli oli yhä kiihtynyt ja kiihtyi kiihtymistään. Pienen kaupungin kaduilla ei näkynyt ketään, jotta Anterolla oli hyvä tilaisuus tuottaa puodin alla olevaan kellariin koko joukon pakkoja kalliita vaatteita. Juoma-tavarat olivat astioissansa lasketut makasiini-lattiain alle, missä veden sisässä olivat näkymättömissä. Kaikki oli varsin hyvästi onnistunut.

Antero oli iloinen. Tätä iloansa ilmoitti hän sairaalle isännälleen, joka makasi aivan samassa tilassa kuin päivällä kipujen loputtua. Näkyvillä, mutta hiljaisilla askelilla lähestyi häntä kuolema; mutta kaikkea muuta kuin kuolemaa ajatteli kauppias. Antero kertoi hänelle, mitä makasiinissa oli tapahtunut, ja kauppiaan silmät loistivat.

Päivä seurasi vihdoin yötä. Suuresti kummissaan olivat kaupunkilaiset, kun ei laivaa enää näkynyt. Antero oli olevinansa pahoilla mielin ja lausui pahoja aavistuksia. Ja kuten ainakin, sai hän kaupunkilaisiaan uskomaan näitä aavistuksiansa todeksi. Mahdotointahan oli ollut laivaa hallita, kun kaikki laiva-väki makasi sairassa! Ankkuri-vitjat olivat ehkä pettäneet, ja laivaa oli tuuli ajanut pitkin rantoja, tiesi mille karille!

Eikä aikaakaan, niin toteutui tämä aavistus. Puolen päivän aikana saapui kaupunkiin kaksi merimiestä ja Konkordia-laivan kapteeni itse, ja pian oli kertomus haaksirikosta levinnyt. Miten oli aavistettu, niin oli käynytkin. Tosin tuli nyt ilmi, ettei kukaan laivassa sairastanut, että päin vastoin kaikki olivat koko matkalla olleet terveet, mutta sittenkin ei voitu laivaa hallita. Tuuli oli tuullut ankaran kovasti, vinosti maata vastaan. Ankkuri-vitjat olivat katkenneet ja, ennenkuin purjeet saatiin järjestykseen, oli tuuli niin vallannut laivan, että töin tuskin oli saatu sitä estetyksi puskemasta maahan itse kaupungin rantaan. Jolsan saarta vastaan oli se syöksynyt ja siihen musertunut, niin ettei siitä nyt enää ollut jälellä muuta kuin merellä uivia pelkkoja ja lautoja. Töin tuskinpa oli laivamäki voinut pelastaa itsensä, ensinnä saarelle ja sitten sieltä maalle. Semmoisen selityksen antoi kapteeni haaksirikosta ja todistajiksi selityksensä totuudesta toi hän mukanansa laivamiehet.

Vahinko arvattiin suureksi. Tosin oli laiva vakuutettu täyteen arvoonsa, mutta lasti oli -- vaikka tosin sekin oli vakuutettu -- vakuutettu niin pienestä summasta, että vahinko nousi aina tuhansiin rupliin!

Tätä puhetta koetettiin saada leviämään; se levisikin, ja sitä olisi uskottu, ellei kaupungissa olisi löytynyt merimiehiä, mitkä milloin pudistivat päätään, milloin ihan suoraan nauroivat tälläisille jutuille. Pahin kaikista oli, että haaksirikko oli tapahtunut Kornmanin ollessa kapteenina. Muistot Kornmanin entisistä kujeista heräsivät ja tekivät epäilyksen alaiseksi hänen selityksensä.

Mutta niinkuin ainakin, tämä epäileminen syntyi vasta jälestäpäin. Kapteeni näki mielihyvikseen, että ainakin aluksi hänen kyhäyksiänsä uskottiin.

VII.

Kuolleita ja aaveita.

