Part 15

Joka ilta oli hänen vierastupansa täynnä hartaita Cruchot'n liittolaisia, jotka tekivät voitavansa, laulaakseen kaikissa äänilajeissa perheen emännän kunniaa. Hänellä oli oma henkilääkärinsä, uskonnonopettajansa, kamariherransa, ensimäinen hovinaisensa, ensimäinen ministerinsä ja ennen kaikkea kanslerinsa, joka tahtoi sanella hänelle jokaisen hänen sanansa. Jos perijätär olisi toivonut laahustimenkantajaa, olisi hänellä ollut tilaisuus valita. Hän oli kuin kuningatar ja häntä imarreltiin kuin kuningatarta. Imartelu ei kuulu koskaan suurille sieluille, se on pienten ihmisten perintö-osuus, ihmisten, jotka sen kautta toivovat pääsevänsä lähemmäksi sitä henkilöä, jonka edessä he nöyryyttävät itseään. Imartelu on aina luonteeltaan itsekästä. Niille ihmisille, jotka saapuivat neiti Grandet'n tai neiti de Froidfond'in luo, kuten he häntä kutsuivat, olikin erinomaisen helppoa laulaa ylistyshymnejä. Tämä omituinen konsertti sai Eugénien alussa punastumaan, mutta hän tottui pian kuulemaan mitä mahdottomimpia ylistyksiä kauneudestaankin, ja itse asiassa, jos joku olisi sanonut häntä rumaksi, olisi se häneen nyt koskenut kipeämmin kuin kahdeksan vuotta sitten. Lopulta hän alkoi rakastaa noita mairittelevia kohteliaisuuksia, jotka hän salaa kantoi epäjumalansa jalkojen juureen. Niin tottui hän vähitellen siihen että häntä kohdeltiin kuin yksinvaltiasta hallitsijatarta ja että hänen hovinsa oli joka ilta täynnä alamaisia.

Herra presidentti de Bonfons oli suurin sankari tässä pienessä piirissä, joka osasi antaa arvoa hänen henkevyydelleen ja hänen ainaiselle rakastettavuudelleen. Kaikki tiesivät, että hän oli viimeisen seitsemän vuoden aikana runsaasti kartuttanut omaisuuttaan, että Bonfons, joka kuten kaikki Cruchot'iden tilat, oli rikkaan perijättären maa-alueiden ympäröimä, tuotti ainakin kymmenen tuhatta frangia korkoja.

-- Tiedättekö, neiti, sanoi yksi Eugénien iltavieraista, että Cruchot'illa on neljäkymmentä tuhatta frangia korkoja.

-- Lukuunottamatta heidän säästöjään, lisäsi muuan vanha Cruchot'lainen, neiti de Gribeaucourt. Aivan hiljan on eräs parisilainen tarjonnut herra Cruchot'lle sata tuhatta frangia hänen asianajotoimistostaan. Hänen täytyy se myödä, jos hän tahtoo päästä rauhantuomariksi.

-- Hän haluaa päästä herra de Bonfons'in seuraajaksi tribunaalin presidenttinä ja siksi täytyy ryhtyä valmistuksiin, jatkoi neiti d'Orzonval, sillä presidentistä tulee kuninkaallinen raatiherra ja hovimies. Hänellä on liian paljon lahjoja, jättääkseen niitä käyttämättä.

-- Niin, hän on harvinainen mies, puuttui taas joku puheeseen. Ettekö tekin ole samaa mieltä, neiti?

Herra presidentti teki kaikkensa näytelläkseen hyvin osaansa. Huolimatta neljästäkymmenestä ikävuodestaan ja karkeista kasvonpiirteistään kulki hän puettuna kuin nuori keikari, heilutteli keppiään, kieltäytyi nuuskasta neiti de Froidfond'in seurassa, käytti suuria valkeita kaularöyhelöitä, jotka saivat hänet muistuttamaan kalkkunaa. Hän puheli aina hyvin tuttavallisesti kauniin perijättären kanssa ja käytti hänestä lausetapaa "meidän rakas Eugéniemme".

