Part 12

Kaikissa elämän vaiheissa on naisilla enemmän syytä suruun kuin miehillä. Naiset kärsivätkin enemmän. Miehellä on voimansa ja hän voi sitä käyttää: hän toimii, liikkuu, harkitsee, ajattelee, pohtii tulevaisuuttaan ja löytää siinä lohdutuksensa. Niin teki Charles'kin. Mutta nainen jää toimettomana katsomaan suruaan silmästä silmään, hän ei voi siitä irroittaa ajatuksiaan, hän tunkeutuu sen syvimpään sopukkaan, minkä hän täyttää rukouksillaan ja kyyneleillään. Niin teki Eugénie. Hän alkoi kotiutua kohtaloonsa. Tuntea, rakastaa, kärsiä ja alistua -- siinä naisten tavallinen elämänohje. Eugénie sai kokea naisen kohtalon pohjaa myöten. Hänellä ei ollut mitään lohdutuksen mahdollisuutta. Hänen onnensa oli, kuten Bossuet sanoo, naulittu seinään, eikä se ollut koskaan joutuva hänen käsiinsä. Suruja taasen ei tarvitse koskaan odottaa, ja Eugénie sai niitä liiankin varhain kokea.

Heti Charles'in lähdettyä sai Grandet'n talo entisen hahmonsa. Ainoastaan Eugéniesta tuntui se käyneen hyvin tyhjäksi. Isänsä tietämättä koetti hän pitää Charles'in huoneen siinä kunnossa, missä se oli ollut hänen aikanaan. Rouva Grandet ja Nanon suostuivat mielellään tähän _status quo'hon_.

-- Kuka tietää, eikö hän palaa takaisin, ennen kuin uskommekaan, sanoi hän.

-- Ah niin, näkisinpä minäkin hänet mielelläni täällä, vastasi Nanon. Totuin jo niin häneen. Sellainen lempeä ja siivo nuorukainen -- kiharatkin kuin tytöllä.

Eugénie katsoi Nanoniin.

-- Pyhä Neitsyt, katsottehan, neiti, niin tuijottavin silmin kuin olisi järkenne vaarassa. Älkää toki katsoko tuolla tapaa!

Tästä päivästä lähtien muutti neiti Grandet'n kauneus luonnetta. Vakavat ajatukset, jotka vähitellen olivat juurtuneet hänen sieluunsa, ja arvokkaisuus, jota nainen tuntee, tietäessään olevansa rakastettu, antoivat hänen piirteilleen sellaisen kirkkauden, jota maalarit kuvaavat sädekehällä. Ennen orpanan tuloa olisi Eugénieta voinut verrata nuoreen Neitsyt Mariaan; nyt muistutti hän Pyhää Äitiä. Hän oli avannut sielunsa rakkaudelle. Nämä kaksi Mariaa, joita m.m. espanjalainen taide on kuvannut, edustavat kahta kauneinta naistyyppiä, mitä kristikunnassa yleensä voi tavata.

Hän kävi nykyään joka päivä messussa. Charles'in lähdön jälkeisenä päivänä osti hän, messusta palatessaan, kirjakauppiaalta maapallon kartan ja ripusti sen peilinsä laitaan voidakseen seurata orpanaansa tämän matkalla kohti Intiaa, ja voidakseen asettua hetkeksi illoin aamuin siihen laivaan, joka vei mukanaan hänen orpanansa, saadakseen hänet ajatuksissaan nähdä ja tehdäkseen hänelle tuhansia pieniä kysymyksiä:

-- Onko sinun hyvä? Ethän kärsi mitään puutetta? Ajatteletko minua, kun katselet noita pilviä, joiden kauneutta olet opettanut minut ymmärtämään?

Hän istuskeli iltasin ajatuksiinsa vaipuneena pähkinäpuun alla madonsyömällä sammaltuneella penkillä, samalla paikalla, jossa he olivat kuiskanneet toisilleen niin monta suloista sanaa, niin monta pientä turhanpäiväisyyttä, samalla paikalla, jossa he olivat rakennelleet tuulentupia tulevasta kodistaan.

