Part 6

Koska isä Grandet nyt oli antanut kaikki määräyksensä, katsoi hän kelloaan; kun hän huomasi, että hänellä vielä oli puoli tuntia aikaa aamiaiseen, otti hän hattunsa, meni tyttärensä luo, suuteli tätä ja sanoi:

-- Menen katselemaan niittyjäni Loiren rannalle, tuletko mukaan?

Eugénie meni hakemaan punaisella silkillä koristetun olkihattunsa; isä ja tytär kulkivat sitten kiemurtelevia katuja pitkin torille saakka.

-- Minne matka näin varhain? kysyi notario Cruchot tavatessaan herra Grandet'n.

-- Menenpä maita katsomaan, vastasi Grandet, joka ei tahtonut kokonaan salata ystävältään aamuisen kävelyretkensä tarkoitusta.

Sillä kun isä Grandet meni "maita katsomaan" tiesi notario kokemuksesta, että hänelläkin oli siinä jotain varteen otettavaa. Hän liittyi sentähden Grandet'n seuraan.

-- Tulkaa, Cruchot, sanoi Grandet notariolle. Te olette ystäviäni; tahdonpa teillekin näyttää, kuinka tyhmää on istuttaa poppeleita viljamaahan.

-- Mutta unohdatteko kokonaan ne kuusikymmentä tuhatta frangia, jotka saitte Loiren rannalla kasvavista poppeleistanne, huudahti Cruchot silmät pyöreinä. Olettepa ollut onnen poika!... Annoitte hakata puunne juuri sillä hetkellä, kun valkean puun puute Nantes'issa oli pahimmillaan ja saitte kolmekymmentä frangia kappaleelta.

Eugénie kuunteli, tietämättä että elämänsä juhlallisin hetki oli lähestymässä ja että notario valmistautui lausumaan järkähtämättömän kohtalontuomion hänen ylitseen. Grandet oli saapunut aukeille vainioille, joita hän omisti pitkin Loiren rantaa ja joilla paraikaa oli työssä kolmekymmentä työmiestä tasoittamassa ja täyttämässä sitä maa-alaa, mistä poppelit olivat kaadetut.

-- Cruchot, katsokaahan, kuinka suuren tilan ottaa kukin poppeli, sanoi Grandet notariolle. -- Jean, huusi hän eräälle työmiehistä, mi... mi... mittaapas sylen mitalla jo... jo... joka suunnalle.

-- Neljä kertaa kahdeksan jalkaa, sanoi työmies, lopetettuaan mittaamisen.

-- Kolmenkymmenen kahden jalan tappio, sanoi Grandet Cruchot'lle. Minulla oli täällä kolmesataa poppelia, eikö niin? Siis kolme sa... sa... sataa kolmekymmentä ja kaksi ja... ja... jalkaa, mikä tekee viisi sa... sa... sataa heinäkupoa. Keskustaa kohti ja sivuille voimme laskea saman verran. Siis tuhannen heinäkuvon menetys.

-- Se on totta, sanoi Cruchot, auttaakseen ystäväänsä, tuhat kupoa maksaa kuusisataa frangia.

-- Sa... sa... sanokaa kaksitoista sataa, sillä jälkisadosta saadaan kolme tai neljäsataa frangia. Kas niin, laskekaa pa... pa... paljonko tulee ka... kaa... kahdestatoista sadasta frangista ne... ne... neljänkymmenen vuoden aikana siihen luettuna korot, kuten tiedätte.

-- Noin kuusikymmentä tuhatta frangia, sanoi notario.

-- Aivan niin se ei... ei... ei tee kuin ku... ku... kuusikymmentä tuhatta frangia. Ja, jatkoi saituri enempää änkyttämättä, kaksituhatta poppelia eivät antaisi viittäkymmentä tuhatta neljässäkymmenessä vuodessa. Siitä tulee tappiota. Sen olen minä huomannut, sanoi Grandet, ojentaen itseään suoraksi.

