Chapter 12

Hän on vielä nuori; mutta hän on elänyt kaiken aikansa, pienuudestansa saakka; hän on _elänyt_, jos elolla ymmärretään sitä, että ihmisen tulee _itsestään_ huolta pitää. Hän ei kiitä vanhempia, eikä ketään toista kuin omaa itseänsä siitä, mitä hän nyt on. Ja ettei hän ajattelematta ole elänyt, sen me jo olemme nähneet. Hän on itseänsä kasvattanut, ja tästä, miten tämä kasvatus on edistynyt, huomaamme me, että hän pyrkii eteenpäin maailmassa. Semmoisesta alusta kuin Antero oli, semmoisesta olisi voinut kasvaa ihmiskunnan kunnia, mutta nyt -- --

"Minulla on sinulle asia puhuttava, josta tahtoisin kuulla, mitä arvelet" -- sanoi kauppamies, kun Antero eli astunut konttoriin. "Sinä tiedät, että Konkordia-laiva on tehnyt onnellisia retkiä ja moninkertaisesti maksanut hintansa. Nyt kirjoittaa Kornman, että laiva on niin mädännyt, ettei se enää mihinkään kelpaa. Hän ehdottelee, että se tuotaisiin kotiin. Mutta, jotta vielä viimeiselläkin antaisi voittoa, esittää hän että -- -- rantamakasiinit tyhjennettäisiin -- -- salaisesti -- -- sinä ymmärrät?"

Antero katseli pitkään kauppiasta. Hän ei ollut ymmärtävinään.

"Noh! nytpä olet tuhma! Laiva on lastattu juotavilla aineilla ja muilla kaikilla kaluilla -- ne ovat saatavat rantamakasiineihin kenenkään tietämättä?"

"Ja mitenkä?" kysyi Antero äkkiä. Mutta hän lisäsi kohta; "luultavasti on setä keksinyt jonkun sukkelan keinon? Asia olisi hyvä, jos se onnistuisi".

"Kyllä se onnistuu, siitä pitää kyllä Kornman huolen, kun sinä vaan otat tyhjentääksesi makasiinit".

"Sen niinä teen!"

"Ja sitten uppouu Konkordia lastineen päivineen. Ja sinä tiedät, että sekä laiva että lasti on vakuutettu".

Kummastusta osoittava "Haa!" oli juuri pääsevä Anteron huulilta, kun hän tämän kuuli; mutta hän söi sen kummastushuudon ja lausui miettien: "Siitä on puhdasta voittoa ainakin 20,000 ruplaa, jos asia oikein ajetaan. -- -- Jos ei -- niin -- -- --" Hän ei jatkanut. --

Hänessä ajoi toinen ajatus toista. Hän oli, jos mitäkin tapahtuisi, vaaratta, mutta voitto oli kumminkin hänen; mitään parempaa esitystä ei olisi kukaan voinut hänelle tehdä.

"Jos ei -- -- niin?" kysyi kauppias ja katseli pitkään Anteroa.

"Niin ei siitä vahinkoa, vaikka laiva menisi vakuuttamattakin haaksirikkoon".

"Aivan niin minäkin ajattelen" -- lausui tyytyväisenä kauppias. "Mutta se onnistuu, se on varma asia; Kornman on ollut tuollaisissa ennenkin. Se on meidän välillämme sanottu" -- lisäsi hän arasti.

"Se tietty!" vastasi Antero. Mutta itsessänsä ajatteli hän: "Hyvä on tietää"... Ja hän olisi epäilemättä koettanut saada ukkoa tätä kertomaan, ellei samalla joku olisi tullut puotiin.

II.

Naapuri-perheet.

Pappilassa kuluivat päivät hiljoilleen eteenpäin. Onni ja rauha vallitsi pienessä perheessä. Uusi jäsen siinä, Heikki, ei häirinnyt sitä.

Heikin asema pappilassa oli kumminkin vähän omituinen. Hän oli sivistymätöin nuorukainen, joka ei herrassäädyn siisteydestä mitään tiennyt. Hän oli luonnon lapsi, joka onnensa vaiheissa oli säilyttänyt, mitä omituista Luoja oli hänen luonteelleen antanut. Hänen sivistymättömyydessään ei ollut pappilan nuorille naisille seurastelijaa: hänen sanansa, mitkä hän kaikessa viattomuudessansa puhui, loukkasivat usein. Mutta pian astui kaikkien näkyviin hänen sydämensä, hänen tapojensa puhtaus ja hän voitti kaikkien suosion. Tämä taas sai aikaan, että häntä pappilassa kohdeltiin vähän eri tavalla kuin muita palkollisia, vaikka hän, Heikki, kohta niin pian kuin vammoistansa parani, asettausi sen palkollisten riviin.