Hän ajatteli tulevaisuuttaan, katsellessaan taivasta, joka pilkisti autioiden muurien välistä. Sitten katseli hän muuria ja kattoa, jonka alla oli Charles'in huone.

Kun isä Grandet'n niinkutsutut ystävät tulivat illalla lottoa pelaamaan, tekeytyi hän iloiseksi. Mutta koko aamupäivän puheli hän äitinsä ja Nanonin kanssa Charlesista. Nanon otti täydestä sydämestä osaa nuoren emäntänsä kärsimykseen, rikkomatta silti velvollisuuksiaan vanhaa isäntäänsä kohtaan. Hän sanoi Eugénielle:

-- Olisipa minulla ollut mies, niin olisin seurannut häntä aina... aina hornan kitaan. Olisin antanut... niin... olisin antanut vaikka tappaa itseni hänen tähtensä, mutta... Minä kuolen tietämättä, mitä elämä on. Uskoisitteko, neiti, että tuo ikäloppu Cornoiller, joka ei itse asiassa ole mikään huono ihminen, hääräilee ympärilläni pienten säästöjeni tähden, aivan samaan tapaan kuin ne, jotka ajavat takaa herran rahoja, liehakoivat teitä? Huomaan sen aivan hyvin, koska olen liukas, vaikkakin näytän tyhmältä kuin torni; niin, neitiseni, se huvittaa minua kuitenkin, vaikkakaan se ei ole todellisen rakkauden veroista.

Kaksi kuukautta kului tällä tapaa. Tämä kotoinen elämä, joka muinoin oli ollut niin yksitoikkoista, sai uutta virikettä sen salaisuuden kautta, joka liitti yhä lujemmin sitein yhteen nämä kolme naista. Salin harmaiden seinien sisällä näkivät he yhä edelleen nuorukaisen. Aamuisin ja iltasin Eugénie avasi käsityölippaansa ja katseli tätinsä valokuvaa. Eräänä sunnuntai-aamuna yllätti hänet äiti juuri kun hän etsiskeli Charles'in piirteitä hänen äitinsä valokuvasta. Rouva Grandet pääsi silloin osalliseksi kauheasta salaisuudesta: Eugénien aarteiden joutumisesta Charles'ille.

-- Oletko antanut hänelle kaikki? kysyi äiti kauhistuneena. Mitä sanot sinä isällesi syntymäpäivänäsi, kun hän tahtoo nähdä säästöjäsi?

Eugénie ei vastannut mitään. Koko aamuna eivät naiset voineet vapautua kauhistuksestaan. He olivat siihen määrin levottomia, että laiminlöivät suuren messun ja menivät vasta sotilasmessuun. Kolmen päivän kuluttua päättyi vuosi 1819 ja silloin oli kauhistuttava näytelmä alkava, porvarillinen surunäytelmä ilman myrkkyä, tikaria tai verenvuodatusta, mutta julmempi kuin yksikään kuuluisan Atrides-perheen toimeenpanemista näytelmistä.

-- Mikä mahtaakaan meidät periä? sanoi rouva Grandet tyttärelleen, laskien kudelmansa syliinsä.

Äiti parka oli kärsinyt sellaisia tuskia kahden kuukauden ajan, ettei hän vielä ollut saanut valmiiksi villaisia kalvosimia, joita hän tarvitsi talvea varten. Tällä näennäisesti mitä vähäpätöisimmällä seikalla oli mitä surullisimmat seuraukset.

Koska hänellä ei ollut kalvosimia, tarttui kylmä häneen, sillä välin kun puolisonsa hirvittävä viha sai hien nousemaan hänen otsalleen.

-- Minä ajattelin, lapsi parkani, että jos olisit uskonut minulle salaisuutesi, olisimme ehtineet kirjoittaa Parisiin herra des Grassins'ille. Hän olisi voinut lähettää meille samanlaisia kultarahoja kuin sinun olivat; ja, vaikkakin Grandet tuntee ne hyvin, niin ehkä...