Kauppias Karlgrenin huonehessa näemme samana päivänä, jolloin haaksirikko tapahtui, molemmat lanko-miehet ja puotipojan Anteron.

Kauppias eli vielä. Hän oli sen verran toimessa, että hän taisi seurata kapteenin kertomusta. Siinä nyt kuultiin selitys toisellainen, kuin se, mikä oli kaupunkilaisille uskottu. Laiva oli täysin purjein laskettu Jolsan saarelle. Vauhti oli ollut semmoinen, että -- aivan miten kapteeni oli kaupunkilaisille kertonut, laiva oli kohta halennut. Kun aalto sen sitten nosti ja jälle pieksi kallioon, niin hajosi se, ja töin tuskin oli väki ehtinyt veneisin, ennenkuin Konkordia-laiva jäänöksinä omasta itsestänsä tuhansissa kappaleissa ui vaahtoisilla laineilla. Vauhti oli ollut niin ankara, tuuli niin kiivas, ettei mitään laivassa jälellä olevaa lastia saatu pelastetuksi. Nimismies oli noudettu ja laillinen kertomus tapauksesta oli kyhätty paperille.

Kapteeni kertoi tämän tapauksen suurimmassa lyhykäisyydessä, aivan kuin olisi kaikki käynyt varsin luonnollisesti. Hän ei tapausta paljon ajatellutkaan. Toista oli hänellä mielessä, sillä hänkin näki selvään, että kauppias ei kauan enää eläisi. Antero oli kuunnellut kapteenin kertomusta, mutta hajamielisesti, sillä hänkin odotti vaan, milloin kauppiaan silmät ummistuisivat viime uneen, ja hän kummasteli suuresti, ettei se hetki jo ollut tullut. Hän kun nyt oli, ainakin ajaksi, päässyt toimista vapaaksi, mitkä koskivat laivaa, mietti siinä, mitä olisi hänen tehtävä, niin pian kuin olisi kauppias kuollut. Hän oli kahdella päällä tuosta. Kapteeni, näetsen, ei tiennyt kauppiaan testamentista mitään. Lääkäristä ei siinä kukaan puhunut mitään, ei kauppias itsekään, joka vaan mietti jonkun hetken kuluttua, "kun oli saanut vähän levähtää", nousta. "Paljon oli, näet, toimitettavana".

Kapteeni oli lopettanut kertomuksensa, ja siinä sitten mietittiin, mitä nyt olisi tehtävää. Papereita, rahaa -- sinetillä varustetun pussin -- pani kapteeni lankonsa kassa-arkkuun, neuvoen sillä välin, miten kaikessa hiljaisuudessa makasiiniin kätketyt tavarat olivat saatavat kellariin puodin alle.

"Onko sinulla mitään, jota voisin toimittaa, siinä tapauksessa, että tautisi rupeisi pitkälliseksi ja veisi sinulta ajatuksen voiman?" kysyi kapteeni Konrad sitten äkkiä, ja iski pienet tuijottavat silmänsä lankoon.

Kauppias ei vastannut tähän mitään. Hän seurasi silmäilyksillään miten kapteeni pisti hänen raha-arkkunsa avaimen lakkariinsa, tätä avainta, jota hän ei koskaan ollut uskonut kenellekään. Hän oli vastahakoisesti antanut sen nyt ensikerran toiselle, kun kapteeni pyysi raha-arkkuun panna tärkeitä arvopapereita.

"Avain, avain!" huusi hän ja sanomatonta tuskaa osoittivat hänen kasvonsa. Hän ei nyt uskonut lankoansa, ei ketään maailmassa, tuskin omaa itseänsäkään.

Kapteeni hymyili. Hän ymmärsi kauppiaan tuskaa. Hän pani avaimen riippumaan naulalle ihan lankonsa vuoteen viereen. Kauppias ei sanonut mitään enää, hänen silmänsä vaan tuijottivat avainta. Mutta kapteeni lisäsi:

"Arkussasi on nyt kaikki paperit, mitkä yhteisiä asioitamme koskevat. Minulla on paljon tekemistä, koeta nukkua kunnes palaan tulliherran tyköä".