Provasti kohteli häntä niinkuin isä lastansa kohtelee. Provasti näki, että Heikissä uinahteli kyky ja äly, jotka, jos ne heräisivät, hänestä tekisivät oivan miehen; ja hän rupesi näitä Heikissä salautuvia omaisuuksia kehittämään. Hän huomasi Heikillä halua tietoihin ja hän käytti aina tilaisuutta virittääkseen tätä halua. Auttajana hänellä tässä oli Liina, joka raittiilla iloisuudella elähytti Heikkiä. Heikillä ei ollut mitään vartonaista tointa pappilassa. Hän oli, miten lieneekin, joutunut niin sanoaksemme koti-rengiksi, joka aina oli valmiina tekemään jos mitä häntä käskettiin, menemään, jos mihin häntä lähetettiin. Loma-aikoinaan sai hän lukea, ja Liinasta sai hän koulumestarinsa. Ja olipa se omituista nähdä täysikasvuisen talonpoikais-nuorukaisen istuvan ja kuuntelevan, mitä vielä kasvava tyttö opetti, kuuntelevan niin hartaasti, kuin olisi hän maailman oppineimpaa miestä kuunnellut.

Näin oli muuan vuosi kulunut Heikin tulosta pappilaan, kun herrasväen suureksi ihmeeksi eräänä iltapäivänä pappilaan tuli vieraita. Tuo nyt ei itsessänsä niin aivan kumma ollut, sillä provasti oli rakastettu mies, ja samoin häntä kuin hänen sisarensa tyttäriä kävivät tuttavat milloin lähiseuduilta, milloin taampaa katsomassa. Kumma oli tällä kertaa siinä, että vieras oli pappilan lähin herras-naapuri, joka ei ennen ollut pappilassa käynyt. "Mitä Jumalan nimeen tahtoo hän täältä!" huusikin rouva Renner, kun Liina hänelle ilmoitti, että rouva Kornman ja hänen tyttärensä olivat tulleet. Provastiakin kummastutti tämä käynti, mutta hän ei kummastustansa näyttänyt. Hän meni kohteliaasti tulleita vastaan-ottamaan.

Rouva Wappo Kornman oli noita naisia, joiden kasvoista jo osataan, ainakin alussa arvelulta, lukea mitä he oikeastaan ovat. Koko hänen muotonsa osoitti kovuutta. Jos näemme naisella ohuen ja terävän nenän, pienet tuikkaavat silmät, pienen suun, joka saa muotonsa vaaleilta ohuilta huulilta, niin vaikuttavatpa nämä samaa kuin sanat: "pysy alallasi!" Ja jos nainen siihen lisäksi on pitkä ja laiha -- niin onpa meistä kuin näkisimme hänessä sen, jota vastaan ei ole sanomista. Semmoisia tunteita, mitkä eivät ensinkään olleet iloisia, herätti rouva Kornman kaikissa, ja ne, jotka hänen tunsivat, taisivat vakuuttaa, etteivät nämä tunteet pettäneet. Rytilässä piti hän talon ohjat kovilla kourilla, ei vaan nyt, kun patroni oli poissa, vaan myöskin kun patroni oli kotosella. Ja kun ei patroni uskaltanut ruveta kovaa panemaan kovaa vastaan, mitenkä sitten muut? Kaikissa oli Wappo-rouvan tahto laki, jota oli parasta vastustamatta noudattaa, ja sitä noudatettiinkin, jotta Wappo-rouva todella taisi sanoa, että hänen tahtonsa Rytilässä hallitsi. Sitä kyllä ihmeteltiin, miten patroni Konrad oli hänet nainut, sillä eipä tietty, emmekä mekään vielä ole saaneet kuulla niitä syitä, jotka hänen saivat tähän. Syitä löytyi, ja sen jo voimme ennakolta sanoa, ettei rakkaudesta ollut näitä haettavina. Wappo oli näet niitä, joiden sydämissä ei rakkaus tunnu, niitä, jotka eivät koskaan voi toisessa herättää rakkautta.

