Chapter 11

Matti kyykistyi polvilleen, kääntääkseen lakanan aarteensa ympäri. Kaksi lakanan kulmaa oli jo lujilla solmuilla solmittu, vielä oli toiset kaksi solmittavat.

Mutta nyt polvillansa kun oli, kuului jotakin. Matti nosti silmänsä ja näki näön. Hän jäi muutamaksi silmänräpäykseksi polvillensa seisomaan. Hän olisi mieluimmin nähnyt pirun kuin sen, minkä hänen silmänsä nyt näkivät. --

Provasti oli ehtinyt Rytilään. Miehessä, joka rauhan sanaa saarnasi, oli tiellä liikkunut vaihtelevia tunteita. Hän oli miettinyt, mitenkä hänen tulisi käyttää itseänsä, hän oli neuvotellut miestensä kanssa ja kun hän Rytilään oli ehtimäisillään, olivat he päättäneet.

Ellei murtovarkaudesta tänä yönä tullutkaan mitään, olisivat he, jos tullessaan kohta melua nostivat, turhaan herättaneet ja peloittaneet Rytilän talon väkeä. Ja kiittämättömyys olisi oleva heidän palkkansa. He sitoivat sen tähden hevoisen kiini ulkopihalle ja lähestyivät hiljaan hovia. Täällä nukkuivat vielä kaikki, eikä mitään epäluulon tapaista kuulunut. Provasti päätti jo, että poika, kun aiotusta murtovarkaudesta kertoi, joko oli uneksinut tahi väärin käsittänyt miesten puhetta Karva-Annan töllissä. Hän oli jo valmis palaamaan, kun erään miehensä neuvosta päätti hovia tarkastaa meren puolelta. Hän kulki hiljaan polkua, joka takapihalta vei merelle, ja kun hän pääsi hovin meren-puolista sivua näkemään, näki hän että poika oli ollut oikeassa. Akkuna eräästä huoneesta oli otettu irti ja asetettu seinää vastaan.

"Me olemme myöhästyneet", oli provastin ensimäinen ajatus, kun tämän näki. Mutta huolimatta tästä, kiiruhti hän kumminkin nuorukaisen innolla akkunan luo, ja nousi katselemaan huoneesen.

Vaikea on sanoa kumpiko enemmän hämmästyi, provasti siitä, minkä näki, tahi Matti, jonka silmät, kun hän päänsä kohotti, huomasivat sen, minkä hän viimeksi kaikista olisi osannut aavistaa täällä tapaavansa. Matti ei näköänsä aaveeksi uskonut, mutta kuitenkin ei hän voinut uskoa silmiänsä. -- Seuraava silmänräpäys sanoi hänelle, etteivät ne pettäneet.

Matti oli mennyt ansaan, ja ansa heittäysi umpeen, juuri kun hän oli saanut työnsä valmiiksi. Mutta Matti oli jos milläisissä ennenkin ollut; hän siis ei kadottanut toimeansa. Hänen oli mahdoton ymmärtää, kuka provastin oli lähettänyt häntä häiritsemään, mutta hän ymmärsi, ettei provasti ollut yksinänsä. Matti rakasti eninnä kaikista maailmassa rahaa, mutta hänelle oli oma henkensä melkein yhtä rakas, ja siis -- koska oli nyt mahdoton korjata työnsä hedelmät, päätti hän korjata oman henkensä.

Hän avasi kiireesti toiseen kamariin vievän oven ja silmäili siitä akkunasta pihalle. Siellä seisoi eräs provastin miehistä. "Huone on ympäröitty", ajatteli hän ja hänen luottamuksensa itseensä oli kadota. Hän avasi oven porstuaan, mistä ulos-vievän oven kapteeni illalla oli sisältä-päin sulkenut. Hän silmäili porstuassa ympäri. Siinä oli raput, jotka veivät huoneen ylikertaan. Hän juoksi niitä ylös. Siellä oli ovi, joka vei huoneen ylisille. Hän juoksi sinne ja nyt pelkäsi hän. Hän oli kaikissa ennen ollut, tällaisessa pulassa ei koskaan. Jos nyt olisi ollut yökään, pimeä -- -- mutta ei! nyt oli valoinen päivä! --

Hän haki piilopaikkaa, hän luuli löytäneensä semmoisen eräässä vaate-arkussa, joka puoleksi oli täytetty vaatteilla. Sinne kyykistyi käsipuolinen makaamaan, ja päästi hiljaa alas kannen ja -- siinä sai hän aikaa miettimisiin.

