Part 4

Parisilainen tarttui lorgnettiinsa tutkiakseen huoneen kalustoa, laattian palkkeja ja seinien väriä, johon kärpäset olivat jättäneet niin runsaasti merkkejä, että ne olisivat riittäneet tietosanakirjan pisteiksi. Myöskin loton pelaajat kohottivat neniänsä ja tähystelivät muukalaista yhtä suurella ihmetyksellä kuin jos heillä olisi ollut kiraffi edessään. Herra des Grassins ja hänen poikansa, joille maailmanmiehen näky ei ollut outo, yhtyivät kuitenkin tähyilemään naapuriensa kanssa, olipa että siihen vaikutti yleinen mieliala tai halu osottaa hyväksymistään ja tulkita se naapureilleen merkitsevällä silmäniskulla:

-- Kas tuommoisia ollaan Parisissa.

Kaikki voivat muuten mielin määrin uutta tulokasta tarkastaa pelkäämättä loukkaavansa talon isäntää. Grandet oli syventynyt pitkään kirjeeseen, jota hän piti kädessään, ja oli ottanut sitä varten pöydältä ainoan kynttilän, välittämättä sen enempää vieraistaan.

Eugénie, jolle moinen puvun ja mieskohtaisen esiintymisen täydellisyys, oli ennestään kokonaan tuntematon, luuli näkevänsä orpanassaan taivaallisista korkeuksista alas astuneen olennon. Suloisella mielihyvällä hengitti hän tuoksua, joka lähti vieraan kiiltävästä, kauniisti käherretystä tukasta. Hän olisi tahtonut kädellään koskettaa tämän hansikoiden hienoa nahkaa. Hän kadehti hänen pieniä käsiään, hänen hipiäänsä, hänen piirteidensä tuoreutta ja hienoutta. Lyhyesti, jos voisi vertauksen avulla kuvata sitä vaikutusta, minkä nuori keikari teki tähän kokemattomaan tyttöseen, joka tähän saakka oli parsinut sukkia ja paikkaillut isänsä pukuja ja jonka elämä oli kulunut näiden likaisten seinäin sisäpuolella hiljaisen kadun varrella, jossa tuskin sai nähdä enempää kuin yhden henkilön käyvän ohi tunnissa -- tässä tytössä herätti hänen orpanansa näkeminen suloista mielihyvää, samanlaista, jonka saa nuoressa miehessä aikaan joku niistä haaveellisista, Westallin piirtämistä naiskuvioista englantilaisissa matkalaukuissa, kuvioista, jotka ovat niin hienolla tavalla piirretyt että pelkää näiden taivaallisten olentojen henkäyksestäkin häviävän olemattomiin.

Charles otti taskustaan kirjaillun nenäliinan, Skotlannissa matkustavan maailmannaisen käsialaa. Kun Eugénie näki tämän hienon käsityön, mikä oli rakastavalla kädellä tehty aikoina, jotka olivat menneet rakkaudelta hukkaan, tarkkaili hän uteliaana orpanaansa nähdäkseen aikoiko tämä todella käyttää sitä. Orpanan käytöstapa, hänen kädenliikkeensä, hänen tarkoituksellinen suorasukaisuutensa, hänen välinpitämättömyytensä lipasta kohtaan, joka oli tuottanut niin paljon iloa rikkaalle perijättärelle ja jota hän joko piti arvottomana tai naurettavana, ja lopuksi kaikki se hänessä, mikä loukkasi Cruchot'laisia ja Grassins'eja, miellytti tyttöä niin suuresti, että saattoi olla varma siitä, että hän nukuttuaan näki unta tästä ihmeellisestä fenix-linnusta.

Pelinumeroja vedettiin yhä hitaammin ja kohta lotto kokonaan lakkasi. Suuri Nanon astui sisään ja sanoi kovalla äänellä:

-- Antaisiko rouva puhtaita lakanoita, jotta voin tehdä tälle herralle vuoteen.