-- Jean, jatkoi hän, täytä kaikki kuopat, paitsi Loiren puolella olevat, joihin istutat poppelit, mitkä olen ostanut. Kun niitä panee rannalle, jatkoi hän edelleen kääntyen Cruchot'n puoleen, hoidetaan ne valtion kustannuksella, ja hän nyrpisti nenäänsä ikäänkuin hän olisi pilkallisesti naurahtanut.

-- Sehän on aivan selvää, poppeleita ei pidä istuttaa muuta kuin laihaan maahan, sanoi Cruchot, ällistyneenä Grandet'n laskuista.

-- Nii-in, herraseni, vastasi tynnyrintekijä pilkallisesti.

Eugénie katseli Loiren kaunista maisemaa, kuuntelematta isänsä laskusuunnitelmia; mutta äkkiä havahtui hän, kun kuuli Cruchot'n sanovan isälleen:

-- Kas niin, tehän olette saanut tänne vävypojan Parisista; koko Saumurissa ei puhuta muusta kuin veljenpojastanne. Kohta kai saan kirjoittaa sopimuskirjan, vai mitä, isä Grandet?

-- Tuon sa... sa... sanotte juuri oikeaan aikaan, vastasi Grandet nenäänsä nyrpistäen. No niin, vanha y... y... ystäväni, tahdon olla avomielinen ja sanoa teille, mitä te ta... ta... tahdotte tietää. Mieluummin kuulkaas, he... heittäisin ty... tyttäreni Loireen kuin a... ntaisin hänet se... serku... kulleen, te vo... voitte ilmoittaa sen ystävillenne. Älkää sentään huoliko sitä tehdä, antakaa ihmisten juoruta minkä mieli tekee.

Tätä vastausta kuullessaan tunsi Eugénie maailman pyörivän silmiensä edessä. Etäiset toiveet, jotka olivat heränneet hänessä ja jotka niin äkkiä olivat puhjenneet, näki hän nyt maahan tallattuina ja murskautuneina: Eilisestä illasta saakka oli hän sidottuna serkkuunsa kaikilla niillä onnen siteillä, jotka yhdistävät kahta sielua; vastedes tulivat kärsimykset niitä yhä vahvistamaan. Onhan tunnettua, että naisen kutsumuksesta johtuu, että hänen mieltänsä järkyttää enemmän suuri kurjuus kuin suuri loisto. Kuinka olivatkaan isälliset tunteet voineet sammua hänen isänsä sydämessä? Mihinkähän rikokseen oli sitten Charles vikapää? Salaperäisiä kysymyksiä! Jo kietoutui hänen nouseva rakkautensa, hänen vielä niin salaperäinen rakkautensa, uuteen salaperäisyyteen. Hän pysyi vaivoin jaloillaan ja kun hän palasi vanhoille, synkille kaduille, jotka hänestä vast'ikään olivat tuntuneet niin iloisilta, näytti hänestä kuin ne olisivat pukeutuneet surupukuun; hän huomasi sen raskasmielisyyden, joka aikojen kuluessa oli painanut leimansa niihin. Hän sai tuntea kaikki rakkauden kipeät opetukset.

Kun he lähestyivät kotia, kiiruhti hän muutamia askelia isänsä edellä ja odotti häntä ovella, jolle oli kolkuttanut. Mutta Grandet, joka huomasi notarion kädessä vielä avaamattoman sanomalehden, kysyi häneltä:

-- Millainen on kurssi?

-- Te ette tahdo minua uskoa, Grandet, vastasi hänelle Cruchot. Teidän täytyy pian ostaa, te voitte vielä voittaa kaksikymmentä prosenttia kahdessa vuodessa, lukuunottamatta loistavaa välitysrahaa, viisi tuhatta frangia korkoa neljästäkymmenestä viidestä tuhannesta. Kurssi näkyy nyt olevan kahdeksassakymmenessä ja puolessa.

-- No, nähdäänpä sitten, vastasi Grandet hieroen leukaansa kädellään.

-- Jumalani, huudahti notario, avattuaan sanomalehden.