Hän kuuli pian, että talon väki oli herännyt. Hän kuuli, miten ovia avattiin ja suljettiin. Hän kuuli ääniä ja ketä nämä äänet huusivat; sen hän tiesi, ja hän vapisi. Hän kirosi toveriansa, Kontion Kallea; tämä oli hänelle valmistanut majan Siperiassa.

Siinä arkussansa makasi hän kauan. Yhä likemmältä kuuluivat äänet. Hän erottikin niitä väliin.

"Se on mahdotonta!" kuuli hän sanottavan.

"Hän ei ole tullut ulos" -- kuuli hän -- "Akkunasta ei, ja ovi porstuasta oli, niinkuin illalla sen suljin, kiini".

Näistä viimeisistä sanoista tunsi hän kapteenin.

Toivo pelastuksesta heräsi Matissa. Ja niin pian kuin tämä heräsi, rupesi hän ajattelemaan turhaa vaivansa näköä. Niin lähellä maalia; muutama minuutti vaan, ja hän olisi ollut rikas mies! Hän olisi ijäksi jättänyt Suomen ja muissa maissa nauttinut tavaroitansa -- mutta nyt, kuinka toisin! Nyt makasi hän tässä; tämä pieni arkku oli hänen maailmansa.

Toivo pelastuksesta heräsi Matissa aina sen mukaan, miten äänet kuuluivat etäämmältä tahi likemmältä. Useita kertoja oli hän kuullut kuljettavan rappusissa, mitkä veivät ylisille, mutta sinne ei ollut vielä kukaan tullut.

Mutta nyt kuului ääniä, jotka ilmoittivat, ettei ylinenkään jäisi tarkastamatta. Ja Matti arkussaan, missä makasi, tunsi nimismiehen äänen.

Toivo pelastuksesta katosi Matissa. Hän tuskin hengitti. Näin, tälläisessä pulassa, kuin nyt, oli hän enskerran eläessään. Hän oli kiini, niinkuin hiiri ansassa.

Askeleita kuului; ne lähestyivät hänen piilopaikkaansa. Ne lähestyivät hiljaan, mutta kumminkin niin kohti suoraan piilopaikkaa, kuin olisi kulkija tiennyt, mistä etsittävä oli löydettävä.

Matti kun ylisille ehti ja siellä etsi itselleen piilopaikan, ei ollut huomannut, että lattia siellä oli tomuinen. Moneen aikaan ei ollut kukaan ylisillä käynyt.

Hänen jälkensä näkyivät tomussa -- ja näitä jälkiä oli nimismies huomannut jo rappusilla. Matti oli ollut avojaloin.

Arkun luokse, missä Matti makasi, pysähtyivät askeleet. Matti tunsi nyt, että hän oli hukassa.

Ja tämä tuntonsa ei häntä pettänyt.

Siinä seisoi arkun vieressä nimismies ja kapteeni Kornman sekä vielä kaksi talon trengeistä, kun arkku avattiin.

Siinä makasi mies!

Mutta Jolsan Matti el ollut tavallisia miehiä. Hän kun varmaksi näki, että piilopaikkansa oli löydetty, nousi siitä itse. Arkuus, joka vasta oli saanut hänen vapisemaan, oli nyt kadonnut. Hän oli tosin vähän vaaleampi nyt kuin ennen, mutta äänessään ei ilmoittainnut minkäänlaista pelkoa, kun hän sanoi:

"Tässä on mies!"