Näissä iltaseuroissa oli asema aivan sama kuin siinä, joka on kuvattu kertomuksemme alussa, sillä eroituksella vain, että herra ja rouva Grandet olivat poissa ja että lotto-pelin sijasta oli käyty whist'iin. Ajokoirat seurasivat samalla tavalla kuin ennen Eugénieta ja hänen miljooniaan, ne olivat vain nyt entistä lukuisammat, haukahtelivat paremmin ja piirittivät saaliinsa nyt yhteisvoimin. Jos Charles olisi äkkiä palannut Intiasta, olisi hän tavannut aivan samat henkilöt ja harrastukset tullessaan kuin lähtiessäänkin. Rouva des Grassins, jota kohtaan Eugénie osoitti aivan erikoista ystävällisyyttä, jatkoi hänkin yhä vanhaan tapaan kiusantekoaan Cruchot'iden kanssa. Charles olisi nyt kuten vuosia sitten nähnyt miten Eugénie oli parasta mitä tässä seurassa oli ja hän olisi saanut nytkin kokea oman vaikutusvaltansa kuten ensi kerralla. Yhden edistysaskelen olisi hän sentään huomannut. Hän olisi saanut nähdä, miten se kukkavihko, jonka presidentti tavallisesti lahjoitti Eugénielle kaikissa juhlatilaisuuksissa, nyt oli muuttunut jokapäiväiseksi. Illasta iltaan toi presidentti nyt rikkaalle perijättärelle suuren loisteliaan kukkavihon, jonka rouva Cornoiller hänen nähtensä asetti maljakkoon, mutta hänen mentyään viskasi pihan romuläjään.

Alkukeväästä koetti rouva des Grassins särkeä Cruchot'n puolueen onnea kertomalla Eugénielle markiisi de Froidfond'ista, jonka perikatoon joutunut suku muka voisi uudelleen päästä jaloilleen, jos perijätär luovuttaisi aviosopimuksen kautta takaisin hänelle hänen maansa. Rouva des Grassins puhui pitkin ja poikin hovista, markiisinarvosta j.n.e. ja pitäen Eugénien pilkanhymyä ihastuksen ilmaisuna, jutteli hän tämän jälkeen joka paikassa, että avioliitto presidentti Cruchot'n kanssa ei lähimainkaan ollut niin päätetty asia kuin luultiin.

-- Vaikkakin herra de Froidfond on viisikymmenvuotias, selitteli hän, ei hän näytä yhtään vanhemmalta kuin Cruchot. Tosin on hän leskimies ja tosin on hänellä lapsia, mutta hänhän on joka tapauksessa markiisi, tulee pian Ranskan pääriksi, eikä meidän aikanamme usein tehdä niin loistavia naimatarjouksia. Ja tiedänpä varmaan, että isä Grandet'lla, kun hän liitti Froidfond'in tiluksiinsa, oli tarkoitus päästä Froidfond'ien sukupuuhun. Sitä hän minulle usein itse sanoi. Hänellä oli omat tuumansa, sillä kunnonmiehellä.

-- Nanon, sanoi sitävastoin Eugénie eräänä iltana makuulle mennessään, ajatteles, ettei hän ole kirjoittanut minulle seitsemään vuoteen!