-- No, mitä nyt? huudahti Grandet, kun Cruchot levitti sanomalehden hänen eteensä ja sanoi: -- Lukekaa tuo tuossa.

"Herra Grandet, yksi Parisin kunnioitetuimpia liikemiehiä, on eilen, oltuaan kuten tavallista pörssissä, ampunut kuulan otsaansa. Hän oli jättänyt edustajakamarin presidentille erohakemuksensa, sekä luopunut tuomarintehtävistään kauppaoikeudessa. Herrojen R:n ja S:n, hänen vekseliasiamiehensä ja notarionsa, konkurssit ovat vieneet hänet perikatoon. Arvonanto, jota herra Grandet nautti, sekä hänen luottonsa olivat kuitenkin sellaiset, että hän epäilemättä olisi löytänyt auttajia Parisissa. On surkuteltavaa, että tämä kunnioitettava mies antautui ensimäisen epätoivonsa uhriksi j.n.e."

-- Minä tiesin sen, sanoi viinitarhuri notariolle.

Tämä sana jäädytti herra Cruchot'ta, joka huolimatta notarion virallisesta säälin puutteesta, tunsi selkäpiitänsä karmivan, ajatellessaan, että Parisin Grandet ehkä turhaan oli pyytänyt muutamia tuhansia Saumurin Grandet'lta.

-- Ja hänen poikansa, niin iloinen eilen...?

-- Hän ei tiedä vielä mitään, vastasi Grandet samalla tyyneydellä.

-- Hyvästi, herra Grandet, sanoi Cruchot, joka ymmärsi kaiken ja meni rauhoittamaan presidentti de Bonfons'ia.

Kun Grandet astui huoneeseen, oli aamiainen valmis. Rouva Grandet, jonka kaulaan Eugénie oli hypähtänyt, suudellakseen häntä tuolla sydämen kiihkolla, jonka meissä herättää salainen suru, istui jo keinutuolissaan ja kutoi kalvosimia talveksi.

-- Te voitte syödä, sanoi Nanon, joka harppasi neljä porrasta kerrallaan, tuo suuri lapsi nukkuu vielä kuin enkeli. Kuinka kaunis hän on, silmät ummessa! Minä astuin sisään häntä kutsumaan. En saanut mitään vastausta.

-- Anna hänen nukkua, sanoi Grandet, hän herää vielä kyllin varhain kuulemaan ikäviä uutisia.

-- Mitä siis on tapahtunut? kysyi Eugénie, pannen kahviinsa kaksi pienen pientä sokeripalaa, jotka isä oli paloitellut ja jotka eivät painaneet montakaan grammaa.

Rouva Grandet, joka ei ollut uskaltanut tehdä tuota kysymystä, katsahti puolisoonsa.

-- Hänen isänsä on ampunut kuulan otsaansa.

-- Minun setänikö... kysyi Eugénie.

-- Poika parka! huudahti rouva Grandet.

-- Niin, parka hän on, toisti Grandet, hänellä ei ole penniäkään.

-- Ja kumminkin nukkuu hän kuin olisi maailman kuningas, sanoi Nanon lempeällä äänellä.

Eugénie lakkasi syömästä. Hänen sydäntään kouristi rajusti, kuten tapahtuu naiselle vain silloin, kun hän ensi kerran tuntee koko olennollaan sääliä sitä kohtaan, jota hän rakastaa. Tyttö parka purskahti itkuun.

-- Ethän sinä tuntenut setääsi, minkätähden siis itket? sanoi hänen isänsä, heittäen häneen samanlaisen saaliinhimoisen tiikerinkatseen kuin hänen oli tapana heittää kultakasoihinsa.

-- Mutta, herra, kukapa ei tuntisi sääliä tuota nuorta miesparkaa kohtaan, joka nukkuu kuin saapas, tietämättä mitään kohtalosta, joka häntä odottaa? puuttui Nanon puheeseen.

-- En puhu sinulle Nanon! Pidä suusi kiinni! Eugénie käsitti tällä hetkellä, että naisen, joka rakastaa, tulee aina salata tunteensa. Hän ei puhunut mitään.