Rouva Grandet lähti Nanonin mukaan. Rouva Grassins sanoi silloin matalalla äänellä.

-- Kukin pitäköön rahansa, jättäkäämme peli.

Jokainen otti kaksi sou'ta vanhassa kukkarossa säilytetystä pohjarahastosta pöydältä. Koko seura liikahti ja teki neljänneskäänteen tulta kohti.

-- Te olette siis lopettanut? kysäsi Grandet jättämättä kirjettään.

-- Kyllä, vastasi rouva des Grassins, mennen istumaan Charles'in viereen.

Eugénie, antautuen niihin ajatuksiin, jotka ensi kertaa herännyt lemmentunne nuoressa tytössä herättää, lähti hiljaa huoneesta mennäkseen auttamaan äitiään ja Nanonia. Jos joku taitava rippi-isä olisi pannut hänet tunnustuksille, olisi hän varmaan tälle myöntänyt, ettei hän ajatellut enemmin äitiään kuin Nanoniakaan, vaan että häntä ajoi vastustamaton halu pitää huolta orpanansa huoneesta, katsoa, ettei mitään sieltä puuttuisi, ja järjestää kaikki siellä mahdollisimman hyvään kuntoon, jotta huone näyttäisi niin hienolta ja siistiltä kuin suinkin. Eugénie uskoi, että hän yksin saattoi ymmärtää orpanansa maun ja mielihalut.

Hän tulikin itse asiassa oikeaan aikaan osottaakseen äidilleen ja Nanonille, jotka tekivät paluuta, että kaikki oli vasta puolitiessä. Hän antoi suurelle Nanonille määräyksen lämmittää lieden edessä vuoteen lakanat; itse peitti hän vanhan pöydän liinasella ja teroitti Nanonin mieleen, että tämän piti vaihtaa liinaa joka aamu. Hän sai äitinsä vakuutetuksi, että oli välttämätöntä virittää kelpo tuli kamiiniin, ja käski Nanonin, isälle mitään puhumatta, noutaa eteisestä suuren kantamuksen puita. Sitten juoksi hän etsimään kätköistä kiiltävän tarjottimen, joka oli vanhan La Bertellièren peruja, kuussyrjäisen kristallilasin, pienen kullatun lusikan, jonka siloitus kuitenkin oli jo pahasti kulunut, vanhanaikaisen pullon, johon oli kaiverrettu lemmenjumalia, ja asetti kaikki voitonriemuisena kamiinin nurkalle. Hänessä oli neljännestunnin ajassa herännyt enemmän ajatuksia kuin koko muun elämänsä aikana.

-- Äiti, sanoi hän sitten, orpanani ei varmaankaan kärsi talikynttilän hajua. Jos ostaisimme vahakynttilän?...

Ja hän lähti kepeänä kuin lintu etsimään kukkaroaan, josta otti kuukausrahansa, sata sou'ta.

-- Tuoss' on, Nanon, käy nopeaan.

-- Mutta mitä sanoo isäsi?

Tämän peloittavan kysymyksen teki rouva Grandet, kun hän näki tyttärensä tulevan kantaen kädessään vanhasta Sevres'in porsliinista valmistettua sokerirasiaa, jonka Grandet oli tuonut Froidfondin linnasta.

-- Ja mistä otat sokerin? Oletko hullu?

-- Äiti, Nanon voi ostaa sokeria samalla kertaa kuin vahakynttilänkin.

-- Entäs isäsi?

-- Mutta onko kohtuullista, ettei hän sallisi tarjottavan lasia sokerivettä veljenpojalleen. Muuten, ei hän huomaa koko asiaa.

-- Isäsi huomaa kaikki, sanoi rouva Grandet, nostaen päätään.

Nanon vitkasteli, sillä hän tunsi herransa.

-- Mutta menehän nyt, Nanon, kun tänään on minun syntymäpäiväni, sanoi Eugénie, isäänsä matkien.