Tällainen on vieras, joka nyt pappilaan tuli. Mutta oli siinä toinenkin hänen vieressään, johon silmämme suuremmalla mieli-hyvällä kiintyy. Rouva Wappo ei tule yksinään, hänellä on muassaan nuori tyttärensä Amanda. Ei omena kauas puusta putoa -- sanotaan; mutta he, jotka äidin ja tyttären vieretysten näkivät, saivatpa ihmetellä luonnon leikkiä heidän eriäväisyydessään. Tosin oli Amanda vähän äitinsä näköön, mutta kuitenkin kuinka eriävä! Maalari kun maalaa ihmismuodon, jonka rumaksi, jopa julmaksikin sanomme, voi parilla penselipyyhkäyksellä tälle rumalle muodolle antaa varsin toisenlaisen näön; pieni viiva suupielukseen ja kovuus muodosta katoo; muutama viiva äreihin silmiin ja kuva hymyilee meille lempeyttä ja suloa. Amanda oli äitinsä näköinen, mutta nämä viivat, jotka äreyden muuttavat suloksi ja kovuuden lemmeksi -- ne vaikuttivat niissä, mitkä tyttären näkivät hänen äitinsä vieressä, ihastusta. Jos ulkonäöstä voi ihmissydämen sisän tuomita, niin mikä eroitus äidin ja tyttären välillä!

Amanda oli Liinan ikäinen, kentiesi vähän nuorempi. Mutta hän näytti paljoa vanhemmalle. Liina oli iloinnut Jumalan vapaassa luonnossa, kasvanut kukkien kanssa. Amandan ympärillä oli äidin äreys varjostanut kaikki. Pakko ja kova täytymys, joka ei vapaudesta tiennyt mitään, oli saanut Amandan sulkeumaan, aina sitä myöden, miten hän suuremmaksi kasvoi, omaan itseensä. Ja samaten kuin kukka, joka ahtaasen kamariin valosasta pihasta muutetaan, kuihtuu, tietämättä kumminkin, että sydämessä on tauti, samate kuihtui Rytilän suuressa hovissa Amanda. Tämä sairaus, jota hän ei itse osannut selvittää, antoi hänen muodollensa kärsivän näön, joka vaikutti katsojassa mieltymystä. Hänen silmissänsä asui jotakin haaveksivaa, joka taasen vaikutti, että niihin ihastuksella katsoi; sillä haaveellisuus, juuri sen tähden, että sillä ylimaailmoissa on kotonsa, viehättää.

Liina kun Amandan näki, tunsi kohta syvintä myötätuntoisuutta; mutta kävipä kylmä viima pitkin hänen ruumistaan, kun hän kuuli rouvan äänen, joka provastin tervetulo-sanoihin lausui:

"Herrasväki ehkä kummastelee, että naapurinne näette luonanne. Mutta asia on se, että Amanda tarvitsisi opettajaa. Senpä tähden päätin kysyä teiltä, herra provasti, että tyttäreni, joka kohta on rippikoulun ijässä, saisi silloin tällöin käydä teidän luonanne?"

Se siis Wappo rouvan asia! Provasti oli väliin nähnyt Amandan, mutta tämä oli aina katsonut maahan silloin; provastin mieli-alaa kapteenia kohtaan me tiedämme; siis ei ollut hän ennen ajatellutkaan, ettei nuoren tytön asema Rytilässä saattanut olla huvittava. Nyt loi provasti silmänsä Amandaan, ja nyt näki hän, -- ensi silmäily sanoi hänelle sen -- että omena ei ollut aivan puun viereen pudonnut. Amandan silmistä luki hän rukouksen: "älkää kieltäkö!"

Tämä pyyntö tuli niin äkki-arvaamatta. Provasti ei osannut siihen niin paikalla mitään vastata. Rouva Kornman ei sitä vaatinutkaan. Rouva Renner koetti vieraallensa osoittaa kaikkea kunnioitusta; mutta olipa aina hänen mielestänsä kuin kylmä virta olisi lainehtinut hänen ja heidän välillään. Liina vei Amandan katsomaan huonettansa ja -- ystävyys naapuri-mamsellien välillä oli syntynyt. Amandan mielestä oli Liina niin onnellinen, niin oikeen kadehdittavan onnellinen. Franzénin runot makasivat Liinan pöydällä; Amanda silmäili niihin, ja tunsipa hän tuossa nyt samallaisen tunteen, minkä kukka luultavasti tuntee, kuin häntä, jota kauan on kuivuutta kitunut, raittiilla vedellä kastetaan.