Sillä välin kuin Saumurissa asiat olivat tulleet tälle kannalle, oli Charles hankkinut Intiassa itselleen omaisuuden. Mukanansa tuomat pikkutavarat oli hän ensiksikin saanut kaupan hyvään hintaan. Kun hän oli ansainnut kannuksensa uudella elämänurallaan, hävisivät hänestä monet ennakkoluulot ja hän teki sen huomion, että Europan ulkopuolella, samoinkuin Europassakin, oli ihmisten ostaminen ja myöminen suorin tie onneen. Hän astui maihin Afrikan rannoille, osti sieltä neekereitä ja möi niitä suurella voitolla milloin milläkin markkinoilla. Hänen kauppatoimensa vei niin kokonaan hänen aikansa, ettei hänelle jäänyt hetkenkään vapautta. Häntä hallitsi kokonaan ajatus palata Parisiin rikkauden koko hohteessa ja hankkia siellä itselleen vielä loistavampi asema kuin se oli, jonka hän oli menettänyt. Pakoitettuna liikkumaan maasta maahan, toisten ihmisten luota toisten luo ja tullen näkemään mitä erilaatuisimpia katsantotapoja; oli hän vähitellen muuttunut ja tullut epäilijäksi. Hänellä ei enää ollut varmoja käsityksiä oikeasta ja väärästä, sillä hän näki että sitä mitä toisessa maassa pidettiin rikoksena, sitä pidettiin toisessa hyveenä. Uurastaen aina itsekkäissä tarkoituksissa, oli hänen sydämensä kylmentynyt, käynyt ahtaaksi ja kuivaksi. Grandet'n veri ei voinut välttää kohtaloaan. Charles muuttui kovaksi ja saaliinhimoiseksi. Hän möi kiinalaisia, neekereitä, pääskysenpesiä, lapsia ja käsityöläisiä. Hän harjoitti laajaa koronkiskontaa. Tapa pettää tullia totutti häntä uhmaamaan kaikkia inhimillisiä lakeja. Hän alkoi ostaa mitättömästä hinnasta merirosvojen ryöstämiä tavaroita ja myödä niitä siellä, missä niitä kaivattiin. Jos puhtaan ja jalon Eugénien kuva seurasi häntä hänen alkumatkallaan, niinkuin niiden pyhien neitsyiden, joita espanjalaiset merimiehet käyttävät laivoissaan, ja jos hän onnen kääntyessä myötäiseksi muistelikin serkkunsa esirukouksia, niin sekoittivat pian mustat ja valkeat tytöt, mulatti-naiset, javanittaret ja kaikenlaiset hurjistelut Eugénien muiston, samoinkuin Saumurin, sedän talon, kivipenkin, käytävässä ryöstetyn suudelman muiston.

Hän muisti vain neljän vanhan muurin ympäröimän puutarhan, koska hänen seikkailuretkensä oli sieltä alkanut. Omaisistaan ei hän halunnut mitään tietää. Hänen setänsä oli vanha lurjus ja oli häneltä vienyt hänen kalleutensa. Eugénie oli yhtä vähän hänen ajatuksissaan kuin hänen sydämessään. Eugéniella oli vain paikkansa yksistään hänen liikekirjoissaan kuuden tuhannen frangin velkojana.

Tämä kaikki oli syynä siihen, ettei Charles antanut mitään vihiä itsestään. Intiassa, St. Thomas'lla, Afrikassa, Lissabonissa ja Yhdysvalloissa oli keinottelija ottanut käytäntöön, säästääkseen omaa nimeään häpeältä, nimen Sepherd. Carl Sepherd saattoi arkailematta esiintyä väsymättömän saaliinhimoisena, ahneena, miehenä, joka ei haikaile peittää nimeään häpeällä ja elää loppupäiviänsä kunnian miehenä.