Vaikea on sanoa, mitä kapteeni Kornman ajatteli, kun näki entisen liittolaisensa tässä tilassa? Mitä tarkoittikaan tuo silmäilys, jolla murhaaja häntä silmäili. Olipa siinä jotakin, jota taidettiin näin selittää: "Nyt minä olen kiini. Minulla on edessäni kuoleman tuomio; luuletko, että minä pidän salassa sinun työsi, sinun, jonka tähden minä nyt olen tässä tilassa?"

Kapteeni ymmärsi, että hänellä oli syytä pelätä Jolsan Mattia.

Siinä ei paljon puhuttu. Matin ainoa käsi sidottiin ja sitten astuttiin alas ylisiltä.

Nämä tapaukset, sen mukaan miten hän niitä käsitti ja ymmärsi, kertoi provasti perheellensä. Ja hän lisäsi:

"Matti tuotiin alas kamariin, missä rikokset olivat tapahtuneet. Siinä makasi vielä murhattu toverinsa. Matti sai nähdä tekonsa. Minä puhuin hänelle siinä muutamia sanoja, koettaen että hänen sydämessään löytyisi vähäistäkään paikkaa, josta Jumalan sana voisi päästä sisälle, mutta turhaan. Hän vastasi vaan kirouksella".

Ja sitten sanoi provasti Heikille:

"Sinä olit välikappale Luojan kädessä; ilman sinutta olisi murha ja varkaus onnistunut".

Heikki oli pehmeällä vuoteellaan, missä aamu-yönsä oli levollisesti nukkunut, virkistynyt. Hänen päänsä oli vielä raskas; hänen koko ruumiinsa hellä, mutta hän tunsi itsensä kumminkin melkein terveeksi. Hän hämmästyi suuresti, kun hän kuuli, mitä kaikkea oli Rytilässä tapahtunut; mutta provastin lause vaikutti häntä, semminkin kun hän muisti, että hän -- jos Matin kiini-saaminen todellakin oli hänen ansionsa -- oli kostanut kasvatti-isänsä puolesta. Häntä ihastutti vielä enemmän uutinen, tahi paremmin sanoaksemme lupaus, minkä provasti nyt lausui:

"Tästä lähtein, poikani, on pappila sinun kotosi". -- Se ihastutti häntä, niin että hän unohti kaiken muun. Olla pappilassa, asua täällä ja palvella kaunista mamsellia, joka häntä oli niin lempeästi hoitanut, se sai ilon liekin leimuamaan Heikin silmistä, varsinkin kun hän näki että vanha rouva ja hänen tyttärensä mielihyvällä kuulivat tämän uutisen. Tämä lupaus vaikutti Heikissä, mitä eivät kaikki maailman rohdot olisi voineet vaikuttaa. Toista oli palvella pappilassa kuin Rytilässä, toinen oli provasti isäntänä kuin Rytilän patroni.

XVII.

Vähäinen keskustelu ja sen seuraus.

Tutkintoa murhasta ja varkaudesta oli pidetty Rytilässä. Asia oli selvä; siinä ei ollut paljon tutkimista. Matti ei voinut kieltää, ja kun hän ei tätä voinut, pitipä hän kunnianaan tunnustaa rikoksensa semmoisilla sanoilla, mitkä hämmästyttivät kaikkia. Siihen lisäksi havaittiin hänen tunnustuksessaan viittauksia, mitkä olivat kummalliset. Nämä viittaukset koskivat rikosasiaa, joka olisi tapahtunut useita vuosia tätä ennen. Mutta näitä viittauksia ei ymmärtänyt kukaan muu kuin Rytilän isäntä ja hän pelkäsi nyt. Sillä nyt ei estänyt mikään Mattia puhumasta, mitä hänen ja kapteenin välillä oli tapahtunut. Kapteeni mietti itsessänsä puolustusta, millä tekisi Matin syytökset tyhjiksi, jos tämä tunnustaisi mitään häntä, kapteenia, koskevaa. Mutta Matti tyytyi viittauksiin ja kun kapteeni tämän huomasi, hengitti hän vapaammasti. --

Tutkinto oli loppunut eikä nyt muuta kuin saattaa murhaaja turvalliseen vankihuoneesen, kunnes käräjissä hänen tuomionsa sanottaisiin. Vankikulettaja oli jo saapunut Rytilään; nimismies oli kirjoittanut passin; lähtöä tehtiin.