Nanon päästi leveän naurun, kuullessaan ensi kertaa elämässään nuoren emäntänsä laskevan leikkiä, ja totteli.

Sillä aikaa kun Eugénie ja hänen äitinsä koettivat parhaansa mukaan somistaa huonetta, jonka Grandet oli määrännyt veljenpojalleen, sai tämä nauttia erinomaista huomaavaisuutta rouva des Grassins'in puolelta.

-- Olettepa varsin päättäväinen, herraseni, sanoi rouva, kun voitte näin jättää talvisen Parisin huvitukset, tullaksenne tänne Saumuriin. Mutta, jollemme teitä pahoin säikytä, niin takaanpa, että voitte täälläkin viettää hupaisia hetkiä.

Samalla heitti rouva Charles'iin oikean maaseutulaissilmäyksen -- sellaisen, mikä on yhtä ominainen maaseudun naisille kuin papeille, joille jokainen nautinto on synti ja rikos.

Charles tunsi niin suurta ikävää siinä istuessaan, kaukana siitä avarasta linnasta ja loistosta, jonka hän oli kuvitellut kuuluvan setänsä ympäristöön, että rouva des Grassins tarkemmin katsoen sentään oli hänestä kuin puolittain himmentynyt kuva jostakin hänen parisilaisittaristaan. Charles vastasikin sentähden kohteliaasti hänelle osotettuun vieraskutsuun ja antautui keskusteluun, jonka kestäessä rouva des Grassins asteettain hiljensi ääntään saadakseen sen sopusointuun tiedonantojensa tutunomaisuuden kanssa. Hänellä ja Charles'illa oli varma tarve uskoutua toisilleen. Kun siis ensimäiset sievistelevät lauseparret olivat vaihdetut, saattoi viekas pikkukaupungin rouva kuiskata Charles'ille tarvitsematta peljätä, että muut, jotka puhuivat, niinkuin koko Saumur tähän aikaan, viinin kaupasta, häntä kuulisivat.

-- Jos sallisitte meille kunnian nähdä teidät luonamme, tekisitte sillä varmaan yhtä suuren ilon miehelleni kuin minulle. Meidän perheemme on ainoa Saumurissa, jossa voitte tavata sekä korkeamman porvariston että aatelin. Niinhyvin edellinen kuin jälkimäinen kunnioittaa yhtä suuressa määrässä miestäni -- sen voin ylpeydellä teille vakuuttaa. Niinpä teemmekin parhaamme tarjotaksemme heille edes jotain hupia täällä syrjäkylässä. Hyvä jumala, kuinka tulette ikävystymään, jos jäätte herra Grandet'n luo. Setänne on kauppasielu eikä ajattele muuta kuin viinisatojaan, tätinne on ikävä pikku pyhimys, jonka päähän ei mahdu yhtaikaa kahta ajatusta, ja orpananne on pieni tyttölepakko, vailla kasvatusta ja seuratapoja, eikä kelpaa muuhun kuin parsimaan pyyhinliinoja.

-- Tuo rouva ei ole hullumpia, ajatteli Charles Grandet, vastaten kohteliaisuuksilla naapurinsa kiemailuihin.

-- Näyttääpä siltä kuin tahtoisit anastaa itsellesi herra vieraamme, sanoi nauraen paksu suuri pankkiiri.

Kuultuaan tämän huomautuksen vaihtoivat notario ja presidentti pari ilkeämielistä sanaa; mutta pappi katsoi viekkaasti rouva des Grassins'ia kohti ja sanoi otettuaan ajatuksensa vahvikkeeksi annoksen nuuskaa ja tarjottuaan sitä senjälkeen muillekin:

-- Kukapa voisi paremmin kuin arvon rouva lausua vieraalle Saumurin tervehdykset?

-- Kuinka niin! mitä tarkoitatte? kysyi herra des Grassins.