Tällä tavoin hankki hän lyhyessä ajassa suuren omaisuuden. Vuonna 1826 palasi hän Bordeaux'hon kauniilla prikillä, Marie-Carolinella, joka kuului eräälle kuningasmieliselle kauppahuoneelle. Hänellä oli noin kahden miljoonan frangin edestä kultaa kolmessa hyvin suojatussa tynnyrissä ja hän toivoi vielä voittavansa seitsemän tai kahdeksan prosenttia vaihtaessaan Parisissa kultansa rahaksi. Laivalla oli sattumalta hänen majesteettinsa kuningas Kaarle X:nnen kamariherra d'Aubrion, hyväntahtoinen vanhus, joka oli ollut kyllin hullu mennäkseen naimisiin muotinaisen kanssa, ja jolla oli Intiassa ollut maa-omaisuus. Peittääkseen vaimonsa tuhlauksia oli herra d'Aubrionin täytynyt myödä intialainen maatilansa. Herra ja rouva d'Aubrion olivat nyt pakoitetut supistamaan menonsa kahdenkymmenen tuhannen korko-tulojen mukaan vuodessa. Heillä oli tytär, jotenkin ruma, ja tämän tahtoi äiti naittaa ilman myötäjäisiä, korot kun tuskin riittivät vanhempien elämään Parisissa. Toimenpide, joka olisi tuottanut vastuksia kenelle hyvänsä, ei ollut vaivaton tälle muotinaisellekaan. Hänkin epäili jo, ettei edes kukaan aatelisnimiä takaa-ajava onnenonkija antaisi hänen tyttärensä häikäistä itseään.

Neiti d'Aubrion oli pitkä ja laiha kuin muurahainen; hänellä oli ylpeä suu, jonka yläpuolella kohosi ylen pitkä nenä, päästään sangen paksu, tavallisesti keltainen, mutta syönnin jälkeen aivan punainen -- muistuttaen kalpeilla ja ikävystyneillä kasvoilla epämiellyttävää kasvia. Ainoastaan äiti, joka vielä kahdeksanneljättä ikäisenä on kaunis eikä ole väsynyt rakkauteen, voi toivoa itselleen sellaista tytärtä. Mutta näiden luonnon oikkujen vastapainoksi oli markiisitar d'Aubrion kasvattanut tyttärelleen erinomaisen ylpeän käytöksen; lisäksi oli hän valvonut tyttärensä ruokajärjestystä, niin että tämän nenänväri pysyi kohtuullisena, sekä neuvonut häntä pukeutumaan maulla. Hän oli lisäksi opettanut tyttärelleen siron käytöstavan sekä kaihomieliset katseet, jotka vetävät miehen huomion puoleensa ja antavat hänen uskoa viimeinkin löytäneensä kauan kaipaamansa enkelin. Olipa neiti d'Aubrion jo oppinut tavan pistää esiin jalkansakin ja sallia ihailtavan sen pienuutta silloin kun nenän puna oli kiusallisimmillaan. Sanalla sanoen, hänestä oli pitkien hihojen, petollisten täytteiden:, pöyheiden pukujen ja tiukasti puristetun kureliivin avulla tehty niin virheetön nainen, että hän olisi kelvannut asetettavaksi museoon äideille esikuvaksi.

Charles mieltyi rouva d'Aubrioniin, joka puolestaan kalkin tavoin haki hänen seuraansa. Kerrottiinpa, ettei hän ylikulun aikana laiminlyönyt mitään keinoja kopatakseen itselleen niin äveriästä vävypoikaa.

Tultuaan maihin Bordeaux'ssa, kesäkuussa 1826, asettuivat herra, rouva ja neiti d'Aubrion sekä Charles asumaan samaan hotelliin. Yhtämatkaa lähtivät he myöskin Parisiin.

D'Aubrionien maatila oli suistumaisillaan velkataakan alle, Charles'in oli nyt määrä nostaa se jaloilleen. Äiti oli jo puhunut, miten mielellään hän luovuttaisi maakerroksen vävylleen ja tyttärelleen. Ja koska hänellä ei ollut samoja ennakkoluuloja kuin miehellään aatelia kohtaan, oli hän luvannut Charles Grandet'lle, että hän hankkisi Kaarle X:ltä kuninkaallisen valtakirjan, jonka nojalla Charles perustamalla d'Aubrionista, joka nyt tuotti vuosittain 36,000 frangia, perintötilan saisi oikeuden de Buch- ja d'Aubrion-sukujen aateliskilpiin ja markiisinarvoon. Hyvällä hoidolla ja toimeliaisuudella saattoi d'Aubrionien tilasta saada yli sadan tuhannen vuositulon.