Mutta kapteeni ei ollut ehtinyt puodista ulos, kun hirmuinen huuto sai hänet palaamaan. Kauppias oli oijentanut kätensä tarttuaksensa avaimeen. Sekö ruumiin ponnistus, äskeinenkö tuska vai mikä -- -- sai hänen ruumiilliset kipunsa, jotka koko päivän olivat olleet poikessa, taasen heräämään? Kun kapteeni palasi, näki hän lankonsa suin syöksyneenä vuoteelta alas. Antero oli ehtinyt nostaa häntä puoleksi ylös ja nyt asetettiin kapteenin avulla sairas jälle vuoteelle.

"Viha, ikuinen viha!" horisi hän, kun häntä nostettiin.

Ja kun hän vuoteesensa saatiin, oli hän -- kuollut.

Mitä tarkoittivat hänen viimeiset sanansa? Sitä ei tiennyt silloin vielä kukaan muu kuin hän itse, mutta ne kuuluvat niin äärettömän kamalalta, että sekä kapteeni, että Antero siinä nyt seisoivat hirmustuneina.

Antero siitä ensinnä tointui. "Hän on kuollut!" sanoi hän hiljaan.

Kapteeni laski kätensä makaavan sydämelle. "Kuollut!" mumisi hän.

Sitten kääntyi hän Anteroon, loi häneen pitkän läpitunkevan silmäyksen, otti avaimen naulasta ja sanoi: "Minä en tunne teitä, mutta vainaja tässä luotti teihin; siis tahdon minäkin luottaa. Olkaa uskollinen, niin ette kauppaanne kadu. Laittakaa nyt, että kuollut saa mitä hän enää tarvitsee; minun aikani on tullut". --

Ja hän meni. --

"Noinko sitä kuollaan?" kysyi Antero kapteenin mentyä hiljaan itseltään.

Omituinen outo tunto, jonka laatua hän ei ymmärtänyt, sai hänet isoksi aikaa jäämään vainajan kamariin. Hän oli ensikerran nähnyt ihmisen kuolevan. Hän oli vielä nuori; ei siis kummaa, että hän heltyi. Hän muisti, mitä kaikkea hyvää vainaja oli hänelle tehnyt, ja asuipa tuossa omituisessa tunnossa jotakin, jota ehkä voitaisiin rakkaudeksi ja kaipioksi sanoa. --

Hänen ruumiinsa läpi kävi väristys. Kauppiaan kuolemassa puhjenneet silmät tuijottivat häntä, kun hän näihin katsoi. Hän muisti kerjäläisenä ollessaan kuulleensa, että ketä kuollut katsoo kuoltuaan, se häntä kuolemaan seuraisi. Tämä muisto väristytti häntä. Hän painoi hiljaan kuolleen silmät kiini. Myöskin muisti hän joskus ennen kuulleensa, että kuolleen rinnalle pannaan raamattu tai virsikirja. Hän silmäili ympärilleen. Mitään semmoista kirjaa ei huoneessa löytynyt, mutta pöydällä makasi asiakirjan tapainen kirja -- ainoa kirjan-pitoon kuuluva, mitä kauppahuone Karlgrenin talossa löytyi. Sen avasi hän ja pani vainajan rinnalle.

Sitten läksi hän huoneesta.

Olipa se outoa! Puotiin kun hän tuli, nojautui hän tiskiä vastaan. Hän tunsi olevansa niin yksin maailmassa. Koko elämä näkyi hänestä niin kummalliselle. Hän seisoi siinä kauan, ja omaksi kummakseen heräsi hän surullisista ajatuksistansa siitä, että kuuma kyynel putosi hänen kädellensä.