-- Tarkoitan teidän, rouvan, Saumurin kaupungin ja vieraan parasta, herraseni, vastasi viekas vanhus siirtyen lähemmäs Charles'ia.

Kirkkoherra Cruchot ei näköjään ollut koko aikana huomaavinaan Charles'in ja rouva des Grassins'in keskustelua, mutta arvasi kuitenkin hyvin sen sisällön.

-- En tiedä, herrani, vieläkö minua muistatte, sanoi, vihdoin Adolf, pakoittautuen mahdollisimman välinpitämättömän näköiseksi. Minulla on kerran ollut ilo olla teidän vastatanssijananne paroni de Nucingenin kutsuissa, ja...

-- Muistan vallan hyvin, vastasi Charles, hämmästyneenä siitä, että oli jo joutunut yleisen huomion keskipisteeksi.

-- Herra on teidän poikanne? kysyi hän rouva des Grassins'ilta.

Kirkkoherra loi ilkeän silmäyksen äitiin.

-- Kyllä, herra, vastasi jälkimäinen.

-- Te olitte siis vallan nuorena Parisissa? kysyi Charles nuorelta herra des Grassins'ilta.

-- Kysyttekin, virkkoi pappi, me lähetämme lapsemme, Babyloniin heti kohta kun ne vieraantuvat imettäjästä.

Rouva des Grassins loi kirkkoherraan syvän hämmästyneen katseen.

-- Täytyy tulla maaseudulle, jatkoi pappi, jos mieli tavata naisia, jotka neljääkymmentä käydessään ovat yhtä nuorekkaita kuin rouva des Grassins, siitä huolimatta, että heidän poikansa kohta ovat lakitieteen kandidaatteja. Muistanpa vielä kuin eilispäivän sen ajan, jolloin nuoret herrat ja neidit nousivat tuoleilleen nähdäkseen teidän tanssivan, rouvani. Teidän valloituksenne...

-- Sinä vanha konna! ajatteli rouva des Grassins. Mahdatkohan arvata tarkoitukseni?

-- Näyttääpä siltä kuin olisi täällä mahdollisuuksia valloituksiin, ajatteli Charles, napitti pitkäntakkinsa, pani kätensä liivin aukeamaan ja heitti katseen huoneen päästä päähän, jäljitellen Lord Byronin asentoa Chantreyn tunnetussa maalauksessa.

Se tarkkaavaisuus, jolla isä Grandet oli syventynyt kirjeensä lukemiseen, jäi yhtä vähän notariolta kuin presidentiltä huomaamatta. Molemmat koettivat arvailla kirjeen sisältöä ukon tuskin huomattavista kasvojen väreistä, joita kynttilä valaisi. Tynnyrintekijä saattoi vaivoin säilyttää piirteidensä tavallisen jäykkyyden. Lukija voi arvata, kun hän saa tietää sen sisällön, kuinka kovalle koetukselle ukko Grandet oli pantu:

Veliseni!