-- Toivon, rouva Grandet, ett'ette puhu hänelle mitään, ennen kuin palaan, jatkoi vanhus. Minun täytyy antaa pitentää niittyjeni ojitusta tielle saakka. Kun palaan kahdentoista seutuvilla syömään toista aamiaistani puhun veljenpoikani kanssa hänen asioistaan. -- Mitä sinuun tulee, Eugénie neitiseni, jos tuon keikarin tähden itket, niin riittää jo, lapseni. Hän lähtee piakkoin Itä-Intiaan. Sinä et enää ole häntä näkevä.

Isä otti hansikkaansa hattunsa laidalta, veti ne käsiinsä tavallisella tyyneydellään, hitaasti sovitellen niitä jokaiseen sormeensa, ja lähti ulos.

-- Oi, äiti, minä pakahdun, huudahti Eugénie, jäätyään yksin äitinsä kanssa. En ole koskaan vielä kärsinyt kuten nyt.

Nähdessään tyttärensä kalpenevan, rouva Grandet avasi ikkunan, jotta hän saisi raitista ilmaa.

-- Nyt on minun parempi, sanoi Eugénie hetken kuluttua.

Tähän saakka luonteeltaan niin kylmän ja tyynen tyttären hermokohtaus vaikutti järkyttävästi rouva Grandet'hen, joka katsoi tytärtään tuolla myötätuntoisella katseella, joka vain äidillä on rakkaintaan kohtaan. Hän arvasi kaiken. Itse asiassa ei maankuulujen siamilaisten kaksoisten, jotka luonnon erehdyksestä olivat kasvaneet yhteen, elämä ollut sen läheisempää kuin Eugénien ja hänen äitinsä, joko he sitten istuivat ikkunakomerossaan kuten nyt tai menivät yhdessä kirkkoon tai nukkuessaan hengittivät samaa ilmaa.

-- Lapsi parkani, sanoi rouva Grandet, painaen tytärtään rintaansa vasten.

Kuullessaan nämä sanat tytär kohotti päätään, teki äidilleen kysymyksen katseellaan, tutkiskeli hänen salaisimpia ajatuksiaan ja sanoi:

-- Minkätähden hänet lähetetään Intiaan? Minkätähden emme pidä häntä luonamme, jos hän on onneton? Eikö hän ole meidän läheisin sukulaisemme?

-- Kyllä, lapseni, se olisi aivan luonnollista, mutta isälläsi on syynsä, joita täytyy ottaa huomioon.

Äiti ja tytär istuutuivat ääneti, toinen rullatuoliinsa, toinen nojatuoliinsa ja tarttuivat töihinsä. Eugénie tunsi olevansa kiitollisuuden velassa äidilleen, joka oli osottanut niin sydämellistä osanottoa häntä kohtaan. Hän suuteli äitiään kädelle ja sanoi:

-- Kuinka hyvä sinä olet, rakas äiti.

Nämä sanat saivat äidin kärsimyksien kuluttamat kasvot säteilemään.

-- Onko hän kaunis sinun mielestäsi? kysyi Eugénie. Rouva Grandet vastasi vain hymyllään. Sitten sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen matalalla äänellä:

-- Ehkäpä sinä jo häntä rakastatkin? Se olisi ikävä.

-- Ikäväkö, toisti Eugénie, minkätähden? Hän miellyttää sinua, hän miellyttää Nanonia, miksi ei hän miellyttäisi minua? Äiti, meidän täytyy kattaa aamiaispöytä hänelle.

Eugénie heitti pois työnsä. Äiti teki samoin.

-- Oletpa hupsu! sanoi hän.

Mutta hänelle oli mieluinen tyttärensä hulluus, johon hän itsekin otti osaa.

Eugénie kutsui Nanonia.

-- Mitä nyt, neiti?

-- Nanon, onhan sinulla tänään kermaa päivällisiksi?

-- On kyllä, vastasi vanha palvelijatar.