Silloin pyysi Jolsan Matti puhua muutaman sanan kapteenin kanssa. "Hän oli minun isäntäni yhdessä kun merta kulimme", sanoi hän, "ja siitä ajasta saakka on minulla jotakin sydämelläni, jota tahtoisin hänelle ilmoittaa". Matti oli tämän pyyntönsä lausunut alakuloisemmalla äänellä, kuin vasta julman tunnustuksensa, ja tästäpä päättivät kuuliat, että Matti oli ruvennut heltymään.

Ei löytynyt minkäänlaista syytä kieltoon. Nimismies suostui pyyntöön ja taasen olivat kapteeni ja hänen entinen laivamiehensä kahden kesken.

"Arvaatteko mitä minulla on sanomista?" kysyi Matti, kun olivat ovet suljetut. "Ellette arvaa, niin minä tahdon sanoa teille sen. Minä aion puhua käräjissä asioita, jotka tapahtuivat toistakymmentä vuotta takaperin".

Kapteeni ei vastannut mitään. Matti tirkisteli häntä ilvenaurulla, joka vähitellen hyytyi hänen huulilleen, kun hän lisäsi:

"Ja minä voin siihen hankkia todistuksia, joita ette osaa arvatakaan. Miksi tähän saakka en ole puhunut mitään, sen te ymmärrätte; ei koira toveriansa pure, ellei tarvis vaadi. Mutta nyt ovat asiat toisin. Minua uhkaa rangaistus ja tekö saisitte rauhassa nauttia tuon kirotun lippaan sisällön! Ei kautta kaikkien p--jen, ei! sanon minä. Jos illalla olisitte antaneet, mitä pyysin, olisipa Kontion Kalle vielä elossa, minä en olisi tässä, ja teillä ei olisi mitään pelkäämistä. Mutta nyt on Kontion Kalle helvetissä, minä tässä, tämmöisessä tilassa, ja te olette joutumaisillanne samaan tilaan. Kuka on näihin syypää? Te ja teidän kirottu ahneutenne. Mutta eilismurkinoista ei ole puhumista? Siis kuulkaa nyt esitykseni: Ellette auta minua nimismiehen käsistä karkuun, niin eipä tarvinne sanoa, mikä siitä seuraa. Voitte sanoa vaimollenne, että hän vieköön ylisille aviovuoteenne ja teettäköön yhden maattavan vuoteen, sillä Rytilä ei tule näkemään mies-isäntää, ennenkuin velivainaanne poika on ajanut hiiteen isänsä surmaajan perheen".

Tämmöistä puhetta entiseltä laivamieheltään ei ollut kapteeni koskaan kuullut. Hän huomasi, että nyt oli tosi käsissä. Matin viimeiset sanat olivat muistuttaneet häntä siitä, joka hänelle oli rakas, pienestä tytöstään. Hän ymmärsi, että Matti ei tyhjiä nyt puhunut.

"Ja miten minä voisin sinua auttaa?" kysyi hän.

"Se on minun asiani" -- vastasi Matti. "Eikö Koskelan Antti ole täällä, ja hän on määrätty viemään minua linnaan. Sanokaa hänelle, että te suostutte täyttämään, mitä minä teidän puolestanne hänelle lupaan, jos hän päästää minun karkaamaan. Minä tunnen hänen".

Kapteeni mietti vähän aikaa.

"Aika kuluu käsistä. Vastatkaa pian".

-- "Minä lupaan ... mutta miten..."