Onpa jo kulunut kaksikolmatta vuotta siitä kuin viimeksi toisemme näimme. Minun häissäni tapasimme viime kerran toisemme ja iloisina erosimme kukin haarallemme. Enpä voinut silloin aavistaa, että sinä kerran olisit oleva ainoana tukena sille suvulle, jonka menestyksestä silloin niin suuresti iloitsit. Kun tämä kirje tulee käsiisi, ei minua enää ole olemassa. Olen vararikon edessä, ja sen häpeän yli en jaksa elää. Olen vitkastellut kuilun partaalla toivossa että voisin pelastaa asemani. Nyt täytyy minun hypätä alas kuiluun. Kaksi vararikkoa, vaihtovälittäjäni ja Roguinin, notarioni, on vienyt viime roponi ja nyt olen puilla paljailla. Minun on tuskallista ajatella että olen velkaa enemmän kuin neljä miljoonaa voimatta maksaa saamamiehilleni enempää kuin viisikolmatta sadalta. Onnettomuuden lisäksi on viinieni hinta laskemassa syystä että teidän satonne on ollut niin runsas. Kolmen päivän kuluttua on Parisi sanova: herra Grandet oli lurjus! Saan viedä häpeällä hiukseni hautaan. Riistän pojaltani hänen nimensä, jonka olen liannut, sekä hänen äitinsä perinnön. Hän ei tiedä mistään, onneton poikani, jota jumaloin. Olemme sanoneet toisillemme hellät jäähyväiset. Kaikeksi onneksi ei poikani huomannut, että viime jäte elinvoimaani lyyhistyi kokoon tuona hetkenä. Onko hän minut kerran kiroova? Veljeni, veljeni, lastemme kirous on hirveä! He voivat vedota meidän tuomiostamme, mutta heidän on peruuttamaton. Grandet, sinä olet vanhempi veljeni, sinun tulee minua auttaa: suojele minun hautaani Charles'in katkerilta sanoilta! Veljeni, jos kirjoittaisin sinulle verelläni ja kyynelilläni, en voisi niillä tulkita niin suurta tuskaa kuin tällä kirjeellä; jos voisin itkeä, jos voisin vuodattaa vereni, olisin jo kohta kuollut enkä kärsisi enää. Nyt kärsin ja katselen kuolemaa kuivin silmin. Sinä olet nyt Charles'in isä. Hänellä ei ole mitään sukulaisia äidin puolelta -- itse tiedät, minkätähden. Miksi en ottanutkin huomioon yhteiskunnallisia ennakkoluuloja? Miksi kuulinkin rakkauden ääntä? Miksi meninkin naimisiin hienon herran tyttären kanssa? Charles'illa ei ole mitään sukua. Oi onnetonta, onnetonta poikaani!... Usko minua, Grandet, en rukoile sinulta apua itselleni -- eikähän sinun omaisuutesi riittäisi peittämään kolmen miljoonan vajausta mutta poikani puolesta sinua rukoilen. Minä nostan rukoillen käteni sinua kohti, kuoleman hetkellä uskon sinulle poikani. Ilman tuskaa katselen pistoolejani, ajatellessani, että sinä olet Charles'in isä. Hän piti minusta; olin aina hyvä hänelle, en milloinkaan häneltä mitään kieltänyt -- toivon ettei hän ole minua kiroova. Muuten, sinä olet itse näkevä, että hänellä on äitinsä hellä sydän, hän ei ole koskaan tuottava sinulle surua. Poika parka! tottuneena iloon ja loistoon ei hän tunne mitään niistä kieltäymyksistä, joita me molemmat olemme kerran kokeneet... Ja nyt on hän rutiköyhä -- ja yksin. Niin, kaikki hänen ystävänsä jättävät hänet, ja minä, minä olen syynä hänen häpeäänsä. Ah, toivoisinpa, että käsivarteni olisi kyllin voimakas lennättääkseen hänet yhdellä heitolla taivaihin, äitinsä luo. Hulluutta! Käännyn takaisin omaan ja Charles'in onnettomuuteen. Olen lähettänyt poikani luoksesi, jotta säälivällä tavalla ilmoittaisit hänelle kuolemastani ja hänen tulevasta kohtalostaan. Ole hänelle isänä, hyvänä isänä. Älä riistä yhdellä iskulla häneltä hänen joutilasta elämäntapaansa. Sillä voisit hänet tappaa. Rukoilen häneltä polvillani, ettei hän tekisi minua vastaan vaatimusta äitinsä perintöosasta. Mutta se on tarpeeton pyyntö; hänellä on kunniantuntoa, ja hän käsittää, ettei hän voi liittyä velkojiini. Paljasta hänelle ne kovat elämänehdot, joihin olen hänet saattanut; ja, jos hän säilyttää minut rakkaassa muistossa, sano hänelle minun puolestani, ettei kaikki ole häneltä vielä hukassa. Työ, joka meidät molemmat teki kerran rikkaiksi, voi saattaa hänelle takaisin sen omaisuuden, jonka olen häneltä riistänyt. Ja jos hän tahtoo kuulla isänsä neuvoa, isänsä, joka soisi voivansa jättää hetkeksi poikansa tähden hautansa, lähteköön hän Intiaan. Veljeni, Charles on rehellinen ja rohkea nuorukainen; saata hänet matkaan, sillä hän kuolisi mieluummin kuin jättäisi maksamatta varat, jotka sinä hänelle lainaat, sillä varmaan avustat häntä lainalla -- muuten ei omatuntosi jätä sinua rauhaan. Ah, jos ei lapseni saa sinulta hellyyttä, eikä aineellista apua, olen iankaikkisuudessa vaativa Jumalalta kostoa kovuudellesi. Jos olisin voinut pelastaa jotain omaisuudestani, olisi minulla ollut oikeus pidättää hänelle joku määrä äitinsä perintö-osasta; mutta viime kuun suoritukset ovat kokonaan tyhjentäneet rahalähteeni. En olisi kuollut epätietoisena lapseni kohtalosta, olisin tahtonut kädenlyönnillä vahvistaa lupauksesi siitä, että pidät Charles'ista huolta -- mutta nyt puuttuu minulta siihen aikaa. Kun Charles on matkalla luoksesi, ojennan velkojilleni selvityksen pesäni tilasta. Uskon voivani selkeän kirjaintilan avulla osottaa, etten ole itse aiheuttanut onnettomuuttani. Se täytyy minun tehdä Charles'in tähden. -- Hyvästi, veljeni. Olkoon Jumalan siunaus palkkasi siitä holhouksesta, jonka sinulle olen uskonut ja jonka varmaan, luotan siihen, olet ottava vastaan. Lakkaamatta on puolestasi rukoileva yksi ääni siinä valtakunnassa, jonne meidän kaikkien kerran täytyy lähteä, ja jossa minä sinä hetkenä, jona tätä kirjettä luet, jo olen.