Kaks tuntia viipyi Rytilän herrasväki pappilassa. Heidän käyntinsä oli vaikuttanut eri tavalla kaikkiin. Rouva Kornman ei ensinkään ollut siellä menestynyt. Hänen kovuutensa oli täytynyt vähin sulata lempeässä perheessä. Hän ei oikeen tuntenut itseään siinä. Kaikki, mitä hän siellä näki, soti aivan jäykkään vastaan niitä tapoja, mitkä olivat hänelle omassa kodissaan ohjeeksi määrätyt. "Ihmeellistä on, että rouva Renner semmoisella kasvatuksella on saattanut saada tyttäriänsä niin sujuviksi", mumisi hän, kun oli lähtenyt. Rouva Renner taasen rukoili itsessään Jumalaa, että tämä naapurien käynti olisi viimeinen, niin totta kuin se oli ensimäinen. Hän siis ei ensinkään mielihyvillään kuullut veljensä vastauksen rouva Kornmanin pyyntöön: "Amanda on terve-tullut aina, milloin vaan tahtoo tulla". Mutta mitä tämä provastin vastaus ei vaikuttanut rouva Rennerissä, sen vaikutti se Liinassa ja etenni Amandassa. Amanda kuiskasi vasta saadulle ystävälleen, ettei hänellä koskaan ennen ollut niin iloista hetkeä kuin tänään, ettei hän ollut milloinkaan niin mieluista uutista kuullut.

Asia oli päätetty. Mutta siitä syntyi sitten, kohta vieraiden lähdettyä, pitkä keskustelu provastin ja rouva Rennerin välillä, rouva kun enskerran eläessään ei tyytynyt veljensä toimeen. Mutta kun provasti hänelle lempeästä sydämestään selitti syyt päätökseensä ja kun rouva näki, miten iloinen Liina oli siitä, ei hän enää sen kovemmin vastustanut. Vielä siinä sitten ihmeteltiin syytä, min tähden jäykkä rouva Kornman nyt tahtoi opetusta Amandalle. Siihen ei selvitystä saatu nyt. Vasta aikojen kuluttua saatiin tietää, että Wappo oli päättänyt saada tyttärelleen oikeen mahtavan miehen, että Amanda tämän tähden oli lähetettävä Tukholmaan. Mutta sitä ennen tulisi hänen oppia ainakin vähän kutakin -- sama mitä -- jottei maalaisuus niin aivan karkeesti pistäisi silmiin suuressa, vieraassa kaupungissa.

Tämä rouva Kornmanin käynti uudistettiin pian. Hän toi, näetsen, tyttärensä pappilaan, missä provastin kanssa nyt likemmin tuumailtiin siitä, mitä Amandan piti oppiman. Rouva Kornman oli tässä asiassa aivan samaa mieltä kuin provasti, eli toisin sanoaksemme: rouva Kornmanista oli ihan samaa, mitä Amanda oppi, kunhan vaan jotakin oppi: rouva Renner ei nyt sanonut mitään, mutta hän ikävistyi naapuri-rouvan kanssa, ja pianpa mieliharmilla ajatteli hän: ruvenneeko rouva Kornman aina seuraamaan Amandaa pappilaan, niin onpa siitä koko vastus.

Miten kohteliaisuus vaati, kävi pappilan herrasväki Rytilässä vieraisissa. Ja siellä näki rouva Renner selvään, ettei hänestä ollut seuraajaksi kapteenin rouvalle. Provastinkin mieltä painoi Rytilässä ikävät muistit, jotta hän, kun käynti oli tehty, syvästi huokasi ja ikäänkuin hengitti vapaammasti, kun jälle oli päässyt vapaasen ilmaan.

Näillä käynnillä oli seurauksena jonkinmoinen näennäinen ystävyys naapuri-perheiden välillä. Amanda nähtiin tästä-lähin melkein joka päivä pappilassa. Rouva Kornman ei enää seurannut häntä sinne.