-- Keitä hänelle oikein väkevät kahvit. Olen kuullut herra des Grassins'in sanovan, että Parisissa juodaan hyvin väkevää kahvia. Pane runsaasti höysteitä sekaan!

-- Ja mistä otan kahvin?

-- Osta!

-- Mutta jos herra tapaa minut?

-- Hän on niityllä.

-- Siispä lähden juoksujalkaa. Mutta herra Fessard kysyi minulta jo, olivatko idän ruhtinaat vierainamme, kun hän antoi kynttilät. Koko kaupunki saa tietää meidän ylellisyydestämme.

-- Jos isäsi huomaa jotain, sanoi rouva Grandet, voi hän lyödä meitä.

-- No niin, hän lyö meitä ja me otamme polvillamme vastaan hänen iskunsa.

Vastauksen asemesta rouva Grandet nosti silmänsä taivasta kohti. Nanon otti päähineensä ja lähti. Eugénie otti esille valkean pöytäliinan, meni hakemaan muutamia viinirypäleitä, joita hän oli ripustanut köydelle vilja-aittaan. Kevein askelin kulki hän käytävässä, jottei herättäisi serkkuaan, eikä voinut olla kuuntelematta hänen ovellaan hengitystä, joka kuului aina yhtä pitkien väliaikojen kuluttua.

-- Onnettomuus valvoo, sillä aikaa kun hän nukkuu, ajatteli Eugénie.

Hän otti köynnöksen vihreimmät lehdet ja pani tertut niiden päälle niin taidokkaasti kuin ainoastaan vanha kyökkimestari olisi voinut tehdä ja toi ne voitonriemuisena pöydälle. Keittiössä asetti hän isänsä laskemat päärynät pyramiidin muotoisesti lehtien väliin. Hän kulki edestakaisin, hommaili ja hääräili. Hän olisi tahtonut tuoda esille kaiken, mitä hänen isänsä talossa oli; mutta hänellä ei ollut avaimia hänen varastoihinsa. Nanon palasi, tuoden mukanaan kaksi tuoretta munaa. Nähdessään munat, halutti Eugénieta hypätä Nanonin kaulaan.

-- Pehtorilla oli näitä kaksi kappaletta korissaan; pyysin ne häneltä ja hän antoi ne minulle, miellyttääkseen minua, ukko pahus.

Vihdoinkin kahden tunnin kuluttua, jona aikana Eugénie kymmeniä kertoja jätti käsityönsä, mennäkseen katsomaan tulella kiehuvaa kahvia tai kuuntelemaan, joko serkkunsa rupesi nousemaan, onnistui hänen valmistaa yksinkertainen aamiainen, joka ei maksanut paljon, mutta joka kuitenkin suuresti poikkesi talon vanhoista tavoista. Päivällis-aamiainen syötiin seisaalta. Kukin otti vähän leipää, hedelmää tai voita, ja lasin viiniä. Kun Eugénie katseli pöytää kamiinin edessä, nojatuolia, joka oli vedetty hänen serkkunsa lautasen eteen, molempia vateja täynnä hedelmiä, munakuppia, viinipulloa, leipää ja sokeria, jota oli paloitettu lautaselle, vapisi hän kaikissa jäsenissään ajatellessaan isän katsetta, jos tämä tulisi tällä hetkellä. Usein vilkasi hän myös kelloon, laskien, ehtisikö serkku syödä ennen isäukon tuloa.

-- Ole rauhallinen, Eugénie; jos isäsi tulee, otan minä kaiken vastuulleni, sanoi rouva Grandet.

Eugénie ei voinut pidättää kyyneltä.

-- Oi, minun hyvä äitini, huudahti hän, en ole sinua kyllin rakastanut.