-- Mutta, mistä olisimme ottaneet niin paljon rahaa?

-- Olisin pantannut omaisuuteni... Muutoin olisi herra des Grassins...

-- Siihen ei ole enää aikaa, vastasi Eugénie alakuloisella, muuttuneella äänellä, keskeyttäen äitinsä. Emmekö mene huomen aamulla toivottamaan hänelle hyvää uutta vuotta hänen huoneeseensa?

-- Mutta, tyttöseni, minkätähden emme voisi pyytää apua Cruchot'lta?

-- Ei, ei, sen kautta antautuisimme me heille ja tulisimme riippuvaisiksi heistä. Sitä paitsi olen jo päättänyt mitä teen. Minä olen toiminut oikein enkä sitä kadu. Jumala minua varjelkoon. Tapahtukoon hänen pyhä tahtonsa. Oi, äitini, jos olisitte lukenut hänen kirjeensä, ette olisi voinut ajatella muuta kuin häntä.

Seuraavana aamuna, tammikuun ensimäisenä päivänä 1820, valtasi äidin ja tyttären niin selittämätön tuska, ett'eivät he voineetkaan tulla juhlalliselle tervehdykselle Grandet'n huoneeseen.

V. 1819:n ja 1820:n talvi oli mitä ankarin. Lumi peitti katot.

Niin pian kuin rouva Grandet kuuli puolisonsa liikuskelevan huoneessa, sanoi hän:

-- Grandet, annahan toki Nanonin lämmittää vähän huoneessani; täällä on niin kylmä, että värisen peitteeni alla. Olen jo siinä iässä että minun täytyy hiukan hoitaa itseäni. Sitä paitsi, jatkoi hän hetken vaitiolon jälkeen, tulee Eugénie pukeutumaan tänne. Tyttö parka voisi tulla sairaaksi pukeutuessaan huoneessaan tällaisessa kylmyydessä. Sitten tulemme saliin ja toivotamme sinulle hyvää uutta vuotta lieden ääressä.

-- Ta, ta, ta, ta, millainen kieli! millä tavalla aloitat vuotesi, rouva Grandet! Etpä ole vielä koskaan puhunut noin paljon. Ja kuitenkin arvelen, ettet ole syönyt edes viinissä kostutettua leipäpalaa.

Hetken ajan vallitsi hiljaisuus.

-- No niin, jatkoi viiniporvari, jota vaimonsa pyyntö kiusasi, minä teen mitä haluat. Sinä olet todellakin hyvä vaimo, enkä tahdo että sinulle vanhoilla päivilläsi tapahtuu mitään onnettomuutta, vaikkakin la Bertellièret, totta kyllä ovat olleet vahvaa rakennetta.

-- Mitä! eikö se ole totta? huusi hän hetken vaitiolon jälkeen. Mutta voimme antaa sen heille anteeksi, koska olemme heidät perineet.

Ja hän rykäsi.

-- Olettepa iloinen tänä aamuna, sanoi vaimo parka vakavasti.

-- Minähän olen aina iloinen.

Tynnyrintekijä on nukkunut yön, tynnyrintekijä alkaa työn...

hyräili hän tullen vaimonsa huoneeseen täysin pukeutuneena.

-- Todellakin, täällä on kirotun kylmä. Syömme hyvän aamiaisen tänään, vaimoseni. Des Grassins'it ovat lähettäneet minulle hanhenmaksa-pasteijoja. Menen hakemaan niitä. Hän on pannut mukaan kultarahan Eugénielle, kuiskasi tynnyrintekijä vaimon korvaan. Minulla ei ole enää kultaa, vaimoni. Minulla oli vielä muutamia vanhoja kolikoita -- sinulle voin sen uskoa -- mutta minun on täytynyt käyttää ne kauppoihini.

Ja vuoden ensimäisen päivän kunniaksi suuteli hän vaimoaan otsalle.

-- Eugénie, huusi äiti, en tiedä millä kyljellä isäsi on nukkunut, mutta hän on erittäin ystävällinen tänä aamuna. -- Ehkäpä suoriudummekin helposti.