Ostaja astui puotiin. Hän sai mitä hän pyysi. Mutta kohta hänen mentyään sulki Antero puodin.

Hän läksi ulos.

Sama pelko kuin eilenkin vallitsi vielä kaupunkilaisissa. Kauppiaan kuolema sitä vaan kiihdytti, sillä varmaahan oli, että kauppias oli koleraan kuollut. Ja sanoma tästä kuoleman-tapauksesta levisi pian. Anteron oli varsin vaikea saada jonkun ruumiille tekemään viimeistä tavallista palvelusta. Ihmiset väistyivät häntäkin; sillä hän tuli huonehesta, missä rutto oli käynyt.

Tuo tunne, mikä oli saanut Anteron viehkeäksi äsken, katosi vähitellen, ja hän rupesi nyt ajattelemaan omia asioitansa. Hän unohti nyt kuolleen ja meni neuvoa kysymään kaupungin viskaalilta. Mitä siinä sitten heidän välillään puhuttiin, emme varmaan tiedä; mutta seurauksena tästä käynnistä oli kumminkin se, että kun kapteeni myöhemmin illalla tuli kauppiaan taloon, oli raha-arkku ja kaikki vainajan omaisuus sinetillä varustettu. --

Mutta olipa kapteenille tänä iltana suotu vielä suurempi kumma. Antero oli, niinkuin jo sanoimme, turhaan etsinyt ruumiin pesiää. Hän ei tiennyt, mitä neuvoa tässä. Hän oli jo käynyt usiampain luona, jotka tavallisesti tätä tointa tekivät. Vanhan matammin, joka monta vuotta oli häntä ja kauppiasta passannut, oli hän lähettänyt samalle asialle. Mutta vanha matammi, kun sai huhulta kuulla, mihin tautiin isäntänsä sanottiin kuolleen, hirmustui niin ettei voinut mitään. Silloin toi sattumus vanhan mummon Anteron tielle ja hyvää palkkaa vastaan lupasi tämä tehdä mitä Antero pyysi. --

Viskaali ynnä kaks todistajaa tulivat kauppiaan huoneesen milt'ei samaan aikaan kuin eukko. Ja molempain toimi oli juuri loppumaisillaan, kun kapteeni vainajan taloon palasi.

Kapteenin oli vaikea ymmärtää, mitä tässä tapahtui, ja kun se hänelle ilmoitettiin, leimusipa merimiehen viha hänessä tuleen.

"Kenen käskystä ovat nämä sinetit tässä?" -- huusi hän. "Luulisinpa, että minä olen nyt isäntä tässä talossa!"

Viskaali vastasi kohteliaasti, että sinetit olivat asetetut laillisuuden vuoksi; sillä kauppamies oli tehnyt testamentin, ja koska ei vielä ollut tiedossa mitä se testamentti sisälti, oli hänen, viskaalin, työnä ollut näin käyttäitä.

Viskaalin ja Anteron välillä oli tämä selitys kyhätty.

Kapteeni ei sanonut enää mitään, mutta hänen pienet silmänsä paloivat ja osoittivat hänen sisässänsä kuohuvaa vihaa. "Minä olen tässä lähin sukulainen ja ainoa perillinen, siis ei tule muitten sekaantua asioihin, mitkä eivät heille kuulu!" -- huusi hän vihdoin.

"Testamentti on arvattavasti teidän tyttärenne eduksi" -- sanoi eräs todistajista.

"Amandan!" Muuta ei kapteeni sanonut. Mutta tuli hänen silmässänsä asettui. Hän muisti kotoansa; sitä ei hän ollut vielä nähnyt. Kiirut oli vienyt hänet Jolsan saarelta, ei Rytilään, mutta suoraan kaupunkiin. Me tiedämme, että kapteeni ei rakastanut ketään muuta maailmassa kuin tytärtänsä. "Amandan!" -- sanoi hän ääneensä; ja itsessänsä oli hän vakuutettu siitä, että lankonsa oli sisaren tytärtä muistanut.