"Te lähdette noin tunnin kuluttua kaupunkiin, ajatte meidän sivu, ja parilla sanalla on asia selvä. Jos tähän suostutte, niin voitte sen näyttää antamalla minulle nuo rahat, joita illalla pyysin. Te poikkeette tiellä Leenani luo ja sanotte hänelle, että hän varustaa illaksi veneen rantaan, sekä annatte hänelle rahat. Jos tuon teette, niin minä vannon kautta maan ja taivaan, että Jolsan Matista ette enää kuule mitään. Ja nyt vastatkaa ... pian. Joku tulee..."

Kapteeni ei ennättänyt siinä suuresti miettiä; mutta hän tiesi, että vastauksestansa riippui paljo. Samassa kuin vaimonsa, joka ei voinut ymmärtää, mitä Jolsan Matilla oli puhumista salaan hänen miehensä kanssa, avasi oven tyydyttääkseen uuteliaisuuttansa, vastasi kapteeni hiljaan: "Minä lupaan!"

Ilon hohde lensi Matin silmistä. Mutta kun nyt rouva astui huoneesen, sanoi hän: "Tiesinhän minä, että sääliksi käy teille laiva-miehenne onnettomuus. Minä kiitän teitä, että lupaatte pitää huolta Leenastani, jottei hän nälkään kuole". -- -- --

* * * * *

Iltapuolella samaa päivää levisi kummallinen huhu pitäjässä. Talosta taloon oli aamupäivällä uutinen kulkenut murtovarkaudesta ja murhasta sekä Jolsan Matin kummallisesta kiinni saamisesta; mutta nyt -- iltapuoleen samaa päivää -- tiedettiin kertoa, että Matti oli Koskelan Antilta päässyt karkuun. Neljä miestä oli tielle äkki-arvaamatta tölmännyt metsästä, repinyt Antin pahan-päiväisesti ja vapauttanut Matin.

"Sillä peijakkaalla oli liittolaisia", -- sanottiin, -- "mutta kyllä hän ei kauan ole vapaana!"

Niin sanottiin; mutta eipä arvelu näkynyt toteuvan. Päiviä kului, viikkoja kului, kuukausia kului. Jolsan Mattia vaan ei kuulunut. Hän oli kuin maailmasta kadonnut. Ja mikä vielä kummempi, Leena, hänen vaimonsa, oli myöskin kadonnut, ei vaan Karva-Annan töllistä, mutta myöskin koko seudusta. --

Rytilässä valtasi Wappo-rouva. Kapteeni oli lähtenyt merelle. Mutta pappilassa eli Heikki uutta onnellista elämää.

TOINEN OSA.

SYYLLISET.

I.

Kauppias ja hänen puotipoikansa.

Kolme vuotta oli kulunut siitä hirveästä murhatapauksesta, josta viimeksi puhuimme. Vuodessa ehtii paljon tapahtua -- jos vuosi tapauksille rupeaa, saatikka sitten kolmessa. -- Mutta kuluupa vuosi yksityisenkin elämässä väliin niin rauhallisesti, ettemme voi sanoa juuri mitään merkillistä sen kuluessa tapahtuneeksi. Olot muuttuvat -- sillä muuttuvaista on kumminkin kaikki maailmassa -- niin vähitellen, ettemme sitä itse huomaa. Lapsi kasvaa, vanhus vanhenee -- on siinäkin jo muutoksia, vaikka ovat näkymättömiä meille, jotka itse näiden muutosten keskellä elämme. Kuluupa väliin toinenkin, väliin kolmaskin vuosi -- väliinpä vielä useampia ettei -- niinkuin sanomme -- ympäristössämme mitään tapahdu.