-- Mikä onkaan meidän herrallamme tänään, sanoi Nanon tullessaan sytyttämään valkeaa rouvan huoneeseen. Ensin sanoi hän minulle: "Hyvää huomenta, onnellista uutta vuotta, vanha aasi! Mene sytyttämään valkeaa rouvan huoneeseen, hänellä on kylmä." Mutta vielä enemmän hämmästyin, kun hän ojensi minulle uutukaisen kuuden frangin rahan. Kas tuossa, rouva, katsokaahan! Sitä kelpo herraa! Hän on kuitenkin mainio mies. Toiset tulevat kovasydämisemmiksi, kuta vanhemmiksi tulevat, mutta hän päinvastoin tulee lempeäksi kuin teidän viinimarjanne ja joka päivältä paremmaksi. Onpa hän tosiaankin oivallinen ja mainio mies...

Salaisena syynä tähän iloon oli Grandet'n yritysten täydellinen onnistuminen. Herra des Grassins, otettuaan ensiksi pois sen, minkä tynnyrintekijä oli hänelle velkaa sadan viidenkymmenen frangin hollantilaisten vekselien diskontosta ja siitä ennakko-maksusta, jonka hän oli hänelle antanut jotta hän saattoi suorittaa sadantuhannen frangin korot, lähetti hänelle postissa kolmekymmentä tuhatta frangia taalereissa. Samalla jätti hän hänelle valtion paperien arvoluettelon. Grandet oli jo kahden kuukauden ajan saanut rahoistaan kahdentoista prosentin koron, hän oli tarkastanut laskunsa, hänelle juoksi tästälähin viisikymmentä tuhatta frangia puolivuosittain ilman että hänen tarvitsi nähdä mitään vaivaa. Hän tarkasteli siis valtiopaperien laskuja, joita kohtaan muutoin maaseutulaiset tuntevat voittamatonta epäluuloa, ja laski jo että viidessä vuodessa hänen pääomansa suuremmitta vaikeuksitta olisi kasvanut kuudella, seitsemällä miljoonalla, joka summa lisättynä hänen kiinteään omaisuuteensa muodosti melkoisen kapitaalin. Ne kuusi frangia, jotka hän antoi Nanonille, olivat ikäänkuin palkkana siitä suunnattomasta palveluksesta, jonka palvelija tietämättään oli tehnyt herralleen.

-- Kas! Kas! Minne meneekään ukko Grandet näin varhain aamulla ja sellaisella innolla? sanoivat kauppiaat toisilleen avatessaan kauppapuotejaan.

Kun he myöhemmin näkivät hänen palaavan rantatietä, mukanaan kantaja täysine säkkineen, sanoi eräs:

-- Nyt ovat asiat reilassa, mies käväsi noutamassa taalerejaan.

Toinen sanoi:

-- Hänelle juoksee niitä Parisista, Froidfond'ista, Hollannista.

Kolmas jatkoi:

-- Lopulta ostaa hän koko Saumurin.

-- Hän tekee pilkkaa pakkasesta, hän ei ajattele muuta kuin kauppojaan, sanoi eräs vaimo miehelleen.

-- He! he! herra Grandet, sanoi hänelle kangaskauppias, hänen lähin naapurinsa, tahdotteko että autan teitä?

-- Totta tosiaan, kantamuksessa on kuparirahoja, vastasi viiniporvari.

-- Hopeaapahan on, väitti kantaja hiljaisella äänellä.

-- Jos haluat juomarahaa, niin pidä kitasi kiinni, sanoi Grandet avatessaan ovea.

-- Kas vain, vanha kettu, luulin häntä kuuroksi; mutta näyttää siltä kuin hän kylmällä ilmalla kuulisi vallan mainiosti.

-- Tässä saat frangin uuden vuoden lahjaksi ja sitten -- suu kiinni! Saat mennä. Nanon tuo sinulle kärrysi.

-- Nanon, ovatko varpuset messussa?