"Teidän viime sanoistanne, herra kapteeni, päätin minä viskaalille ilmoittaa kauppiaan kuoleman" -- sanoi Antero kainosti. -- "Te ette tunne minua; siis varjettakseni itseäni epäluulosta ... niin..."

Kapteeni oli leppynyt. Mitä oli tapahtunut, oli ihan aivan paikallansa. Hän loi silmänsä Anteroon. "Sinä olet hyvä poika; jopa ymmärrän Karlgrenin rajatonta luottamusta sinuun" -- sanoi hän.

"Kenen hallussa on testamentti?" kysyi hän sitten.

"Luullakseni antoi kauppias-vainaja sen maistraattiin, mutta en varmaan tiedä -- --", vastasi Antero.

Tämä keskustelu kapteenin, viskaalin ja Anteron välillä oli tapahtunut puodissa. Ei ollut kukaan muistanut vainajaa. -- Antero oli juuri saanut viime sanansa sanotuksi, kun pakiseva ääni kuului kamarista, missä kuollut lepäsi.

Kaikki puodissa olevat hiljeentyivät. Kapteeni silmäili kysyväisesti Anteroa.

"Siellä on vanha eukko, joka pesee ruumista" -- vastasi tämä hiljaan. --

"Tuon verta vaan! hyi sen sanon, se ei maksa vaivaa! Ja imelää kuin hiiva joulujen olvitynnyrin pohjalla. Oi, onpa aikaa siitä kun viimeksi kuiva kurkkuni sai viinaa maistaa"...

Näin pakisi vanha eukko vainajan kamarissa.

Kapteeni vaaleni, sen verran kuin merimiehen ruskeat kasvot saattoivat vaaleta. Hän tunsi äänen. "Joko nyt helvetti on saaliinsa päästänyt", mumisi hän. -- Mutta ääneensä sanoi hän:

"Minulla ei siis ole tässä enää nyt mitään tehtävää. Perheeni kaipaa minua. Toivon että herra viskaali minulle ilmoittaa, milloinka testamentti avataan".

"Se riippuu teistä" -- vastasi viskaali. --

Kapteeni Kornman sanoi kiiruusti jäähyväisensä ja oli juuri ehtinyt vetäytyä ulos pihalle, kun eukko avasi oven konttorista puotiin. -- Hän oli juovuksissa. Viinipullon, mistä Antero oli eilen tarjonnut lasillisen kauppiaalle, oli hän löytänyt ja yhdellä hengenvedolla oli eukko pullon sisällön suuhunsa särpinyt.

Kapteeni ei ollut ainoa, joka eukon tunsi. Tuskin oli eukko ehtinyt puotiin kurkistaa, niin jo huusi viskaali:

"Vai on Jolsan Matin Leena vielä elossa! Mistäs muori tulee ja missä on mies, Matti?

"Matti! Mattia ne kaikki kysyy! Matti. Se sika mässäsi niin kauan kuin raha piisasi ja minä sain tuskin märkääkään. Mattiko; missäkö hän on? -- -- Hakekaa merestä. Sinne minä peijakkaan työnsin... Lekkeri viinaa veneessä, eikä antanut vanhalle mummolle pisaraakaan".

"Ollee ehkä parasta, herra Antero, että hankitte toisen nyt Leenan sijaan" -- sanoi viskaali, kääntyen puotipoikaan. "Tämä otus tässä on minun korjattava".

Ei siinä auttanut Leena paran huudot ja kiroukset. Hänen täytyi seurata viskaalia.