Niin oli ollut laita pappilassa, niin Rytilässä, niin kauppias Karlgrenin talossa. Raasilassa ja Mannilassa olivat isännät kuolleet; mutta eipä se minkäänlaista häiriötä muitten elämässä tehnyt. Mattilan isäntä oli saanut myllyssä oikean kätensä mäsäksi survotuksi, mutta sepä vaara hänen oma asiansa. Varpulassa emännöitsee nyt Loviisa, joka näiden vuosien kuluessa on mennyt naimisiin. Anna on vanhentunut; suru ja ensimmäisen vuoden köyhyys ovat tehneet hänestä vanhan eukon, joka sydän-ala-tautinsa tähden polttaa tupakkaa. Suurimmat osat päivää istuen takalla. Lauri, näetsen, ei palannut kaupungista. Hänen jalkansa hakattiin pois, mutta jalan-jäännökseen pääsivät kylmän-vihat, ja ne kaasivat parhaillaan olevan miehen hautaan. Se työ oli Jolsan Matin. Antti, Liisa ja Eeva auttavat sisartaan ja lankoaan. Päivä kuluu, toinen tulee; ja jos Varpulassa kävisit ja kysyisit nyt: Mitä kuuluu? saisit varmaankin vastaukseksi: Eipä juuri mitään. Aika lieventää surut, lieventää kaikki; siispä muutokset, jotka ajan pitkään ovat tapahtuneet, ovat -- mitättömiäkö? Jolsan Matista, jonka syyksi todella luetaan Kontion Kallen ja Varpulan Laurin kuolema, ei ole sen koommin kuulunut mitään. Hän katosi, kuten salama, näkymättömiin, tietämättömiin Leenanensa. Hänestä puhuttiin ensi aikoina paljo; mutta pianpa puhe hiljentyy, kun ei se uusia virikkeitä saa; ja mistäpä näitä virikkeitä saatiin kun Jolsan Matti oli kadonnut? --