Kuljettuaan tuhansia kertoja edestakaisin huoneessaan hyräillen, tuli Charles vihdoin alas. Onneksi ei kello vielä ollut kuin yksitoista. Oikeana parisilaisena oli hän pannut yhtä paljon huolta pukimeensa kuin jos hän olisi ollut sen jalon rouvan linnassa, joka matkusti Skotlannissa. Hän astui sisään huulillaan ystävällinen hymy, mikä herätti Eugéniessa surunvoittoista iloa. Hän oli jo suostunut siihen ajatukseen, ettei hän ollutkaan tullut Anjoun satulinnoihin. Hän meni tätinsä luo ja sanoi iloisesti:

-- Oletteko nukkunut hyvin, rakas täti? Entä te, serkkuni?

-- Hyvin, herra; entä te? sanoi rouva Grandet.

-- Minä, oivallisesti.

-- Teillä on varmaankin nälkä, serkkuni, sanoi Eugénie; istukaa pöytään.

-- En koskaan syö aamiaista ennen kello kahtatoista, jolloin tavallisesti nousen vuoteesta. Kuitenkin söin matkalla niin vähän, että mukaudun täydellisesti mihin haluatte. Muutoin...

Hän veti taskustaan kalleimman kellon mitä Breguet oli valmistanut.

-- Mitä, kello ei ole kuin yksitoista, olenpa ollut varhainen.

-- Varhainenko? sanoi rouva Grandet.

-- Niin, mutta minä halusin saada kapineeni järjestykseen. Sama se, syön mielelläni jotain, jonkun pienen palan, kananpojan tai peltokanan.

-- Pyhä Neitsyt! huudahti Nanon kuullessaan nämä sanat.

-- Peltokanan, ajatteli Eugénie, joka olisi antanut joka roponsa saadakseen peltokanan.

-- Tulkaa istumaan, sanoi hänelle täti.

Keikari heittäytyi nojatuoliinsa kuin kaunis nainen leposohvalleen; Eugénie ja hänen äitinsä ottivat myös tuolinsa ja istuutuivat hänen viereensä lieden eteen.

-- Asutteko aina täällä? kysyi Charles, jonka mielestä sali päivän valossa oli vielä rumempi kuin kynttilän valossa.

-- Aina, vastasi Eugénie, katsellen häntä, paitsi viininkorjuun aikana. Me menemme silloin auttamaan Nanonia ja asumme kaikki Noyers'in luostarissa.

-- Ettekö koskaan käy kävelemässä?

-- Joskus sunnuntaisin, kun on kaunis ilma, menemme iltakirkon jälkeen joko sillalle tai katsomaan, kuinka heinää on tehty, sanoi rouva Grandet.

-- Onko teillä täällä teatteria?

-- Mekö menisimme teatteriin! huudahti rouva Grandet, katsomaan näyttelijöitä! Mutta, herra, ettekö tosiaankaan tiedä, että se on kuolemansynti?

-- Katsokaa, herra kulta, sanoi Nanon, tuodessaan munat pöytään, olemme hankkineet teille tuoreita munia.

-- Ah! tuoreita munia, sanoi Charles, joka, ylellisyyteen tottuneiden henkilöiden tavoin, ei enää ajatellut peltokanaansa. Mutta, sehän on mainiota! Olisikohan teillä vielä voitakin, rakas lapseni?

-- Voita! Mutta silloin ette saa kakkua, sanoi Nanon.

-- Annahan toki voita tänne, Nanon! huudahti Eugénie.

Hän tarkasteli serkkuaan tämän levittäessä voita leivälleen ja nautti siitä yhtä paljon kuin Parisin tunnekylläisin katutyttönen nauttii nähdessään melodraamaa, jossa viattomuus loistavasti vie vääryydeltä voiton. Charles'illa olikin, siron äidin kasvattama ja maailmannaisen vaikutuksen alainen kun oli ollut, kauniit sulavat liikkeet kuin jollakin pienellä parisittarella konsanaan. Nuoren tytön myötätunto ja hellyys on kuin maneetti. Charles'kaan ei voinut, huomatessaan olevansa serkkunsa ja tätinsä huomion esineenä, vastustaa mielenliikutusta, joka hänet äkkiä yllätti. Hän heitti Eugéniehen yhden noita loistavia hyvyyden ja hellyyden silmäyksiä, jotka ovat kuin hymyily. Ja hän pani merkille katsellessaan Eugénieta hänen kasvonpiirteidensä puhtaan sopusoinnun, hänen neitseellisen ryhtinsä, hänen silmiensä salaperäisen kirkkauden, jossa kuvastuivat nuoret, puhtaat, intohimottomat ajatukset.