-- Kyllä, herra.

-- Siinä tapauksessa jalat allesi ja työhön! huusi hän ja alkoi nostella säkkejä toisen selkään.

Tuossa tuokiossa olivat rahat siirretyt hänen huoneeseensa, johon hän senjälkeen sulkeutui.

-- Kun aamiainen on valmis, niin koputa seinään. Vie kärryt takaisin.

Noin kymmenen aikaan syötiin aamiainen.

-- En usko, että isäsi pyytää saada nähdä rahojasi, puhui rouva Grandet tyttärelleen heidän palatessaan messusta. Sitäpaitsi voit sanoa, että olet vilustunut. Niin voitamme aikaa ja ehdimme kyllä hankkia rahat syntymäpäivääsi.

Grandet kapusi ulos huoneestaan ja ajatteli, kuinka hän vaihtaisi uudet rahansa kultaan, hyvillä mielin yritystensä onnistumisesta. Hän oli päättänyt järjestää taloutensa sillä tapaa, että korot kasvaisivat sataan prosenttiin. Nämä päätökset olivat tuhoa tuottavia Eugénielle.

Heti kun hän astui huoneeseen, toivottivat molemmat naiset hänelle hyvää uutta vuotta, tytär heittäytyen hänen kaulaansa ja hyväillen häntä, rouva Grandet vakavasti ja arvokkaasti.

-- Niin, niin! lapseni, sanoi hän, suudellen tytärtään molemmille poskille, minä teen työtä sinun tähtesi, näetkös... sinun onnesi tähden. Tarvitaan rahaa, jos mieli olla onnellinen. Ilman rahaa, turha vaiva koko elämä! Katso, tuossa on aivan uusi napoleoni, olen lähetyttänyt sen Parisista, sillä niin totta kuin olen rehellinen mies, ei minulla ole kultajyvääkään enää kotona. Ei ole muilla kuin sinulla enää kultaa. Näytäpä minulle aarteesi, tyttöseni.

-- Ei nyt, on niin kylmä; syökäämme ensin aamiaista, vastasi Eugénie.

-- Niinpä niin, ehdimmehän sittenkin. Se edistää aamiaisen syötyämme ruuansulatustamme. Des Grassins, se kelpo mies, on lähettänyt meille tämän. Syökäämme siis, lapseni. Se ei maksa mitään. Kunnon mies se des Grassins, kunnon mies. On ottanut, hölmö, Charles'in asiat hoidettavikseen ja maksutta. Hän saattaa kyllä kuntoon Grandet-vainajan asiat. Totta vie, tämä paisti on mainiota, jatkoi hän jonkun ajan päästä suu täynnä ruokaa. Mutta miks'et syö, vaimoseni, tämä ravitsee vähintäin kahdeksi päiväksi.

-- Minun ei ole nälkä. Olen pahoinvoipa, kuten tiedät.

-- Ai, ai. Mutta voit huoleti syödä pelkäämättä että halkeaisit; olethan La Bertelliérejä, vankkaa sukua. Olet tosin hiukan kellahtava kasvoiltasi, mutta minä pidän keltaisesta.

Häpeällisen hirsipuu-kuoleman odotus on varmaan vähemmän hirvittävää tuomitulle kuin se tunne millä rouva Grandet ja hänen tyttärensä odottivat mitä tapahtuisi aamiaisen jälkeen. Kuta iloisemmin tynnyrintekijä puhui ja kuta ahnaammin hän pureskeli, sitä ahdistavampi tunne valtasi molempien naisten sydämet. Kuitenkin tunsi tytär itsensä rohkeammaksi kuin äiti, sillä rakkaus teki hänet voimakkaaksi.

-- Hänen, hänen tähtensä, ajatteli Eugénie, kärsisin vaikka tuhat kuolemaa.

Näin ajatellessaan, heitti hän äitiinsä rohkaisevia katseita.