Kaikissa oppi-aineissa oli Amanda ystäväänsä Liinaa paljon jälessä. Hän ei kumminkaan kadehtinut häntä, vaan koetti kaikin tavoin hyväksensä käyttää oppiaikaansa. Amandan käsitys oli sukkela, mutta aatteen maailmaan jäivät usein hänen ajatuksensa haaveksimaan, kun provasti oli hänelle kristillisyyden pääkappaleita esittänyt; jopa usein provastin puhuessakin lensivät ne nykyisyyttä ulommaksi. Liina ihmetteli Amandaa; sillä Amandan kuvitus viehätti häntä usein niin, että hänkin unohti varsinaisuuden. Amanda taasen ihmetteli Liinaa, jonka luonne aina oli iloinen ja aina loi onnea kaikissa, minkä kanssa seurasteli. Täten syntyi tyttöjen välillä ystävyys, joka yhä lujeni, jotta Liinalle tuli aika pitkäksi, jos, miten väliin sattui, Amanda jonkun päivän oli poissa pappilasta. Anna oli nyt vuoteen oma; hän kärsi valittamatta, sillä hän tiesi että nuori elämänsä ehtoolle kului. Annan kamarissa selitti provasti nuorille kuulioilleen kristin-oppia. Siellä näinä hetkinä nähtiin kapteenin tytär ja Liina ja provastin otto-poika Heikkikin. --

Amanda oli Liinalta kuullut Heikin elämä-kerran, ja elävällä kuvituksellaan kuvaili kapteenin tytär itselleen ne omituiset kohdat, missä Heikki oli ollut. Seuraus tästä oli se, että Amanda mielihyvin näki Heikkiä.

Näin oli aika kulunut pappilassa siihen päivään saakka, josta kertomuksemme jälkimäinen puoli alkaa. Heikistä sopinee meidän sitä ennen sanoa, ettei Amanda ollut hänessä mitään vaikuttanut; että hän päin vastoin piti Amandan käynnin pappilassa häiritseväisenä, sillä nyt ei hän saanut niin alituisesti olla Liinan seurassa kuin ennen, ja -- Heikki oikeen jumaloitsi rouva Rennerin nuorempaa tytärtä.

III.

Vanha Eeva.

Samana päivänä, jona, miten olemme jo kuulleet, kauppias Karlgren avasi koko sydämensä Anterolle ja ilmoitti salaisuuksia, joista ei maailma mitään tiennyt, tapaamme provastilla Rytilän rouvan ja Amandan. Rouva Kornman tuli kiittämään provastia kaikesta hyvästä ja kysymään millä hän voisi kiitollisuuttansa näyttää, sillä nyt oli Amanda lähtevä, miten jo kauan oli mietitty, Ruotsin pääkaupunkiin. Kapteenilta oli myös nykyjään tullut kirje, jossa hän kovasti torui rouvaansa siitä, että oli antanut Amandan seurastella pappilaisten kanssa. Tästä kirjeestä ei rouva puhunut muuta kuin mitä kapteenin kotiintuloon kuului, jonka kirje ilmoitti tapahtuvaksi jonkun viikon kuluttua. Amanda oli suruinen, Liina oli suruinen -- sillä he rakastivat sisarellisella rakkaudella toisiaan. Provasti oli vastannut, kun rouva Kornman kysyi, millä hän voisi hänen vaivannäkönsä palkita: "Se on minun paras palkintoni, jos Amanda pitää muistossa, mitä minä olen neuvonut, ja antaa sanani itää, kasvaa ja hedelmiä kantaa elämässä". Rouva Kornman oli pian sen jälkeen lähtenyt, luvaten tyttöjen pyynnöstä että Amanda saisi jäädä pappilaan täksi päivää, sekä, niinkauan kun hän vielä koti-seuduilla oli, aina tuon tuostakin käydä Liinaa tapaamassa. --