On syksyinen, sumuinen päivä. Kauppias Karlgren istuu raha-arkkunsa edessä. Ukko on näitten kolmen vuoden kuluessa vanhentunut. Hänen selkänsä on kyyristynyt; hänen henkeänsä ahdistaa ja vatsassansa on hänellä miltei alituinen tuska. Varmaa on kaikille, jotka ovat oppineet ulkonäöstä tuomitsemaan ihmisen ijän pituutta, että kauppiaan sitä tietämättä kuolema juuri paraikaa tarkastaa ja lopettaa hänen elin-kirjansa Tulot ja Menot. Mutta kauppias Karlgren ei ensinkään tahdo kuulla semmoisesta kirjan-pitäjästä. Hänelläkö nyt olisi aikaa kuolla, kun kaikki asiat käyvät pyörien edistymiseen päin, kenenkään tietämättä, kenenkään kuulematta, niinkuin hyvin voidellut pyörät, mitkä eivät ääntä anna. Hän ei tahdo tietää kenestäkään toisesta puukhollarista kuin Anterosta, joka niin on voittanut ukon luottamuksen, jotta Antero on luopunut tuosta entisestä filosofiastaan ja heittänyt pois kotivarkauden. Syynä tähän on itsessä asiassa se, että Karlgren on testamentannut Anterolle -- "jos kuolisi, mistä Jumala varjelkoon", -- niinkuin sanat testamentissa kuuluvat -- kaiken löysän ja irtaimen omaisuutensa. Tuo seikka vaikutti Anterossa, mitä ei mikään muu olisi vaikuttanut. Hän näki, että kauppias suurilla askeleilla lähestyi sitä ovea, jostei enää takaisin palata, ja nyt ansaitsi hän kauppiaan koko luottamuksen. Kauppias rupesi nyt vasta näkemään, että Anterolla oli pää. Sillä Antero johti häntä nyt kauppa-asioihin, joista Karlgren ei ennen osannut aavistaakaan. Totta on, että Anterolla usein oli paljon tekemistä, etenni alussa, ennenkuin hän sai kauppiaan ryhtymään uusiin asioihin, syynä siihen kun oli, ettei kauppias näitä asioita ymmärtänyt; mutta kun oli Antero ne selittänyt -- väliin niin tarkkaan, että niitä olisi pieni poikakin ymmärtänyt, -- ja kauppias oli huomannut, miten edulliset ne hänelle olivat -- niin ihastui hän Anteroon, ja juuri eräänä tälläisenä ihastuksen hetkenä oli hän teettänyt testamenttinsä, josta hän jo sitä ennen -- samate ihastuksien hetkinä -- oli puhunut. Tuo testamentti oli oleva salainen, mutta eipä se niin aivan salassa pysynytkään, sillä Antero, joka piti huolenaan, että se laillisesti tehtiin, ei voinut olla siitä puhumatta. Huhu siitä levisi ja nähtiinpä silloin eräänä päivänä kummia kauppiaan konttorissa. Wappo, Rytilän emäntä, Karlgrenin sisar, sai tiedon siitä, ja tämä tieto sai aikaan veljen ja sisaren välillä kovan kiistan. Antero arvasi kohta, kun näki rouva Kornmanin ajavan pihalle, mistä päin tuuli, ja ennätti parhaaksi kuiskuttaa kauppiaan korvaan: "Kieltäkää, ettette ole mitään testamenttia tehnyt" -- kun Wappo astui sisään. Miten siinä sitten kiisteltiin, tuli rouva vihdoin siihen päätökseen, että koko huhu oli vaan -- ilkurien sepittämä. Mutta kauppias ihmetteli Anteroa siitä päivästä vielä enemmän; sillä miten tiesi Antero Wapon asiaa? -- Antero näytti rouvalle Karlgrenin kauppahuoneen salaisen kirjan, jonka hän itse piti, ja josta sivumennen sopii sanoa, ettei kauppias itse paljon mitään siitä ymmärtänyt, vaikkei se juuri niin kaksinen ollut. Se salainen kirja. Antero näytti, niinkuin sanoimme, kirjan rouvalle ja ilmaisi hänelle, millä kannalla Karlgrenin kauppa-huoneen asiat olivat. Ja rouva, joka Anteron selityksistä huomasi, että veljensä oli monin verroin rikkaampi kuin kukaan oli osannut ajatellakaan, ihastui kun Antero lisäsi: "Tämä kaikki tulee teille hyväksi ja vieläpä enemmän, jos kauppias saa elää". -- Sitten oli Antero vielä lausunut: "jos niin onnettomasti kävisi, että kauppamies kuolisi, niin toivon minä saavani nauttia uudelta isännältäni, Rytilän patronilta ja hänen vaimoltaan samaa luottamusta, kuin olen nauttinut nykyiseltä isännältäni". -- "Se en tietty" -- vastasi siihen rouva, mutta itsessään ajatteli hän: "Kunhan veli on kunnolla haudassa, niin kyllä sinä palkkasi saat". -- Ja mitä palkkaa hän tarkoitti, sen kyllä ymmärsi Antero.

Samassa määrässä kuin kauppiaan luottamus Anteroon lisääntyi, oli hän ruvennut häntä kohtelemaan aivan toisin kuin ennen. Karlgrenin kävi, niinkuin typerien ainakin, että hän -- vaikkei itse sitä huomannut -- muuttui puukhollariksi tahi käskyläiseksi, ja Antero muuttui isännäksi. Tutunkin oli mahdotointa tuota huomata, sillä Antero antoi käskyjänsä viisaasti: "Eikö niin?" "Niinhän se on?" "Eikö se ole ostettava?" j.n.e. Ja samassa määrässä kuin kauppiaan luottamus häneen nousi, kuului vastaus: "Niin aivan!" "Niin se on!" "Ostetaan kaiketi!" -- jopa, vaikkei kauppias ymmärtänyt laisinkaan, miksi se niin oli, tahi miksi se oli ostettava.