-- Vie pois kaikki, sanoi Grandet Nanonille, kun he yhdentoista seutuvilla olivat lopettaneet aamiaisensa; mutta jätä pöytä paikoilleen. Meillä on siten mukavampi ihailla sinun pieniä aarteitasi, lisäsi hän, katsellen Eugénieta. Sinulla on, ainoastaan nimellisarvossa laskettuna, viisituhattayhdeksänsataa viisikymmentäyhdeksän frangia -- siihen neljäkymmentä, jotka saat tänään, tekee yhtä vaille kuusituhatta frangia. Tässä annan etukäteen sinulle tuon puuttuvan kolikon, koska, näetkös, tyttöseni... -- Mutta minkätähden seisot siinä ja kuuntelet? Menetkö heti paikalla työhösi, huudahti Grandet, kääntyen Nanonin puoleen.

Nanon katosi.

-- Kuule, Eugénie, sinun täytyy antaa minulle rahasi. Ethän kiellä sitä i... isältäsi, pieni ty... tyttöseni, vai mitä?

Molemmat naiset vaikenivat.

-- Minulla ei ole enää kultaa. Minulla oli, mutta minulla ei ole enää. Minä annan sinulle kuusituhatta frangia, ja sinä asetat ne niinkuin minä neuvon sinua. Sinun ei pidä enää ajatella tuota tusinaa. Kun minä naitan sinut, joka tapahtuu lähimmässä tulevaisuudessa, niin löydän minä kyllä miehen, joka voi tarjota sinulle kauneimman morsiustusinan, josta meidän seudullamme koskaan on puhuttu. Kuulehan toki ty... tyttöni. Tässä tarjoutuu siis mainio tilaisuus, sinä voit asettaa kuusi tuhatta frangia valtiopankkiin ja saat niistä silloin puolivuosittain lähemmäs kaksi sataa frangia korkoja, ilman että tarvitset huolehtia korjauksista, veroista, rakeista, pakkasesta tai myrskystä, tai että mikään voisi vähentää tulojasi. Sinä et ehkä tahdo erota kullastasi, vai mitä, ty... tyttöseni? Tuo se minulle kumminkin. Minä kokoan sinulle kultarahoja, hollantilaisia, portugalilaisia, intialaisia, genualaisia; ja kolmessa vuodessa on pieni kulta-aarteesi entisellään. Mitä sanot siihen, ty... tyttöni? Nostahan nyt silmäsi. Kas niin, mene hakemaan ne, kultaseni. Suutelepas minua silmille, niin sanon sinulle elämän ja kuoleman salaisuudet korvaukseksi kolikoistasi. Tosiaankin, taalerit elävät ja liikkuvat kuin ihmiset: ne menevät, tulevat, tekevät työtä, lisääntyvät.

Eugénie nousi, mutta käytyään muutamia askelia ovea kohti kääntyi hän äkkiä, katsoi isäänsä suoraan silmiin ja sanoi:

-- Minulla ei ole enää kultarahojani.

-- Eikö sinulla enää ole rahojasi? huudahti Grandet, hypähtäen kuin hevonen, joka kuulee kanuunan pamauksen kymmenen askeleen päässä.

-- Ei, minulla ei ole enää.

-- Sinä erehdyt, Eugénie.

-- En

-- Isäni luiden kautta! Kun tynnyrintekijä vannoi tällä tavalla, vapisivat laattiapalkit.

-- Hyvä Jumala! rouva pyörtyy, huusi Nanon. -- Grandet, sinun vihasi tappaa minut, sanoi vaimo parka.

-- Ta, ta, ta, ta! teidän suvussanne eivät naiset kuole niin helposti! -- Eugénie, mitä olet tehnyt rahoillasi? huusi hän rynnäten tyttöä kohti.

-- Isä, sanoi tytär, polvillaan rouva Grandet'n edessä, äiti kärsii... katsokaa... Älkää tappako häntä.

Grandet kauhistui nähdessään vaimonsa muutoin niin keltaiset kasvot kuoleman valkeina.

-- Nanon, tulkaa auttamaan minua vuoteeseen, sanoi äiti heikolla äänellä. Minä kuolen...