Tällaikaa, kun tämä tapahtui, oli kapteeni hakenut kestikievarista hevoisen ja kiiruummasti kuin koskaan ennen ajoi hän nyt Rytilään. Eukon ilmestyminen oli syvästi koskenut häneen. Kauppias Karlgren oli hänen kysymyksiinsä Jolsan Matista ja Leenasta ilmoittanut, että ne olivat kadonneet, jottei kukaan niistä tiennyt... Ja nyt, ihan samassa kun kapteeni ehti laskea jalkansa maalle, ilmaantuivat ne taasen! Tuo seikka hämmästytti kapteenia; sepä peloittikin häntä.

VIII.

Isä on kumminkin isä.

Samaten kuin muutamia vuosia takaperin, istui nyt kapteeni Kornman, ajaessansa kotiin, syvissä mietteissä rattaillansa. Hänellä oli, enemmän kuin silloin, nyt syitä miettimisiin. Leenan ilmestys oli ollut niin äkki-pikainen. Kapteeni oli lähtenyt, ennenkuin oli ehtinyt päättää, mitenkä hänen tulisi nyt oikeen käyttäidä. Hän katuikin jo pikaista lähtöään. Ennen aina oli hän, kun vaara uhkasi, sitä jyrkästi silmään katsonut; mutta nyt pakeni hän sitä. Missä olivat Matti ja Leena olleet tähän saakka, elikö Matti vielä? -- Kysymyksiä, jotka, kun ei kapteeni niihin vastauksia saanut, tekivät hänen yhä levottomammaksi.

Aamu-aurinko valaisi seudun, kun hän Rytilän pihalle tuli. Kaikki nukkuivat vielä. Ei! Yksinäinen neiti kulki polkua ylös järveltä päin. Kapteeni seisahtui tätä ilmiötä katsomaan. Neiti lauloi surullisen viehkeätä laulua. Kapteeni kuunteli. Kuka oli tämä pitkä, soikea neiti, joka ruusukukka hivuksissansa aamupuvussa siinä kulki?

Neiti ei kapteenia huomannut. Hän jatkoi vaan lauluansa. Sen laulun tunsi kapteeni. Toinenkin nainen oli tätä samaa laulua laulanut -- mutta siitä oli kauan, niin kauan. Miten olikaan, heräsivät kapteenin muistot ja hän tunsi jotakin rinnassansa, jota hän ei ollut tuntenut nuoruutensa päivistä saakka. Hän oli kerta maailmassa rakastanut; mutta se, jota hän rakasti, ei hänen rakkaudellensa rakkaudella vastannut. Elävästi muisti nyt kapteeni näitä aikoja ja hän, kuta kauemmin laulua kuuli, takertui sitä enemmän kuluneiden aikojen lumouksiin, jotta hän vihdoin luuli näkevänsä edessänsä sen, jonka rakkaus hänestä olisi voinut tehdä hyvän ihmisen, mutta joka hänestä, kun hän hänen hylkäsi, sai syyllisen -- -- kaikkiin rikoksiin syyllisen.

Kauan seisoi kapteeni siinä neiden laulua kuunnellen. Vihdoin taukosi laulu, mutta lumouksestaan syyllinen ei herännyt. Neiti oli istunut ruohokentälle. Kapteeni lähestyi häntä hiljaan, niin hiljaan, kuin olisi hän pelännyt, että vähäisinkin tuulen löyhkä olisi saanut ilmiön katoomaan.

Muudan askele vielä ja hän seisoi neiden vieressä.

Lintu lauloi puistossa. Neiti avasi silmänsä ja näki oudon miehen ihan vieressänsä. Hän hämmästyi, hän hypähti ylös; mutta samalla tunsi hän isänsä.

"Isä!" huusi hän ja riensi hänen luo.