-- Ja kun omistaa sata tuhatta korkoja, nimen, perheen, pääsyn hoviin -- sillä teen teistä kamariherran -- silloin ihmisellä on kaikkea mitä haluttaa, selitti hän Charles'ille. Siten voitte te päästä, oman mielenne mukaan, virkamieheksi valtakunnan neuvostossa, lähetystön sihteeriksi, vieläpä lähettilääksikin. Kaarle X rakastaa suuresti herra d'Aubrionia, he ovat lapsuuden tuttuja.

Tämän naisen kunnianhimoisten unelmien kiihoittamana näki Charles jo laivalla ylimenon aikana edessään kaikki vanhat toiveensa, joita naisen taidokas käsi kehitteli esiin. He osoittivat toinen toiselleen sydämellistä luottamusta. Luullen, että setä oli järjestänyt isän asiat, näki Charles tuossa tuokiossa itsensä keskellä Saint-Germainia, jonne kaikki siihen aikaan pyrkivät ja missä hän neiti Mathilden sinisen nenän varjossa muuttuisi markiisi d'Aubrioniksi, kuten Dreux't olivat kerran muuttuneet Brézéiksi. Innostuneena kuningasvallan voittoon, joka hänen lähtiessään vielä oli epätietoinen, hurmautuneena ylimyksellisten ajatusten loistoon, jatkui hänen laivalla alkunsa saanut kiihkonsa Parisissa ja hän teki varman päätöksen pyrkiä kaikin voimin siihen korkeaan asemaan, jonka hänen tuleva anoppinsa oli hänelle viitannut. Tämän loistavan näköalan rinnalla ei hänen serkkunsa merkinnyt mitään.

Hän tapasi Annett'en. Maailmannaisena neuvoi tämä innokkaasti vanhaa ystäväänsä pitämään kiinni tästä suhteesta ja lupasi hänelle apuaan kaikissa hänen kunnianhimoisissa hankkeissaan. Annett'en lumosi ajatus, että Charles menisi naimisiin ruman ja ikävän neitosen kanssa. Itse oli Charles Intiassa tullut entistä viettelevämmäksi: hänen ihonsa oli ruskettunut, käytöksensä oli tullut päättäväiseksi ja käskeväksi, kuten aina käy miesten, jotka ovat tottuneita toimimaan nopeasti, hallitsemaan ja onnistumaan. Charles hengitti helpommin Parisissa, huomatessaan että hän siellä saattoi näytellä osaa. Des Grassins, saatuaan kuulla Charles'in paluusta, hänen tulevasta naimiskaupastaan ja hänen rikkauksistaan, riensi hänen luokseen puhumaan niistä 300,000:sta frangista, joilla hän saattoi hyvittää isänsä velkojat. Hän tapasi Charles'in keskustelemassa jalokivisepän kanssa, joka näytteli piirustuksia jalokivikoristeista, aiottuja neiti d'Aubrionin morsiuspukuun. Huolimatta siitä että Charles oli itse tuonut muassaan Intiasta kallisarvoisia timantteja maksoivat koristeet töineen päivineen enemmän kuin 200,000 frangia. Charles otti vastaan des Grassins'in hermostuneella kärsimättömyydellä, niin kuvaavalla nuorelle miehelle, joka oli Intiassa tappanut neljä vastustajaa kaksintaistelussa. Herra des Grassins oli nyt kolmatta kertaa Charles'in luona. Tämä kuunteli kylmästi ja vastasi kohta, viitsimättä ottaa täysin selvää toisen puheen sisällöstä:

-- Isäni liikeasiat eivät ole omiani. Olen kiitollinen teille, herraseni, kaikesta vaivasta, jota olette nähnyt, mutta en voi käyttää sitä hyväkseni. En ole kerännyt paria miljoonaani heittääkseni ne isäni velkojain kitaan.