Victor-Ange-Guillaume Grandet.

-- Mitä juttelettekaan, sanoi isä Grandet, taittaen huolella kirjeen ja pistäen sen liivintaskuunsa.

Hän loi veljenpoikaansa pelokkaan, tutkivan katseen, johon hän kätki kaikki mielenliikutuksensa ja suunnitelmansa.

-- Oletteko jo lämmitellyt?

-- Olen, vallan mainiosti, rakas setä.

-- Kas, missä ovat meidän naisväkemme? huudahti setä, unohtaen että veljenpojan piti nukkua hänen luonaan.

Samassa tulivat Eugénie ja rouva Grandet sisään.

-- Onko kaikki jo tuolla ylhäällä kunnossa? kysyi tynnyrintekijä, joka jo oli saavuttanut vanhan kylmyytensä.

-- Kyllä, isä.

-- Siispä voitte antaa, rakas veljenpoikani, jos olette väsynyt, Nanonin näyttää teille tien huoneeseenne. Se ei todellakaan ole mikään hienonmaailman huone, mutta te saatte antaa anteeksi köyhälle viinitarhurille, jolla ei aina ole äyriäkään kukkarossa. Verot nielevät kokonaan pienet tulomme.

-- Emme tahdo olla vaivaksi, Grandet, sanoi pankkiiri. Teillä on varmaan paljon juteltavaa veljenpoikanne kanssa. Toivotamme siis hyvää iltaa. Huomenna näemme toisemme.

Nyt nousi koko seura ja kaikki tekivät lähtöä, kukin omaan totuttuun tapaansa. Vanha notario etsi oven nurkasta lyhtynsä ja tarjoutui saattamaan Grassins'it kotia. Rouva des Grassins ei ollut varustautunut siltä varalta, että illanvietto loppuisi ennen aikaansa ja hänen palvelijansa ei sentähden ollut vielä saapunut.