Nanon ojensi kohta käsivartensa emännälleen, samoin teki Eugénie, ja vaivoin saivat he hänet huoneeseensa, sillä hän meni tainnuksiin joka askeleella. Grandet jäi yksin. Kuitenkin, jonkun hetken kuluttua, nousi hän seitsemän, kahdeksan porrasta ja huusi:

-- Eugénie, kun äitisi on vuoteessa, tulet sinä alas.

-- Kyllä, isä.

Viipymättä meni hän alas rauhoitettuaan äitiänsä.

-- Tyttäreni, sanoi Grandet, sanokaa minulle missä on teidän rahanne.

-- Isäni, jos annatte minulle lahjoja, joita minä en saa käyttää mieleni mukaan, niin ottakaa ne pois, vastasi Eugénie kylmästi, etsien napoleonin uunilta ja ojentaen sen hänelle.

Grandet tempasi rahan ja pisti sen kukkaroonsa.

-- Totta tosiaan, en anna sinulle enää mitään! En äyriäkään! huusi hän näpäyttäen peukalollaan. Halveksitko isääsi? Et luota häneen? Et siis tiedä mitä isä on? Jollei hän ole sinulle kaikki kaikessa, ei hän ole mitään. Missä ovat rahasi?

-- Isäni, rakastan ja kunnioitan teitä, vihastanne huolimatta. Mutta pyydän nöyrimmästi huomauttaa, että olen kahdenkolmatta vuotias. Te olette itse monta kertaa minulle hokenut, että olen täysikäinen. Nyt tiedän sen. Olen menetellyt rahoillani mieleni mukaan ja siitä voitte olla varma, että ne ovat hyvässä tallessa...

-- Missä?

-- Se on minun salaisuuteni. Eikö teilläkin ole omanne?

-- Enkö ole perheeni pää? Eikö minulla saisi olla omia asioita?

-- Tämä on myös minun asiani.

-- Mutta silloin ovat asiat huonosti, kun niitä ei voi uskoa omalle isälleen, neitiseni.

-- Ne ovat mainiosti, mutta minä en voi kuitenkaan kertoa niistä isälleni.

-- Sanokaa ainakin milloin annoitte rahanne? Eugénie teki kieltävän liikkeen päällään.

-- Teillähän oli ne vielä syntymäpäivänänne vai mitä?

Eugénie, joka oli yhtä järkähtämätön kuin isänsäkin, puisti uudelleen päätään.

-- Mutta onko koskaan nähty moista itsepäisyyttä tai kuultu moisesta ryöstöstä, huusi Grandet yhä kovemmalla äänellä, joka kaikui läpi koko talon. Mitä! Täällä, minun talossani, minun luonani joku olisi ottanut sinun rahasi! ainoat kultarahat, jotka meillä oli! minun tietämättäni? Kulta on kallista tavaraa. Rehellisimmätkin tytöt voivat tehdä virheitä, antaa vaikka mitä; sellaista tapahtuu ylhäisten keskuudessa samoinkuin porvarien; mutta antaa kultaa... Sinä olet antanut sen jollekin, eikö niin?

Eugénie vaikeni itsepintaisesti.

-- Onko koskaan nähty tuollaista tyttöä! Olenko minä isäsi? Jos olet pannut rahasi johonkin, täytyy sinulla olla niistä kuitti...

-- Olinhan vapaa antamaan rahani kenelle hyväksi näin, vai mitä? Olivathan ne minun?

-- Mutta sinä olet lapsi!

-- Täysi-ikäinen.

Tyttären loogillisuus sai Grandet'n hämmennyksiin; hän kalpeni, vapisi, kiroili; kun hän vihdoin löysi sanoja, huusi hän:

-- Kirottu käärme olet tytöksi! Sinä hävytön, sinä tiedät että minä sinua rakastan, ja käytät sitä väärin. Sinä kuristat isäsi! Lempo soikoon! sinä olet heittänyt omaisuutemme tuon tyhjäntoimittajan jalkoihin, jolla oli sahviaaninahkaiset saappaat. Isäni luitten kautta! en voi jättää sinua perinnöttömäksi, tuhat tulimaista! mutta minä kiroon sinut, sinun serkkusi ja sinun lapsesi! Sinä tulet näkemään, ettei tästä koidu mitään hyvää, ymmärrätkö? Siis Charles... Mutta ei, se ei ole mahdollista. Mitä! tuoko keikari olisi minulta ryöstänyt...