-- Mutta jos isävainajanne jonkun päivän päästä tuomitaan vararikkolaiseksi?

-- Hyvä herra, jonkun päivän päästä olen minä markiisi d'Aubrion. Ymmärrätte siis, ettei tämä asia minua lainkaan liikuta. Sitäpaitsi tiedätte paremmin kuin minä, että mies, jolla on satatuhatta korkoja vuodessa, ei voi olla vararikontehneen poika.

Ja hän viittasi des Grassins'ille kohteliaasti ovea.

Oli eräs elokuun alkupäivistä samana vuonna. Eugénie oli istuutunut sille pienelle puutarhapenkille, jolla hänen serkkunsa aikoinaan oli vannonut ikuista rakkautta. Eugénien oli tapa syödä tällä penkillä istuen suuruksensa aina kun oli kaunis ilma. Tyttö muistutti taas tänä kauniina aamuna itselleen kaikki rakkautensa pienet ja suuret tapahtumat sekä niiden katkerat seuraukset. Aurinko kultasi säteillänsä vanhaa, melkein rauniona makaavaa muuria, jota perijätär huolimatta Cornoiller'n ennustuksista, että se vielä tulisi syöksymään alas, ei millään ehdolla suostunut korjauttamaan. Samassa kolkutti postinkuljettaja portille ja antoi rouva Cornoiller'lle kirjeen, minkä tämä juoksutti puutarhaan, ääneen huutaen:

-- Neiti, kirje!

Hän antoi sen emännälleen sanoen:

-- Onkohan tämä nyt se, jota te olette odottanut.

Nämä sanat kajahtivat niin voimakkaina vastaan Eugéniessa, että saattoi selvästi kuulla hänen sydämensä lyönnit puutarhan ja pihan hiljaisten muurien keskellä.

-- Parisista!... Se on häneltä! Hän on palannut! Eugénie kalpeni ja piti hetken kirjettään aukaisematta kädessään. Hän vapisi liiaksi voidakseen rikkoa kuorta ja ruveta lukemaan.

Suuri Nanon seisoi hänen edessään, kädet vyötäisillä ja ilo näytti loistavan kuin aurinko hänen ruskettuneilla kasvoillaan.

-- Lukekaa toki, neiti...

-- Ah, Nanon, miksi palaa hän Parisiin, vaikka hän lähti Saumurista.

-- Lukekaa, niin saatte nähdä.

Eugénie aukaisi kirjeen vapisevin käsin. Osoitus "Rouva des Grassins ja Corret"-kauppahuoneelle putosi siitä maahan. Nanon korjasi sen talteen.

-- "Rakas serkkuni..."

-- En ole enää Eugénie, ajatteli tyttö ja hänen sydämensä kutistui kokoon.

-- "Te..."

-- Hän sanoi minulle ennen: _sinä!_

Hän pani käsivartensa ristiin eikä uskaltanut lukea enempää ja suuret kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.

-- Onko hän kuollut? kysyi Nanon.

-- Silloin hän ei kirjoittaisi, vastasi Eugénie. Ja hän luki koko kirjeen:

Rakas serkkuni!