-- Suonette minulle kunnian tarjota teille käsivarteni? sanoi abbé Cruchot rouva des Grassins'ille.

-- Kiitos. Minulla on poikani, vastasi tämä kuivasti.

-- Naisten ei tarvitse peljätä minun seurassani, sanoi kirkkoherra.

-- Anna toki käsivartesi herra Cruchot'lle, sanoi rouvalle hänen miehensä.

Pappi kulki kaunis rouva käsipuolessaan verraten nopeasti, niin että he pian olivat muutaman askeleen mitan päässä muusta seurasta.

-- Hän on sangen hauska, tuo nuori mies, sanoi pappi, puristaen rouvan käsivartta. Nyt, hyvästi rypäleet, korjuu on tehty! Te voitte sanoa jäähyväiset neiti Grandet'lle, parisilainen hänet vie. Jollei tuo orpana ole pikiintynyt johonkin parisittareen, on Adolf-poikanne hänessä tapaava sangen vaarallisen kilpailijan.

-- Olkaa huoleti, herra abbé! Tuo nuori mies on pian näkevä, että Eugénie on vailla henkevyyttä ja suloa. Oletteko häntä tarkastanut? Hän oli tänä iltana keltainen kuin vaha.

-- Olette kenties jo huomauttanut orpanaakin siitä?

-- Mikäpä olisi minua estänyt sitä tekemästä.

-- Asettukaa aina Eugénien rinnalle, rouva, niin ei teidän tarvitse tuhlata sanoja serkusta. Nuori mies on kohta tekevä vertailun, joka...

-- Onpa hän jo luvannut syödä ylihuomenna päivällistä luonani.

-- Ah, jos vain haluaisitte, rouva... sanoi pappi.

-- Ja mitä tahtoisitte minun haluavan, herra abbé? Luuletteko voivanne antaa minulle huonon neuvon? Olenpa jo saavuttanut yhdeksännenneljättä ikävuoteni ilman että nimeni on saanut tahraa, enkä pane sitä peliin, vaikka saisin sillä Suur-Mogulin valtakunnan. Olemme molemmat siinä iässä, jossa pitäisi jo tietää mitä puhuu. Teillä on todella, ollaksenne hengen mies, omituisia mielipiteitä. Hyi! Sellaiset vain sopivat Faublas'lle.

-- Oletteko siis lukenut Faublas'ta?

-- En, herra abbé, mutta kyllä "Vaarallisia suhteita".

-- Ah, se kirja on paljon siveellisempi, sanoi pappi naurahtaen. -- Mutta te saatatte minun pääni pyörälle niinkuin kenen hyvänsä nuorenmiehen! Tahtoisinpa suoraan sanoen...

-- Niin, sanokaa pois, että aiotte neuvoa minulle ruman tien. Onhan asia selvä. Jos tuo nuori mies, joka ei ole hullumpi, sen myönnän, rakastuu minuun, ei hän enää ajattele serkkuaan. Parisissa, tiedän sen kyllä, pitävät nuoret kunnon äidit sillä tavalla huolta lastensa onnesta; mutta me elämme maakunnassa, herra abbé.

-- Se on totta, rouva.

-- Enkä minä enemmän kuin Adolfkaan suostuisi siitä hinnasta ostamaan edes sataa miljoonaa.

-- Rouva, eipä olekaan kysymys sadasta miljoonasta. Luulenpa, että kiusaus silloin molemmin puolin olisi ylivoimainen. Mutta olenpa vain sitä mieltä, että kunniallinen nainen voi antautua kaikella varovaisuudella pieneen keimailuun ilman seurauksia, ja siten täyttää seuraelämän tapoja, jotka...

-- Niinkö arvelette?