Lumous katosi. Kapteeni tunsi tyttärensä; ja tunteet hänessä muuttuivat. Niihin tunteisin, mitkä hänessä vallitsivat, kun hän neiden laulua kuuli, niihin oli sekaantua pisteitä. Haava, minkä huomio, että nuoruutensa rakastettu ei häntä rakastanut, vaan hänen vihattua veljeänsä, ei ollut koskaan mennyt pohjasta umpeen. Se kihelmöitsi aina, kun hän sitä muisti; se oli kihelmöinnyt nytkin, vaikka lumous oli kipua voittanut. Isällinen tunto sitä vastaan nyt, -- se oli puhdas ja -- tuossa nyt aamu-auringon rusotessa, kun kapteeni mainitsi Amandan nimeä ja neitiä syliinsä sulki, kuka olisi tässä hellässä isässä voinut tuntea miehen, jolla ei pyhää ollut maailmassa, muu kuin se, jota hän nyt syleili.

Hetkisen tunteisin katosivat muistot kaikesta siitä, mitä kapteenilla nyt oli huolenaan. Hän katseli tytärtänsä kauan ja ihastuen ja tämä ihastuksensa puhkesi vihdoin sanoihin:

"Kuinka oletkin kasvanut suureksi ja kauniiksi!"

Ja tytär katseli suurilla silmillään isäänsä ja sanoi: "Ja te isä, kuinka olette vanhentuneet!"

Mutta tätä herttaista hetkeä ei kauan kestänyt. Isän äkki-pikainen ilmestyminen varhaisena aamu-tuntina oli saanut Amandan unohtamaan haaveitansa. Hän näki isässänsä isän ja niin kauan kuin hän ei muuta muistanut, antausi hän ilolle; mutta hän muisti jälle pian asemansa, ja samalla kun hän tämän muisti, niin kuvasi hänelle hänen kuvituksensa hetkeä, jolloin hänen setänsä kuoli ja hänen serkkunsa katosi. Hänen mieleensä muistui vanhan Eevan sanat pappilassa ja lumous, minkä isän ilmestyminen herätti, katosi.

"Isä!" -- kysyi hän äkkiä, mutta hiljaan, -- "isä, missä on minun serkkuni, Kaarle-setä vainajani poika?"

Tämä kysymys, jota ei kapteeni ollut tiennyt vähäistäkään aavistaa, vaikutti hänessä kummallisesti. Kaikki rikokset maailmassa eivät yhteensä voineet niin rynnätä kapteenin omalle tunnolle, kuin tämä pieni kysymys. Hänen kätensä vaipuivat alas, hänen sydämensä tykytti, jotta se oli puhjeta. Tytär silmäsi isäänsä läpitunkeevilla silmillä. Aisti sanoi hänelle, että hän oli arkaan kohtaan isän sydämessä sattunut; hän huomasi tämän vielä selvemmästi, kun isä kysyi:

"Mistä sinulla on se kysymys, Amanda?"

Tässä isän vastakysymyksessä ei ollut mitään kummaa, kumminkin luuli Amanda siitä saaneensa hyvän vastauksen.

"Siitä", vastasi tytär, "että serkkuni Kaarle elää!"

Oliko tytär aiottu serkkunsa kostajaksi? Oman tyttärensä kauttako kapteeni oli rangaistava rikoksistaan? Siltäpä näytti. Semmoista tuskallista tunnetta kuin se, minkä nämä Amandan sanat saivat aikaan kapteenissa, ei ollut hän koskaan ennen tuntenut. Noissa sanoissa: "Kaarle elää" -- oli rangaistus; mutta rangaistuksen kärki se se salausi siinä, että nämä sanat olivat hänen oman tyttärensä. Hän ei vastannut mitään, ei voinut vastata. Seisoa rikoksen alaisena oman lapsensa edessä -- -- sepä oli jotakin, josta hän, kapteeni tähän saakka ollut tiennyt, miltä se tuntui. Nyt tunsi hän sen ja olipa hänestä samalla kuin olisi hänen elämänsä maailmassa turha ollut. Kaikki hänen aikeensa, hänen rakennuksensa, missä kosto ja ahneus oli ollut rakennus-mestari, rikokset ja riettaudet rakennuksen keinot -- ne mullistuivat nyt, kun rakennus juuri oli valmistumaisillaan.