Teille on varmaan, toivon minä, hauskaa kuulla, että minulla on ollut menestystä. Te olette pannut onneni alulle, olen tullut rikkaaksi seuratessani setäni neuvoja, jonka kuolemasta, samoinkuin tätini, olen juuri saanut tietää herra des Grassins'in kautta. Vanhempiemme kuolema on luonnollinen asia ja me seuraamme heitä itse aikanamme. Toivon, että olette jo lohdutettu. Mikään ei voi vastustaa aikaa, olen sen itse kokenut. Niin, rakas serkkuseni, ikäväkseni täytyy minun sanoa, että nuoruusunelmieni aika nyt on ohi. Se on maailman meno! Matkustaessani maasta maahan olen paljon ajatellut elämää. Lähtiessäni olin vielä lapsi, nyt olen kypsä mies. Nyt ajattelen paljon sellaista, mikä ei ennen tullut mieleeni. Te olette vapaa, serkkuseni, ja minäkin olen sitä vielä. Mikään ei näköjään ole lapsellisten suunnitelmiemme tiellä. Olen kuitenkin liian avosydäminen salatakseni Teiltä nykyistä asemaani. En ole unohtanut vanhaa lupaustani. Olen joka päivä pitkien matkojeni kestäessä muistanut pientä puupenkkiä...

Eugénie nousi penkiltä ikäänkuin hän olisi istunut hehkuvilla hiilillä ja asettui eräille pihan portaista.

... pientä puupenkkiä, jolla vannoimme toisillemme ikuista rakkautta, kapeaa käytävää, harmaata tupaa, huonettani katonrajassa, yötä, jolloin Te niin suloisella tavalla teitte minut velalliseksenne ja helpotitte tulevaisuuttani. Niin, nuo muistot antoivat minulle rohkeutta ja saivat minut uskomaan, että Te ajattelitte minua niinkuin minä Teitä, sovittuina aikoina vuorokaudesta. Oletteko katsellut pilviä yhdeksän aikaan? Te olette sen tehnyt, eikö totta? Siksi en tahdo pettää minulle niin kallista ystävyyttämme. Kerron Teille kaikki. Ajattelen tällä hetkellä liittoa, joka vastaa kaikkia käsityksiäni aviosäädystä. Rakkaus avioliitossa on hulluutta. Kokemukseni ovat minulle opettaneet, että täytyy aviolupausta tehdessään noudattaa maailman menoa. Nyt on, rakas serkkuni, meidän välillämme ikäero, joka varmaan vaikuttaisi vielä epäedullisemmin Teidän tulevaisuuteenne kuin minun. En puhu mitään Teidän tavoistanne, kasvatuksestanne, tottumuksistanne, joita olisi varmaankin vaikeata saada sopusointuun parisilaisen elämän kanssa eivätkä myöskään sopisi minun kauas tähtääviin suunnitelmiini. Aikomukseni on pitää suurta taloutta, ottaa salongissani vastaan hienon maailman väkeä, mutta muistelen Teidän rakastaneen yksinkertaista, hiljaista elämää. Tahdon olla vielä suorempi ja tehdä Teidät tuomarikseni nykyisessä asemassani. Teidän tulee se tuntea ja Teillä on oikeus lausua ratkaiseva sananne. Minulla on nykyään kahdeksankymmentä tuhatta frangia korkoja vuodessa. Tämä omaisuus antaa minulle tilaisuuden suhteihin d'Aubrion-suvun kanssa, jonka ainoa perijätär, nuori yhdeksäntoista vuotias tyttö, on valmis tuomaan minulle myötäjäisinä aatelisen nimensä, Hänen Majesteettinsa kunnia-kamariherran arvon ja muita loistavia etuja. Tunnustan Teille, rakas serkkuni, etten vähimmässäkään määrässä rakasta neiti d'Aubrionia. Mutta avioliiton kautta hänen kanssaan turvaan lapsilleni yhteiskunnallisen aseman, joka on sitäkin tärkeämpi, kun yksinvalta päivä päivältä voittaa yhä enemmän alaa. Jonkun ajan kuluttua voi poikani, markiisi d'Aubrion, jolla on majoraatti ja neljäkymmentä tuhatta frangia korkoja, valita mielensä mukaan asemansa yhteiskunnassa. Olemme velvolliset uhrautumaan lastemme hyväksi. Näette, serkkuni, miten avomielisesti paljastan Teille sydämeni ja talouteni tilan. Ehkä olette Te puolestanne seitsenvuotisen eron aikana unohtanut lapselliset aikeemme. Mitä minuun tulee en ole unohtanut enempää Teidän hyvyyttänne kuin omia lupauksianikaan. Muistan kaikki, mitä Teille sanoin, kuinka vähäpätöistä se lieneekään ollut, jokaisen sanan, jonka kuka hyvänsä vähemmän oikeudentuntoinen nuori mies jo aikoja sitten olisi unohtanut. Kun nyt Teille tunnustan, että olen aikonut mennä maailmanmukaiseen avioliittoon ja että myöskin vielä muistan lapsellisen rakkautemme, teen sen osoittaakseni, että kokonaan luotan Teihin, että lasken kohtaloni Teidän käsiinne ja että, jos niin tahdotte, olen valmis luopumaan kunnianhimoisista pyrkimyksistäni ja mielelläni tyytymään siihen yksinkertaiseen ja puhtaaseen onneen, josta olette antanut minulle niin liikuttavan kuvan.