Tämä luottamus kauppiaassa Anteroon oli kasvanut, samassa määrässä kuin tauti työtänsä teki. Eipä ole mahdotonta, että, jos kauppias olisi ollut terve, Antero, joka silloin olisi entistä kurssia purjehtinut -- kauppiaan rahaloovan kautta rikkauteen, olisi ennen pitkää joutunut salakarille ja käynyt haaksirikkoon lastineen päivineen. Mutta nyt ei niin. Antero oli ymmärtäväinen ja melkeinpä -- kuten kauppias sanoi, kun oli eräästä Anteron toimimasta kauppa-asiasta raha-arkkuunsa saanut 1,000 puhdasta ruplaa -- luotu kauppiaaksi.

Sanoimme, ettei kauppias Karlgrenin talossa ollut muutosta tapahtunut. Olipa suurikin; mutta se muutos ei näkynyt; päivien kuluessa oli se vähitellen tapahtunut.

Kauppias istui -- miten jo mainitsimme -- eräänä kolkkona syys-päivänä raha-arkkunsa edessä. Kansi oli auki. Kauppias luki pantavaksi arkkuun koko joukon niinkutsuttuja lombarti-seteleitä. Niihin oli hän ruvennut vaihtamaan rahansa. Sekin oli muutos ja sen muutoksen oli Antero saanut aikaan. "Sillä raha, joka ei kasva, on kuollut, mutta raha, joka kasvaa, se elää", oli Antero sanonut, ja sen oli kauppias ymmärtänyt. Nämä rahat oli kapteeni Kornman, joka yhä vielä oli merellä, lähettänyt ja samalla kirjoittanut: "Rahtipurjehdus käy hyvin; mutta kumminkin aion minä tulla tänä syksynä kotiin, sillä Konkordia ei kelpaa enää muuhun kuin -- -- --" Kirjeessä oli kolme viivaa, mutta mitä kapteeni niillä tarkoitti, ymmärsi kauppias varsin hyvin. Tästä viivain merkityksestä olivat kapteeni ja kauppias päättäneet jo ennen kuin edellinen merelle lähti; mutta päätöksen täyttämisen oli kapteeni lykännyt vastaiseksi, syystä että "rahtipurjehdus" kannatti hyvin. Se oli todellakin kannattanut, ja kauppias oli siitä iloissaan, samaten kuin kapteeni siitä ettei minkäänlaista pahaa mainetta kuulunut, ei, päin vastoin kaikkea hyvää Karlgren'in kauppahuoneesta.

Siinä istui kauppias ja mietti. Mitä nuo kolme viivaa kirjeessä merkitsi, se oli salaisuus kauppiaan ja kapteenin välillä. Siitä ei tiennyt Anterokaan mitään. Kauppias mietti siinä pitäisikö hänen selittämän tämä asia Anterolle. Oli siinä kapteenin kirjeessä vähän muutakin, ja se sai kauppiaan päättämään. "Tyhjennä molemmat rantamakasiinit, mutta niin, ettei sitä kukaan huomaa" -- seisoi kirjeessä. Mutta miten voisi tämä tapahtua Anteron tietämättä, ja hän -- eikö hän kysyisi siihen syytä? Kauppias ei epäillyt, ettei Antero täyttäisi käskyä, -- mutta kuinka saataisiin tämä käsky salaisesti täytetyksi, ellei Antero tietäisi syytä? Tämä vaikutti kauppiaassa sen, että hän huusi Anteroa puodista.

On kolme vuotta -- kesästä neljättä -- kulunut, siitä kuin viimeksi näimme Heikin toverin. Hän on muuttunut. Pienestä, retuisesta kerjäläispojasta on kasvanut pulska, kaunis mies. Ja todellakin kaunis olisi hän, ellei hänen silmissänsä olisi jotakin, joka rumentaisi hänen kauniita kasvojaan. Mutta nämä silmät, ne liikkuvat sinne tänne; niissä asuu ajatus, jota ei taideta selittää, mutta joka vaikuttaa samalla tavalla katsojaan, kuin kirkas jääpalanen vaikuttaa pieneen lapseen, joka ei jään kylmyyttä tunne. Antero on jotenkin hyvästi puettu. Koko hänen muotonsa osoittaa, että hän pitää huolta ulkomuodostaan.