-- Tosiaankin, rakas serkkuni, jos istuisitte komeassa juhlapuvussa Oopperan aitiossa, niin olenpa vakuutettu, ettei täti kuolemansynteineen ole niinkään väärässä, sillä te herättäisitte miehissä synnillisen kaipuun ja naisissa synnillisen kateuden.

Tämä imartelu pani Eugénien sydämen ilosta sykkimään, vaikka ei hän siitä paljoa ymmärtänytkään.

-- Ah, serkkuni, te teette pilkkaa pikkukaupungin tyttöparasta.

-- Jos tuntisitte minua, serkkuni, tietäisitte, kuinka vihaan ivapuhetta: se haavoittaa sydäntä ja loukkaa kaikkia meidän tunteitamme...

Tätä sanoessaan vei hän murtamansa voileivän palan varsin taidokkaasti suuhunsa.

-- Ei, minulla ei nähtävästi ole kyllin nerokkuutta pilkata toisia, ja tästä puutteesta olen suuresti kärsinyt. Parisissa surmataan ihminen sanomalla: "Hänellä on hyvä sydän". Tämä lause merkitsee: "Poika parka on tyhmä kuin sarvikuono". Mutta koska minä olen rikas ja koska tiedetään että minä kolmenkymmenen askeleen päästä osaan maaliini millaisella ampuma-aseella tahansa, niin säästyn minä pilkalta.

-- Tuo, mitä sanotte, nuori sukulaiseni, todistaa hyvää sydäntä, virkkoi rouva Grandet.

-- Teillä on hyvin kaunis sormus, sanoi Eugénie; voisinko saada katsella sitä?

Charles ojensi hänelle kätensä ja Eugénie veti sormuksen hänen sormestaan, punastuen, kun kosketteli sormenpäillään serkkunsa punaisia kynsiä.

-- Katsokaa, äiti, kuinka kaunista työtä.

-- Oi, sehän on paksua kultaa, sanoi Nanon tuoden kahvia.

-- Mitä tämä on? kysyi Charles nauraen.

Ja hän osoitti soikeaa ruukkua ruskeasta savesta, sisäpuolelta siloiteltua, jota ympäröi tuhkakerros ja jonka reunojen yli kahvi kiehuskeli.

-- Se on kiehutettua kahvia, sanoi Nanon.

-- Oi, rakas tätini, jätän ainakin jonkun hyvän jäljen täällä olostani. Te olette hyvin jälellä ajastanne! Minä opetan teitä keittämään hyvää kahvia Chaptalilaisessa kahvikeittiössä.

Ja hän koetti selittää, miten kahvia keitetään Chaptalilaisessa kahvikeittiössä.

-- No, jos siihen tarvitaan noin paljon työtä, sanoi Nanon, niin kyllä se jää minulta tekemättä. En minä koskaan tule keittämään kahvia sillä tavalla. En totta tosiaan! Ja kuka hakisi ruokaa meidän lehmällemme silläaikaa, kun minä keittäisin kahvia?

-- Minä teen sen, sanoi Eugénie.

-- Lapsi! sanoi rouva Grandet, katsellen tytärtään.

Tämän sanan sanottuaan, mikä muistutti surusta, joka oli puhkeamaisillaan tämän onnettoman nuorukaisen ylitse, vaikenivat kaikki kolme naista ja katselivat Charles'ia säälivin katsein.

-- Mikä teidän on, serkkuni?

-- St! sanoi rouva Grandet Eugénielle, joka aikoi vastata. Tiedäthän, tyttäreni, että isäsi tahtoo puhua herralle...

-- Sanokaa minua Charles'iksi, virkkoi nuori Grandet.