Nyt rouvan mentyä istui Liina ja Amanda pappilan pienessä ryytimaassa kauniissa ruohosohvassa, minkä Heikki oli laittanut. Heikki istui vähän taampana. Hänen vieressänsä ruoholla makasi harava, jota hän valmisti Liinalle -- sillä kaikki, mitä Heikki teki, sen teki hän Liinalle. Liina oli hänelle kaikki maailmassa. Amandan haaveellisuus oli Heikkiin tarttunut. Sillä usein saattoi hän nyt istua tunti kausia mitään tekemättä, mitään puhumatta -- vieläpä mitään ajattelemattakin. Ainakaan ei Heikki itse semmoisina tuntina tiennyt, mitä hän ajatteli. Itse siitä tietämättänsä oli hän semmoisina hetkinä ihana. Hänen silmissänsä paloi silloin kummallinen valo; tämä valo kiihtyi niissä kiihtymistään, kunnes se äkkiä sumustui; ja niinkuin pilvet, mitkä kirkkaana kesäpäivänä väliin äkki-arvaamatta vetäyvät kokoon, mustenevat ja vihdoin puhkeevat sateesen, niin tunkeusi Heikinkin silmiin usein kirkkaat kyyneleet. Vasta kun nämä kuumana polttivat hänen poskiansa, tahi putosivat hänen käsilleen, heräsi hän. Mistä loisto Heikin silmissä, mistä kyyneleet? Heikki ei osannut sitä selittää, eikä hän sitä koettanutkaan. Hän oli nyt niin hiljainen, ei kuultu hänen enää niinkuin ensimältä uuteliaasti kysyvän kaikkia; hän ei nyt kysynyt, hän tuskin vastasikaan, jos jotakin häneltä kysyttiin. Hän ei tiennyt, poika parka, että koko hänen olentonsa oli muuttunut rakkaudeksi.

Hän istui ruohossa ja kuuli siihen aina väliin jonkun sanan ryytimaasta. Mutta hän ei kuullut, ainakaan ei hänen sieluunsa päässyt tunkeumaan muun kuin Liinan sanat. Tytöt olivat, ennen kun kahden kesken tuossa ruohosohvassa istuivat, iloinneet ja nauraneet, ja Liinan nauru oli silloin saanut Heikinkin huulet hymyyn, vaikkei hän tiennyt, mille hymyili. Mutta nyt oli kohta tapahtuva ero saanut tytöt vakaviksi. Liinan sydän oli avoin kaikelle hyvälle, mitä elämässä on varsinaista; hänen ajatuksensa ei tätä varsinaisuutta ulommalle ehtinyt. Hän tunsi eron suruisuuden. Hänen ajatuksensa ei kulkenut edemmäksi hetkeä, joka käsissä oli. Toisin oli Amandan laita. Hänkin muisti, että eron hetki lähestyi, mutta hän ei puhunut siitä; hän unohti surun, jonka ero toisi, hän kuvaili Liinalle, miten he kirjeitä vaihtaisivat, miten he eläisivät yhdessä, yksissä, silloinkin kun suuri meri eroittaisi heidät toisistaan. Hän oli innostunut kun hän tästä puhui; hänen ajatuksensa lensivät tulevaisuuteen ja toivat sieltä kuvia, niin eläviä, kuin olisivat ne jo muistoja eletyistä päivistä. Amanda oli kaunis, kun hän näin tulevaisuudessa eli. Liina katseli häntä kummastuksella, sillä Amandan ajatukset lensivät nyt oloihin, joista ei Liina ollut osannut unessakaan haaveksia. Amanda puhui, miten hän, kun toiste näkisi Liinan, näkisi hänen onnellisena, rakastetun nuorukaisen morsiamena tahi nuorena, suloisena rouvana. Liina punastui ja purskahti nauruun ja pani kätensä ystävänsä suulle. Amandan ennustukset näkyivät hänelle niin ihmeen hulluilta. --

Tuo nauru sattui Heikin korviin ja hänkin nauroi, vaikka sumuinen pilvi vastikään oli peittänyt hänen silmänsä valon ja puhjennut kirkkaasen kyyneleesen. Hän ei tiennyt nytkään syytä, ei nauruun, ei kyyneleesen. Amandan silmät olivat väliin olleet kääntyneet häneen päin, mutta näitä silmäilyksiä hän ei tiennyt.

Ei ollut kukaan nuorista huomannut, että vanha eukko sauvoihinsa nojaten oli vähäistä ennen seisahtunut pihalle. Heikki kuuli vielä Liinan naurun, hän ei huomannut eukkoa, joka seisoi häntä aivan lähellä; hän ei nähnyt, miten eukko nosti kätensä silmäinsä yli ja käden alta katseli häntä. Hän ei nähnyt, miten eukon kyytistynyt ruumis ojentihen: mutta hän kuuli eukon huudon! "Kalle! pikku Kalle!" Hän tunsi eukon kädet, jotka häntä syleilivät.

Hän heräsi unestaan, johon auki olevilla silmillä oli uupunut. Hän nousi ja nosti ylös eukkoa, joka ruoholle oli vaipunut. Hän ei tuntenut eukkoa. Hän katseli häntä pitkään.