Hän katseli tytärtään, joka pysyi mykkänä ja kylmänä.

-- Hän ei hievahda, ei räpäytä silmiään, hän on enemmän Grandet kuin minä... Et kai ainakaan ole antanut rahaasi saamatta mitään vastaan. Kas niin, sano?

Eugénie katsoi isäänsä pilkallisesti. Grandet'n raivo nousi uudelleen.

-- Eugénie, sinä olet minun luonani, isäsi luona. Sinun täytyy alistua talon tapoihin niin kauan kuin täällä asut. Jo uskonto määrää, että sinun on totteleminen minua.

Eugénie painoi päänsä alas.

-- Sinä loukkaat minua syvästi, jatkoi Grandet. En tahdo nähdä sinua ennen kuin olet alistunut. Mene huoneeseesi ja pysy siellä siksi kunnes sallin sinun sieltä tulla. Nanon tuo sinulle leipää ja vettä. Oletko ymmärtänyt? Mars!

Eugénie purskahti itkemään ja juoksi äitinsä luo.

Grandet meni ulos ja kierteli sinne tänne puutarhan lumessa, tietämättä mitään kylmyydestä, kun hänen päähänsä iski ajatus, että tytär mahtoikin lähteä äidin luo. Ja ihastuneena ajatukseen, että yllättäisi tyttären rikkomassa isän käskyjä, kapusi hän ylös portaita, ketteränä kuin kissa, ja ilmestyi rouva Grandet'n huoneen ovelle juuri kuin tämä silitteli Eugénien päätä, joka oli äidin sylissä.

-- Rauhoitu, lapsi parkani, isäsi lauhtuu pian.

-- Hänellä ei ole enää isää! sanoi tynnyrintekijä. Onko tuo tottelematon tyttö todellakin meidän, rouva Grandet? Kaunista kasvatusta ja erinomaisen uskonnollista! Kas niin, ettekö olekaan huoneessanne? Mars koppiin, neiti.

-- Tahdotteko riistää minulta tyttäreni? sanoi rouva Grandet, jonka kasvot paloivat kuumeesta.

-- Jos tahdotte pitää hänet luonanne, niin viekää hänet, lähtekää molemmat kotoa... Tulimmainen! missä ovat rahat? minne ne ovat joutuneet?

Eugénie nousi, heitti ylpeän katseen isäänsä, ja palasi huoneeseensa jonka oven isä lukitsi.

-- Nanon, huusi Grandet, sytytä tuli saliin.

Ja hän istuutui nojatuoliin vaimonsa vuoteen viereen ja sanoi:

-- Hän on varmaankin antanut rahat tuolle onnettomalle viettelijälle, serkulleen, joka ei halunnut muuta kuin hänen säästöjään.

Rouva Grandet'lla oli kyllin voimaa pysyä näennäisesti kylmänä, kuurona ja mykkänä, sillä hän huomasi, mikä vaara uhkasi hänen tytärtään.

-- Minä en tiennyt mitään kaikesta tästä, vastasi hän, kääntyen seinään päin, jottei näkisi puolisonsa säihkyviä katseita. Kärsin siihen määrin teidän kiivaudestanne, että jos käy, kuten luulen, en enää nouse tästä vuoteesta. Teidän olisi pitänyt säästää minua, Grandet, minua, joka en ole koskaan tuottanut teille surua, mikäli tiedän. Tyttärenne rakastaa teitä, luulen että hän on viaton kuin vastasyntynyt lapsi; sentähden älkää pahoittako hänen mieltään, peruuttakaa määräyksenne. Pakkanen on hyvin kova, te voitte tulla syypääksi ankaraan sairauteen.