-- Tra, la, la, tra, la, la, olisi Grandet laulanut _Non più andrai'n_ nuottiin allekirjoittaessaan: "uskollinen serkkunne Charles". -- Tuhat tulimmaista, olisi hän lisännyt, asia on saatava selväksi. Ja hakien esiin osotuskirjansa olisi hänkin kirjoittanut seuraavan jälkikirjoituksen:

P. S. -- Panen tämän kirjeen mukaan des Grassins'in liikkeelle osotetun kahdeksan tuhannen frangin maksumääräyksen, joka suoritetaan Teille kullassa, korvaukseksi minulle hyvyydessänne antamastanne lainasta ja sen koroista. Odotan vielä Bordeaux'sta matka-arkkua, sisältävä joitakin esineitä, jotka pyydän saada jättää Teille ikuisen kiitollisuuteni todistukseksi. Voitte lähettää takaisin lippaani postitse osoitteella: Herra Grandet, Hôtel d'Aubrion, Hillerin-Bertinin katu.

-- Postitse! toisti Eugénie. Esine, josta olisin tuhat kertaa antanut henkeni!

Isku oli kauhea. Laiva oli tehnyt haaksirikon jättämättä jälkeensä edes yhtä laudanpalaa toivomusten aavalle ulapalle. On naisia, jotka huomatessaan tulleensa hyljätyksi, rientävät tempaamaan rakastettunsa onnellisemman kilpailijansa sylistä, työntävät tikarin tämän rintaan ja pakenevat senjälkeen maailman ääriin tai päättävät päivänsä mestauslavalla. Tällainen menettely on epäilemättä kaunista. Rikoksen aiheuttaa tässä tapauksessa jalo intohimo, joka herättää vastakaikua inhimillisessä oikeudentunnossa. On myöskin olemassa naisia, jotka painavat päänsä alas, kärsivät hiljaisuudessa, kulkevat kieltäymyksessä kohti kuolemaa, itkevät ja antavat anteeksi, rukoilevat ja elävät muistoissaan viimeiseen hengenvetoonsa. Tämä on rakkautta, totista rakkautta, enkelien rakkautta, ylpeää rakkautta, joka elää ja kuolee tuskassaan. Tätä jälkimäistä laatua olivat Eugénien tunteet, kun hän oli lukenut loppuun kirjeen. Hän käänsi silmänsä taivasta kohti, ajatellen äitinsä viimeisiä sanoja, joka, kuten usein kuolevat tekevät, oli heittänyt tulevaisuuteen näkevän, profeetallisen katseen. Eugénie tunsi nyt äitinsä sanoissa ja elämässä koko tulevan kohtalonsa. Hänellä ei ollut muuta tekemistä maailmassa kuin ohjata kulkunsa taivasta kohti ja elää rukouksessa, odottaen vapautensa päivää.

-- Äitini oli oikeassa, ajatteli hän kyynelet silmissä: kärsiä ja kuolla, siinä kohtalomme.