-- Ah, teidän nimenne on Charles? Se on kaunis nimi, huomautti Eugénie.

Onnettomuuden aavistus tietää melkein aina onnettomuutta. Nanon, rouva Grandet ja Eugénie, jotka pelolla ajattelivat vanhan tynnyrintekijän kotiintuloa, kuulivat tuttua koputusta ovelta.

-- Isä! huudahti Eugénie.

Hän tempasi samalla nopeasti pois sokeriastian, jättäen ainoastaan muutamia paloja pöytäliinalle. Nanon korjasi munankuoret. Rouva Grandet hypähti paikallaan kuin säikähtänyt metsäkauris. Äkillinen pelästys, joka valtasi naiset, kummastutti Charles'ia, joka ei voinut keksiä siihen syytä.

-- Mikä teidän on? kysyi hän heiltä.

-- Isäni! sanoi Eugénie.

-- Entä sitten?...

Herra Grandet astui saliin, heitti tarkkaavan katseen pöytään ja huomasi kaikki.

-- Kas vain! te kestitsette täällä parhaan taitonne mukaan veljenpoikaa, se on hyvä, oikein hyvä, erinomaisen hyvä! sanoi hän sammaltamatta. Kun kissa on poissa, tanssivat hiiret pöydällä.

-- Kestitsevät?... ajatteli Charles, jonka oli mahdotonta ymmärtää, millainen järjestys ja millaiset tavat talossa vallitsivat.

-- Anna minulle lasini, Nanon, sanoi herra Grandet.

Eugénie toi lasin. Herra Grandet veti taskustaan suuriteräisen veitsen, leikkasi palasen leipää, levitti sille hienosti voita ja rupesi syömään seisaallaan. Sillä aikaa pani Charles sokeria kahviinsa. Isä Grandet huomasi sokeripalaset, heitti katseen vaimoonsa, joka kalpeni ja astui kolme askelta taaksepäin, sitten kääntyi Grandet hänen puoleensa ja sanoi hänelle korvaan:

-- Mistä olette saaneet kaiken tämän sokerin?

-- Nanon kävi hakemassa Fessard'ilta, sillä sitä ei ollut kotona.

On mahdotonta kuvitella, kuinka tuskallinen tämä mykkä näytös oli näille kolmelle naiselle. Nanon ei myöskään malttanut olla keittiössä, vaan katseli ovelta, mihin suuntaan asiat kehittyisivät. Maisteltuaan kahvia, piti Charles sitä liian karvaana ja hän etsi sokeria, jonka Grandet jo oli ottanut pois.

-- Mitä etsitte, veljenpoikani? kysyi hän.

-- Sokeria.

-- Pankaa maitoa, vastasi talon isäntä, niin kahvinne tulee miedommaksi.

Eugénie otti sokeriastian, jonka hänen isänsä oli kätkenyt ja asetti sen pöydälle, katsellen isää tyynesti silmiin. Charles ei koskaan saanut tietää, millaisen sisällisen taistelun alaisena hänen serkkunsa oli, johon vanhan tynnyrintekijän katse vaikutti kuin salaman isku.

-- Etkö syö, vaimoni?

Onneton orjatar astui vapisten pöydän luo, leikkasi palasen leipää ja otti päärynän. Eugénie tarjosi rohkeasti isälleen rypäleitä, sanoen:

-- Maistahan, isä, minun säästöjäni! -- Serkkuni, tehän syötte näitä, eikö totta? Olen hakenut nämä kauniit viinirypäleet teitä varten.

-- Kas vaan, jos he saavat menetellä omin päin, niin ryöstävät he pian koko Saumurin putipuhtaaksi teidän tähtenne, veljenpoikani. Kun olette lopettanut syömisen, menemme yhdessä puutarhaan; minulla on kerrottavana teille seikkoja, jotka eivät ole sokerinsuloisia.

Eugénie ja hänen äitinsä heittivät Charles'iin katseen, jonka merkitystä nuorukainen ei voinut olla ymmärtämättä.