-- Eikö meidän ole syytä puhua suutamme puhtaaksi toinen toisellemme?... Sallitteko että niistän nenäni? Vakuutan teille, rouva, että hän katseli teitä paljon imartelevammin lorgnettinsa läpi kuin minua; mutta annanpa hänelle anteeksi, että hän suo suuremman huomion kauneudelle kuin vanhuudelle...

-- Se on selvä, sanoi presidentti karkealla äänellään, että Parisin Grandet on lähettänyt tänne poikansa naimatarkoituksissa...

-- Mutta siinä tapauksessa ei orpana toki olisi pudonnut taloon kuin pommi, vastasi notario.

-- Se ei merkitse mitään, huomautti herra des Grassins, ukko on toiminut kaikessa hiljaisuudessa.

-- Des Grassins, ystäväni, olen kutsunut päivälliselle tuon nuoren miehen. Nyt täytyy sinun kutsua herra ja rouva de Larsonnièren sekä Hautoyt ynnä heidän kauniin neiti tyttärensä; jospa hän pukeutuisi hauskasti sinä päivänä! Hänen äitinsä puettaa hänet aivan hullusti mustasukkaisuudesta!... -- Toivon, hyvät herrat, että tekin suotte meille kunnian nähdä teidät vierainamme, lisäsi hän kääntyen molempain Cruchot'iden puoleen.

-- Olette kotinne kohdalla, rouva, sanoi notario.

Erottuaan kolmesta Grassins'ista, kääntyivät kaikki kolme Cruchot'ta kotia kohti, selvitellen päivän tapahtumia kaikella sillä erittelykyvyllä, joka on ominainen pikkukaupunkilaisille heidän pohtiessaan päivän merkkitapahtumia. Cruchot'laisten ja Grassins'ien keskenäinen suhde näytti muuttuneen. Se ihmeteltävä vaisto, joka ohjasi näiden suurten laskumestarien kaikkia toimenpiteitä, sanoi heille, että hetkellinen liitto yhteistä vihollista vastaan oli välttämätön. Heidän täytyi yhdistää voimansa estääkseen Eugénieta rakastumasta orpanaan ja Charles'ia ajattelemasta Eugénieta. Pystyisiköhän tuo parisilainen vastustamaan heidän kavalaa ystävyyttään, heidän tuttavallisia parjauksiaan, heidän imarteluaan ja heidän viattomia naamojaan?

Kun vieraat olivat lähteneet, sanoi herra Grandet veljenpojalleen:

-- Täytyy lähteä nukkumaan. On liian myöhäistä enää keskustella niistä asioista, joiden vuoksi te olette tänne tullut; huomenna on siihen aikaa. Me syömme aamiaista kello kahdeksan. Kello kaksitoista syömme jonkun hedelmän, pienen leivänpalan ja juomme lasin valkoviiniä; myöhemmin, kello viiden aikaan, kuten parisilaisetkin, syömme päivällisen. Siinä päiväjärjestyksemme. Jos haluatte katsella kaupunkia ja sen ympäristöjä, on teillä siihen yllinkyllin aikaa. Suonette minulle anteeksi, jolleivät työni salli minun koko aikaa pitää teille seuraa. Luultavasti saatte tavantakaa kuulla, että minä muka olisin äveriäs: herra Grandet, herra Grandet! huudetaan vastaanne joka puolelta. Annan heidän hokea mitä hokevat, minua eivät he sillä vahingoita. Mutta minulla ei ole äyriäkään, minä teen vielä tällä iällä työtä kuin nuorin turpeenvääntäjä, jolla ei ole muuta kuin pala karua maata ja käsivartensa. Saatte ehkä pian itse kokea, minkä arvoinen taaleri on, kun sen ansaitsee otsansa hiessä. -- Hei, Nanon, kynttilät!

-- Toivon, että löydätte huoneestanne kaiken, mitä tarvitsette, sanoi rouva Grandet; jos kuitenkin jotain puuttuisi, voitte huutaa Nanonia.