"Kalle, pikku Kalleni!" kuuli hän eukon pakisevan. "Kalle, pikku Kalleni! kuinka isoksi olet kasvanut! Tiesinhän minä, ettet sinä ollut kuollut" -- ja taasen koetti eukko häntä sylinsä sulkea.

Tämä omituinen tapaus sai tytöt tulevaisuudesta nykyisyyteen jälle. He nousivat ja katsoivat kummastellen eukkoa. He lähestyivät ja kuulivat yhä enemmän kummakseen eukon sanoja.

"Ne sanoivat että sinä olit kuollut, mutta minä en uskonut sitä; ne sanoivat että sinä olit haudattu patronin hautaan äitisi viereen, mutta minä en uskonut sitä; minä odotin sinua, minä ha'in sinua -- -- ja sitten tuli pitkä, musta yö, jona en minä mitään nähnyt. Kauan olen minä nukkunut, kun sinä olet ehtinyt kasvaa noin suureksi, pieni Kalle poikani, jonka minä kannoin sylissäni! Nyt osaat sinä itse käydä ja osaat varmaan puhuakin... Ei se ole totta, että sinä kuolit; kapteeni tahtoi tappaa sinua, mutta hän ei saanut sitä tehdä... Nyt mennään takasin Rytilään; siellä on sinun pikku vuotehesi vielä. Minä soudan sinua uneen..."

Näin pakisi eukko. Nuoret eivät siitä mitään ymmärtäneet. Mutta oli siinä kumminkin yksi, joka ihmetellen kuuli, mitä eukko puhui, ja joka pakinan ymmärsi. Provasti se oli. Hänen kamarinsa akkuna oli ollut auki. Kun hän eukon ensimäiset sanat kuuli, lähestyi hän akkunaa ja melkeinpä samassa kun tytöt ehtivät Heikin luo, oli hänkin kamaristansa sinne ehtinyt.

Hän keskeytti eukon puheen. Hän katsoi häntä pitkään: "Eeva, mitä puhut sinä, mistä tulet sinä?" kysyi hän kummastellen. Hän oli eukossa tuntenut patroni Kaarle Kornman vainaan uskollisen palkollisen.

Eukko kääntyi provastiin. "Provasti!" huusi hän... "Provasti! sanokaa Kaarlelle, että minä olen Eeva, joka häntä lapsena kannoin siitä asti, kun hänen äitinsä kuoli. Hän ei tahdo uskoa minua..."

Provastissa ajoivat ajatukset toinen toistansa. Eeva oli, pian kohta sen jälkeen kun patroni vainaan poika katosi, tullut mieli-vikaan. Hän oli ensinnä raivonnut hulluudessaan, mutta sitten vähitellen asettunut. Aina vaan oli hän kadonneesta lapsesta puhunut, mutta hänen puheestaan ei ollut kukaan pitänyt lukua. Oliko tämä, mikä nyt tapahtui, seuraus tästä hulluudesta, vai...? Provasti kun näin itsessänsä mietti, ei uskaltanut jatkaa. Että Heikki olisi patroni vainaan poika -- -- ihan hullulta se näkyi provastille.

Hän koetti saada eukkoa tyyntymään; mutta sillä sai hän aikaan jotakin aivan päin-vastaista. Eeva kun huomasi, ettei provasti uskonut häntä, joutui vimmaan, lankesi polvilleen ja rukoili liikuttavasti, vaikka epäselvästi, provastia muistamaan, mitä oli tapahtunut yönä, jolloin patroni kuoli. "He sanovat, että pieni Kaarle löyttiin merestä hukkuneena" -- huusi hän -- "se ei ole totta; taivas ja maa on minun todistajani viimeisenä päivänä, että se on vale. Kaarle, minun pikku Kaarleni, joka seisoo tuossa, olisi hukkunut!" -- ja hän purskahti kaikuvaan nauruun, joka kamalalta kuului. Eeva parka ei muistanut mitään siitä päivästä saakka, jona kasvattinsa katosi, mutta sitä selkeämmin muisti hän kaikki, mitä mainittuna päivänä ja yönä oli tapahtunut. Hän puhui nyt semmoisella vakavuudella, ettei se voinut olla vaikuttamatta provastiin. Provastin mieleen johtui, hän ei itse tiennyt mistä, kaikki, mitä hän Heikistä tiesi, ja hän syytti itseänsä siitä, ettei hän ollut tarkempia tietoja hankkinut Heikin vanhemmista.